Kaunis kesäpäivä

lauantai 31. heinäkuuta 2021

Kun kuu kääntää kasvot(48)

 >>>jatkuu>>> 












Kun olen ollut sattumoisin jonkun toisen marsnautin boksissa ja tällä on ollut näyttö toiminnassa, siinä on ollut esillä poikkeuksetta joko näytönsäästäjäoletukseksi annettu yhdeksän kameran ruudukko tai sitten jonkun kameran kuva koko näytöllä ja jota kamerakuvaa olemme sitten katselleet ja seurustelleet samalla tai toimittaneet asioitamme. Meillä on keskinäistä välttämätöntä yhteydenpitoa ja tiedottamista ja yhteisiä työprojekteja. Varsinainen iso auditorio puuttuu Mars 2028 -avaruusaluksesta, -asemalta, mutta puute on korvattu muulla tavoin toimivalla, kattavalla yhteydenpidolla. Yksi suosittu muoto on keskustella tietokoneiden välityksellä. Se on käytännössä samanlaista kuin viimeiset yli kymmenen vuotta käytössä ja mahdollisia olleet live-puhelinyhteydet. 


>Matkavuorokausi 78> 


Jatkan vielä tänään ja ehkä myös huomenna. Maa -planeetalta ei kuulu mitään uutta eikä erikoista, mutta sieltä tulee edelleen viestejä. En ole henkilökohtaisesti hoitamassa viestiyhteyksiä enkä ole kiinnostunut niistä suuremmin. Ilmaus on tietenkin väärä. Tarkoitan, että en ole seuraamassa uteliaana ja sensaationnälkäisenä miten maailmanlopuntilanne kehittyy maassa? En ole edes järkyttynyt. Ihmettelen hieman sitä.

Monet syyt vaikuttivat osaltaan, että kiinnostuin niin syvästi Jenni Susa Aiton radioviestistä. Yksi syy palautuu maahan, tarkemmin Suomeen ja vielä tarkemmin Helsinkiin. Menen näitä tarkennuksia läpi otos kerrallaan. En ole maininnut tätä ennen tässä radioviestin liitteessä, että olen syntyperäinen helsinkiläinen, syntynyt ja viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni Itä-Pasilassa, Vallilan kupeessa, näköyhteyden päässä sekä Mäkelänkadusta, Mäkelänrinteen uimahallista että Kumpulan siirtolapuutarhasta. Yllätyin, kun kuulin, että siirtolapuutarhan tilalla on nyt jättihalli ja harjoitushalleja. Tai en yllättynyt, sillä tarkemmin muistellen siitä oli puhetta ja kiistaa niihin samoihin aikoihin, kun kirjoitin ylioppilaaksi ja siirryin sitten Amerikan mantereelle.

Kun luin ensin Siskoveikko Suomen päiväkirjaosuuden, tajusin, että me olimme naapureita. Paljon mahdollista, että olemme asuneet jopa samassa kerrostalossa tai ainakin lähinaapurissa. On yhtä mahdollista, että olen nähnyt kahdeksan vuotta sitten edesmenneen Siskoveikon liikkumassa lähistöllä. En kuitenkaan tiedä henkilön ulkonäköä. Ihmiset liikkuvat ympäristössään omien aikataulujensa mukaan ja kun nämä aikataulut ovat muodostuneet, niistä tulee helposti pysyviä käytäntöjä, joten siltä puolelta tarkasteltuna ei herätä ihmetystä, että jopa suurkaupungeissa näkee usein samoja naamoja samoihin aikoihin.

Olennaista tässä on, että kaikki tiedot katujen ja kaupunginosien osalta ja jotka on kirjattu ylös Siskoveikko Suomen päiväkirjaan, ovat yhtä lailla myös minun nuoruudenmaisemaani ja -muistojani. Herkistyin sille lukiessani tätä hänen päiväkirjaosuuttaan.

Jenni Susa Aito on puolestaan nuorempaa ikäluokkaa. Hän kertoo ja kuvailee tietenkin myös tuttuja Helsingin ja Vallilan kulmia, mutta lisänä tulevat nämä lannistavat tiedot muuttuneista alueista. Mietin lukiessani miksi kannan huolta tai tunnen niin ikävänä ja raskaana sen, että esimerkiksi Kumpulan siirtolapuutarha on menetetty ja minun lapsuudenmaisemani on hävitetty? Minähän olen ollut ja viettänyt pitkän osan tähänastisesta, lyhyestä elämästäni Amerikan Yhdysvalloissa ja käynyt Suomessa vain lomilla eikä aina edes silloin. Mitä minä välitän ja piittaan Suomen nykyisyydestä ja asioista?

Vielä vähemmän nyt, kun olen avaruuden kansalainen. Ymmärsin, että se taisi olla juuri se seikka, joka veti eniten haikeaksi, samoin tietoisuus siitä, että en näkisi näitä tuttuja maisemia enää koskaan. Tähän asti olin laskenut ja kuvitellut, että se mikä voi tapahtua, korkeintaan ja pahimmillaan, on oma kuolemani, mutta tätä toisin päin tapahtuvaa tuhoa en ole kyennyt ottamaan huomioon. On asioita, joita ihmisen on vaikea kuvitella tai hahmottaa.


Roy keskeytti videopalaverin merkeissä: Hän tiedotti, että Maa -planeetalta on tullut viimeksi viesti ja yhteydenotto neljäkymmentäviisi minuuttia sitten. Maahan on lähetetty radioviesti, jossa kysytään tilannearviota. Teoreettinen ja todellinen arvio siihen kuinka pitkä aika kuluu viestin siirtoon maapallolle, siihen vastaamiseen ja paluuviestiin Mars 2028 -avaruusalukselle on pitkällisen keskiarvon mukaan korkeintaan kolmekymmentäviisi minuuttia. Aika on ylittynyt tähän mennessä kymmenellä minuutilla. Carolyn seuraa tilannetta kaiken aikaa.

Sen jälkeen Roy poisti videoneuvotteluyhteyden ja otin tarkkailuun ensin yhden kameran ja sitten toisen. Tarkastelin sitä avaruudenosaa, joka on takanamme ja jäämässä joka hetki kauemmaksi. Kamerakuvassa ei erottunut mitään leimahdusta tai valonvälähdystä. Tähtiä mustassa taustassa. Sen näköinen näkymä, että tuli heti mieleen, että emme taatusti löydä koskaan takaisin omalle planeetallemme. Vaikka se olisi olemassa ja säilyisi - pidän auki vaihtoehtoa, että tietokone on saanut päähänsä sepittää vaikka lennokkaan dekkarin tai selitys on jokin muu - meidän on mahdotonta löytää Maa -planeettaa omin avuin avaruuden keskeltä. Signaali, joka on tullut ja seurannut meitä maapallolta, on ainoa yhdyssiteemme sinne.

Tämä ei ole täysi totuus. Tämä on ajatus ja epäilys, joka täytti mieleni, kun katsoin kameran näyttöä.

Tiedän, että aurinko on toinen, käytännössä jatkuvasti valmiina oleva kohde, jonka avulla avaruudenkulkija voi paikallistaa sijaintinsa, mutta silti Mars 2028 -avaruusasema on määrittänyt sijaintinsa tähän asti Maan kautta ja siellä olevan lennonjohdon kanssa yhteistyössä.

Otin parempaan tarkasteluun toisen kameran. Sama tulos. Ajatukseni oli, että vaikka törmäys ei erottuisi tältä etäisyydeltä tai jäisi jonkin välissä olevan, ison massan taakse peittoon, törmäyksen valonväläys voi erottua jossain sivulla olevissa massahitusissa tai avaruuden kulkijoissa.

Ei mitään.

Otin oman tekstini esiin. Se on tämä liiteosio.

Kerron yleisesti elämästämme Mars 2028 -avaruusaluksella ja -asemalla. Aluksen pyörimisliikkeen ja osapaineistuksen ansiosta liikkuminen tapahtuu samoin kuin maan päällä, sillä erotuksella, että painovoima on pienempi. Ei kannata juosta eikä pomppia, jotta ei kalauta päätään kattoon. Katto ei ole korkealla, sattuneesta syystä. Meillä ei ole sentään avaruuspukuja päällä. Hapensaanti on turvattu kierrätyksellä ja energiaomavaraisuus toimii aurinkopaneelien avulla.

