>>>jatkuu>>>
AJOIN ohi eli roikuin ratikan
kyydissä pysäkin liian kauas. Sen jälkeen harhailin Mäkelänkadun
takana pihoilla. Tarkoitus oli oikoa, mutta siitä taisi tulla
lenkki. Pääsin kuitenkin viimein oikean rakennuksen luo. Tai se
näytti oikealta. Palasin kadunkulmaan, josta näin, että kadunnimi
meni oikein. Talon numero oli oikea. Lähestyin porrasedustaa: Rappu
A. Niin piti.
Pysähdyin tutkimaan
summeritaulua. Olin menossa asuntoon A seitsemän. Taulussa luki
siinä kohdalla Liukkonen. Lisäykseksi oli joku vetänyt paksulla,
mustalla tussilla suoraan lasiin tai pleksiin nimen päälle ison
L-kirjaimen, joka oli haalistunut töhryksi. Oliko sillä
erityismerkitystä tai -merkityksiä?
Painoin summeria. En ajatellut
mitään. Tyhjensin pääni ajatuksista, vaikka se oli tyhjä
ennestään, ainakin tuntui siltä. Odotin. Toivelistani kärjessä
oli, että soittooni vastattaisiin. Jännitin asiaa. Olin
vastaherännyt, virkeä ihminen ruusuisessa aamunkoissa ja toivoin,
ettei minun tarvitsisi synkistellä jatkossa.
Hetki meni ja jännitys rapisi.
Totesin, että pelkäämäni masentava ja latistava tapahtui:
Soittoon ei tullut vastausta. Ei kaikua eikä vastakaikua. Asunnossa
ei ollut ketään. Ehkä illalla? Minun pitäisi palata myöhemmin
uudelleen. Kaikki oli ollut liian helppoa tähän asti, sujunut
epäilyttävän hyvin. Se tarkoitti, että jossain vaiheessa oli
vuorossa vastoinkäymisiä. Meikäläisen kohdalla mikään ei mennyt
koskaan ilman niitä, ilman kenkkuilua ja keljuilua.
Painoin uudestaan summeria. En
uskonut, että siitä olisi apua, mutta painoin kuitenkin, pitkään.
Ehkä se oli yksi kilahdus yläkerrassa, hälytys, kun päästin irti
painikkeesta. Ei mitään. Ei vaikutusta. Toiveikas mielialani joutui
suoraan pudotukseen. Painoin silti kolmannen ja neljännen ja
viidennen kerran summeria. Painoin laskematta, uudestaan ja heti
uudestaan ja toivoin toivoton uskoa vailla ja olisin varmaan
rukoillut, jos olisin rukoillut.
”Jore.”
Lopetin. Käsi pysähtyi ilmaan
summeritaulun eteen. Näin sen. Olin mokannut. Olinko? Olin
menettänyt malttini.
En ollut varma vastauksesta,
vastaajasta, tämän nimestä, minkä nimen olin kuulevinani, sillä
ääni meni säröille. Se johtui joko laitteesta tai ehkä puhuja
oli hengästynyt? Bodaaja, joka keskeytti harjoitteensa, kun
häiritsin ja häiriköin. Kumma mieleennousema, sillä en kuulu
varsinaisiin kuntoilijoihin.
Esittäydyin, kerroin nimeni,
asiani ja odotin käsi valmiina oven rivalla, että kaveri, Jore,
painaisi avauspainiketta.
”Hetki”, hän sanoi ja
katkaisi yhteyden.
”Haloo”, sanoin.
Haloo itsellesi, ajattelin.
Harkitsin kaksi sekuntia soittaisinko saman tien uudelleen, mutta
tajusin, että se ei olisi paras mahdollinen alku. Se ei olisi
sisääntulotoivotus. Käänsin päätä, kun joku tuli takaa ja
ohitti minut, nuori mies. Hän astui rappukäytävän alaovelle,
aukaisi sen avaimellaan ja vilkaisi minuun.
”Kiitos”, sanoin.
Päästin tyypin edelle ja lähdin
kapuamaan portaita hänen perässään.
