Terveisiä Taavetista

  

Eilen tuli sähköpostia kolmannelta kustantajalta, joka ilmoitti, että käsikirjoitukseni ei sovi kustannusohjelmaan. Nopeaa toimintaa. Lähetin tekstin syyskuun ensimmäisenä, kolme viikkoa sitten. Eilen lopettaessani päivän kirjoitusurakkaa olin työn alla olevassa Me puhallamme kynttilöitä -fiktion uudessa versiossa sivulla yhdeksänkymmentä. Tätä menoa saan tämän pienoisromaani- tai novellikäsikirjoituksen valmiiksi, väliaikaisesti ja toistaiseksi, tällä viikolla. Sen jälkeen luen tekstin läpi. Olen hakemassa siihen suorempaa esitystä eli tuon takaumat pääasiassa tarinan alkuun. Arvioin, että puolet tai yli tekstimassasta on samaa, mitä oli vanhassa versiossa ja vajaa puolet on uutta tekstiä.

Terveisiä Taavetista

  

Mistähän alkaen aloin huomioida tammentaimia metsissä? Valtaako tammi metsäalaa? Närhet kuljettavat ainakin tammenterhoja pitkiä matkoja, mutta luulen, että oravat tekevät sitä myös. Olen nähnyt tammen taimia ja nuoria tammenalkuja mäntykankailla, mutta myös koivikoissa, kaikkialla. Ilmasto sopii tammelle. Oppikirjoissa tammivyöhyke rajautuu Suomessa eteläisimpään ja läntisimpään osaan maata, mutta tammi panee nämä tiedot uusiksi. Viikonloppuna katsoimme myös jalkapalloa televisiosta. Sunnuntaina iltapäivällä monet eri kamerat ikuistivat monesta eri suunnasta, uudestaan ja uudestaan, kuinka urheilijanuorukainen kaatuu rangaistusalueella, menee mukkelis makkelis toistamiseen ja kolmannen kerran. Kaatoja vai epäurheilijamaista käytöstä? Taidan vaihtaa kanavaa. Luulin, että siellä menee peli.

 

Terveisiä Taavetista

  

Tänä viikonloppuna olemme kuulleet ja nähneet useita yli lentäviä muuttolintujen auroja. Hanhien syysmuutto. Arvioin, että keskimäärin aurojen yksilömäärä on ollut lähellä viittäkymmentä. Miten linnut suunnittelevat muuton ja miten järjestyvät ja lähtevät reissuun? Oletan, että vanhemmat linnut ääntelevät, parven johtajat raiuttavat kutsu- ja merkkihuutojaan ja näyttävät esimerkkiä ja kaikki parveen kerääntyneet ponnahtavat samaan aikaan ylös siivilleen ja suunnistavat kohden talvehtimisalueita. Jos joku jää joukosta, se jää. En tiedä kiertelevätkö linnut ensin ja hidastelevat, jotta verkkaisemmatkin havahtuvat vai ei? Yhteistoimintaa joka tapauksessa, vaistonvaraista toimintaa, veren kutsu, joka toimii, on toiminut vuosituhansia.

Tiikerintalja(6)

>>>jatkuu>>>   

Teppo selittää kuvioita. Korkeasaaren yhdyshenkilö on tulossa pikapuoliin ja sen jälkeen pääsemme vaihtamaan heidän lavan autoon. 

”Se on uusi asia mulle”, Teppo jatkaa. ”Kuulemma häkki ei mahdu muuten tai jokin sellainen selitys siinä on.” 

”Paljon sanoit, että meillä on aikaa ennen laivan lähtöä?” 

”En sanonut vielä mitään. Meillä on varauksia, heti seuraavaan paattiin on ensimmäinen optio, mutta siihen emme ehdi varmaan.”

”Menemme päiväaikaan yli?”

”Kyllä. Sä olisit pitänyt enemmän illasta?”

”Mulle se on sama.”

Haemme toiset kahvit ja siinä vaiheessa Korkeasaaren yhdyshenkilö tulee paikalle: Kolmekymmentävuotias nainen. Soile.