Mars 2028 -avaruusalus, -asema liikkuu moniosaisen, avatun avaruuspurjeen työntövoiman avulla. Teoriassa niin on tapahtunut ennenkin, mutta tämä on ensimmäinen kokeilu käytännössä. Toistaiseksi arvio on positiivinen. Energiankulutus on ollut tähän mennessä pienempi kuin sisään talteen otettava energiamäärä. Akkukapasiteetti on tällä hetkellä täysi. Energian suhteen tilanne on hallinnassa.

Elämä ja olosuhteet Mars 2028 -avaruusasemalla ovat samantapaiset kuin sukellusveneessä. Minulla ei ole omakohtaista kokemusta sukellusveneessä olosta, mutta astronauttikouluttajat käyttivät tätä vertausta ja rinnastusta. Jos ihminen kärsii suljetun paikan kammosta, hänestä ei ole astronautiksi.

Mars 2028 -avaruusasemalla on peilejä. Peilit ovat pieniä, suurimmat on sijoitettu boksien alaslaskettavien kenttävuoteiden viereen niin, että havaitsija saa harhan isommasta tilasta ja siitä, että hän ei ole yksin. Kun peili on oikean kokoinen, siitä ei näe ilman muuta omia kasvojaan eli ei joudu olemaan koko ajan itsensä kanssa kasvotusten, mutta kun haluaa nähdä peilikuvansa, se onnistuu heti.

Käytävillä ei ole peilejä. Se on turvallisuus- ja orientoitumistekijä. Peilit erehdyttävät ja siksi niiden käyttö pitää olla laskettua ja järkeistettyä.

Valonlähteinä ovat lämpöä tuottamattomat, matalavirtaiset ledit. Yleisvalaistus ja kohdevalot. Tähän mennessä olen todennut, että boksin kohdevalo riittää hyvin lukemiseen. Paperisia kirjoja ei ole käytössä, mutta jokaisella marsnautilla on oma lukulaitteensa ja siellä yleislukuvalikko ja omat suosikit. Kännyköitä ei ole eikä käytetä. Kännykkäverkko ja -käytännöt rajoittuvat maan päälle. Jokaisen marsnautin käytössä on henkilökohtainen tietokone, joka on yhdistetty keskustietokoneeseen, mutta henkilökohtaisen tietokoneen nimiöosa on suojattu käyttäjän omalla salasanalla. Pieni pala yksityisyyttä avaruuden äärettömyydessä.


Roy keskeytti seuraavalla, ajankohtaisella tiedotuspalaverilla. Väliaikatietona Maan radiohiljaisuus on kestänyt puolitoista tuntia. Jossain välissä Roy kysyi minulta erikseen olinko hereillä? Se vaikutti minusta siltä, herättelyltä: ”Frans, are you there?”

Voi olla, että olen liian hiljainen amerikkalaisen ja amerikkalaisten mielestä?

Minulta vei hetken tajuta, että hän tarkoitti minua.

Huhuu”, Roy ehti lisätä.

I’m here. I’m fine”, vastasin.

Have you some ideas?”

Hyvä kysymys, sillä minulla oli ajatus ja oma visioni. Kerroin sen. Ehkä asteroidi, joka lähestyi maata, työnsi edellään painovoimakenttää, joka käänsi ja vääristi maasta ulos avaruuteen lähtevät radiosignaalit ja oli kääntänyt niitä ennen varsinaista törmäystä. Kuinka iso tämä kenttä oli, oli oma lukunsa. Siksi emme tienneet onko törmäys tapahtunut vai ei?

Yes”, Roy sanoi, astetta innostuneemmalla äänenpainolla ja heitti tämän tuoreen ajatuspallon eteenpäin Carolynille: ”Carolyn, what you think about that?”

Carolyn sanoi, että hänen kannattaa ilmeisesti jatkaa yhteyden hakua. Hän kehui minun ajatustani: ”You are clever, Frans. Thank you.”

Kiitos lämmitti mieltäni.

Frans?” Roy kysyi seuraavaksi.

What?” vastasin.

Any other clever ideas?”

Jouduin sanomaan, että ei ole nyt mielessä. En kertonut enkä paljastanut sitä visiota, että mitä jos maapallo on kaapattu? En ollut valmis esittämään vielä sellaista hypoteesia. Jos vieraan valtakunnan avaruusalus, -asema oli asettunut hallitusti Maa -planeetan viereen ja samalla sille näkymättömälle linjalle, joka kulki maasta Mars 2028 -avaruusasemalle, iso kohde saattoi estää ja vääristää lähetettävät radiosignaalit. Nämä tulokkaat olivat saattaneet myös napata kaikki maasta lähtevät radiosignaalit ja vaientaa ne.

En maininnut kuitenkaan näitä hypoteeseja. En liioin sitä mikä oli saanut minut ajattelemaan moista.

Jenni Susa Aito, sanoin mielessäni. Toivottavasti olet hengissä ja voit hyvin.

Roy päätti palaverin ja kehoitti erikseen minua laittamaan mietintämyssyni päähän.

I’ll do it”, vastasin.

Bye, bye”, Carolyn heitti väliin oman tervehdyksensä.

Bye”, vastasin.




perjantai 30. heinäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  










Illalla kaksi rusakkoa loikki Vallitiellä, saattoivat olla molemmat nuoria yksilöitä. Näitä luontoelämyksiä on, kun tarkkailee maisemaa ja taivasta. Muistelin, että en ollut nähnyt eilisen aikana pääskysiä. Joko ne lähtivät etelään? Luimme Helenan kanssa parvekkeella hämärän tuloon asti, Helena Rex Stoutin dekkaria ja minä Cormac McCarthyn Rajatrilogian kakkososaa Matka toiseen maailmaan. Susitarina. Tähän mennessä, sata ensimmäistä sivua, tiine naarassusi on mukana kertomuksessa ja kuusitoistavuotias nuorukainen, joka virittelee ansarautoja eläimelle ja onnistuu pyydystämään sen. Hän ei kuitenkaan tapa sitä, vaan lähtee kuljettamaan sitä pois maasta, Meksikon vuorille. Varhainen luonnonsuojelija tai mistä lie muusta syystä, vaikka ei ole selvinnyt, mitä vuotta kirjassa eletään. Toisaalta Amerikassa on tainnut olla myös vanhastaan luonnonystäviä ja luonnonmukaisen elämän kannattajia.





torstai 29. heinäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 








Eilen olimme aamu-uinnilla Sorosenselän rannassa. Edellisestä kerrasta oli kulunut kymmenen päivää ja vesi oli jäähtynyt hieman. Olemme käyneet tässä välillä mustikassa tai tehneet aamuisin vaihteeksi kävelylenkkejä. Emme ole nähneet tänä uimakautena kuikkia rannassa, vaikka luulin alkukesästä kauempana lentävää lintua kuikaksi. Menivätkö ne tänä vuonna pesimään muualle vai epäonnistuiko pesiminen? Eilen satoi vihdoin ja tänään aamu valkeni kosteana ja usvaisena. Luin eilen loppuun Cormac McCarthyn Rajatrilogian ensimmäisen osan Kaikki kauniit hevoset. Se sijoittuu viime vuosisadan puoliväliin Texasiin ja Meksikon rajantakaiseen, karuun alueeseen. Pidin kirjasta. Kävin lainaamassa valmiiksi seuraavat trilogian osat, joten lukuturvallisuus on taattu. Teksti minun makuuni.





keskiviikko 28. heinäkuuta 2021

Kun kuu kääntää kasvot(47)

 >>>jatkuu>>>  













Käytännössä kukaan Mars 2028 -avaruusaluksella ei ihmetellyt eikä ihmettelisi eikä varsinkaan kyseenalaistaisi työtoveriensa tekemisiä. Siinä mielessä kukaan ei olisi välttämättä ihmetellyt puuhailujani, mutta tunsin oloni silti paremmaksi, kun pysyin hiljaisessa, kirjallisessa taltioinnissa.

