Kaunis kesäpäivä

perjantai 31. heinäkuuta 2020

Terveisiä Taavetista

31.7.2020  



Heinäkuun viimeinen päivä. Pilvinen päivä. Välillä tuulee niin, että parvekeella lasit helisevät. Tuulee niin, että pulujen höyhenet pöllyävät räystäskourun laidalla. Me asumme tätä taloa, mutta niin myös pulut. Talon toisessa päädyssä oletan pääskysten pesivän. Harakat käyskentelevät pihalla. Enemmän harakoita kuin variksia. Varikset päivystävät todennäköisesti kuutostien varrella raatovahteina. 

Kävimme aamupäivällä kirjaston jälkeen ulkona syömässä paikallisessa, pizzalla. Tällä kertaa emme kävelleet torille. Säävaraus.

Asvalttimiehet päällystivät kauppakiinteistön pihaa Riihitiellä. Uutta asvalttia oli vedetty Linnalantien varteen pyörätielle ja Sepänkujalle huoltoaseman luo.



1.8.2020

Eilen iltayöstä pilvet kaikkosivat taivaalta ja näimme viisi tuttua, valovoimaista tähteä – Arcturus tuli näkyviin ensimmäisenä, sitten Vega, Altair, Deneb ja Capella ja lisäksi kellertävä kuu nousi etelästä. Täysikuun hetki on elokuun kolmas päivä, jolloin sääennusteessa on luvassa pilviä ja sadetta. Aika usein täydenkuun aika vierähtää ohi pilvien merkeissä tai sitten vain tuntuu siltä.

Aamulla pyöräilimme yhdessä Sivuintielle, Suohoikinsuon laitaan poimimaan mustikoita.


 Sää oli mainio, kaksitoista astetta lämmintä ja kevyt pohjoistuuli. Palasimme takaisin metsäautotietä ja polkua Puukylän laitaan ja kotiin päin. Västäräkkejä lensi tiellä edessä. Västäräkkejä oli pihallamme. Lintuihmiset ovat havainnoineet, että varpuset ovat taantuneet viime vuosina, mutta västäräkit taitavat sopeutua muutoksiin paremmin.

Olen edennyt David Foster Wallacen kirjassa Infinite Jest sivulle 190.


2.8.2020

Tänään aamulla oli edelleen poutaa. Pyöräilimme Näkötorninmäelle. Keräsimme mustikoita ja laskimme ohikolkuttavia junia.

Siitä on vasta muutama päivä, kun sain Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoitukseni ensimmäisen version, kirjoituskerran valmiiksi. En ole avannut sitä sen jälkeen, mutta Helena on lukenut sitä kolmanneksen tai puolet. Hän lupaa antaa palautteen luettuaan sen. Maltanko odottaa?

Kirjoittamiseni, se pakko ei ole kuitenkaan loppunut eikä hävinnyt minnekään. Olen työstänyt yhtä keskeneräistä aihetta, jota kaavailen erääseen kirjoituskilpailuun. Olen menettänyt varsinaisen kiinnostukseni kirjoituskilpailuihin – se tapahtui samaan aikaan, kun aloimme pitämään Helenan kanssa yhteistä Kaunis kesäpäivä -kulttuuriblogia – mutta tämä yksi poikkeus mahtuu joukkoon. Löysinkö bloginpidossa mieleisen forumin, jossa saan esille tekstejäni? Se riittää. Sitäkö se on? Osittain, uskon.

Kirjoitan blogiin tekstiä, päiväkirjaa läppärillä ja toista kaunokirjoituksella vihkoon ja joka kaunokirjoittaminen tuli kuvioihin viime vuoden syksyllä. Tunsin tarvitsevani sitä, ei tekstaamista, ei missään nimessä tekstaamista, vaan kaunokirjoittamista. Kirjoitan siis kolmea eri päiväkirjaa yhtä aikaa, rinnakkain ja peräkkäin ja näiden kirjoitusprojektien ohessa tuotan ja työstän muuta tekstiä, joka päivä. Tämän takia lukemiseni jää vähemmälle, vaikka luen myös päivittäin. 



3.8.2020

Sadetta illalla, yön yli ja nyt aamulla.

Luontoja ja lintuja ja miksei myös koiria on tullut seurattua tältä maisemaparvekkeeltamme. Pääskyset ovat olleet hyvin näkösällä ja yleensä niitä on lentänyt visertäen ohi useita rinnakkain ja perätysten. Eilen näin yksinään lentävän pääskysen. En ollut niin tarkkana, että olisin ollut varma, että se oli pääsky, mutta se oli yksi ainoa. Pääskyset muuttavat etelään hyvissä ajoin, elokuun aikana ja joka vuosi suunnittelemme, että seuraamme ja pidämme kirjaa, milloin ne lähtevät, mutta aina ne katoavat jälkiä jättämättä.

Rastaat lensivät yli kymmenen linnun parvena parvekkeemme ohi. Eli ilmeisesti nekin valmistautuvat muuttomatkaan.

Eilen illalla siirryimme hämärän langettua lukemaan sisälle, olohuoneen sohvalle. Laitoimme kattovalon. Helenalla oli oma kirjansa, kirjaston kirja, Leena Krohnia ja minä luin Wallacen Infinite Jestiä, joka on nyt sivulla 220 ja vähän yli. Sähköjännite: 220 V.

Laitoin kirjan sohvapöydälle, kun tulin siinä sopivaan kohtaan ja istuin ja katselin asuntoamme, kotiamme. Televisio oli kiinni, tietenkin, olimme lukemassa, mutta televisioruudun yläpuolella, seinällä oli musta piste. Edellisen asukkaan jäljiltä meillä on seinällä kiinnitystulppia ja niiden reikiä. Havaitsin kuitenkin, että piste oli irti seinästä. Hämähäkki oli laskeutumassa alas katosta. Nousimme molemmat tarkastelemaan sitä. Kun siirtyi sopivasti, näki valon tullessa sivusta hienonhienon verkon, jota hämähäkki oli kutomassa. Hienoa.

Nyt aamulla, kun toin aamiaistarjottimen parvekkeelle, kävelin päin verkkoa.  




keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Makeaa lupiinia(13)

>>>jatkuu>>>  



MITEN ja millaisena maailma jatkuisi tästä eteenpäin? Oliko hän poistunut siitä? Kadonnut? Oliko hän poistunut väliaikaisesti vai kokonaan? Hän saattoi valita vielä vai saattoiko?

Jorgen kävi sääli ja surku erityisesti Marjoa. Sen jälkeen hän alkoi sääliä itseään ja heitä molempia. Voi meitä raukkoja.

Tämä olotila kesti onneksi vain hetken. Jorge tointui ja tuli takaisin järkiinsä. Olo oli kuin sukelluksen jälkeen, se hetki, kun nousee vedestä takaisin pintaan. Hän käsitti selkeästi ja ehdottomasti, ettei ollut jättämässä mistään hinnasta eikä missään nimessä elämäänsä yhdessä Marjon kanssa. Sitä ei tapahtuisi. Hän ei tekisi niin kohtalokasta virhettä. Hullua edes kuvitella sellaista. Ei ollut olemasssa sitä vaihtoehtoa, että hän katoaisi tänne Pariisiin, katoaisi Marjon elämästä ja Marjo hänen.

Thank you. You are welcome”, myyjätär kiitti, kun maksu oli selvä, englanniksi Jorge huomasi ja hän vastasi: ”Merci.” Sanat ja hymyt. Hymyjä puolin toisin.

Jorge meni istumaan jakkaralle ikkunaseinän ääreen ja seurasi siitä paikaltaan keltaliivien menoa, ihmismerta, joka valui ohi holtittomasti kuin karjalauma. Hän ajatteli, että ne ovat korvanneet autot täällä sivukujilla. Meteli oli jäljellä, huudot, kehotukset ja kansanvillitsijöiden käskyt. Kummaa porukkaa, kummaa elämää. Sama rähinä oli vallinnut Venäjällä, Ukrainassa ja nyt myös täällä Pariisissa. Jorgen ajatuksiin tuli kontrastina Hamina. Se huvitti, sillä Hamina oli niin täysin toisenlainen, oma maailmansa. Mikä oli Haminan kaupunki? Rauhan kaupunki. Se pitäisi ristiä uudelleen.

