Kun kuu kääntää kasvot(13)

>>>jatkuu>>>  

 

Hesari on helsinkiläisten paikallislehti ja samalla maan suurin lehti, maan suurin, kutistuva lehti ja nopeimmin kutistuva, koska tämä kaupunkilaisväestö on helpoimmin irtautumassa ja hylkäämässä vanhat perinteet ja niitä palvovat ja noudattavat tavat ja he ovat eturivissä myös luopumassa perinteisestä sanomalehdestä.

Uin tässä suhteessa vastavirtaan. Tilasin lehden, paperisena ja kestona. En hakenut ilmaista nettiversiota. En aio lukea netistä samaa lehteä ennakkoon, jonka luen seuraavana aamuna, siltä osin kuin luen.

Haluan pysyä ajan tasalla. Haluan lukea päätösten ja tekojen, poliittisten kepulointien taustoitukset. Luen mielelläni kansalaisten aktiivisia kannanottoja, joita tulvii lehden mielipidesivustoilla. Luen kulttuuria ja ajoittain jopa urheilua. Urheilun suhteen olen kuitenkin tarkempi ja varovaisempi. Varon joutumasta sen aivopesemäksi. En arvosta korkealle enkä nosta jalustalle esimerkiksi jonkin jääkiekkotiimin tai jalkapallojoukkueen fanittamista. En käsitä hypettämistä Suomen jalkapallomaajoukkueen osalta. En halua kuulua tähän surkeaan joukkoon, massaan, jolla ei ole omia aivoja tai joka ei ainakaan käytä niitä.

Torveloita. Sopiva sana kuvaamaan sitä sakkia. Sakilaisia. Niinkin sen lajin älyvapaita meuhkaajia on nimitelty. 

>Seurantaa>

Palasin lähteelle eli luin mitä sekalaista olin kirjoittanut tähän mennessä. Saanut aikaiseksi. Ei kovin kummoista. Tajusin, että tapaus Kulta Kimono on vääristämässä ja vääristänyt antamaani kuvaa, vääristänyt asiaa ja aikamääriä ikään kuin kysymys olisi ollut jostain mittavasta avaruudellisesta vaikuttajasta. Painovoima, sitä kai tarkoitan. Kulta Kimonon painovoimakenttä laskeutui niin raskaana tähän oman verkkoni todellisuuteen, että en näe sen ohella juuri muuta.

Harkitsen tässä antaa muutoksen viedä, antaa periksi, siirtää tämän tekstin varsinainen ajatus ja tarkoitus, valokeila kohdistumaan vain ja ainoastaan Kultaan, ystävääni. Harkitsen naputtavani kirjaimista muistolabyrintin hänelle. Elämäkerta päiväkirjan asemesta. Miten on? Harkitsen ja harkitsin, mutta taustalla järsii tietoisuuttani rinnakkaisena ja melkein yhtä lohduttomana tieto ja havainto, että tästä tekeleestä ei taida tulla sitä, mitä olin aikonut. Vielä enemmän ja kehnompaa: En usko enää, että se on mitään julkaisukelpoista. Ehkä saan aikaan jonkin ajatuslöyhän kokoelman, mutta se jää parhaimmillaankin pelkäksi vitsiksi, kuriositeetiksi, kirjoituskokoelmaksi, josta puuttuu alku ja loppu ja sisältö. Tämä epäkirja.

Näissä ajatuksissa huomasin jäljittelemättömän masennuksen kämmenenjäljen. Se ei ollut hipaisu eikä sormenjälki, se oli vähintään koko kämmenellä tehty kosketus tai läpsäisy tai kieltomerkki, pysäytys. Olin aloittanut jotain suurin suunnitelmin ja kuvitelmin, mutta kun masennus iski, aavistamatta ja yllättäen, olin välittömästi aivan lamassa.

Lama on olotila, johon ei pidä jäädä eikä jämähtää. Vedin henkeä ja päätin, että lyön kokeeksi, päästäkseni irti paikalleen juuttuneesta olosta, tunnetilasta, muutaman uuden merkin ja sanan ja lauseen lisää tähän tiedostoon: Tätä toiveikkaana alkanutta vuosikymmentä, sen ensimmäistä vuotta on eletty reilut kaksi kuukautta. Kevät säteilee. Koin sen säteilevänä jo kuukausi sitten, mutta nyt kevät huokuu ympärilläni monin verroin selvempänä ja erottuvampana.