Tästä liitteestä näkyy muodostuvan osapäiväkirja. Olen mukana tekemässä kahta päiväkirjaa yhtä aikaa, työ- ja epävirallista omaa päiväkirjaa. Sisällöltään ne poikkeavat toisistaan. Jenni Susa Aiton radioviesti on päiväkirja, joka sisältää sitä edeltävän, vanhemman, toisen henkilön päiväkirjan ja kun nyt jatkan tätä radioviestiä omilla huomioillani, olen siinä koosteessa mukana kolmantena tekijänä ja tasona.

Ei haittaa.

Kun huomasin, että en onnistu tuomaan sanottavaani julki lyhyesti, päätin jaotella tekstin jollain tapaa ja sopivimmalta tuntui käyttää matkavuorokausien lukemaa.


Luin läpi tähän mennessä kirjoittamani. Siitä saa tai jotkut saavat kenties väärän kuvan koskien sitä hetkellistä keskustelua, jonka kävin toissapäivänä Carolynin kanssa. Muutamia ajatuksia kävi omassa mielessäni, mutta ravistelin ne pois. Mitään seksiin viittaavaa ei tapahtunut ja jos siinä oli olevinaan jotain, se oli pelkästään omaa kuvitelmaani.

En lähde kuitenkaan poistamaan kirjoittamiani rivejä, koska haluan dokumentoida mahdollisimman suoraan ja kritiikittömästi. En ole maininnut vielä, että astronautin koulutus sisälsi myös raportoinnin perusasiat ja käytännön harjoitteita. Painotus raportoinnissa on kattava eikä valikoiva. Valikoinnin vaarana on, että se johtaa sensuurin ja sen vahvistamana ennakoivaan itsesensuuriin.

Jos pyrin raportoimaan kunnolla ajatukseni ja huomioni tulevasta, mahdollisesta uudesta ihmispopulaatiosta, jonka alkuasetelmana on nykyinen Mars 2028 -avaruusalusmiehistö, raportti sisältää olennaisimpana sen, että populaatiossa on yksi kantaäiti, tavallaan pesän aito kuningatar. Hedelmöittäjäkandidaatteja on seitsemän, eri-ikäistä urosta. Laskennallisesti populaation ensimmäiseksi hedelmöittäjäksi on järkevintä valita ryhmän vanhin uros, tässä tapauksessa kapteenimme Roy. Hän on neljänkymmenenkahden. Lisäetuutena hänellä on näyttö hedelmällisyydestä. Lyhyessä, jo aikoja sitten päättyneessä avioliitossaan, hänellä on silloisen vaimonsa kanssa tytär, joka jäi avioerossa vaimolle ja joka tytär ei ole ollut sen jälkeen tekemisissä isänsä kanssa muuten kuin muutaman satunnaisen kerran. Psykologisesti arvioiden Roy ja hänen tyttärensä eivät ole kiinteässä ihmissuhteessa keskenään. Heillä ei ole henkistä eikä emotionaalista sidosta.

Raportti jatkuu niin, että on ilmiselvä etu, että Roy on saanut tyttöperillisen. Todennäköisyys sille, että Royn seuraavaksi raskaaksi tekemä nainen synnyttäisi myös aikanaan tyttövauvan on fifty fifty eli mahdollisuudet ovat yhtä suuret siihen, että seuraava perillinen on tyttö tai poika. Tilastollisesti on kuitenkin jokin todennäköisyyden taipuma siihen suuntaan, että perilliseksi tulee myös toisella kertaa tyttö. En ole itse varma tästä, mutta hyväksyn määritelmän.

Potentiaalisten seitsemän miessiittäjän tai riittää, jos mainitsen siittäjän - näiden seitsemän joukossa on myös toinen mies, joka on antanut todistettavan näytön kuntoisuudestaan tällä alalla. Varakapteenimme Dusan, joka on iältään kolmekymmentäkuusi vuotta. Hän on ollut naimisissa ja on yhden nuorukaisen, pojan isä. Dusanin vaimo ja poika ovat molemmat kuolleet vuosia sitten liikenneonnettomuudessa.

Seitsemän hengen siittäjäpopulaation iät ovat tällä hetkellä vanhimmasta nuorimpaan lueteltuina: 42, 39, 36, 35, 31, 26 ja 24. Olen nuorin listassa. Jos laskee, että vanhin uroksista siittää lapsen populaation ainoan naaraan kanssa ja tekee oletuksen, että syntyvä lapsi on tyttö, kestää yli kymmenen vuotta ennen kuin tämä esikoistyttö tulee sukukypsäksi. Silloin geeniperimän pitämiseksi mahdollisimman runsaana on järkevintä, että joku toinen eli muu kuin kantaisä, hedelmöittää toisen polven naaraan. Käytännössä joku nuoremmista listassa mainituista uroksista, vaikka he ovat kukin vanhenneet osaltaan tällä välin.

Tällä laskennalla olisin mukana, jos käyttää sellaista ilmausta, vasta toisella kierroksella. Olisin siihen aikaan arviolta neljänkymmenen, jos olettaa, että olen vielä hengissä.

Tämä raportointi kävi melkein vaistomaisena pääpiirteittäin mielessä, kun aloimme koko miehistö porukalla keskustella ja kukin tietenkin itse yksinään tahollaan miettiä lisänä näitä outoja tulevaisuudennäkymiä. Tarkennan, että keskustelu, jota kävimme toistemme kanssa, koski vain maapallon uhkaavaa tilannetta. Emme menneet asioiden edelle. Se väistämätön jatkoajatus, että jos huonoin vaihtoehto kaikista toteutuu, olemme tietojemme mukaan viimeiset ihmiset maailmankaikkeudessa ja mitä toimia se edellyttää, nämä ajatusrakennelmat olivat kunkin meidän marsnauttimme oman pään sisäisiä.

Sitten tapahtuu, että Carolyn naurahtaa minulle ja sanoo, että hänellä on jotain spesiaalinäytettävää henkilökohtaisesti minulle ja ensimmäinen reaktioni on, että puhuit, hyvä Carolyn, väärälle miehelle. Sinun pitää valikoida seurasi vanhemmasta kaartista.

Olin huojentunut, kun Carolyn ojensi minulle Jenni Susa Aiton radioviestin tallenteen: ”This is to you. I noticed the Language. It’s your’s. Do what you like.”


Salainen kirjoitusprojekti jatkuu. Kävimme syömässä. Eli kävin syömässä ja siellä oli kaksi muuta marsnauttia, enemmän nuorisokerhoa. En osallistunut keskusteluun. Se koski asiallisesti matkan pituutta ja reittiä, navigointia. Toinen nuorista, suhteellisen nuorista, oli ohjausvastuussa ja selitti asioita yhtä paljon itselleen kuin muille. En kiinnostunut. Palasin perunavaraston kautta omaan boksiini.

Perunavarastossa on osassa tasainen, sopiva lämpötila ja kosteus perunan säilytykseen ja osassa vastaavasti on käynnissä idätys. Tarkistin lämpötila- ja kosteuslukemat, merkitsin ne ylös seurantataulukkoon ja totesin, että ei ole tarpeen tehdä muutoksia.

Mars 2028 -avaruusaluksessa, -asemalla on umpikuori. Ikkunat on jätetty pois turhina. Ikkunoina avaruuteen toimivat erikoisvahvisteiset kamerat ulospullistuvine suojakupuineen, jotka laitteet muistuttavat verraten paljon maan päällä julkisissa tiloissa niin ulko- kuin sisäkäytössä olevia, parin vuosikymmenen aikana tutuiksi tulleita, tummennetun suojakuoren sisällä olevia valvontakameroita. Omista monitoreistamme näemme ulos eri suuntiin. Kameranäkymässä on yleisnäkymänä kaikkien yhdeksän kameran näyttämä ja siitä voi valita vuorotellen yhden näkymän isompana. Kameranäkymä on meillä luonnollisesti näytönsäästäjänä, mutta jokainen marsnautti voi toki valita myös jonkin toisen näytönsäästäjän.

Yhdeksän kameran palapelistä on aina yhdestä kolmeen kameraa poissa päältä, koska kameran suuntaaminen suoraan kohti aurinkoa ei ole mielekästä.