”Ensimmäinen Soile, jonka minä tapaan”, Teppo höpisee. Yritän pitää ilmettä. Teppo on tällainen lörppö aina, kun hän on poissa tolaltaan. Tulee mieleen, että mitä tuumin, en taida sittenkään pyrkiä hänen yhtiökumppanikseen. Tai yritän jonnekin muualle ainakin ensin.

Soile haluaa hoitaa asiat kuntoon saman tien, joten siirrymme, Teppo ja minä Scaniaan, Teppo kuskina jälleen, koska emme ole laittaneet vielä lätkiä ja Soile menee omaan autoonsa, Mazdaan, peruuttaa ja siirtyy sivummalle odottamaan meitä. Ajamme Mazdan perässä pitkän, yhtenäisen varikkorakennuksen viertä noin puoli kilometriä. Siellä on rakennuksen päässä huoltohalli. Parkkeeraamme. Teppo ottaa harjoitusajokolmiot penkin alta ja laittaa ne auton eteen ja taakse. Soile seisoo autonsa vieressä ja odottaa. Haalariasuinen mies aukaisee huoltohallin liukuoven.

Hallissa on ulkonaisesti varsin tavanomaiselta näyttävä, jakeluautoissa käytettävä pelkkä umpilava parrujen päällä ja jollainen on siis myös Scaniassa. Lavan sivussa on huolto-ovi, joka on auki ja alumiiniset askelmat vedettynä valmiiksi oven eteen. Sisällä on valo. Kiipeämme sisään. Umpinaisen lavan vaikuttavin rakennelma on melkein koko lavan pituinen, kaksiosainen, vankkarakenteinen vankilahäkki. Siltä se näyttää. Kalteriraudat ovat paksuja, lähes ranteenvahvuisia tankoja ja häkki on tuettu kaikista kulmistaan kiinni vaijerein alustaan. On selvää, ettei tätä kuljetushäkkiä vaihdeta noin vain helposti autonlavalta toiselle ja että on kätevämpää ja nopeampaa vaihtaa nuppi toiseen.

Huomaan lavan nurkassa, vapaassa tilassa, telineessä kahden ison akun patterin. Patterin latausvalo näyttää täyttä. Seinällä yläpuolella on ilmastointilaite. Se ei ole käynnissä. Musta kumikaapeli luiruu lavan pohjaa pitkin seinänvieressä ja ulos huolto-ovesta.

”Hetkinen?” Teppo kysyy.

Soile katsoo häntä: ”Niin?”

”Katson tätä häkkiä tai häkkejä. Meinaan ymmärsin, että kuljetukseen tulee yksi tiikeri, ei kahta.”

”Pitää paikkansa. Häkin pitää olla kaksiosainen, jotta tiikeri voidaan houkutella toiselle puolelle siksi aikaa, kun eläimelle vaihdetaan uusi vesi, täytetään muonakaukalo ja vaihdetaan makuukset ja muu tarvittava.”

”Aivan”, Tepolle välähtää. ”Olinpa. Ajattelin vähän hitaasti.”

Häkin puoliskojen väliset kalterit saa vedettyä puoliksi auki ja suljettua sekä moottorikäyttöisesti että mekaanisesti. Soile näyttää miten homma toimii.

”Ymmärsin, että saamme paluutaipaleelle mukaan eläintenhoitajan?” Teppo kysyy.

”Kyllä. Näytän kaiken varalta miten tämä turvaportti toimii. Siinä on turvakytkin tai rajakytkin se taitaa olla.”

”Selvä.”

Soile ajaa kalterivälikön auki sähköisesti, hälytysääni kuuluu, vaikenee ja ajaa sen jälkeen välin kiinni, jolloin ääni kuuluu taas. Seuraavaksi hän näyttää miten sama homma hoituu tarvittaessa käsipelillä. Hän katsoo Teppoa ja minua: ”Tuliko selväksi?”

”Onko eläintenhoitajan nimi tiedossa, joka lähtee Vilnasta meidän mukaan?” Teppo kysyy.

”Marina Guzeva.”

Teppo nyökkii. Ajattelen ja oletan, että hän olisi valinnut tai halunnut mieluummin miehen kolmanneksi meidän kanssa.

”Marina Guzeva on käynyt Korkeasaaressa. Hän on nuori aviovaimo. Oikein mukava rouva. Puhuu englantia, mutta ei sentään suomea.”