Kevät ei ole kuollut.

Vaihdoin keittiön pöydän. Rikas ihminen tekee niin. Kävelin Konttiin, Suomen punaisen ristin lähimpään toimipisteeseen, lukija tietää mikä Kontti on, näin mieleisen, puisen keittiönpöydän, suorakulmaisen, mutta isomman kuin omassa keittiössäni oleva ja tein kaupat. Maksoin pöydän ja sen kuljetuksen, sovin toimituspäivän ja -ajan ja ilmoitin lahjoittavani samalla entisen keittiönpöytäni heille.

”Me emme ota sitä vastaan ilman muuta”, miespuolinen Kontin asiakaspalvelija sanoi.

Katsoin häntä hämmästyneenä ja tyyppi jatkoi: ”Me haluamme nähdä sen ensin.”

”Minkä?” kysyin ensin ja ymmärsin vasta sitten mistä keskustelimme: ”Se on uusi pöytä, käytännössä käyttämätön.”

Kontin asiakaspalvelija nyökkäsi. Ilmeestä en ollut varma. Ehkä hän ajatteli, että näitä selityksiä on kuultu.

Sain selitettyä asian kuitenkin niin ymmärrettävästi, että Kontista lupasivat, että heidän tavarantoimittajansa vievät vanhan pöydän mennessään saman tien, kun tuovat uuden, uuden vanhan.

Rikas tekee näin, minun piti sanoa ja sanoin jo aiemmin. Minulla on onnenpotkun kautta käteistä, tuohta, varaa loppuiäkseni, mutta sen sijaan, että olisin mennyt huonekalukauppaan ostamaan uuden pöydän, hankin vanhan. Minulla oli syyni: Pidän enemmän vanhoista pöydistä. Uustarjonnassa ei ole sellaisia pöytiä, jotka kelpuuttaisin, joista löytäisin sellaisen, jonka haluaisin ja hyväksyisin, jota aikoisin katsoa vastaisuudessa päivittäin. Jos olen tarkka, olin kyllästynyt nykyiseen tai nyt jo pois muuttaneeseen, entiseen keittiönpöytääni, koska se oli pieni, mutta myös siitä syystä, että sen malli ei miellyttänyt silmääni. Jostain syystä näin. Minun kaipuuni on jäänyt viime vuosisadalle, lähinnä. Pidän viisikymmentä vuotta sitten valmistettuja huonekaluja parempina kuin nykyisiä. En kritisoi enkä arvostele välttämättä huonekalujen kuntoa tai kestävyyttä, vaikka saattaa olla aihetta, vaan arvostan sitä huonekalutyyliä, joka oli olemassa ennen, muotia, joka on jäänyt historiaan.

Olen kai vanhakantainen.

Tiedotin aiemmin näissä merkinnöissäni, että olen nykyään freelance-toimittaja. Olen laiska sellainen, työhaluton. Olen kieltäytynyt liian monesta oman alani työtarjouksesta. Siinä mielessä liian monesta, että yhteydenotot ovat loppuneet. Vaikka onko sillä merkitystä? Jos minulla on rahaa riittävästi loppuelämäkseni, minulle on sen puolesta samantekevää onko hommia vai ei?

Vajaa puoli vuotta siitä, kun tein viimeksi oikeita töitä.

Mietin kaikenlaisia kummallisia asioita. Mietin esimerkiksi voiko yleinen tulevaisuudenkuva olla sellainen, että kokonainen veikkaamalla rikastunut kansalaisryhmä siirtyy pois varsinaisilta työaloilta? Varsinaisen tuottavan työn piiristä. Veikkaaminen työnä. Harrastuksena asiantuntijalausuntojen antaminen televisio-ohjelmissa, lähinnä siis urheilulähetyksissä. Vielä tarkentaen sanoen mieliurheilulajini televisiolähetyksissä eli jalkapallostudiossa, -studioissa, eri kanavien kilpailevissa studioissa.