Jorge otti kännykän esiin. Hän naputti salasanan. Hän muisti sen sentään. Salasana ei ollut missään ylhäällä. Useita sähköposteja ja saapuneita, vastaamattomia puheluja. Ekaterina ja Juri Zanev ja pari tuntematonta. Jorge päätteli, että hänen ex-luokkatoverinsa olivat saaneet hänen numeronsa ja pommittivat sitä. Hän siirtyi posteihin, alkoi käydä niitä läpi, mutta keskeytti, kun seuraava tuleva puhelu alkoi hälyttää. Hän sulki kännyn.

Vähin erin keltaliivien liikehdintä valui kahvilan ohi. Kumu siirtyi kauemmas. Jorge nousi, uskaltautui ulos kadulle ja kääntyi siihen suuntaan, jonne oli pyrkinyt ennen välikohtausta, poispäin liivihemmoista. Uteliaisuudesta hän poikkesi tutkimaan bussikatoksen näyttöä ja tarkisti samalla kellosta ajan: Oli kulunut vajaa tunti siitä, kun hän poistui kuin varas Gare du Nordin juhlasviitistä ja katosi. Ajanlasku alkoi siitä. Lähtiessään hän oli ollut menossa puhumaan viattomasti puhelimessa Marjon kanssa, niissä aikeissa, mutta puhelu jäi kakkoseksi tärkeämmän rinnalla.

Jorge oli harkinnut soittaa Marjolle äsken kahvilassa, mutta siirsi sen odottamaan sitä hetkeä, kun pääsisi istumaan jollekin sopivalle, rauhalliselle penkille. Marjosta hänen ajatuksensa siirtyivät Pirittaan. Hän voisi soittaa tälle, koska Piritan puhelinnumero oli kännykän muistissa. Hän voisi pyytää Pirittaa hakemaan hänen matkatavaransa Ekaterinan asunnolta, sillä Piritalla oli avain sinne. Olisiko rikos tai kuinka suuri rikos, jos Piritta tekisi sen, käyttäisi hänelle luotettua avainta tähän tarkoitukseen?

He voisivat sopia paikan, jonne Piritta toisi tavarat ja jossa he tapaisivat.

Ajatus oli harkitsemisen arvoinen.

Jorgen mietteet harppasivat vielä kauemmas. Hän kuvitteli millainen tulisi huomisesta lähtöpäivästä ja -hetkestä, jos hän pysyisi karkuteillä siihen asti? Jorge hahmotti vision, jossa hän odotti itsekseen lennon lähtöä, kun Piritta, Ekaterina ja Juri Zanev saapuivat kolmisin kentälle Piritan matkatavaroiden kanssa.

Hei karkulainen”, Juri tervehtii. Hän hymyilee, mutta ilme on hapan.

Ekaterina katsoo moittien: ”Jorge, en olisi uskonut sinusta.”

Tämä tulevaisuudenkuva ei miellyttänyt Jorgea. Ihminen haluaa esiintyä aina edukseen, miellyttää ennemmin kuin kuulla haukkuja ja arvostelua.

Jorge ajatteli vaihteeksi asiaa: Hänen pitää ottaa yhteyttä joko Pirittaan tai Ekaterinaan. Hän voisi heittää kolikolla, antaa sen ratkaista kumman valitsisi? Piritta voisi ja pystyisi hakemaan hänen tavaransa Ekaterinan asunnolta, kyllä, piti paikkansa, mutta Ekaterina voisi tehdä halutessaan enemmän: He kaksi voisivat tavata toisensa jossain sovitussa paikassa, vain he kaksi ja jatkaa sieltä yhdessä Ekaterinan luo.

Suostuisiko Ekaterina siihen ehdotukseen?

Tunti sitten Ekaterina oli ollut ja jäänyt Gare du Nordille, samoin kuin myös muu luokkakokousväki. Todennäköisesti he olivat kaikki yhä siellä. Jos heillä oli järkeä, he pysyisivät siellä edelleen, yhdessä, paikan päällä ja jatkaisivat karkeloaan siltä osin kuin jatkaisivat. Olennaista oli, että he olisivat siellä valmiina ikään kuin kohtauspaikalla, jonne karkulaisen, Jorgen, saattoi odottaa ja laskea palaavan.

Jorge päätti vastata puheluun seuraavalla kerralla, kun Ekaterina soittaisi.

Tai hän tekisi niin, että soittaisi ensin Marjolle. Aloittaisi siitä, ottaisi sen puhelun ensimmäiseksi. Marjon jälkeen hän ottaisi yhteyttä Ekaterinaan. Niin päin. Hän ei odottaisi välttämättä niin kauan, että Ekaterina soittaisi hänelle, vaan olisi aloitteellinen ja soittaisi itse Ekaterinalle.

Selvä, Jorge ajatteli. Hän oli tyytyväinen, että oli kyennyt päättämään edes tämän verran.

Hän huomasi ajautuneensa mukaan johonkin isompaan kansainvaellukseen. Pienempien katujen sokkelosta hän oli tullut monikaistaisen valtaväylän varteen. Jorge seurasi muiden kadullakulkijoiden mukana, seurassa ja perässä suojatietä myöten kadun yli. Hän seurasi jalankulkijoiden muodostamaa vihreää aaltoa. Suojatien jälkeen hän alkoi hakeutua sivuun joukosta jalkakäytävän toiselle reunalle, rakennuksen seinustalle ja jatkoi kulkuaan siellä ja väistyi seuraavalle kujalle, kun se osui kohdalle.

Hän oli enemmän kotonaan sivukujilla ja -kaduilla.

Rue de Sofia. Hän luki sen kyltistä rakennuksen seinässä. Ensimmäinen kadunkyltti, jonka hän luki ja huomioi tällä yksinäisellä retkellään. Hieno ja tyylikäs kadunnimi. Rue de Sofian jälkeen hän tuli Rue Picardille. Molemmat nimet olivat Jorgesta hienoja. Kapea katu vei puistoon. Mainiota. Hän muisti, että oli etsinyt alun alkaen sopivaa levähdyspaikkaa. Se oli ollut hetken unohduksissa, mutta tuli nyt syystä mieleen.

Hän asteli puiston rauhallista sorakäytävää. Korkeiden, vanhojen puiden latvuksien takaa erottui niitä korkeampana iso kirkonkupoli. Ei Notre-Dame, hän tunnisti.


Jorge tunsi siirtyneensä Georges Simenonin Maigret -kirjojen kuvitteelliseen Pariisiin. Hän oli lukenut kymmeniä Maigret -suomennoksia opiskellessaan suomea, Marjon äidinkieltä. Hänellä oli muistikuva, että yhden tällaisen kirjan nimenä saattoi olla juuri Maigret ja penkillä istuskelija. Oliko hän itse nyt yksi näitä joutilaita istuskelijoita?

Jorge naputti salasanan kännykkään. Hän oli soittanut tänään täältä Pariisista kahdesti Marjolle. Ne tuntuivat tapahtuneen joskus kauan sitten, toisessa, aiemmassa elämässä. Toinen ihminen oli soittanut hänen sijastaan.

Oliko Pariisi muuttanut hänet, muovannut hänet uudestaan?

Marjo?”

Marjon ääni oli kysyvä. Hän oli odottanut varmaan puhelimen vieressä tai pitänyt kännyn vieressään, käden ulottuvilla.

Hei”, Jorge sanoi. ”Puhelu katkesi.”

Löit luurin korvaan. Sinä löit.”

Anteeksi”, Jorge pahoitteli. ”Ei ollut tarkoitus.”

Mikä oli niin tärkeää, että päätit soittaa vielä?” Marjo kysyi. ”Älä vaan sano, että tuli muutos suunnitelmiin?”

Ei mitään sellaista.”

Kyllä, aika lähelle jotain sellaista, Jorgen omatunto väitti ja muistutti.

Tulet huomisella lennolla niin kuin oli sovittu. Tai tulette.”

Totta. Tai mitä sanot, jos vaikka reissaisin kaikessa rauhassa takaisin jollain rahtialuksella?”

Jorge ei ollut ajatellut eikä aikonut sanoa sillä lailla.

Hah”, Marjo antoi palautteen.

Marjo ei sanonut muuta, joten Jorge mainitsi istuvansa jonkin tuntemattoman puiston penkillä.

Itseksesi?”

Tällä hetkellä.”

Piritta meni kioskille hakemaan jäätelöä ja sä päätit soittaa sinä aikana.”

Sulla on mielikuvitusta. En tiedä missä arvon nainen on?”