Teppo nyökkii: ”Ehkä me pärjäämme. Mihin aluksi saadaan purkaa ja ottaa alas meidän oma lava?”

”Tähän viereen. Korkeasaari on vuokrannut tilan viikoksi eteenpäin. Sen pitäisi riittää.”

”Uskon”, Teppo vastaa.

”Ajanko auton sisään?” kysyn.

”Aja”, Teppo sanoo.

Kävelen Scanian luo, nousen kuskipukille ja käynnistän. Soile ja Teppo seisovat hallin ovella. Otan taaksepäin etäisyyttä seinästä, käännän ja ajan heidän editseen oviaukon kohdalle, vähän ohi ja sompailen auton niin, että perä on sopivasti aukkoa kohti. Alan peruuttaa. Varoitusääni piippaa. Soile ja Teppo väistyvät sivummalle, sitten Teppo siirtyy sisälle halliin. Hän osoittaa ja viittilöi käsillään, kun lava lipuu ensin katon alle sisälle halliin ja nuppi perässä. Ohjaan ja sovitan perän verkkaisesti tiikerilavan viereen. Tiikerilava, hymähdän. En tiedä millä muulla nimellä kutsuisi sitä? Tepon käsi on valmiina pystyssä ja putoaa vaakaan pysähdyksen merkiksi. Seisontajarru päälle. Auto jää käymään vaihde vapaalla. Vedämme molemmat hanskat käsiin ja avaamme lavan lukitukset, irrotamme liitokset ja varmistamme, että kaikki on irti asianmukaisesti. Teppo löytää seinustalta alusparrut ja ajan lavan alas samalla, kun Teppo työntää parrut sen alle.

Soile seisoo odottamassa Scanian toisella puolella. Huomaan, että hän ottaa sähkötulpan irti rasiasta, vyyhteää jatkojohdon ja nostaa sen ovesta lavalle.

Hilaan vaijerin sisään. Kiipeän takaisin hyttiin, vilkuilen peilejä ja vapautan seisontajarrun ja otan eteenpäin. Kun Scanian nuppi on ulkona hallista, pysäytän ja alan ottaa hitaasti taaksepäin. Arvioin väärin, joten joudun tekemään lähestymisen uudelleen. Eteen ja toistamiseen taakse. Soile pysyy asiallisen matkan päässä sivussa. Teppo tekee käsimerkkejä, pyytää lähemmäs, käsi nousee ylös ja putoaa vaakaan. Käännän seisontajarrun päälle.

Kytkemme vaijerit ja ajan lavan ylös nupin rungolle. Lukituslinkut loksahtavat kiinni. Löysään vedon. Teppo työntää varmistusteljen paikoilleen ja lukitsee sen. Kytkemme johdot ja letkut. Teppo hakee ajoharjoituskolmion meidän lavan perästä ja siirtää sen tiikerilavan perään. Tiikerilava taas. Jäikö se nimitys nyt pysyväksi? Onko Tepolla mielessä jokin toinen? Lainakori. Lainalava. Seinustalla on korkeampi tikasteline ja vaihdan sen matalampien askelmien tilalle huolto-oven eteen ja nousemme kaikki kolme jälleen lavalle. Tarkistamme mitä liinoja ja muita tarpeita on siellä valmiina varalla. Teppo kokeilee omakätisesti, miten tiikerihäkki toimii.

”Täällä on ilmanvaihto ja sen saa päälle”, Soile selittää. ”Se pitää olla päällä. Tiikerille on stressi sinänsä, kun se joutuu matkustamaan, joten sen oloa on helpotettava kaikin mahdollisin tavoin. Eli kun auto on parkissa, katsotte sellaisen paikan, josta saatte virtaa.”

Teppo vastaa ymmärtävänsä.

”Onko tiikeri hereillä kuljetuksen ajan?”

”Anteeksi?”

Soilen silmät räpsyvät. Hän jatkaa: ”Käsitinkö kysymyksen oikein? Tiikeri on hereillä. Sille annetaan rauhoittavia ennen matkaa ja matkan aikana, mutta se on valveilla.”