Olen nähnyt tähän mennessä vain yhden marsnautin käyttävän erilaista, omavalintaista näytönsäästäjää. Dusan, varakapteenimme on ottanut näytölleen vanhan Rolls Roycen kuvan. Oletan, että kouluttajapsykologimme eivät olisi huolissaan tästä valinnasta. Toisin olisi, jos näytönsäästäjänä toimisi vaikka vanhoja kuvia menehtyneistä vaimosta ja lapsesta. 

>>>jatkuu>>>




tiistai 27. heinäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  










Käsikirjoitukseni P. on sivulla seitsemänkymmentäneljä. Se on kulkenut arjessa ja pyhinä mukana kuukauden eli eteneminen on ollut verkkaista. Alkuidea ja sysäys alkaa ladella sanoja peräkkäin on jäänyt puoliksi matkan varrella tulleiden juonenkäänteiden ja lisäteemojen alle. Vastustin alussa houkutusta lähteä naputtamaan jotain tällaista uutta, antaa sen vallata mieleni, koska tiedossa oli, että kesällä tulee puuhattua myös muuta. Tärkeitä projekteja, uiminen, marjastaminen, jalkapalloa televisiosta, lomaviikko, jolloin suunnittelemme vuokraavamme auton viikoksi ja käymme tähän tietoon Helsingissä ja Kajaanissa. Lukukirjaksi valikoin uuden kirjailijatuttavuuden Cormac McCarthyn kirjan Kaikki kauniit hevoset. Cormac McCarthy on yksi monista kirjailijoista, jonka teoksia olen tutkaillut kirjastossa käydessäni ja otin vihdoin tämän Rajatrilogian ensimmäisen osan. Olen lukenut nyt kolmasosan siitä. Olen luetussa tekstissä ja tarinassa kiinni ja kirjailijan kieli elävöittää kuivaa preeriaa ja erämaata.





maanantai 26. heinäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  



aamujuna Helsinkiin









Kirja, jota en lukenut. Olen katsonut kirjastossa aina silloin tällöin Pascal Mercierin kirjaa Yöjuna Lissaboniin. Kirjan nimi on hyvä, samoin kansi houkuttaa, tumma, sinivioletti holvikäytävä. Blogit.fi -sivuilla joku bloginpitäjä mainitsi kirjan. Olin kiireinen enkä jäänyt lukemaan postausta, mutta päätin, että minun täytyy lainata tämä kirja ja tutustua siihen. Luin sivulle 190. Olin päättänyt lukea kirjan loppuun asti, mutta ahdistuin, kun ajattelin, että tekisin niin. En innostunut kirjan tyylistä, epäsuorasta kerronnasta, en päähenkilöstä, en nähnyt mitään romanttista tai seikkailullista lopettaa opetustyö kerrasta ja paeta suin päin muille maille. En pitänyt näistä niin helposti eteen tarjoutuvista sattumista, joita kirja sisältää peräjälkeen ja kaiken huippuna unettomuudesta kärsivä henkilö, joka näkee unia sitä mukaa kuin tarvitsee ja tarina vaatii. Luin tarkasti, tekstin kokonaisuudessaan, mutta aloin olla sekaisin myös henkilöistä. Eli oliko kirja liian vaativa minulle? No, lopetin. Luen muuta. En merkitse kirjaa luettujen joukkoon.




sunnuntai 25. heinäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  










Don DeLillolta löytyi vielä yksi suomennettu teos, jota en ollut lukenut, Esittäjä. Se oli neljäskymmenesseitsemäs lukemani kirja tänä vuonna. Teksti on Lilloa, hänen kynästään, mutta en pitänyt tai välittänyt koko tarinasta. Ei tullut sellaista oloa, että tämä täytyy lukea joskus uudestaan. Don DeLillolla on kahdeksan kirjaa uran alusta, joita ei ole käännetty suomeksi. Ne eivät ole sen arvoisia. Eli päättelen, että kirjailijalla kesti vuosikymmenen ajan kehittyä merkittäväksi tekijäksi. Jos DeLillo ei olisi löytänyt uransa alussa kustantajaa, joka luotti nuorukaiseen ja totesi tämän potentiaalin, ei olisi syntynyt välttämättä uutta maailmanluokan kirjailijaa? Jos uusi kirjailija ei pääse mukaan kirjalliseen kenttään, siihen keskusteluun ja vuoropuheluun, jota yhteisö käy keskuudessaan eikä saa laadukkaita arvioita ja arvosteluja töistään, miten voisikaan kehittyä eteenpäin? Jos aloittelija ei saa eikä voi epäonnistua, niin kuka sitten? Katse kääntyy kustantajiin.






lauantai 24. heinäkuuta 2021

Kun kuu kääntää kasvot(46)

>>>jatkuu>>>  













Alkuperäisistä suunnitelmista poiketen en palannut Suomeen, vaan aloin sukkuloida San Diegon ja Nasan avaruustutkimuslaitoksen ja Houstonin laukaisualueen väliä. Olin rakentamassa yhtenä mukana robotteja, joiden tehtäväksi tuli puolestaan rakentaa ja koota avaruudessa iso avaruusasema. Sille ei ollut vielä silloin nimeä. En ollut mukana itse avaruusohjelmassa, mutta menin kokeeksi heidän testeihinsä ja läpäisin ne. Tämä ohjasi omia tulevaisuudensuunnitelmiani niin, että aloin valmistautua vakavissani astronautin ammattiin ja käytännön tehtäviin. Omat taitoni, harrastukseni ja kiinnostuksenkohteeni määräsivät puitteet sille mihin olin kouluttautumassa. Puoliksi leikillään aloitettu avaruudenharrastus ja pienestä asti jatkunut luontorakkaus, kasvien ja puutarhan parissa puuhastelu, tämä sekava kirjo minulle tärkeitä asioita vei minut tälle oudolle tielle ja mukaan maailman ensimmäiselle Mars-lennolle.

Salassapito- ja vaitiolovelvollisuus estävät minua kertomasta tarkkoja lukuja, päivämääriä ja vastaavia. En tiedä olenko ylittänyt tähän mennessä jo joltain osin näitä rajoja, mutta toisaalta en ole huolissani asiasta. Palautetaanko minut takaisin maan kamaralle, kun olen kirjoittanut tähän viestiin jatkoksi omia lörpötyksiäni? Kysymys on teoreettinen. Olisi silti mielenkiintoista nähdä miten lennonjohto Maa -planeetalla hoitelisi käytännössä tämän palautuksen yhteistoiminnassa Mars 2028 -avaruusaseman ohjauksesta ja johdosta vastaavien henkilöiden kanssa?

Asia ei ole millään lailla ajankohtainen. Delete.

Sitä paitsi en anna tätä viestiä kenenkään muun luettavaksi. Toiseksi se ei kiinnosta ketään eikä miehistöllä ole riittävää suomen kielen taitoa selviytyä tekstin luvusta ilman uutteraa sanakirjojen käyttöä. Olen turvassa myös tältä osin.

Carolyn, meidän viestintävastaavamme toimitti Jenni Susa Aiton viestin eteenpäin minulle henkilökohtaisesti. En tiedä onko siitä kopio muualla, esimerkiksi avaruusasemamme kapteenilla ja varakapteenilla? Roy on kapteenimme nimi ja varakapteeni on Dusan. Me käytämme toisistamme ja keskenämme vain etunimiä. Eli minä kuljen ja liikun tässä piirissä ja tottelen nimeä Frans.

Hei Man”, Carolyn nauroi eilen, kun tapasimme sattumalta käytävällä. Hän ei sanonut Frans vaan Man. Olen huomannut, että hän ei noudata orjallisesti epävirallista etunimisääntöä. ”Hei Man”, Carolyn hymyili aurinkoiseen ja iloiseen tapaansa ja kertoi, että hänellä oli spesiaalilähetys minulle.