Asunto numero seitsemän
postiluukussa oli nimen päällä harmaa ilmastointiteipin pätkä,
jossa luki EI MAINOKSIA. Nimi oli peitetty. Pani ajattelemaan, että
asunnon väki piilotteli.
Tietenkään sen ei tarvinnut
merkitä sitä. Selityksiä löytyi, vaikka omaan päähäni ei
tullut. Olin aavistuksen nolo omasta, asenteellisesta ajatuksestani,
vaikka eihän sitä ja siitä kukaan tiennyt. Tiesi vähemmän, kun
ei nähnyt meikäläisen naamaa.
Soitin ovikelloa. Tein ylläkön.
Miehen ääni kuului ja erottui sisältä. Tarkkoihin korviini otti
myös naishenkilön hiljaisempi ja hennompi ääni, mutta en ollut
varma. Ovi avautui. Nuori mies, opiskelija, arvasin ja joka toi
mieleen oman itseni. Tuollainen julli olisin, jos olisin hänen
asemessaan. Opiskelijarenttu. Paitsi että jos minun pitäisi
todistaa oikeudessa, väittäisin, että tämä kaveri antoi minulle
päihin eilen. Vastikään. Ehe.
Menin syystä hiljaiseksi.
Odottavalle kannalle. Tyyppi tarkasteli naamaani ja kantositeessä
olevaa kättäni. Kysymysmerkkejä ilmassa. Kävi mielessä, että
hän luuli ehkä, että tulin hakemaan häneltä korvausta, että
olin jäljittänyt hänet, etsinyt käsiini.
Säikähdin sitä, mihin olin
työntänyt tai työntämässä pääni. Aioin kääntyä ympäri,
mutta pelkäsin kääntää selkäni tälle näin.
Kaveri oli ilman paitaa, farkut
jalassa, paljain jaloin.
”Anteeksi”, sain sanottua.
”Repe. Soitin äsken alaoven summeria. Naapuri päästi mut
rappuun. Anteeksi, jos olen häiritsemässä.”
”Ei mitään”, kaveri
vastasi. Jore.
Hän pelasi niin kuin ei tuntisi
minua, kuin emme tuntisi toisiamme. Ääni oli sen. Jumankauta. Ja
kaveri tunsi minut, mutta ei tiennyt, mikä tässä oli takana? Hän
oli toinen hölmistynyt tässä luomakunnassa, ymmällään.
”Sä olet Jore?” kysyin.
”Olen.”
Jore ei pyytänyt minua sisälle.
Hän ei tehnyt elettäkään siihen suuntaan. No, ehkä en olisi
tehnyt sitä itsekään hänen tilallaan. Hän ei väistynyt sivuun
ovelta, vaan päinvastoin tukki sen tarkoituksella.
”Tulin katsomaan sitä vapaata
huonetta”, kerroin uudestaan.
Olin mielestäni maininnut sen
kertaalleen, alkuun, mutta en ollut enää varma. Sitä paitsi,
tajusin siinä seistessäni, että tämä oli turhaa. En ollut
todella menossa asumaan kenenkään sellaisen tyypin kanssa samaan
soluasuntoon, jolta olin saanut päihini. Silkka itsesuojeluvaisto
pisti vastaan. Puhuin sitä silti, vanhaa soosia, kertaalleen
lämmitettyä, vaikka jollain tasolla mieli käskytti minua toimimaan
ja pyörtämään ympäri. Puhuin siis, jatkoin, vaikka tämä oli
pään hakkaamista seinään. Oliko se takana, että minun piti
näyttää jollain tapaa yritteliäältä verrattomalle
sosiaaliohjaajalleni, Annalle, hänen silmissään ja että yritin
tosissani, tein kaiken voitavani, mutta minkä tein, jos olosuhteet
hankasivat vastaan.
”Ai niin, joo”, Jore
vastaili, epäluuloisena ihmetellen, mitä kaikkea.
Hän päästi vastahakoisesti
irti oven kahvasta, peruutti ja minä siirryin eteisen puolelle.
Kaksi tappelukukkoa vastakkain. En kääntänyt Jorelle selkääni.