Jostain syystä Jorge vaihtoi Piritan nimen arvon naiseen. Kai hän kuvitteli, että se kuulostaisi paremmalta, mutta se taisi olla vain pahempi.

Korotit hänet oikein.”

En tarkoittanut sitä sillä lailla.”

No millä muulla lailla?”

Jorge aukaisi suunsa, mutta ei keksinyt, mitä vastaisi ennen kuin Marjo jatkoi: ”Kerron, että olen tällä puheella sua vastassa huomenna illalla Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Lasket siihen. Viisainta, että saavut sillä koneella. Tai oletan, että saavutte molemmat.”

Kyllä”, Jorge vastasi.

Oliko muuta asiaa? Oletan, että oli?”

Jorgesta ei tuntunut oikein, että voisi sanoa tähän, tällaisen tylyn sananvaihdon perään, mitään varsinaisesti hempeää. Hän ei voinut sanoa rakastavansa Marjoa tai kaipaavansa häntä. Se olisi kaivannut tuekseen toisenlaista ilmapiiriä.

Ajattelin vain, että ihmettelet, kun meidän puhelu katkesi aiemmin vähän oudosti?”

Samaa mieltä. Minä en katkaissut sitä, jos luulet?”

En luule mitään. Anteeksi, jos soitin pahaan aikaan?”

Jorge ajatteli, että se tuli ainakin selväksi, jos ei muuta, että kukaan täältä Pariisista ei ollut ottanut yhteyttä Marjoon. Marjo ei tiennyt, että hänen miehensä oli kadonnut mystisesti. Marjo olisi ottanut asian puheeksi. Hän olisi kysynyt sitä heti ja he olisivat keskustelleet sen jälkeen tämän aiheen läpikotaisin. He keskustelisivat siitä varmaan yhä.

Toimimme siis näin”, Jorge töksäytti puhelun päätteeksi. ”Näemme huomenna.”

Huomiseen”, Marjo vastasi. ”Hei ja terveisiä.”

Samoin. Ja hei.”

Kelle mä sanon terveisiä?” Marjo kysyi.

Nähdään”, Jorge muutti. ”Niin mun piti sanoa.”

Selvä. Näemme.”

Moi.”

Moi.”


>>>jatkuu>>> 



maanantai 27. heinäkuuta 2020

Terveisiä Taavetista

27.7.2020  



Eilen illalla pilvipeite rakoili, sinitaivasta tuli esiin siellä täällä ja reilussa tunnissa pilvet kaikkosivat kokonaan. Niinpä näimme oranssina auringonlaskussa hehkuvan suihkukoneen pakokaasuvanan kulkevan lännen ja luoteen puolelta ohi kaksikymmentä vaille yksitoista. Luimme sen jälkeen vielä kumpikin omia kirjojamme kunnes tuli sen verran hämärää, että laitoimme kirjat pois ja istuimme ja katsoimme tarinoiden turkoosia taivaanrantaa. Puoli kahdentoista aikaan huomasin tähden, Capella. Se tulee näkyviin ensimmäisenä pohjoisen puolella. Sen jälkeen etsimme lännen puolelta Karhunvartijan tähdistön Arcturuksen. Se löytyi, kirkkaampana kuin Capella. Laitoimme lipottimet jalkaan ja menimme ulos talon edustalle katsomaan näkyikö niin sanottu kesäkolmio? Kyllä. Vega oli kirkkaimpana, Altair alhaalla ja ylempänä Vegasta itään Deneb. Jokainen niistä on oman tähdistönsä valovoimaisin tähti ja se, mikä näkyy ensimmäisenä yön hämärtyessä.

Tänään aamulla oli seesteisen yön jälkeen vain kymmenkunta astetta. Lähdin polkemaan Näkötorninmäelle kuuden jälkeen. Parissa tunnissa olin poiminut melkein kolme litraa mustikoita. Kolme pientä kanttarellia tuli otettua mukaan.


28.7.2020

Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoitus on kirjoitettu kertaalleen. Siinä on sivuja 319. Aloitin sen maaliskuun lopussa eli olen kuljettanut sitä matkassa mukana neljä kuukautta.

Olen lukenut David Foster Wallacen Infinite Jestiä sivulle 114. Käyn läpi yhtä alaviitettä, joka on kirjan lopussa. Sitä on kai kuusi sivua pienellä painettua pränttiä – yksi kirja kirjassa. Infinite Jest on muutenkin tiheää tekstiä, mutta viitteet ovat vielä miniatyyrimäisempiä.

Kävin Tervalamminsuolla mustikassa ja poimin samalla eteen osuvat hillat. Helena teki hillatortun.


29.7.2020

Sumua aamulla. Pyöräilimme uimarannalle. Veden pinta oli harmaa, kun sitä katsoi kauempaa.

Infinite Jest on sivulla 130. Tietyt henkilöhahmot siinä vuorottelevat, heitä seurataan muutaman sivun ajan ja sen jälkeen hypätään seuraaviin henkilöihin tai palataan heihin, muutama sivu heidän seurassaan ja taas eteenpäin. Rakenteesta tulee mieleen tv-sarjat.

En ole lukenut mitään opasta tai pohjustusta Wallacen Infinite Jestiin, mutta olen kirjoittanut pari hakusanaa nettiin olettaen, että saisin sieltä faktaa, mutta haku on vienyt takaisin Infinite Jestiin. Eli en tiedä onko kirjan taustalla jotain totta todella vai onko kaikki mielikuvitusta?  




30.7.2020

Viime perjantaina 24:s päivä heinäkuuta aloin lukea David Foster Wallacen kirjaa Infinite Jest. Tänään on seitsemäs päivä eli viikko täyttyy. Olen tekstissä sivulla 163. Luen enimmäkseen ilman sanakirjaa. Olen katsonut kuitenkin noin kolmekymmentä hakusanaa, joista kaikkia ei ole löytynyt, koska kyse on slangisanasta tai vastaavasta. Viimeksi katsoin sanakirjasta allegedly -sanan: Muka.

Kirjassa on menossa hauska jakso, jossa isä opastaa kymmenvuotiasta poikaansa. Se on yksinpuhelua, paasaamista, joka alkaa siitä, että poika avaa väärin autotallin oven: ”Jim not that way Jim. That's no way...” Opastusta on riittänyt nyt seitsemän sivua, tiheään painettuja sivuja – laskin 43 riviä sivussaan – ja asiasisältönä on ollut muun muassa miten autoa pitää käsitellä arvostavasti, kirjaa ei saa heittää, vaan se pitää laskea käsistään ja aina väliin isähenkilö on verrannut kaikkea kertomaansa ja opastamaansa tenniksen peluuseen, hyvään tennispelaajaan. Isä väittää, että pojan on mahdollista kehittyä todelliseksi tennislupaukseksi ja vielä enemmän, menestyä kansallisesti ja kansainvälisesti.

Lukemisen ohella kävin keräämässä seuraavasta uudesta, ennen näkemättömästä luontokohteesta kaksi litraa mustikoita ja lampaankääpiä ja herkkutatin. Periaatteessa olisin voinut löytää hilloja, mutta näin pelkkiä lehtiä.

Teimme myös päiväkävelyn Taavetin asemalle, näimme kauempaa tavarajunan kolistelevan ohi ja lähdimme asemalta takaisin keskustaan viisi minuuttia ennen seuraavaa junaa. Kiskot kolkkasivat, kun olimme päässeet näköyhteyden ulkopuolelle. Poikkesimme kirjastoon, sieltä kaupalle ja kotiin. 

 


Alkoi sataa. Siestan jälkeen huomasin, että asvaltti oli märkä vastalangenneen sateen jäljiltä, mutta ei satanut. Nyt sadepisarat ropisevat jälleen lasitetun parvekkeen aluspelteihin.

lauantai 25. heinäkuuta 2020

Makeaa lupiinia(12)

>>>jatkuu>>>  



AINOA mutka matkassa oli, että ennemmin tai myöhemmin hänen olisi pakko ja aika palata, ottaa askel takaisin päin. Hänen oli määrä ja puhe olla yötä Ekaterinan luona. Se oli lähtöoletus. Vaikka hän muuttaisi suunnitelmaa ja menisi johonkin hotelliin yöksi, hänen pitäisi noutaa jossain vaiheessa matkatavaransa Ekaterinan asunnolta. Tärkeimpänä matkaliput. Ne olivat ison kassin sivutaskussa. Ja kassi toisena. Hänen lippunsa. Piritan paluuliput olivat nuoren neidon omassa huomassa. 