Mietin kuinka paljon lisää venytän tässä puhe-ja ilmaisuvapauteni rajoja, kun paljastan, että Carolyn on iältään kahdenkymmenenkahdeksan. En paljasta hänestä muuta tai jos kuitenkin sen pienen ja olennaisen, että hän on naimaton, mutta sitä me marsnautit tällä kotialuksellamme olemme kaikki. Tämä ei ole sellainen retkikunta, joka käy päivällä töissä, lähtee aamulla ja palaa yöksi kotiin. Me olimme jo lähtiessämme lähdössä pitkälle reissulle tuntemattomaan ja nykyisiltä osin tilanne on entistä enemmän se. Me olemme sinkkuja ja meidän edellytettiin olevan sitä lajia.

Oletan, että kouluttajiemme, avaruusohjelmasta vastaavien, lennonjohdon ja vähän kaikkien mielestä ja kannalta on parempi, viisaampaa ja toivottavaa, ettei meistä marsnauteista kenelläkään ole vakavaa, virallista suhdetta kehenkään maan päälle jääneeseen toiseen henkilöön eikä tietenkään lapsia. Perheelle, vanhemmilleen, isovanhemmilleen ja siskoilleen ja veljilleen ei voi tietenkään mitään. Perheyhteydet ovat pahasta, mutta niitä ei voi vältellä. Ne ovat annettuja perusedellytyksiä.

Edellytyksiä on myös muita. Psykologisessa peruskoulutuksessa ja -valmennuksessa ja joka oli ajallisesti, opetustunteina, vähintään yhtä suuressa osassa eriytymätöntä astronauttikoulutusta kuin fyysinen harjoittelu ja lihaskunnon kohottaminen, tässä psykologisessa puolessa oli melkein pääpaino seksuaalisessa valmennuksessa. Ymmärrän, että avaruusaseman rajallisessa tilassa tällä asialla on suuri merkitys ja vaikutus. Yhteistoiminta on toimivampaa ja parempaa, jos yhteishenki on kunnossa ja kannustava, mutta se ei saa värittyä seksuaalisesti.

Kouluttajilla olisi taatusti paremmat sanavalinnat kuvaamaan asioita ja tavoitteita, mutta perusidea on se, että meidän marsnauttien pitää tulla mahdollisimman hyvin ja kitkattomasti toimeen keskenämme avaruusaseman ahtaissa ja suljetuissa tiloissa, mutta ylikiintyminen ei ole hyvä.

Lääkinnällisiin hoitotoimenpiteisiin koulutus suhtautui varsin kriittisesti. Painotus on valikoitumisessa etukäteen ja siinä katsantokannassa lääkitseminen on aina jälkihoitoa ja vikojen ja puutteiden korjaamista. Avaruuteen ei ole haluttu eikä haluta lähettää huonokuntoista tai sairaalloista väkeä. Tämän ymmärtää jopa yksinkertaisella maalaisjärjellä.

Näiden kiertelyjen ja sanakimuranttien päätteeksi pääsen takaisin asiaan: Kun Carolyn sanoi hymyillen, että hänellä on näyttää minulle yksi spesiaalijuttu, tajusin ajattelevani vain yhtä ja ainoaa asiaa. Säikähdin sitä. Olin avaruudessa, olimme suljetussa avaruusaluksessa ja vaikka olin kuvitellut kouluttautuneeni tai että minut oli koulutettu ja jossain määrin aivopesty siihen, mitkä ajatukset ja toiveet ovat suotavia ja mahdollisia tässä tilanteessa ja ympäristössä ja mitkä eivät missään nimessä, tästä poiketen lankesin heti ensimmäiseen eteen osuneeseen kuoppaan.

Ajatteli Carolyn mitä hyvänsä tai päätteli ilmeestäni, päältäni, se ei erottunut hänestä.

Hi Man”, hän sanoi uudelleen ja jatkoi: ”That’s not so bad. I’m not asking you anything. Just come and look. I think you are intrested.”

Se oli Jenni Susa Aiton radioviesti. Olin hämmästynyt. Minä tollo ehdin luulla, että teemme vähintään temput, rikoksen. Eri asia olisi, jos lennonjohdolta tulisi suora käsky, että meidän pitää kokeilla ihmisen hedelmöitystä avaruudessa ja että minut määrättäisiin siihen partneriksi. Toinen osapuoli olisi ilman arpomista Carolyn.

Huomaan olevani monisanainen, vaikka olen luullut ja pitänyt itseäni aina hiljaisena ja vaiteliaana tyyppinä. Klassisena suomalaisena.

Minulla on kuitenkin syitä puheliaisuuteen: Yksi syy on aika. Meillä marsnauteilla on aikaa omien töitten ja tehtäviemme lisäksi kaikkeen harrastamiseen, kuntoiluun ennen kaikkea, mutta meille jää aikaa myös ajattelemiseen. Esimerkiksi tajusin heti sinä päivänä, kun kuulimme ensimmäiset varovaiset huhut siitä, että Rangers osuu näiden laskelmien pohjalta maahan, että se merkitsee maapallon tuhoa ja siinä tuhoutuu myös kuu ja ISS -avaruusasema ja kaikki maata kiertävät satelliitit. Näitä tuhoasioita koskevat ensimmäiset viestit tulivat tietoomme yli kuukausi sitten. 

Maan päällä seuraus olisi välitön sukupuutto paitsi sitä poikkeamaa, että me marsnautit Mars 2028 -avaruusasemalla olemme yhä olemassa ja elossa ja me voimme olla uusi ihmiskunnan alku. Me emme kirjaimellisesti ole maan päällä emmekä tosiasiallisesti. Ajatuskulku uudesta ihmiskunnasta ja sen alusta tuli mieleen heti, niin nopeasti, että oli kuin se olisi ollut kaiken aikaa olemassa optiona, tietokoneen emolevyllä valmiina latautumaan oitis, kun tietyt rajaedellytykset täyttyvät.

Näistä edellytyksistä oli tavallaan kysymys myös eilen, kun näin Carolynin. Hänen katseensa, ilmeensä ja sanansa aktivoivat ajatuksissani alitajuisesti sen, että ehkä hän, Carolyn, on saanut avaruusohjelman hallinnosta kehotuksen ja käskyn panna toimeen ihmisen hedelmöittäminen avaruuden oloissa.

Huomasin, että olin ikään kuin varautunut siihen, valmis toimimaan. 


>Matkavuorokausi 77> 


Seuraavan päivän ensimmäinen lepovuoro.

En äänittänyt tätä seurantaa Jenni Susa Aiton radioviestin liitteeksi. Ajattelin ja aioin tehdä niin ensin, mutta totesin viisaimmaksi turvautua kirjoittamiseen. En halunnut, että kukaan tulee kysymään minulta kenen kanssa puhun ja nähtyään, että en puhu kenenkään näkyvän olennon kanssa, seuraava järkikysymys olisi mitä olen puuhailemassa?

Vastaus minulla oli valmiina: Olisin sanonut pitäväni päiväkirjaa. Pidin sitä ja luulen, että kaikki marsnauttiystäväni pitävät myös omia päiväkirjojaan. Olen käsittänyt, että se kuuluu osana työtehtäviimme ja työnkuvaamme: Seuranta. 

>>>jatkuu>>>




perjantai 23. heinäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  









Ernest Hemingwayn kertomus Vanhus ja meri oli neljäkymmeneskuudes lukemani kirja tänä vuonna. Olen lukenut sen ennen kaksi tai kolme kertaa. Sitä luettiin muistaakseni myös koulussa. Kirja tuli julki vuonna 1952 ja kaksi vuotta myöhemmin Ernest Hemingway sai kirjallisuuden nobel -palkinnon. Vanhus ja meri oli yksi tärkeä tekijä ja vaikuttaja siinä. Hyvä kirja se on edelleen. Nuori poika, oliko nimeltään Manolin on siinä mukana kontrastina ja todistamassa vanhan kalastajan epäonnea ja musertavan kovia koettelemuksia. Vanhahtavaa Tauno Tainion suomennoksessa oli, että kirjassa puhuttiin pesäpallosta eikä baseballista.