Linda tuli avoimesta ovesta eteiseen pelkissä pienissä,
vaaleanpunaisissa nimettömissä, rinnat paljaina. Oletan, että
suuni loksahti auki.
”Hei!” hän sanoi
ensimmäisenä. Kuin ei mitään.
Näin hänet tässä ensimmäisen
kerran näin rinnat paljaina. Huh. Reilu juttu. Olin nähnyt hänet
siinä asussa, että hänellä on ollut ohut t-paita tai yöpaita
päällä, ilman rintaliivejä ja jolloin törhöttävät nännit
erottuivat kiihottavina, kankaita puhkovan kiihottavina. Tajusin,
että olin ollut monta kertaa kiihottunut nähdessäni hänet, vaikka
en ollut myöntänyt sitä itselleni. Ei, myöntämisestä ei ole
kyse, vaan siitä, miten se nyt on, että en ole korostanut sitä
asiaa tai olen pyrkinyt käyttäytymään. Hillitsemään
mielihaluni. Yleensä olen ollut sellaisessa altavastaajan
tilanteessa, tullut kinumaan yösijaa ja silloin ei sopinut oikein
ruveta lähentelemään tätä hyväntahtoista ihmistä, joka ymmärsi
lähimmäistä eikä käännyttänyt häntä oveltaan.
Pitkä selitys. Enemmän
sellaista hyvien ystävien välistä yhteyttä.
”Hei”, vastasin.
Tajusin ja kysyin mielessäni
samassa lyhyessä hetkessä monta eri asiaa, monta eri asiaa yhtä
aikaa lävisti pään eri kulmista: Oliko pariskunta ollut
rakastelemassa, kun soitin ovisummeria? Olinko keskeyttänyt heidän
aktinsa? Oliko Linda tekemässä keikkaa vai oliko tämä jotain
muuta? Seurustelivatko he kaksi?
”Muutatko sä tuohon
pikkuhuoneeseen?” Linda keskeytti ajatukseni. Hän oli kuullut
puheemme. Totta kai. Hän oli nokkela, viisas, ymmärtäväinen ja
kuten olen sanonut hän oli hieno ja ihana ihminen, naisten
parhaimmistoa.
Linda ei ujostellut eikä
peitellyt rintojaan. Hän oli tarkoituksella siinä niin,
kelteisillään. Se oli tämän Joren takia. Vaikka en nähnyt mitään
muuta kuin iki-ihanan, melkein alastoman Lindan, näin silti Joren
murjottavan.
Linda ei ollut koskaan peitellyt
itseään katseiltani, mutta hän ei ollut varsinaisesti esitellyt
kroppaansa, sulojaan. Minun takiani ei tarvinnut. Ajattelin jotenkin
niin. Linda ei ollut nytkään hämillään, luonnollinen, kenties
kiusoitteleva, mutta se ei kohdistunut minuun.
Anna minun kokea rakkautta hänen
taholtaan, mutta ei ylenkatsetta.
Ihmisen päässä kulkee kummia
lauseita. Niistä on pääsemättömissä.
”Muutatko?” Linda kysyi
uudelleen, kun meikäläisen hihna luisti ja savutti.
”Tarkoitus on?” vastasin.
”Mä olin huolissani. Miksi et
ole tullut käymään?”
Erikoinen sanavalinta, kun otti
huomioon.
Näin pitkälle ajatus ui ennen
kuin kurvasin sen toisaalle: Linda ei ollut perillä tapahtuneesta
muilutuksesta, käsittelystä. Hänelle ei ollut tiedotettu. Jore ei
ollut pitänyt siitä ajatuksesta, vaan Lindalta piti pimittää
tällaiset radikaalit temput.
Sanoinko, että Linda on, oli
luonteva ja ujostelematon. Kyllä, mutta ei hänkään huomannut
kaikkea tai huomannut ennen kuin nyt vasta, että minulla on käsi
kantositeessä.
”Mikä käteen on käynyt?
Oletko sä kaatunut?”
”Niin voi sanoa.”
”Miten se tapahtui? Missä sä
teloit tuon?”