Piritta? Jorge tajusi. Ajatuksissa tapahtui pieni pykällys, hyppäys, siirros uuteen ulottuvuuteen ja nimet seurasivat toisiaan peräjälkeen kuin nauhasta vetäen: Marjo ensin, sitten Piritta, Ekaterina ja Juri Zanev. Neljä nimeä, joita hänen piti ajatella.

Hänen on otettava yhteyttä Marjoon ja kerrottava, mitä on tapahtunut. Sama Piritan kohdalla ja Ekaterinan. Tai Ekaterina tietää kyllä, mikä on tilanne tällä hetkellä, mutta hänen on oltava silti yhteydessä myös häneen, emäntäänsä. Selitettävä ja sovittava jatkotoimista. Hänen ei tarvitse ottaa erikseen yhteyttä Juri Zaneviin, sillä Juri-ystävä hoituu Ekaterinan kautta.

Hän oli karannut luokkatoverien yhteisestä illanvietosta, toiminut kummallisesti ja epätyypillisesti. Mitä Marjo ja mitä Piritta miettisivät kuullessaan sen? Miltä heistä tuntuisi? Miten he ottaisivat asian, siinä vaiheessa, kun kuulisivat siitä? Jorge pystyi kuvittelemaan tai aavistamaan, mitä Ekaterina tunsi parhaillaan ja missä mielentilassa hän oli. Hän pyysi mielessään anteeksi emännältään ja pahoitteli tapahtunuta.

Ikään kuin minulla ei olisi siinä mitään osaa, Jorge jatkoi mielessään. Kuin se mitä tapahtui, olisi tapahtunut minusta riippumatta.

Jorge pyysi mielessään anteeksi myös Marjolta. Hän toivoi vaimoltaan ymmärrystä.

Mitä hän tekisi seuraavaksi? Kääntyäkö ympäri ja palata hotellille? Se oli järkiajatus. Sitä ei voinut kiistää, mutta Jorge oli haluton antautumaan sillä tavoin. Hän ei halunnut tehdä sitä ainakaan vielä.

Miten typerää, että hän oli karannut. Käsittämättömän tökerö ja ajattelematon temppu. Jorge keksi vain yhden seikan puolustuksekseen: Hän ei ollut kestänyt olla niissä pippaloissa mukana enää yhtään kauempaa. Hänen oli ollut pakko lähteä.


Jorge ei tiennyt missä Ekaterina asui? Hän ei tiennyt asunnon sijaintia eikä osoitetta. Hän oli käynyt paikalla, mutta ei tiennyt, miten löytäisi sinne takaisin?

Hän ei voisi ottaa ja pysäyttää esimerkiksi taksia, napata sitä lennosta ja pyytää ajamaan siihen ja siihen osoitteeseen, sinne ja sinne kaukaiseen kaupunginosaan, koska hän ei tiennyt osoitetta. Sarjassa toinen käsittämätön, käsittämättömän huvittava, typerä ja nolo asia. Hän töpeksi urakalla. Hän oli seurannut vain mukana, antanut Ekaterinan taluttaa itsensä tämän asunnolta kaukaa Pariisin esikaupungista keskustaan eikä ollut kiinnittänyt missään välissä erityistä huomiota ympäristöön, heidän ohittamiinsa katuihin, ei niiden nimiin eikä edes junaan, metrojunaan, jolla he olivat ajaneet keskustaan. Hän ei ollut yrittänyt painaa asioita mieleensä. Sen seurauksena hän oli nyt eksyksissä oleva ummikko vieraassa, tuntemattomassa kaupungissa.

Hän oli katsonut maisemia junan ikkunasta, mutta pelkkinä maisemina. Hän oli turisti tietämättömimmästä ja typerimmästä päästä.

Kartta, Jorge muisti. Hänellä oli kartta salkussa. Vai jäikö se siihen isoon kassiin, joka oli siellä jossain Ekaterinan olohuoneen sohvan päädyssä? Oliko hän nostanut kartan sohvapöydälle? Ei, hän ei ollut käsitellyt sitä.

Kännykkä hälytti. Se katkaisi ja sekoitti Jorgen mietteet. Känny oli äänettömällä, mutta värinä oli päällä ja hän tunsi sen kylkeä vasten. Ekaterina. Hän yritti soittaa. Jorge huomasi, että soitto oli järjestyksessä toinen. Hän työnsi kännyn vastaamatta takaisin taskun pohjalle. Hänellä ei ollut mitään aikomusta vastata. Ei vielä. Hän ei ollut valmistautunut siihen.

Kännykkä värisi itsepintaisesti aikansa ennen kuin hiljeni viimein. Värinä lakkasi.

Jorge tunsi yksinäisyyden kirpaisun. Hän oli yksin ja hylätty, yksin kadulla tässä kaupungissa ja ylipäänsä maailmassa. Hänellä oli orpo olo. Hän oli kuvitellut, että olisi huojentunut ja helpottunut sen jälkeen, kun puhelin vaikenisi, mutta kävi päinvastoin.

Hän aukaisi kännyn ja poisti valikosta värinänvaihtoehdon. Nyt luuri oli täysin äänetön.

Jalkakäytävä kaartui edessäpäin. Jorge käveli, siirsi jalkaa toisen eteen eikä ajatellut hetkeen tietoisesti mitään eikä ketään. Marjon kuva pysyi kuitenkin hänen mielessään, mutta se oli ainoa. Se oli kuin taulu, mutta taulu, jota hän vain katsoi. Marjo tuntui kaukaiselta. Jorge kysyi itseltään oliko hän menettänyt Marjon? Olivatko he eronneet? Oliko hän kadonnut Marjan elämästä ja samalla tästä tavallisesta todellisuudesta?

Jorgelle tuli mieleen uusi ajatus: Ehdottaisiko ja saisiko joku luokkakokouksen älykköjen porukasta päähänsä, että heidän pitäisi tai kannattaisi ottaa yhteyttä poliisiin?

Mitä sitten tapahtuisi?

Ei mitään. Se ajatus hautautuisi omaan mahdottomuuteensa. Mitä he selittäisivät poliisille? Mistä he valittaisivat? Missä piili rikos? Hymyilisikö poliisi vinosti vastaukseksi ja sanoisi, että tämän luonteinen asia ei kuulu heidän toimialaansa. Tai mitä ikinä sanoisi tai sanoisivat, jos kyseessä olisi perinteinen, kahden jepen partio. Juri Zanev ei puoltaisi ehdotusta eikä Ekaterina. Kumpikaan heistä kahdesta ei haluaisi kääntyä poliisin puoleen. Kumpikaan ei näkisi siihen mitään syytä.

Ekaterina oli yrittänyt soittaa hänelle kahdesti. Jorge oletti, että Ekaterina ei ollut luovuttamassa, vaan hän soittelisi niin kauan, että hän, Jorge, vastaisi viimein. Ekaterina saattaisi soittaa hädissään ja suutuksissaan myös Marjolle.

Se ajatus ja näkökohta pysäytti. Ei onnistu, Jorge tajusi. Ekaterina ei tiedä Marjon numeroa. Mutta hän voi soittaa Piritalle. He olivat vaihtaneet keskenään puhelinnumeroita.

Mitä Piritalle kuului? Missä hän vaelsi tai viihtyi parhaillaan? 

Jorge ylitti risteyksiä, katuja, kulki yhtä katua pitkin ja sitten toista. Hänellä ei ollut kiirettä. Hänellä ei ollut paikkaa, minne mennä. Hän vain vaelsi. Hän huomioi eri tavoin ympäristöä, jonka ohitti, rakennukset kapean kadun kahtapuolen. Hän päätteli, että tämä näkymä oli aidointa, vanhaa ja alkuperäistä Pariisia.

Yhtäkkiä hänen ympärillään oli kiinteä rykelmä keltaliivisiä mielenosoittajia. Jorge totesi olevansa rintaman keskellä. Porukka metelöi, parveili ja elämöi. Hetken Jorge luuli, että tässä oli menossa filminteko, joukkokuvaus, ensimmäiset sekunnit hän eli sitä harhaa, ennen kuin muisti Suomeen asti kuvina kiirineet uutiset paikallisista, keltaisiin liiveihin sonnustautuneista mielenosoittajista. He vastustivat eläkelainsäädäntöä tai eläke-etujen heikennyksiä tai jotain vastaavaa.