torstai 22. heinäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 










Luin Don DeLillon kirjan Omegapiste. Neljäskymmenesviides lukemani kirja tänä vuonna. Omegapiste on pieni kirja, lyhyt, pienoisromaani ennemmin kuin romaani. Ennakko-odotukseni oli, että se olisi kirjailijan välikirja, kirjoitettu jo iän painaessa ja kustantajan patistamana, julkaistu 2010, mutta oli miten oli, kirja oli upea. DeLillo sai sisällytettyä vähään tekstiin paljon tapahtumista, vaikka kirja kuvaa tapahtumattomuutta ja muutoksen hitautta. Pääsin myös taas mukaan autiomaahan, turvallisesti nojatuolissa. Alan asua Sonorassa tai Mojavessa. David Foster Wallacen Infinite Jestissä oli autiomaa mukana ja Roberto Bolanon kirjoissa 2666 ja Kesyttömät etsivät. Näen silmissäni lännenfilmien karuja autiomaita ja Paris, Texas -elokuvan alkupuolen, kun puhumaton mies nykyajassa kävelee suoraan aavikon kaktusten lomaan. Omegapisteen kansi on myös hieno. Kansitaidetta, oma lukunsa. Ensimmäisellä vilkaisulla siinä ei ollut sen kummempaa, mutta nähtävää kertyi kerta kerralta lisää. Suljin lukiessani kirjan aina välillä tutkiakseni kannen kuvia. Luin Omegapisteen originaalin nimen sisäliepeestä – Point Omega ja huomasin, että suomenkielisen opuksen kannessa oli käytetty pistettä tavuviivan tilalla.







 

keskiviikko 21. heinäkuuta 2021

Kun kuu kääntää kasvot(45)

   >>>jatkuu>>> 














Viimeinen lukusessio”, jatkoin puheen tuottoa. ”Teen niin, että lausun julki hajanaisia viime hetken ajatuksia ja mietelmiä ja kuuntelen ne läpi, teen tarvittavat korjaukset ja vastaavat, lähetän tallenteen Kakelle, sinulle Kake ja sen tehtyäni suljen tämän tietsikan, keitän ehkä teetä vaihteeksi ja käyn parvekkeella nähdäkseni onko pilviverho repeytynyt vai ei ja miltä maailma näyttää noin muuten? Avaan kenties television.”

Olin hiljaa hetken ennen kuin jatkoin: ”Minua ei huvita puhua enempää. Minua ei huvittaisi enää edes lähettää tätä viestiä, mutta teen sen kuitenkin, kun tuli luvattua. Yksi olennainen syy on se, että saanpa sanoa sinulle Kake viimeiset terveiset. Toivon vain, että kello ja kellonaika ei harppaa tällä välin kerrasta ja kerralla uuteen ulottuvuuteen ja karkaa minulta ja koko maailmalta. Eli toivon, että ehdit lukea tämän tarinan. Harmi, että se on näin pitkä. Harmi, kun en tiivistänyt sitä ajoissa. Ihminen on sellainen lörppö. Juttua tulee, vaikka siinä ei olisi mitään järkeä.”

Mietin kaksi sekuntia: ”Rakkaat terveiset Jenniltä. Nähdään.” 



ARKISTOLIITE


Arkistoin ylläolevan radioviestin, joka on lähetetty Maasta. Se on sadaskahdeksas tähän mennessä vastaanotettu, epävirallinen yksityishenkilön yhteydenotto avaruuslentomme aikana, joten numeroin sen sillä numerotunnuksella. Viesti on vastaanotettu syyskuun kahdeskymmenes päivä vuonna 2028. Se on toistaiseksi ensimmäinen ja ainoa suomenkielinen eli lähetetty kotimaastani. Kielen takia kiinnostuin siitä ja luin sen vapaa-ajalla ja päätin kirjoittaa siihen liitteeksi muutaman sanan omasta puolestani.

Nimeni on Frans Lohja. Olen astronautti, marsnautti ja huolehdin muun muassa avaruusaluksemme ravintohuollosta. Siihen liittyvät ruokatarpeista huolehtimisen ohella myös juoma- ja käyttöveden huolto ja käymälätekniikan seuranta ja huolto. Nämä kuuluvat suljetun vedenkierron välttämättömyyksiin.

Tämän akselinsa ympäri hallitusti pyörivän, osapaineistetun avaruusaluksen nimi on Mars 2028. Numerotunnus viittaa lähtövuoteen Maa -planeetalta kohti Marsia. Kalenterissamme on menossa matkavuorokausi 76. Olemme kalenterin osalta synkronissa maanpäällisten kalentereiden kanssa eli seuraamme maan aikaa. Matkamme on lähestymässä planeettojen Maa ja Mars puoliväliä. Tiedottava radioyhteys maanpäällisen lennonjohdon ja Mars 2028 -aluksemme välillä tapahtuu vaihdellen kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen minuutin jaksoissa edestakaisin ympäri vuorokauden. Olemme siltä osin hyvin ja riittävästi perillä maan tilanteesta ja seuraamme koko miehistö sitä hyvin huolestuneina.

Olemme maailman kaikkien aikojen ensimmäinen retkikunta Maasta menossa Marsiin. Alunperin riski- ja epävarmuustekijät on tiedetty suuriksi. Keskustelua on käyty siitä onko mahdollista palata Marsista takaisin Maahan? Koska tästä ei ole ollut takeita edes ennen nykyistä vaaraa siitä, että Maa -planeetta voi joutua törmäystilanteeseen, ei tietenkään ole voinut olla, meidän marsnauttien koulutuksessa on ollut ylimääräisenä, vaikka pakollisena, psyykkinen valmistautuminen tulevaan kuolemaan avaruudessa ja elämän ja omaisten menettämiseen. Nyt tiedossa oleva todennäköinen Maa -planeetan törmääminen lähes planeetankokoisen asteroidin kanssa muuttaa asioita myös täällä Marsia kohti vaeltavalla avaruusaluksella. Jos maa tuhoutuu, paluu maahan ei ole olemassa enää edes vaihtoehtona. Silloin olemme täällä avaruudessa niin omillamme kuin olemme.

Koko Mars 2028 miehistö on myötätuntoisina hengessä mukana maan kohtalonhetkissä. Meillä kaikilla marsnauteilla on vanhempamme, isovanhempamme ja myös veljemme ja siskomme, keillä on ja erilukuinen joukko kaukaisempia sukulaisia ja ystäviä ja naapureita, joiden kaikkien tiedämme ja pelkäämme olevan nopean, sukupuuttoon päättyvän tuhon partaalla. Spekuloimme mahdollisuudella, että tähänastiset tietokonelaskelmat ovat virheelliset, vaikka se tuntuu epätodennäköiseltä. Toivomme sitä silti.

Jos maapallo tuhoutuu, emme saa siitä avaruusasemallemme mitään varsinaista tiedotusta. Se, että ei tule ilmoitusta, pitää kuitenkin sisällään tuhon merkityksen. Me kuulemme jatkossa maan ottavan yhteyttä luotaimeen siinä tapauksessa, jos pahin ei tapahdu ja asteroidi ohittaa myös tällä toisella kerralla maan ilman törmäystä.

Toistaiseksi ja kirjoittaessani parhaillaan tätä alkuperäisen viestin liitettä radioyhteys maan ja Mars 2028 -avaruusaseman välillä on toiminut normaalisti. Jatkuva edestakainen viestinnän virta. Täällä kaukana avaruudessa, irti kaikesta, se tuntuu kuin turvallisilta sydämenlyönneiltä. Korostan, että kukaan tällä aluksella ei toivo edes unissaan, että maa tuhoutuisi.


Tämä avaruusalus tai -asema, enemmän pitäisin sitä jälkimmäisenä, on koottu samalla tavoin ja samalla periaatteella kuin ISS -avaruusasema, joka kiertää radallaan maapalloa. ISS on rakennettu vähitellen toimittamalla maan ilmakehän läpi planeetan ulkopuoliseen avaruuteen materiaalia kantoraketein kuorma kerrallaan. Se kokemus, jota on saatu ISS:n rakennustyöstä on auttanut ja helpottanut Mars 2028 -avaruusaseman rakentamista.