Kuvittelen mielessäni tilanteen, että jätämme Scanian lasteineen yöksi jonnekin yleiselle parkkipaikalle ja paikalliset rikolliset murtautuvat lavan sisälle. Tiikeri karjahtaa.

”Haluatko sä kokeilla?” Soile kysyy minulta. Hän ojentaa kaukosäätimen minulle.

”Vaikka.”

Ajan häkin välikalterit kertaalleen auki -asentoon ja kiinni. Kokeilen saman manuaalisesti.

”Hyvä”, Soile sanoo.

Teppo siirtää katuharjan tälle lavalle ja suljemme oman lavan huoltoluukun.

Katson molempia, Teppoa ja Soilea ja mietin sammuttaako moottori vai pitääkö ottaa auto pihalle, lähdemmekö vai ei aivan vielä?

Soile katsoo rannekelloa.

”Monelta laiva lähtee?” Teppo kysyy.

”Laiva on rannassa tunnin ja vartin päästä aikataulun mukaan. Ensin on rahdin purku ja sen jälkeen te voitte ajaa sisälle. Arvioisin, että teidän pitää olla terminaalissa viimeistään kahden tunnin päästä. Onko liian tiukka aikataulu? Onko teillä ostoksia tehtävänä tai muita asioita hoidettavana?”

Katsomme Tepon kanssa toisiamme.

”Ei minulla ainakaan ole mitään tähdellistä”, Teppo sanoo.

”Ei minullakaan.”

”Oletan, että nämä laiva- ja rahtauskäytännöt ovat teille tuttuja?”

Soile tarkoittaa tullauksia ja lippujen hankintaa. Hän muistuttaa, että Korkeasaari on pelkkä varaaja ja viime kädessä takaaja, mutta urakoitsijan pitää asioida ja hoitaa itse maksut laivayhtiön kanssa.

”Könttäsumma”, Soile sanoo.

”No, ensimmäisen kerran olen menossa kuorman kanssa laivalle”, Teppo tunnustaa.

”Siinä tapauksessa voi olla viisainta ajaa suoraan satamaan. Laivalla ehtii syömään ja vaikka huilaamaan.”

Teppo saa Soilelta litteän muovikansion papereineen, kättelemme ja minä ajan kaluston ulos hallista. Teppo sulkee hallin oven ja nousee ohjaamoon. Mazda pienenee pienenemistään loitotessaan sivuikkunassa. Auto ohittaa pitkää hallirakennusta. Tie kaartuu sen päästä näkymättömiin. Kauempana on silta täynnä liikennettä. En muista kadun nimeä. Valtaväylä.

”Suunta on tuonne?” kysyn.

”Niin, kyllä”, Teppo vastaa. Hän tutkii papereita. Hermoilee. Napautan navigaattorin päälle.

”Siinä ei ole ääni päällä”, Teppo huomauttaa. ”Jos meinaan kaipaat sitä?”

”En kaipaa.”

Laitan vaihteen päälle ja nostan kytkimen. Scanian moottorin hyrinä tuntuu pienenä värinänä penkissä. Moottori hyrisee kuin se olisi yksi iso kissaeläin. Olemme liikkeellä. Tiikeriä päin. Asvaltti kaatuu, lappaantuu auton keulan alle. Kun katsoo kiinteästi vain sitä, rajaa katseen muutamaan metriin auton keulan edessä, tulee sellainen harha, että tosiaan tie tulee vastaan ja että auto on paikallaan. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 

Luumäen Lehti on hieno asia. Paikkakunnan omasta lehdestä voi olla ylpeä. Luumäen Lehdestä tulee mieleeni, että sen voi lukea samaan sarjaan kuin esimerkiksi Helsingin Kallion ja Jätkäsaaren kaupunginosalehdet. Eilisestä numerosta huomasin, että Mäntykodin allasosasto avautuu lähiaikoina uimareille. Mutta missä on uimahalli? Tajusin, että se puuttuu Luumäeltä ja Taavetista. Näin heti vision, jossa uimahalli on rakennettu Linnalantien yli, koulun viereen niin, että tie ja pyörätie kulkevat sillä kohtaa tunnelissa ja kunnantalon parkkipaikka jää rakennuksen pylväikön katveeseen. Kahdenkymmenenviiden metrin uima-allas on siellä toisessa kerroksessa ja sen itään ja etelään näkyvistä ikkunaseinistä näkee liikenteen tiellä kunnantalon ja urheilukentän välissä ja taajamaa eteläsuunnassa. Rahoitukseen, rakentamiseen ja ylläpitoon voisi hakea EU-tukea ja sponsoreita, vaikka tv-kanavia, jotka saavat seurata ja tehdä ohjelmaa Luumäen uimahallin tiestä arkkitehdin pöydältä valmiiksi rakennuskompleksiksi. Samaan konseptiin voisi liittää Luumäkeä laajemminkin ja Luumäen Lehti uutisoisi ja kertoisi kuvin ja sanoin kaikesta tästä innovatiivisesta ja uusia uria aukovasta kehityksestä.