Väkijoukko näytti keltaisissaan pienoiselta armeijakunnalta, jos ei ottanut huomioon, että porukka eteni järjestäytymättömänä ja kaoottisena sokkeloisessa katukapeikossa. Hallitsemattomuuden ja arvaamattomuuden aisti samalla lailla kuin kaikissa epävirallisissa ja miksei myös virallisissa massakokoontumisissa. Kypäriä oli isolla osalla joukosta, monilla myös suojalasit, kaulasta hihnassa roikkuvia kaasunaamareita, mutta enemmän oli tavallisia kuonokoppia, paperisia hengityssuojaimia. Kyynelkaasun varalta, Jorge ajatteli, vaikka hän ei tiennyt, auttoiko tällainen, tämän vertainen suojautuminen? Varusteet ja varustautuminen alleviivasi kuitenkin sitä vaikutelmaa, että keltaliivit olivat liikkeellä tosissaan. Vihainen väkijoukko marssi.

Jorge antoi porukalle tietä parhaansa mukaan, väistyi sen laitamille, mutta luovutti, kun huomasi, ettei onnistuisi ohittamaan tungosta. Hän kääntyi kulkemaan muitten mukana, meni siinä seassa kuin roska tai lastu, jota tuuli vei mennessään, joutui työnnetyksi auki olevan, pienen, muutamapaikkaisen kahvilan ikkunaa vasten ja pääsi tuurilla sinne sisälle turvaan. Pariisi oli ollut hänelle toistaiseksi yhtä tyrkkimistä.

Hän seisoi ovensuussa, kahvilan puolella ja siirtyi siitä tiskin eteen.

Cafe, sil vous plait”, hän tilasi nuorelta naistarjoilijalta.

Tarjoilija kysyi millaisena asiakas halusi kahvinsa, mustana, maidon kera, maitovara? Jorge tiesi kysymykset, vaikka ei ymmärtänyt kieltä, ranskaa tarpeeksi, vain muutamia yksittäisiä sanoja ja sanontoja.

Black”, hän vastasi englanniksi.

Tarjoilijatar laski kuppiin kahvia ja Jorge käytti pankkikorttia kortinlukijan kyljessä. Kuinka kauan kortti kelpaisi? Milloin Marjo saisi tiedon hänen katoamisestaan, karkaamisestaan ja sulkisi tilin? Vai sulkisiko hän? Ei välttämättä. Miksi sulkisi?

Jorge antoi itselleen hylätyn arvosanan. Hän ei tainnut olla oikein viisas. Hän ei ajatellut niin kuin täyspäisen kuuluu.


>>>jatkuu>>> 



torstai 23. heinäkuuta 2020

Terveisiä Taavetista

23.7.2020  



Lokit ovat urheiluhenkisiä. Huomasin urheilukentän ohi pyöräillessäni, että nurmikolla oli seitsemän tai kahdeksan lokinpoikasta ja niitä kaitsemassa kaksi tai kolme aikuista lintua. 

Eläinkokemuksia riittää. Aamulla kuuden jälkeen, kun lähdin liikkeelle, Vallitien niityltä lähti vauhdikkaasti kaksi jänöpupua kirittämään minua. En pysynyt niiden perässä. Kun pääsin Riihitien risteykseen, jäniksiä ei näkynyt enää missään. Pyöräilijä tuli mäkeä alas, mikä tarkoitti, että jänikset olivat kokeneet kaksi järkytystä peräjälkeen, mutta ne ovat varmaan tottuneet niihin.

Maaliskuun loppupuolella aloittamani käsikirjoitus Kaksi tiikerintaljaa oli eilen sivulla kolmesataaneljä. Toiveissa on, että tänään tulee sivu tai kaksi lisää. Marja- ja sieniaika tekee sen, että kirjoittaminen jää vähemmälle. Kaavailin jossain välissä – kirjoitusprojektin alussa tai kesken kaiken, että Kaksi tiikerintaljaa olisi novelli ja olin aikeissa tehdä siihen päätöskiemurat, kun sivumäärä oli sadan paikkeilla, mutta Helena patisti jatkamaan. Kuulemma hyvää tarinaa ei saa jättää kesken.

Anna Burnsin Maitomies on lopuillaan. Siinä oli keskivaiheilla kaksi kohtaa, joissa tuntui, että veto loppuu, mutta sen jälkeen teksti on päässyt uuteen vauhtiin ja imuun. Odotan iltaa, että pääsen lukemaan sen loppuun.


24.7.2020



Luin eilen loppuun palkitun Anna Burnsin kirjan Maitomies. Se oli 29:s tänä vuonna lukemani kirja. Pidin siitä. Aihe oli hyvä ja se myös, että kirja oli kirjoitettu naisen näkökulmasta. Lopun viisikymmentä sivua odotin jotain uutta yllätystä, luulin nimittäin kirjailijan pohjustavan sellaista, mutta se taisi olla vain jäähdyttelyä.

Kävin Tervalamminsuolla, Puukylän puolella. Muutamia hilloja löytyi. Mustikat olivat isoja ja varret makasivat maassa raskaina marjojen täyteydestä.


25.7.2020

Aloin lukea uudestaan alusta alkaen David Foster Wallacen kirjaa Infinite Jest. Olen siinä sivulla 23. Ehtaa Wallacea. Tosin en ole lukenut häntä aikaisemmin alkuperäisenä, vaan suomeksi käännettynä.

Ulkona sataa. Satoi jo aamulla, kun istuimme parvekkeella yhdessä aamiaisella.

Nyt läppärini on latauksessa, piuhan päässä ja kirjoitan näitä rivejä klaffipiirongin ääressä. Helena on vallannut keittiön pöydän, tuolit, pakastimen päällystän ja hyllyn omilla, kuivuvilla akvarelleillaan.



26.7.2020

Sunnuntaihiljaisuus. Aamulla poljimme Sorosenselän rantaan uimaan. Edellisestä kerrasta oli kulunut noin viikko. Vesi oli viilentynyt. Jänöpupu aikoi tulla rannalle, mutta kääntyi äkkiä takaisin, kun näki meidät tulossa pyörien luo. Se oli keskenkasvuinen eläin, eli kai elämänsä ensimmäistä loppukesää.



Joko se on loppukesä? Meillä täyttyy kaksi kuukautta Taavetissa. Meidän jälkeemme tähän kerrostaloon on muuttanut kolmeen asuntoon uudet asukkaat. Yksi asukas on ilmeisesti lähtenyt, koska nimi on häipynyt taululta ja varastokomero ammottaa tyhjyyttään. Sattumoisin meidän komeron viereinen.

Miten olemme viihtyneet? On kuin emme olisi koskaan asuneet missään muualla. Olemme kotonamme.


tiistai 21. heinäkuuta 2020

Makeaa lupiinia(11)

>>>jatkuu>>>  



JORGE ei ajatellut mitä teki. Hänellä ei ollut suunnitelmaa. Hän otti muutaman pitkän askeleen ja alkoi juosta sen jälkeen kohti ulko-ovia. Hän väisti ulkomaalaisen näköistä pariskuntaa, joka tuli sisään samalla ovenavauksella omine laukkuineen ja kantamuksineen. 

Jorginho!” kuului takaa Juri Zanevin harmistunut ääni. Tietenkin se oli Juri ja tietenkin tämä oli harmissaan. Se ei saanut Jorgea hidastamaan eikä tulemaan järkiinsä. Hän juoksi tai koikkelehti tottumattoman ihmisen kömpelöön tapaan jalkakäytävää pitkin.

Jorginho!” kuului toisen kerran. Äänestä Jorge käsitti, että Juri oli hänen tavoin ulkona kadulla. Takaa-ajo oli käynnissä. Hän oli takaa-ajettu.

Jorge paransi vauhtia. Hän kääntyi rakennuksen kulmasta, päätyi minne päätyi, törmäili vastaantulijoihin, väisteli näitä, pujotteli ihmisten välistä, tuli liukuportaille ja harppoi ne ylös kaksi askelmaa kerrallaan. Se ei ollut hieno eikä akrobaattinen suoritus, mutta hän selviytyi raput seuraavalle tasanteelle.

Juoksupyrähdys oli saanut hänet hengästymään, mutta hän ei pysähtynyt.

Takaa alhaalta kuului kolmannen kerran, vielä edellisiä kiukkuisemmin: ”Jorginho! Helvetti sun kanssa.”

Jorgella ei ollut mitään todellista eikä järjellistä syytä paeta, mutta hän pakeni silti. Hän ei halunnut tulla raahatuksi takaisin hotellille. Se olisi ollut liian noloa. Hän ei aikonut palata vapaaehtoisesti siellä odottavan, virnuilevan porukan eteen.