Olemme jatkuvasti virallisesti yhteydessä sekä Maan viranomaisiin ja lennonjohtoon että myös ISS -asemalla parhaillaan toimivaan miehistöön. Koemme olevamme jälkimmäisten kanssa samassa tilanteessa sikäli, että olemme molemmat ryhmät avaruudessa, poissa maan pinnalta, vaikka ISS on parhaillaan aivan toisessa ja vakavammassa mitassa välittömässä vaaravyöhykkeessä. Kansainvälisen avaruusaseman miehistöltä olemme saaneet, tietty rajoitettu valanvannoneiden piiri ja alalle vihkiytyneet astronautit, marsnautit ja ylin avaruushenkilökunta, parhaan kuva- ja seurantamateriaalin vajaan vuoden takaisesta asteroidin lähiohituksesta. Kyse on siis Rangersista. Nimi on lehdistön antama ja suuri yleisö puhuu siitä sillä nimellä. 

Olen samassa tilanteessa kuin Jenni Susa Aito, maannaiseni, jonka avaruusasemalle toimittama ja saapunut pitkä radioviesti huokuu kauttaaltaan sitä epätietoisuutta kelle hän on kirjoittamassa oikeastaan näitä huomioitaan? Kuka on se joku tai jokin, joka vastaanottaa viestin ja lukee sen ja kykeneekö lukija avaamaan viestin? Viestin avaaminen on vaikea tehtävä ja se vaikeutuu entisestään, jos sisältö ei ole järjellinen. Ihmisen viesti toiselle ihmiselle on helpommin avattavissa ja arvattavissa kuin jos kyborgi tai tietokoneanimisti saa ihmisen formuloiman viestin ratkaistavakseen.

Miehistö. Se sana tuli mieleen jälleen, kun mainitsin Jenni Susa Aiton, jonka tunnen ja tiedän vain nimeltä. Meillä on täällä Mars 2028 -avaruusasemalla matkaamassa kahdeksan marsnautin kansainvälinen miehistö, kuusi Yhdysvaltain kansalaista, yksi kanadalainen ja yksi suomalainen, joista seitsemän miestä ja yksi nainen. Englanniksi Crew ei erottele sukupuolia. Minun suomeksi käyttämäni miehistö -termi on tarkoitettu vain suomenkieliseen käyttöön ja käytännön sananvaihtoon. Tämä selvyyden vuoksi.

Oma osuuteni yhtenä miehistössä on lähinnä se, kuten jo kerroin, että toimin puutarhurina ja huoltomiehenä. Aikoinaan koulussa kiinnostuin yli kaiken tietotekniikasta ja hakeuduin työharjoitteluun Kalifornian San Diegoon, yksityiseen robottiteknologiaa kehittävään ja valmistavaan yritykseen. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun olin kirjoittanut ylioppilaaksi Suomessa ja jonka jälkeen halusin pitää työteliään sapattivuoden. Vietin sapattivuoteni Amerikassa. 

>>>jatkuu>>>




tiistai 20. heinäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  









Luin Jorge Luis Borgesin kirjan Haarautuvien polkujen puutarha. Neljäskymmenesneljäs tänä vuonna lukemani kirja. Tarkoituksella valikoin eteläamerikkalaisen, tällä kertaa argentiinalaisen kirjailijan teoksen, koska espanjalaisen kielialueen kirjat ovat jääneet minulta vähemmälle huomiolle ja harrastukselle. Näin koska vierastin niitä nuorempana niiden oudon huumorin takia. Ymmärsin, että kirjoitus, jota luin, on huumoria, mutta en tuntenut huvittuvani, vaan enemmän niin, että koin sen ikään kuin kompeiluna. Nyttemmin olen päässyt tästä ennakkoasenteesta, mutta Borges palautti osin vanhat antipatiat. Luin kirjan, mutta ajatukseni tuppasivat harhailemaan. Borges, katsotaan, kun saan käsiini sinun jonkin toisen teoksesi, muuttuuko käsitykseni? En hellitä vähällä.







maanantai 19. heinäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  










Ukkospuuska antoi eilen hetken aikaa vettä Taavetissa. Tien asvaltti kastui. Lämpötila putosi kerrasta kymmenisen astetta, ilma raikastui ja puhdistui pitkän hellejakson enimmästä pölystä. Keltaiseksi kuivuneen nurmikon sävy muuttui rusehtavammaksi. Tänään aamuviideltä talon lämpömittari näytti yhdeksää astetta. Olemme lähdössä metsäretkelle uteliaina siitä, mitä toiveita on marjasadosta, onko sitä tulossa ollenkaan vai kuivuivatko mustikat tyystin? Vastaus kaksi tuntia myöhemmin: Marjat ovat kooltaan noin puolet tavanomaisesta ja ne ovat sitkeästi ja tiukasti kiinni varressa. Valikoimme paikan, jossa oli myös suota, noukin hilloja pannukakun päälle ja kokeilin aina välillä riipiä mustikoita, jotka olivat suolla isompia kuin metsäkankaalla, mutta yhtä lujasti varsissa.






sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  









Luin Don DeLillon Mao II kirjan. Se oli neljäskymmeneskolmas tänä vuonna lukemani kirja. En pidä kirjan nimestä, mutta minulla ei ole mielessä muuta, vaihtoehtoista nimeä. Ei sitä kyllä minulta kysytäkään, hullu kuvitelma. Kirja ja teksti oli mainio. En ollut lukenut sitä ennen, mutta teksti oli Lilloa parhaimmillaan. Samoin tarina, juoni ja kokonaisuus, kaikki nivoutui hienosti yhteen eikä siinä ollut millään kohtaa mitään väkinäistä eikä väännettyä. Se vain tapahtui. Aikoinaan Helena osti minulle lahjaksi Don DeLillon romaanin Cosmopolis. Ensimmäisellä lukukerralla en pitänyt siitä. En ymmärtänyt. Meni yli. Toisella kerralla sain kiinni langan päästä. Luulen, että olen lukenut sen kolme kertaa. Siitä on elokuva ja olen nähnyt sen ehkä kahdesti. Cosmopolis kuvaa hyvin aikaansa ja niin tekee myös Mao II ja niin tekevät kaikki Lillon teokset. Luulen, että minulta on lukematta vain yksi Don DeLillon suomennettu teos, Omegapiste. Se on tähtäimessä.













lauantai 17. heinäkuuta 2021

Kun kuu kääntää kasvot(44)

 >>>jatkuu>>>  










Kysyn uimahallin osalta mitä muuta odotin? Kuvittelinko jotain tiettyä? Mietin pitäisikö kiertää rakennuksen kulman ympäri ulko-ovelle? Ehkä olisin päässyt sisään? Ehkä siellä oli lievennetty sääntöjä tässä poikkeustilanteessa ja jopa meikäläinen pääsisi uimaan ja kauhomaan muutaman kerran viidenkymmenen metrin uima-altaan päästä päähän? Kuinka pitkän matkan jaksaisin uida nykykunnossani? Voisin ainakin istua löylyttelemässä, unohtaa ajan kulun ja pistäytyä altaassa uimassa sen kerran päästä päähän tai kerran edestakaisin ja palata löylyn lämpöön.

Vaihtoehto ei tuntunut huonolta. Kävelin kuitenkin ohi. Käveleminen on myös kivaa, melkein kivointa kaikesta. Siskoveikko Suomesta ja minusta olisi voinut tulla sopuisat lenkkikaverit, kävelijäystävät, jos Siskoveikko olisi saanut elää.

Avaan tietokoneen, sovitan luurit päähäni, jätän toisen korvan vapaaksi ja aukaisen television. Kaukosäädin toimii yhä. Asunnossa on sähköt. Televisiokuva ilmestyy esiin. Tuttu ruutukasvo, nainen haastattelee studiossa suorassa lähetyksessä uutistoimituksen väkeä ja paikalla läsnä olevaa muuta henkilökuntaa. Pääsen aika pian käsitykseen mistä on puhe: Kaikki haastateltavat kertovat, että he aikovat ehdottomasti pysyä paikoillaan tv-studiolla ja jatkaa tätä lähetystä viimeiseen asti. He ovat majoittuneet yleisradion tiloihin ja yöpyvät siellä niin, että riittävä tiimi on päivystämässä ja lähetys on koko ajan suorana käynnissä.

Tietenkään siellä ei ole koko porukkaa, huomaan ja ymmärrän mutta päivystävä tv-väki ei moiti ketään tästä syystä.