 

Terveisiä Taavetista

  

Torstaiaamu. Olemme vaihtaneet molemmille chileille ruukun ja mullan. Maanantaina siihen asti hyvin voineen, kukkia tehneen kasvin lehdet menivät veltoiksi, roikkuivat ja kiertyivät rullalle. Mietimme onko se märkyyttä vai kuivuutta vai mitä? Nestejännityksen häviäminen lehdistä tuntuisi viittaavan kuivuuteen, järkeilimme. Tutkimme netistä tietoja ja Helena laittoi viestiä chili-harrastajien sivuille. Sieltä tuli keskustelupalstalta mielipiteitä ja ehdotuksia. Tiistaina kasvi oli yhä lamassa ja iltapäivällä kävelimme paikalliseen kukkakauppaan, keskustelimme kauppiaan kanssa ja kerroimme, että aiomme vaihtaa kasvin isompaan ruukkuun ja laittaa uutta multaa. Kauppias valikoi sopivan multaseoksen, käy muun muassa mehikasveille, antoi meille pari vanhaa, muovista kukkaruukkua ja palasimme kotiin hoitotoimiin. Chilin juuret olivat näkösällä paljaina juuripaakun pohjassa ja kyljissä. Muutama kivi uuden ruukun pohjalle salaojaksi, multaa kerros, kasvin juurakko keskelle ja täytimme purkin laidat mullalla. Kastelun jälkeen nostimme chilin takaisin kukkatelineelle. Kahdessa tunnissa nestejännitys palasi lehtiin. Eilen vaihdoimme ruukun ja mullan toiselle chilille, joka näytti samoja lerpahtamisen merkkejä. Se piristyi myös ja ainakin tänä aamuna molemmat kasvit ovat elossa ja hyvävoimaisen näköisiä.

 

Tiikerintalja(5)

 >>>jatkuu>>>     

Periaatteessa joku heistä ratsumiehistä voisi nousta alas ottamaan lauttaa vastaan, mutta he eivät liikahdakaan. Yksi syy on tietenkin, että heillä on tekemistä jo siinä, että saavat hillittyä levottomia hevosiaan. Niistä ei tiedä enää kumpi käy enemmän konien luonnolle, intiaanit lautallaan vai tiikerien pedonhaju? 

Virtaus ehtii saada sittenkin otteen lautasta, vaikka peränpitäjäintiaani tekee hartiavoimin työtä melan kanssa. Sitten mies saa survaistua raskasta lauttaa rannemmas ja tukit maiskahtavat äänekkäästi syvälle märkään turpeeseen.

Joen ratsu säikähtää lisää, menee taaksepäin, nousee takajaloilleen ja kääntyy ilmassa ympäri. He menevät kuin rodeossa kahden-, kolmenkymmenen jalan päähän ennen kuin hevonen tottelee taas suitsia. Hevosen kupeet värisevät. Se kävelee päättäväisesti hiljaa poispäin, mutta kun Joe kiskoo rajusti suitsista ja eläimen kaula taipuu sen voimasta jännittyneelle kaarelle alas, turpa hamuten kiinni etusiin, eläin asettuu viimein.

”Noo, noo”, Joe maanittelee.