Jorge pelkäsi kuitenkin, että edessä odotti umpikuja. Hän kuvitteli seinän nousevan pystyyn ja ristikoiden putoavan eteen ja että se tapahtuisi heti seuraavassa hetkessä.

Olet kiikissä. Antaudu.”

Tämä on Gare du Nord, metroasema, Jorge järkeili. Hän pystyi käsittämään sen juostessaankin. Toiseksi hän oivalsi olevansa parhaillaan metroaseman yläpuolella olevissa maanpäällisissä kerroksissa. Urbaani kauppakeskus, joka toi mieleen kertavilkaisulla kotoisemmat Helsingin Itäkeskuksen tai Malmin aseman. Ei sen erikoisempi tai erilaisempi rakennelma. Samanlainen lasiseinäinen jalankulkutuubi erkani hänestä vasempaan, vaikka täällä se ei vienyt minkään kadun yli. Se liitti ilmeisesti jalankulkuväylän tai sisäpihan erottamat tasanteet toisiinsa. Osa tasanteesta oli ulko- ja osa sisätilaa. Basaarimaisia pikkuputiikkeja, joiden kyljistä nousivat kapeat portaikot ylemmille tasanteille ja joiden taakse piiloutui käytäviä ja ovia, huoltotilaa. Eksyttäviä reittejä eri suuntiin.

Väkeä oli liikkellä saman verran kuin Helsingin rautatieasemalla on vilkkaimpaan töistäpaluuaikaan, jolloin monilta eri raiteilta yhtä aikaa purkautuvat lähijunien matkustajat puskeutuvat kilpaa sisään aseman ovista ja hajaantuvat hallin läpi.

Jorge tuli hissirivistön eteen. Sekin kuului asiaan. Yksi hisseistä odotti kutsuvasti ovi puoliavoinna. Tarkemmin katsoen kaksoisovet olivat lipumassa kiinni. Jorge näki ovenraosta kaksi tai kolme ilmeetöntä naamaa, ihmisiä, jotka katsoivat suoraan eteensä, ei mihinkään. Viime hetkellä Jorge työnsi jalkaterän ovenpuoliskojen väliin. Ovet nytkähtivät uudestaan auki. Hän kiersi hississä ennestään olevien taakse näkösuojaan. Normaalina turvatoimintona hissin ovet aukesivat kokonaan ja pysyivät hermostuttavan kauan siinä ääriasennossa ennen kuin alkoivat lipua jälleen äänettömästi takaisin yhteen. Jorge näki edessään seisovan naisen ohi Juri Zanevin takaraivon tai samanlaisen miehen pään ja hiukset, mutta onneksi ei kasvokkain. He olivat vain parin metrin päässä toisistaan. Jorge yritti painautua vielä matalammaksi. Ovenpuoliskot olivat viimein yhdessä ja hissikori liikkui. Sen suunta oli ylöspäin.

Huh”, häneltä pääsi.

Kukaan hississä ei reagoinut. Ei tietenkään, mutta kuulivat kyllä.

Ei mitään”, Jorge sanoi selitykseksi tai mitä sillä tavoittelikaan? Ehkä tiedottaa, ettei hänestä ollut vaaraa, ettei ollut täysin hullu.

Hän älysi puhuneensa suomea ja vaihtoi englantiin: ”From Finnland, you know.”

Se selitti loput. Kanssamatkustajat vaikenivat kuitenkin edelleen. Metropoli-ihmisiä. Oma rotunsa. Enää ei kuulunut muuta ääntä kuin nousevan hissin olematon humina.

Toisaalta Jorgen oli helppo samaistua näihin ihmisiin. Kukaan ei toivonut eikä toivoisi päätyvänsä suljettuun hissiin yhdessä sekopään kanssa. Se ei kuulunut näiden kanssamatkustajien toivelistan kärkipäähän eikä suosikkeihin.

Jorge vaikeni muiden lailla. Hän seisoi puhumatta ja liikkumatta ja keskittyi tasaamaan hengitystään. Hän eli siinä toivossa ja uskossa, että oli karistanut onnistuneesti Juri Zanevin kannoiltaan. Hän oletti, että hänen vanha ystävänsä luovuttaisi ja heittäisi viimein takaa-ajon sikseen. Juri ymmärsi taatusti, että kaikki lisävaivannäkö oli turhaa ja typerää. Ainoa järkiteko häneltä oli ja olisi palata suoraan takaisin hotellille. Olihan illan isäntä vastuussa myös muista kutsuvieraista.

Hissi pysähtyi. Jorge jännittyi. Hissikori tyhjeni porukasta, kerrasta, mutta tilalle tuli saman verran muita. Jorge huojentui, kun suunta oli sen jälkeen jälleen ylöspäin. Hän päätti jäädä seuraavalla pysähdyksellä pois.

Heitä astui seuraavalle, ylemmälle kerrostasanteelle kaksi henkeä. Jorge ei kiinnittänyt huomiota muuhun kuin siihen, että suoraan käytävän yli näkyi pienemmän hissin ovi. Ovessa oli tavallinen vetokahva. Henkilökunnan hissi, Jorge päätteli. Se näytti siltä, ettei sitä ollut tarkoitettu yleiseen käyttöön.

Jorge meni ja kokeili avautuisiko hissin ovi? Se aukesi. Sisältä hissi oli samanlainen kuin monissa vanhoissa, helsinkiläisissä kerrostaloissa. Jorge painoi vihreää ulosmenopainiketta. Hän yllättyi myönteisesti, kun hissikori lähti liikkeelle. Se liukui pysähtymättä reitin alas asti, jarrutti pohjakerrokseen tullessa kaksivaiheisesti ja pysähtyi. Jorge työnsi oven auki. Hän ei tiennyt, mitä löytäisi sen takaa? Parkkihalli. Tarkemmin katsoen ajoramppi. Jorge jätti hissin ja alkoi nousta rampin laitaa ylös. Se toi hänet kadulle, jossa oli toispuoleisen jalkakäytävän vieressä kapea ja ahdas ajorata, ahdas siksi, että sen varteen oli parkkeerattu perä perään kiinni ajoneuvoja. Pysäköidyt autot ja muut huoltoajoneuvot, mopot ja paketinkuljetuspyörät tukkivat jalkakäytävän puoliksi ja samoin ajoradan. Muutamia tuntemattomia ihmisiä oli liikkeellä. Jorge ajatteli, että he katsoivat häntä, mutta siitä ei voinut olla varma. Paikallisia pariisilaisia. Niin sen täytyi olla. Hän oli tullut heidän valtakuntaansa. Hän oli päässyt esiripun taakse.

Hänen tästä karkumatkastaan, päähänpistostaan oli ollut tällainen laskematon seuraus. Se tuntui hyvältä. Tuntui, että näin piti käydä. Mitä hän oli ajatellut muutama tunti sitten lentokoneessa: Tämä on seikkailu. Seikkailu on alkanut. Se jatkui.

Jorge kulki katua pitkin. Hän oli nyt yksi muiden joukossa. Hän yritti tehdä sellaisen vaikutelman kuin tietäisi hyvin minne oli menossa.

Ajatus luisti hieman selväjärkisemmin kuin aiemmin. Hän oli varma, että jos Juri Zanev olisi saanut hänet kiinni, tämä olisi raahannut hänet tarvittaessa väkipakolla mukanaan takaisin illanviettoon. Leijonien eteen.

Tai ehkä ei sentään. Houkutti ajatella, että Juri olisi voinut ehdottaa jotain sivistyneempää ja älykkäämpää ratkaisua. Yksi sellainen oli Jorgen omassa mielessä. Valmis idea, jota he kaksi olisivat voineet käyttää: He olisivat voineet tehdä kaupat ja sopia keskenään, että valehtelisivat muulle luokkakokousväelle. He olisivat voineet selittää, että Jorge oli pistäytynyt vain viattomasti vessassa. Sitä ja sen paikkansapitävyyttä kukaan ei olisi lähtenyt tarkistamaan. Näin helpolla he olisivat häivyttäneet kaikki epäluulot muka mielikuvituksellisesta karkumatkasta.

Jorge olisi säilyttänyt kasvonsa. Hän ymmärsi, että sama etu olisi tullut myös Jurin osaksi

Niin heidän olisi pitänyt tehdä. Niin olisi pitänyt toimia.