Epäilikö ihanainen Linda
jotain? Yritin olla katsomatta Jorea siinä sivussa ja puoliksi
edessäni. Olimme kaikki kolme ahtaasti ja kankeasti asunnon pienessä
eteistilassa ja Lindan takana oli ovi auki ilmeisesti heidän
huoneeseensa ja jossa otti silmään petaamaton sänky sen näköisenä,
että siitä on noustu vasta.
”Kompuroin rappusissa.”
”Et kompuroinut. Sä oot saanut
selkääsi?”
”Aiheesta. Se on ohi ja
unohdettu.”
Puhuin tämän tiedoksi Jorelle.
En halunnut, että hän saisi päähänsä antaa minulle uudestaan
kyytiä. En ollut siinä kunnossa, että olisin voinut panna vastaan
tai en ollut sitä lajia sankari tietenkään muulloinkaan.
Varsinainen onnettomuus koko mies, jos ajatteli, että tässä tulisi
käsirysy ja Jore tekisi niin kuin olisi hänen kannaltaan järkevintä
ja kolhisi kipeää kättäni. Mikä olisi palaute, jos palaisin
vielä tämän vuorokauden puolella otille ja käsi olisi entistä
pahemmassa jamassa? Mihin vastaanotolle ne työntäisivät minut?
Suoraan hermoparantolaan. Tämä heppu tarvii uuden latingin.
”Jore on mun ukkoni”, Linda
esitteli.
”Selvä.”
Tarjosin väärää kättä. Jore
hyväksyi kädenojennukseni.
Avo- vai aviomies, ajattelin,
vaikka sillä ei ollut merkitystä. Olin yllättynyt, mutta sekään
ei ollut minun tapauksessani uutta. Elämä kokonaisuudessaan on
minulle yllätys. Olin ikuinen hämmästelijä, jonka suu on jäänyt
pysyvästi auki syntymästä asti.
”Käyn vessassa”, Linda
ilmoitti.
Hän meni ja Jore tointui hieman.
Hän kysyi oliko minulla avain huoneen oveen?
”Ei”, sanoin. ”Ajattelin,
että se voi olla täällä asunnossa?”
”Ei ole ja ovi on lukossa.”
”Ymmärrän.”
Seisoimme molemmat vieretysten,
veljellisesti ja tuijotimme lukollista ovea. Kokeilin kääntää
ovenkahvasta. Ovi ei auennut. Ei niin.
”Yrittäkää käykö meidän
avain”, Linda korotti ääntä vessan puolelta.
Jore kävi pariskunnan huoneen
puolella. Näin paremmin sekaisen, myllätyn sängyn ja joitain
kalusteita, joita jalkalamppu valaisi. Hämäryydestä päätellen
verhot olivat edessä.
Avain ei pelittänyt. Ei
kuulunutkaan.
”Mitäs nyt?” mietin ääneen.
Jore kohautti olkiaan.
Vessa kohisi. Linda tuli
takaisin, rinnat yhä paljaina ja vaistosin Joren naamanilmeestä,
että hän olisi halunnut ja toivonut, että Linda vetäisi viimein
paidan tai rintaliivit päälleen.
Kysyin mielessäni, miten hän
suhtautui ja otti sen, että Linda jakoi työkseen persettä? Tai
hankkeeksi, sillä prostituutiota ei hyväksytä Suomessa työnä
vielä. Vai pätikö se enää? Onko jonkin humalaputkeni aikana
päätetty toisin, päädytty toisenlaiseen, vapaamielisempään
ratkaisuun? Merkityksetöntä. Olennaista oli tai ajattelin siis
potiko herra Jore mustasukkaisuutta vai ei?
Kysy, tokaisin hiljaa itselleni.
Jos olet niin utelias, niin mikset kysy? Pidin suuni.
”Huone on ollut kaksi viikkoa
tyhjillään”, Linda tiesi. ”Käy yläkerrassa katsomassa.
Luulen, että se on samanlainen kämppä.”
”Aivan”, nyökkäsin. Piti
olla Linda ennen kuin se välähti.
>>>jatkuu>>>