Hän yrittää nähdä samalla tien etelä- ja rannanpuolen vesakkoon, mutta sillä kohtaa näkyvyyden estävät tehokkaasti maruna- ja piikkipensaat ja saarnien taimet. Isojen saarnien rungoilla ja kyhmyräisillä oksilla rehottaa villiä humalaa ja muuta rönsyilevää päälikasvillisuutta, vihreää sammalta ja pitkiä harmaita naavoja. Se on kuin seinä, runsaan, villin kasvillisuuden muodostama seinämä. Seinävaate. Joe ei hellitä katsettaan viidakosta, mutta vilkuilee kuitenkin välillä taakseen sheriffiä ja Cal Habbardia, jotka käyvät sananvaihtoa intiaanien kanssa.

Mitä tämä minulle kuuluu? Kentucky-Joe ajattelee harmissaan. Jos hän ei olisi ollut niin tomppeli ja pitänyt sellaista kiirettä, että ratsasti Taylorin luota suoraan rauhantuomarin toimistolle, vaan olisi mennyt tyynesti kotiinsa, tätä ei olisi tapahtunut. Hän ei istuisi parhaillaan tässä hevosensa satulassa jahtaamassa herra Habbardin tiikereitä. Tämä on hänen oma vikansa. Hän on käyttäytynyt lapsellisesti. Hän on halunnut näyttää, päästä näyttämään ja nyt häntä kuvottaa ja nolottaa.

Hän miettii sitäkin, lähtisikö yksinkertaisesti vaivihkaa käymäjalkaa takaisin kaupunkiin päin? Minkä sheriffi ja Cal Habbard tekisivät asialle? Tässä ei ole kyse tulipalosta, jossa tilanteessa kansalaiset ovat velvollisia antamaan apuaan. Tätä ei voi verrata siihen eikä mihinkään. Missä löytyy se lainpykälä kirjattuna, jossa on mainittu karanneiden tiikereiden metsästys tai niiden ottaminen ansaan ja palauttaminen omistajalleen?

Heillä pitäisi olla häkki, jonkinmoinen rautahäkki. On naurettavaa kuvitella, että tiikerin kaltainen raivokas voimanpesä pysyisi aisoissa, jos sen saisi lassottua kiinni ja jos sen saisi ylipäätään lassottua.

Joe pysyy kuitenkin aloillaan. Hän hellittää hieman ohjaksista ja hevonen ottaa heti muutaman askeleen, mutta asettuu, kun Joe kiristää uudestaan otettaan.

Intiaanit lähtevät kaikki kolme rantaa noudattavalle polulle, joka vie myllylle. Joe tietää reitin, polun, mutta siltä kohtaa missä hän odottaa ratsuineen, hän näkee vain, kun miehet häipyvät metsään jonona. Cal Habbard katsoo häneen päin ja näyttää kädellä, että hänen pitää lähteä etenemään tietä myöten. Joe ymmärtää, että he sulkevat tällä keinoin saaliin saartorenkaaseen. Hän huomioi kuinka Habbard ohjaa oman ratsunsa kapealle myllypolulle intiaanien perään. Joe on hyvillään jäätyään itsekseen. Hän ei nauti siitä, että pitää ja joutuu ratsastamaan yhdessä näiden kahden miehen kanssa. Toisaalta hän olisi utelias näkemään mitä tapahtuu siinä vaiheessa, kun miehet kohtaavat tiikerit? Hevosiin saattaa luottaa siinä suhteessa, että ne kertovat käytöksellään hyvissä ajoin, että jokin välitön uhka ja vaara on lähettyvillä. Joe tietää lukemastaan, että tiikerit ovat eläimiä, joilla ei ole luonnossa luontaisia vihollisia. Muut eläimet väistävät sitä. Se tarkoittaa, että tiikeri on peloton. Se ei ymmärrä ehkä, mitä pelko on. Joe uskoo, että tiikeri hyökkää ennen kuin valitsee paon.