Äkillinen vainoharhaisuuden puuska pani Jorgen pyörähtämään ympäri ja katsomaan taakseen. Kadulla ei näkynyt mitään hälyttävää. Nyt hän uskoi viimein eksyttäneensä lopullisesti takaa-ajajansa.


>>>jatkuu>>>



sunnuntai 19. heinäkuuta 2020

Terveisiä Taavetista

19.7.2020  


Bredhällan, Bergö, Maalahti, Pohjanmaan Merenkurkun saaristo.
Öljytyö 1993

Poljin kuuden jälkeen aamuhiljaisen Taavetin keskustan läpi Näkötorninmäelle. Keräsin mittani mustikoita. Pikkuämpärini on kolmen litran vetoinen, mutta en poimi sitä aivan täyteen, koska astian kansi painuu purkin sisäpuolelle. Tein paluutaipaleella koukkauksen sille kohtaa metsätielle, josta löysin muutama päivä sitten ensimmäiset herkkutatit. Uusia oli ilmestynyt jo. Sivummalla metsänpohjassa oli iso, hyvännäköinen tatti, mutta kun halkaisin sen, se osoittautui matoiseksi.

Torille oli ilmestynyt tällä välin kirppari-ihmisiä.

Luen harvakseltaan vanhoja Parnasso -lehtiä, joita saa lainaan kirjastosta. Tässä eräänä päivänä näin yllätyksekseni, että James Joycen Finnegans Wake -romaanista, -kirjasta, -taideluomasta on tulossa suomennos. Ei voi olla totta? On. Niin kuin olin väittänyt suureen ääneen ja ollut tietävinäni, että sitä kirjaa ei käännetä milloinkaan.

Häpeän. Olin väärässä ja erehdyin. Puhuin suuremmalla suulla kuin piti.


20.7.2020  



Bergö, Maalahti - Öljytyö vuodelta 1993 

Lintuja lentelee parvekemaisemassamme. Pääskyset kiitävät ohi yksin ja joukolla, sirkuttaen ja pulut pitävät hoviaan talon ulokkeiden suojissa. Eilen oli yllättäen noin kahdenkymmenen lokin parvi kaartelemassa kadun ja rivitalojen yllä. Yleensä olemme nähneet yksittäisiä lokkeja tai kaksi tai kolme yksilöä lentämässä järveltä kotiin tai yöpuulle. Nyt ne olivat liikkeellä parvena ja mietimme onko joku kenties grillaamassa kalaa ja sana oli kiirinyt siitä lokkiyhteisöön?

Tänään aamulla, kun pyöräilimme uimaan ja takaisin, kymmenkunta lokkia oli osa maassa, osa kaartelemassa toisten yläpuolella paloaseman pihalla ja nurmikolla. Siinä tuli mieleen sellainen erilainen selitys, että jospa aikuisten kokoiset lokinpoikaset olivat harjoittelemassa ja opettelemassa lentämisen saloja emojen valvonnassa. Kesä on edennyt niin pitkälle. Muuttolinnut valmistautuvat lähtöön.

21.7.2020

Harry Forsblomin Lasitalo oli kunniakkaasti 28:s tänä vuonna lukemani kirja. Luin sen ensimmäisen kerran kesällä, kolme vuotta sitten. Saul Bellowin Herzog oli tiedossani siihen aikaan vain yhtenä monista, minulle vielä lukemattomista kirjoista ja epämääräisenä fiktiivisenä hahmona, johon viittailivat lukeneemmat kulttuuri-ihmiset. Olin siltä osin hukassa, kun luin ensimmäistä kertaa Forsblomin Lasitaloa. Kuvittelen sen olevan jonkinmoinen päivitys tai ajantasainen, suomalainen vastine, kannanotto, verrokki Bellowin Herzogille. Nyt kun olen lukenut alkuperäisen Herzogin, tässä vertailussa Herzog kulkee minun arvioissani aivan eri tasolla tai kulttuurissa kuin Lasitalo. Lasitalo leikittelee kyllä, mutta se on enemmän toisteista sanoilla kompeilua kuin Herzogin asioiden, ihmisluonteiden ja -suhteiden terävä, oivaltava ja lämpimän humoristinen, ilkamoiva kuvailu ja kerronta. Ehkä Lasitalo haluaakin olla antiseptinen laitosmiljöömäinen kooste, josta puuttuvat elävät hahmot ja persoonat, mutta lukijana käännän sille selkäni.

Pienenä lisäyksenä Lasitalo-lukukokemukseen: Olin siinä lukiessani Vintturinmäentiellä ja Rantsilanmäessä. Tietenkään se ei ole sama paikka kuin Helsingin ydinkeskusta, mutta ihmisen mieli, tajunta ja alitajunta ei kuuntele eikä kysele keltään mitään. Sillä on omat värit ja omat kuvat.



Jukolan Jussi - akryylityö 1981


22.7.2020

Pyöräilin Savitaipaleentietä Tervalamminsuon ohi, käännyin Sivuintielle ja poljin sitä niin pitkälle, että vastaan tuli avoin Suohoikinsuo. Kävin suon laidassa. Kiersin sitä jonkin matkaa ja keräsin samalla mustikkaa. Kuivia kanttarelleja löytyi. Muutama oli siinä kunnossa, että poimin ne. Nousin suon laidasta metsätielle. Astia oli puolillaan. Valikoin sellaisia mustikanvarpuja, joissa oli isoimmat marjat ja jätin pienemmät kasvamaan. Purkki täyttyi hiljalleen.

Kuutostien liikenteen ääni kantautui muuten rauhaisaan ja avaraan harjanteen mäntymetsään.

Ajoin poispäin metsätietä ja viimein nuolella merkittyä polkua alas notkoon ja hyvää siltaa yli vesiojan ja tulin voimalinjan ja Puukylän laitaan.

Olen lukenut kahtena päivänä iltasella Anna Burnsin kirjaa Maitomies. Palkittu kirja. Aihe on taattu, Belfast seitsemänkymmentäluvulta. Olen puolivälissä kirjaa ja toisaalta pidän tekstistä ja kerronnasta, mutta toisaalta se on liiankin verkkaista. Jos aihe olisi huonompi, olisin saattanut jättää kirjan kesken. Mietin olisiko se vielä parempi, jos kirjailija olisi ollut suorapuheisempi? 



Bergö, Rannan kivet, akryyli 1984


perjantai 17. heinäkuuta 2020

Makeaa lupiinia(10)

>>>jatkuu>>>  



OSOITTAAKSEEN, että oli antanut aidosti anteeksi Ekaterinalle, Jorge ojensi käsivartensa daamilleen ja he lähtivät käsikynkkää takaisin. 

Porukka ei huomannut tai ei noteerannut heidän paluutaan. Jorge veti kohteliaana miehenä ensin tuolin esiin pöydän alta Ekaterinalle ja istui vasta sen jälkeen itse omalle paikalleen siihen viereen. Hänellä oli kunniapaikka siinä Ekaterinan ja Juri Zanevin, puheenjohtajan ja tilaisuuden sihteerin välissä. Jorge ajatteli, että hänen kuuluisi tuntea olonsa otetuksi siitäkin.

Päätit tulla takaisin”, Juri naurahti leikillään. Jorge ymmärsi sen kevennykseksi.

Juri jatkoi puhetta. Hän nojasi olkavarren kiinni Jorgeen ja esitti kuiskaavansa, vaikka ei madaltanut ääntään: ”Huomasit, kettu, että Ekaterina on vielä valloittavampi ilmestys kuin silloin koulussa.”

Ekaterina sanoi siihen heti jonkin oman, ehkä eriävän kommentin, joka meni kuitenkin Jorgen korvien ohi.

Aivan”, Jorge myönsi ja vastasi Jurille.

Lisää viiniä?”

Juri oli tarttunut valmiiksi maljassa, jäiden seassa kallellaan odottavan, ison samppanjapullon kaulaan.

Kiitos ei”, Jorge kieltäytyi. ”Otan mieluummin oluen, jos on?”

On. On valinnanvaraa”, Juri vastasi. ”On lageria ja stoutia.”

Jorge valitsi tumman oluen, vaikka hän oli ajatellut ensin tavallista lageria. Pizza janotti.

Oletko enemmän kaljaveikko kuin viinisieppo?” Juri kysyi kevyeen tyyliinsä ja Jorge nyökytteli: ”Kyllä.”