Meillä on studiossa paikalla riittävän kokoinen tiimi, jotta voimme pitää tämän lähetyksen ja kanavan auki jatkuvasti, yötä myöten ja seuraavaan päivään, kaikki tämä niin kauan kuin se on käytännössä mahdollista.”

Tv-toimittaja hymyilee. Hän puhuu kameralle, katsoo välillä lunttilappua kädessään, tarkistaa siitä onko sanonut kaiken mitä piti ja minun on pakko ihailla häntä. Sen sijaan, että itkisi, parkuisi silmät päästään ja repisi hiuksiaan, nuori naisihminen, toki minua paljon vanhempi, käyttäytyy sillä lailla kuin kyseessä olisi mikä hyvänsä tavallinen suuri kansalaistapahtuma, Itsenäisyyspäivän vietto, Uudenvuoden karnevaali tai Vappuhaastattelu.

Haluan nähdä edes kerran, kun joku itkee silmät päästään. Uteliaisuudesta. Jotta tietäisin minkälaista se on? Viimeinen oppitunti aiheesta.

Toimittajanainen puhuu kuitenkin asiaa eikä pelkkiä korulauseita: ”Me toimittajat, jotka olemme siinä asemassa, että jos olisimme kotona, olisimme yhtä yksin kuin moni muu teistä, parhaillaan television ääressä istuvista katsojista, me pidämme parempana tätä vaihtoehtoa. Tarkoitus on pitää kanava avoinna ja puhe vapaana. Olemme järjestäneet mahdollisuuden televisionkatsojien soittaa meille päin ja puhua tai kysellä tässä suorassa lähetyksessä olevilta asiantuntijoilta tietoja meitä lähestyvästä asteroidista. Niin, kysyä saa mitä hyvänsä, mutta tietenkään kukaan ei voi taata miten hyvin meille pääsee läpi.”

Tv-toimittaja katsoo sivulleen, ehkä joku kommentoi sieltä, katsoo sen jälkeen taas takaisin kameraan ja hymyilee sille: ”Meillä ei ole vielä nimeä tälle lähetykselle. Me paikalla olijat emme saa tästä palkkaa.”

Hän hymyilee, keskeyttää, jatkaa. Hän on vähällä nauraa. Hän pysyy asiallisena, mutta huomaa hyvin, että hysteria kutittelee häntä sisältäpäin: ”Meidän paras palkkamme on palvella asiakkaitamme televisionkatsojia. Meistä on ilahduttavaa tehdä oma panoksemme, olla mukana pitämässä viitteellisesti jokaista lähimmäistämme kädestä. Yhdessä me kestämme. Meistä on tullut iso yhteisö. Meillä ei ole enää rajoja.”

Vaihdan kanavaa: Jumalanpalvelus. En tarkista miltä kanavalta se tulee, vaan avaan seuraavan kanavan, jossa on asiaohjelma samaan tapaan kuin Suomen yleisradiossa. Palaan takaisin ylen kanavalle. Siellä on alkanut juontajan juonnon jälkeen keskustelu, joka koskettelee ajanlaskua. Ruudussa on näkyvissä pienenä kello, numeroina, jossa on tunteja, minuutteja ja sekunteja ja jotka ovat laskennassa pienenemässä. Tuttu ilmiö. Tätä näemme ja olemme nähneet esimerkiksi jalkapallo-otteluiden tv-lähetysten ennakoissa. Liveaika, josta näkee kuinka paljon aikaa on ennen kuin tuomari viheltää pelin alkaneeksi.

Kellonaika on hetken isompana ja yksinomaan näkyvissä ruudulla, mutta vaihtuu nyt kasvolähikuviin paneelilaisista. Jään kuulolle. En muista numeroita, jotka näin äsken televisioruudulla. En pysty edes palauttamaan niitä mieleen. Outo juttu. Mielen pohjalla on jokin viite, että tuntien kohdalla taisi olla isompi luku. Oli varmaan, koska esimerkiksi yksi vuorokausi on tunteina ilmoitettuna kaksikymmentäneljä ja kaksi vuorokautta vastaavasti neljäkymmentäkahdeksan.

Nelonen siinä oli ainakin vai oliko se viitonen? Viitosella alkava.

Kun päivitämme tietokoneen, kone ilmoittaa yleensä prosentteina kuinka paljon aikaa kuluu vielä ennen kuin päivitys tai sen tietty osa on suoritettu loppuun.”

Vastaus johonkin? kysyn mielessäni. Yleensä -sanan käyttö on sitä typerää tiedejargonia, jota oppineet älyköt harrastavat. He suojelevat selustaansa.

Tietokoneen näytöltä näkee janan, joka on liikkeessä, täyttymässä ja prosentit juoksevat. Ne eivät muutu lineaarisesti, vaan tarkkailujaksoissa.”

Suljen silmäni ja avaan ne uudestaan.

Aivan”, sama numerologi jatkaa. ”Käytännössä prosenttilukema saattaa olla vaikka seitsemänkymmentä, kun tietokone ilmoittaa yhtäkkiä, että tehtävä on suoritettu ja seuraava osio käynnistyy viiden sekunnin päästä. Siinä on samalla valintamahdollisuus, jossa voi käynnistää tulossa olevan osion saman tien. Tämä tarkoittaa, että tietokoneen aikakäsitys poikkeaa ihmisen aikakäsityksestä.”

Joku toinen henkilö jatkaa. Ihminen, jota en ole nähnyt koskaan ennen: ”Jos seuraamme hetken tarkemmin lähtölaskennan ajanlaskua. Sillä on sellainen nimitys kuin lähtölaskenta. Jos katsojat ja paneelin osanottajat kiinnittävät huomionsa sekunteihin ja minuutteihin, näkyy, että tietokone ei vähennä sekunteja yksi kerrallaan, vaan päivityksen virkistystaajuudesta ja kohteen liikenopeuden kasvamisesta ja muista vastaavista syistä johtuen välillä lukemat harppaavat yhden tai kahden tai useamman sekunnin ohi.”

Kuvaruudussa on nyt katsottavana isona etualalla virtuaalinen, digitaalinen kello, jossa on tuntien kohdalla 46, minuutteina 10 ja sekunteina 05, sitten se on sekuntien osalta 04, sitten se on 59 ja totesin, että kellonaika on kokonaisuudessaan muotoa 46 09 58, sitten sekuntinäyttö muuttuu 56, 55, 52.

Painoin toiselle kanavalle. Virrenveisuu täytti hurskaana, mutta samalla jotenkin pahaenteisenä kotoisan olohuoneeni.

Kuuletko Siskoveikko?” kysyin. ”Jos olet olemassa, tulisitko luokseni. Juuri nyt en kysyisi mitään. Minulle riittäisi mainiosti, että tulisit istumaan sohvalle viereeni ja kuuntelisimme yhdessä paremman puutteessa virsiä.”

Jatkoin monologiani, vaikka Siskoveikko ei aineellistunut minulle: ”Huomaan, että puhun ääneen. Sen jälkeen huomaan, että niin minun pitääkin. Unohdin hetkeksi, että olen virkaatekevä urheiluselostaja, joka on paikalla tässä turnauksessa välittämässä tuoreet tunnelmat itse stadionilta. Anteeksiantamatonta pysähtyä tuijottamaan sanattomana telkkuruutua.”

Suljin television. Kannoin Siskoveikko Suomen perintöläppärin keittiöön. Ymmärsin ja uskoin, että on hyvä ja hienoa, että televisiossa on vaihtoehtona suora, jatkuva lähetys aiheesta Miten maailmanloppu tuli pallollemme, mutta minun ei ole pakko eikä edes tarkoituksellista seurata sitä ohjelmaa. On muuta, kiireellisempää puuhaa. Aikaa sille on siis alle kaksi vuorokautta epäluotettavan tietokoneen ajanlaskennan mukaan. Aika kaareutuu siis viimein. Albert Einsteinin vuosisata sitten järkeilemä aika-avaruus taipuu, kaareutuu ja muuttuu epälineaariksi. Se ei ole enää tavallisten ihmisaivojen ymmärrettävissä. Onko kenenkään ihmisen? 

>>>jatkuu>>>