Myllylle vie toinen polku suoraan tieltä. Oikopolku, josta ei mahdu kulkemaan hevosella ja rattailla. Kentucky-Joe pidättää hevostaan, kun he lähestyvät polun kohtaa. Hän kuulee hevosen kavioiden yksittäiset, raskaat kopsahdukset kovaa maankamaraa vasten. Ne tuntuvat kuin putoavan jostain korkealta. Kuin joku heittäisi nyrkinkokoisia kiviä ilmaan ja ne putoaisivat yksi kerrallaan maahan. Ääni, jota ei kuule yleensä tai johon ei kiinnitä erityistä huomiota, mutta nyt hän on niin jännittynyt, että kuulee sen ja uskoo kuulevansa myös kaiken muun, vähäisintä rasahdusta myöten. Hän on valmistautunut ja varuillaan. Se ei ole silkkaa pelkoa, vaan suurin tunne on kiihtynyt odotus. Joe aavistaa ja uskoo, että tämä näennäinen hiljaisuus edeltää räjähtävää toimintaa ja yhteenottoa. Hän on vakuuttunut, että pian jostain päin kuuluu ääniä, ihmisten huutoa, tiikerin karjahduksia ja aseen paukahduksia.

Joe on unohtanut hetkeksi köyden. Köysi, hän muistaa. Se on sheriffillä, mutta Joe ei usko eikä kykene kuvittelemaan, että se tulisi käyttöön tosi mielessä. Miesten on täytynyt heidänkin uskoa jo, että kivääri on ainoa keino pysäyttää nämä petoeläimet. Turha kuvitella, että jostain löytyisi se mies tai ne miehet, jotka hillitsisivät ja pitäisivät aloillaan väkivahvaa isoa kissaeläintä, jotta toinen uskalias voisi pistää siihen tainnutuspiikin. Se onnistuu, kun eläin on kahlehdittu aloilleen, mutta täällä, vapaassa luonnossa, on turha kuvitella pärjäävänsä köysitempuilla näitä petoja vastaan.

Hevonen kavahtaa kauemmas polun kohdalla ja astuu melkein pensaikkoon. Se vikuroi ja Kentucky-Joe joutuu tiukkaamaan taas otettaan suitsista. Hän vilkaisee polulle ja näkee silmästä silmään tiikerin. Matkaa hänen ja hevosen ja pedon välissä on kaksikymmentä tai kolmekymmentä jalkaa. Eläin katsoo suoraan häneen, kaihtelematta, suu auki, terävät, pitkät raateluhampaat erottuen, julman ja todella villin näköisenä. Säälimätön. Se on sana, joka tulee Joen mieleen. Sheriffin toimistossa hän oli ensimmäisen kerran silmätysten tämän otuksen kanssa. Silloin hän kaatui melkein selälleen kauhistuksesta ja nyt sama tunne menee ihon läpi, vaikka hän on tiennyt kaiken aikaa odottaa tätä.

Tiikeri kääntää pään ja astuu pensaitten kätköön näkymättömiin. Polunkohta jää hetki hetkeltä kauemmas taakse, kun hevonen puskee hädissään eteenpäin ja vaikka Kentucky-Joe tekee kaikkensa hallitakseen ratsunsa. He menevät ainakin kahdenkymmenen jalan matkan tietä pitkin ennen kuin eläin pysähtyy huohottamaan. Sen asento on paha, koska Joe kiristää hampaat irvessä suitsia. Hevonen seisoo kyljittäin tiellä. Joe olettaa, että eläin tarkkaa hänen tavoin taakseen, sivuilleen ja joka puolelle. Se pelkää ja tuntee kauhua sitä luonnotonta, hirvittävää ilmestystä kohtaan, jonka se on nyt, ei ainoastaan haistanut, vaan myös nähnyt läheltä. Se näki sen toistamiseen, luonnottoman ja pelottavan olion.

Joe tajuaa, ettei edes yrittänyt vetää kivääriä esiin satulan takaa. Hän ei olisi ehtinyt tehdä sitä eikä mitään muutakaan ennen kuin tiikeri olisi ollut heidän kimpussaan, jos eläin olisi hyökännyt. Hän tajuaa myös, ettei ole valmis käymään vapaaehtoisesti taltuttamaan tätä hurjimusta. Häntä ei saisi lähtemään siihen touhuun millään rahalla. Vaikka hänelle annettaisiin kaupungintalo korvaukseksi uhrauksestaan, hän ei saisi pakotettua itseään astelemaan suoraan päin kuolemaa.