Joku toinen kysyi pöydän yli Jorgen asuinpaikasta, tuttu ihminen, mies, tutut kasvot ja kasvonpiirteet, vaikka Jorge ei muistanut tilapäisesti henkilön nimeä.

Mitä sanoit?” hän kysyi.

Kuulin, että sä lensit tänään Suomesta? Asutko siellä vakituisesti?”

Kyllä.”

Hän ajatteli, että tällaista tämä on, tällaista on olla mukana vanhojen luokkakaverien kohtaamisessa. Toisaalta Jorge tajusi myös, että mikään ei ollut muuttunut olennaisilta osin: Hän olisi pärjännyt hyvin ilman tätä kokemusta. Vaati jopa pientä ponnistusta pakottaa asianmukainen, kohtelias hymynilme ja -virne kasvoille. Hän joutui teeskentelemään. Pitkä ilta edessä ja tiedossa.

Soiko sun kännykkä?” Ekaterina huomioi vierestä.

Taitaa soida.”

Jorge kaivoi puhelimen esiin ja vastasi.

Hei”, Marjon ääni kuului. ”Olit soittanut.”

Hetki”, Jorge sanoi. Hän nousi paikaltaan. Tällä kertaa Ekaterina ei lähtenyt saattamaan häntä.

Joillain on vientiä”, Jorge erotti taas jonkun äänen lohkaisevan peräänsä. Se ei ollut Juri Zanev, vaihteeksi. Oli kuka hyvänsä, nämä sanat ja eritoten äänensävy harmittivat Jorgea. Mitä ihmettä? Mitä tekemistä ja yhteistä hänellä oli näiden tuntemattomien ihmisten kanssa? Hän kysyi ja protestoi tätä mielessään. He, hänen vanhat koulukaverinsa, olivat tuntemattomia, vaikka eivät olleet olleet sitä aina. Hän ei ollut samoinajatteleva heidän kanssaan eikä ollut ollut sitä koskaan. Kun koulu päättyi, hänelle oli ollut täysin selvää, että ei olisi eikä tulisi olemaan jatkossa missään tekemisissä entisten luokkakaveriensa kanssa. Hänellä ei ollut tarvetta siihen. Tämä uusi, vastikään syntynyt tilanne oli pelkästään surkea ja naurettava. Esittämistä. Luokkatapaaminen.

Jorge raotti paljeovea sen verran, että mahtui menemään siitä seinän toiselle puolelle ja veti oven uudelleen kiinni.

No niin”, hän sanoi. ”Nyt kuulen paremmin.”

Teillähän on siellä äänekäs kokous?”

Kyllä.”

Kuuluu ihan hyvin puhelimeen.”

Uskon.”

Mikä kokous se tällainen on?” Marjo jatkoi ihmettelyä.

Epävirallinen”, Jorge paljasti. ”Luokkakokous. Ei se, mikä piti.”

Marjo ei sanonut hetkeen mitään, joten Jorge jatkoi: ”Vanhojen koulutovereiden yllätystapaaminen.”

Niinkö?”

Marjon ääni oli muuttunut. Se muuttui kerrasta. Siihen tuli ärtynyt ja harmistunut sävy. Ei ihme: ”Et puhunut mistään sellaisesta.”

En. Koska en tiennyt asiasta. En enempää kuin sinäkään.”

Etkä ottanut selvää etukäteen?”

Aivan. Järkikysymys ja huomautus. Aina niin järkevä Marjo. Toimittajaihminen osaa kysyä ja haistaa asioita. Hän olisi ottanut ilman muuta selvää, jos kutsu olisi osoitettu hänelle.

En ottanut. Ei tullut mieleen.”

Jorge ajatteli, että epäilykset eivät herää kovin herkästi, kun on puhe ammattiasioista, ammattiterminologialla ja ammattihenkilöiden kesken ja kun mukana on kaiken huipuksi viralliset matkaliput. Kuka maksaa omista varoistaan toisen lentolipun Pariisiin ja takaisin ja itse asiassa kahden ihmisen edestakaiset lennot?

Minulle olisi tullut”, Marjo huomautti.

Niin”, Jorge myönsi. Hän uskoi sen.

Marjo odotti hetken ennen kuin jatkoi: ”Miten nyt? Sä tulet huomenna illalla? Etkö sä niin sanonut? Päteekö se?”

Kyllä. Pätee. Liput on buukattu iltalennolle.”

Hyvä.”

Jorge kuunteli hiljaisuutta yhteyden toisessa päässä ja täsmensi: ”Eli mä olen joskus yöllä kotona.”

Vasta?” Marjo sanoi.

Kuten oli tiedossa.”

Juttu tyrehtyi. Tällä kertaa Marjo aloitti kuitenkin uudestaan ensimmäisenä: ”Sano terveisiä Piritalle. Muistinko nimen oikein?”

Muistit”, Jorge myönsi. Lisää harminaiheita. Häntä ei miellyttänyt Marjon epäluuloinen ääni, asenne ja kaikki vihjailu, jonka hän aisti ja aavisti vaimostaan. Ei, se ei ollut vain aistimista, vaan selvää kuin vesi. ”Hän ei ole täällä mukana, jos luulet niin?”

Eikö?”

Ei. En tiedä milloin näemme?”

Olisi kannattanut sopia paremmin.”

Äänessä oli ivaa. Marjo osasi sanoa halutessaan keljusti ja napakasti. Ammattinsa hallitseva toimittaja. Sanat sattuivat ja satuttivat. Silti: Ehkä Marjo pidätteli ja peitteli kyyneliä sisimmässään, piilossa kovan ulkokuoren alla?

Olet oikeassa”, Jorge sanoi.

Hauskaa iltaa vaan”, Marjo toivotti.

Kiitos. Ja samoin.”

Katsotaan.”

Uhkaus? Oliko? Minkälainen uhkaus? Kuinka vakava, vakavasti otettava? Jorge ei tiennyt miten tulkitsisi Marjon sanoja ja ääntä, äänenväriä?

Hän kuunteli, puhui puhelimeen, puhui vuorollaan, mutta käveli samalla. Ensin hitaasti, kuin olisi vailla päämäärää, niin kuin oli ja sen jälkeen astetta määrätietoisemmin ja askel askeleelta määrätietoisemmin. Hän käveli luuri korvallaan paljeseinän viertä hotellin aulaan. Siinä vaiheessa hän oli päättänyt lopullisesti, että karkaisi sittenkin, tekisi sen, mistä häntä niin kovin epäiltiin ja syytettiin ja nimenomaan jo ennakkoon. Hän tekisi sen, mitä kaikki odottivat häneltä.

Hän muisti antamansa lupauksen. Sitoiko se häntä? Eikö huijaukseen kuulunut ja saanut vastata vastahuijauksella?

Ei mitään henkilökohtaista, Jorge ajatteli. Hänellä ei ollut mitään illan emäntää, Ekaterinaa vastaan, mutta sama ei koskenut Juria. Häntä, Juri Zanevia, sai kovistella ja kohdella huonosti. Hän oli ollut huiputuksen aivot ja liikkeellepaneva voima.

Soittelen”, Jorge sanoi siltä varalta, että Marjo oli yhä linjalla, katkaisi puhelun ja hipaisi kytkimestä kännykän äänettömälle.

Hän oli respan edessä. Siitä näki ruokasalin puolelle: Ruokasalin paljeoviseinä oli raottumassa toisesta päästään. Eli joku oli lähtenyt sittenkin hänen peräänsä.

Respan tiskin edessä ei ollut muita asiakkaita. Sama virkailija kuin hetki sitten seisoi siinä takana odottavana ja palvelualttiina ja katsoi Jorgeen.

Pardon. My case”, Jorge sanoi. ”I’m in a hurry.”

Virkailija muisti hänet, koska kumartui tiskin taakse ja nosti salkun esille.

Salkku on ankkuri, Jorge ajatteli. Hän oli aikonut ensin kävellä yhtä kyytiä suoraan ulos kadulle, mutta salkku piti ottaa mukaan. Jos hän jättäisi sen hotelliin, porukka tietäisi hänen tulevan takaisin hakemaan sen. Heidän tarvitsi vain istua piirissä salkun ympärillä ja odottaa milloin sen haltija palaa peräämään sitä.

Kiitos”, Jorge kiitti. Hän kaappasi kiinni salkun kahvasta. ”Merci.”

Mies vastasi jotain, mutta Jorge ei jäänyt puheisiin eikä odottamaan eikä kuuntelemaan. No small talk today.


>>>jatkuu>>>