Väistämättä tulevat mieleen intiaanit, jotka hiipivät parhaillaan metsikön tuolla puolen, rannan ja pusikon välissä. Ei hyvä. Jalkamiehet ja heitä ratsain seuraavat Cal Habbard ja sheriffi. Tosin Joe ei tiedä onko sheriffi jäänyt paikoilleen passiin ja vain Habbard seurannut kolmea intiaania näiden lähestyessä piilossa lymyäviä kissapetoja. Joe ajattelee huutaa varoitukseksi. Jos huutaisi kovaa, miehet saattaisivat kuulla, mutta hänen suunsa ja kurkkunsa on liian kuiva siihen. Kurkku on kuroutunut umpeen. Se kelpaa tuskin enää edes hengittämiseen, kun sydän pumppaa verta, joka kohisee suonissa ympäri kehoa ja panee huokumaan suun kautta.

Cal Habbard ja sheriffi tietävät tiikerin, tiikerit. He ovat olleet aikaisemmin tekemisissä näiden kanssa ja Joe luottaa siihen, että miehet tietävät mitä tekevät. Hän vaihtaa suitset toiseen käteen ja kääntyy satulassa kurottaakseen kiväärin käsiinsä, mutta hevonen, joka tuntee otteen kevenevän kuolaimista, alkaa tarpoa eteenpäin ja Joe tarraa taas rajusti molemmin käsin suitsiin. Hän näkee, että hevosen suupielestä valuu verinoro. Hän on repinyt eläimen suupielet auki tai se on purrut omaan kieleensä.

”Helvetti!” Joe kiroaa ja saa vapisevan ratsun seisahtumaan ja yrittää kääntää sen. Hevonen panee vastaan.

”Rauha”, Joe sanoo sille. Hän räväyttää ohjasperillä hevosta lautasille, omaa raivoaan kai ja hevonen ottaa sivuaskelia. Se menee kuin sirkusareenalla.

Kun Kentucky-Joe on uudestaan oman ratsunsa herra, hän toteaa heidän kulkeutuneen viidenkymmenen yardin päähän polun kohdalta. Hevonen rauhoittuu, kun sen ja tiikerin välillä on tarpeeksi tilaa. He seisovat siinä molemmat uupuneina, vaikka ratsastajan ei ole tarvinnut tehdä muuta kuin kiskoa suitsista.

Joe antaa suitsista löysiä ja taputtaa hevosen hiestä tummennutta kaulaa. Hevonen kohottaa turpaansa, päätään, korvat pystyssä ja sieraimet auki.

”Mietitkö mitä niille toisille koneille kävi?” Joe kysyy siltä. Hän puhuu usein hevoselleen. Hän pitää puhetta, kun antaa sille illalla apetta ja vettä, puhuu, kun käy satuloimaan sitä. Nyt hän vilkaisee kuitenkin ympärilleen tiellä. Ei ketään. Ei muuta kuin hehkuva hellepäivä. Paita on hiestä märkä hänen selässään.

”Ensimmäinen koitos takana”, Joe sanoo ja taputtaa taas eläintä. Sen selkä ja kyljet ovat lämpimät käteen. Hevosen lämmin haju uhoaa nenään. 

>Itä>

Jatkan unia autossa, reilusti hytin takaosassa, peitto päällä. Teppo on kuskina. Herään vasta, kun auto pysähtyy ja Teppo tuljuttaa minua olkapäästä. Nousen katsomaan ulkomaailmaa. Olemme Pasilassa, rautatievarikolla. Pitkän rakennuksen seinustan ikkunoista näkyy sisällä olevia vetureita ja junavaunuja.

Meillä on ennakkoon lähetetyt henkilölätkät työtakin rintamuksessa näkösällä, kun nousemme raput toiseen kerrokseen VR:n henkilöstökahvilaan.

”Huomenta”, iäkkäämpi naisihminen toivottaa tiskin takaa.

”Huomenta”, Teppo vastaa ja minä nyökkään. Teppo katsoo minua: ”Minä maksan. Tämän kerran.”

”Selvä.”

Otan makkarasämpylän, kahvin ja vesilasin.

”Jugurttia?” Teppo kysyy, ehdottaa.

”Ei nyt, kiitos.”

Kaksi konduktööriä tai veturikuskia tai vastaavaa istuu kahvittelemassa ja tarinoimassa. Lähdössä vai tulossa? ajattelen. 

>>>jatkuu>>>