Takavuosina on nähty ja koettu miten eri televisiokanavia ilmaantuu uusia ja uusia. Silti samaan aikaan käy valitus siitä, että ohjelmatarjonta huononee koko ajan, uusinnat seuraavat toisiaan, kokonaisten ohjelmasarjojen ja -kausien uusinnat käynnistyvät heti edellisten kausien päätteeksi. Jotkut katsovat enää kausia.

En ole keskustellut kasvokkain kenenkään kanssa näistä asioista, mutta netin myötä olen mukana tolkuttomassa tietotulvassa. Tieto? Laitan sen perään kysymysmerkin, sillä aika vähän tästä niin sanotusta tietotulvasta sisältää tietoa ja asiaa. En osaa määritellä mitä siinä aineistossa on, mutta jos se on paljon puhuttua tietoa, en ole kiinnostunut siitä. Minulla ei ole silmää tälle tiedolle, ei silmää eikä käyttöä. En koe tarvitsevani sitä.

Pidän asuntoni siistinä. Se panee ajattelemaan taas kahtiajakoa miehiin ja naisiin ja miespuolisiin ja naispuolisiin luonteisiin. Väitän, että miehissä on henkilöitä ja luonteita, jotka ovat naismaisia ja naisissa on vastaavasti miehekkäitä sukupuolensa edustajia. En tiedä kuitenkaan kumpaan kulttuuriin kuuluu vahvempana siisteys ja elinympäristönsä pitäminen siistinä, järjestyksessä ja organisoituna? 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 

John le Carren Panaman räätäli oli kahdeksastoista lukemani kirja tänä vuonna ja yhdeksäs ääneen. Olemme molemmat lukeneet sen ennen. Teksti, tarina ja kuvaus ovat ammattimaista ja hallittua. Yhteen aikaan le Carren kirjat olivat suosikkejani, niihin aikoihin, kun luin enemmän dekkareita, mutta nykyään olen palannut tai ajautunut etsimään jälleen teoksia, jotka kokeilevat ja etsivät eivätkä seuraa valmiita reittejä. Kirjoja, jotka jokin pakko on pannut kirjailijan kirjoittamaan. Kirjoja, joissa niiden tekijä on ollut pakon muistiinmerkitsijä. Samaan aikaan, kun luimme Panaman räätäliä ja oli puhetta siitä, että Panaman kanava on toiseksi tärkein kanava maailmassa, Suezin kanavalla tapahtui haveri, rahtilaiva puski rantavallin hiekkaan, tukki laivareitin ja redit molemmin puolin merta täyttyivät odottavista laivoista. Sama näkymä siis, jota le Carre kuvaili Panaman räätälissä.

Terveisiä Taavetista

 

Toissapäivänä siirryin Bolañon fiktiivisistä maisemista Mika Waltarin Turms kuolematon -kirjan kuvitteelliseen etruskien maailmaan, Välimerelle, yli kahden tuhannen vuoden taakse. Vaihteeksi suomalaista kirjailijaa. Olen lukenut aikaisemmin Sinuhe egyptiläisen, kolme Palmu -salapoliisikirjaa, Fine van Brooklynin ja jonkin muun Waltarin pienoisromaanin, mutta haluan kokeilla ja tunnustella, miltä tällainen historiallinen romaani tuntuu nyt? Tai lähinnä koenko Waltarin kerronnan hyvänä ja mestarillisena vai onko se arkistunut, nuutunut jokapäiväiseksi ja loistottomaksi ja menettänyt teränsä? Ainakin Wikipediasta voi lukea, että Mika Waltari totesi vanhoilla päivillään menettäneensä kykynsä kirjoittaa ja kärsivänsä siitä. Työ jäi kesken. Viimeistä romaania ei syntynyt, vaikka aihe oli mielessä. Kynä ei tavoittanut sitä.

Terveisiä Taavetista

 

Seitsemästoista lukemani kirja tänä vuonna on Roberto Bolañon 2666. Lukukokemus vastaa samaa kuin uppoutua David Foster Wallacen Infinite Jestiin. Samoin tulee mieleen myös Günter Grassin Koiranvuosia, se etenkin lukiessani 2666 -kirjan viidettä ja viimeistä osaa Archimboldin osa. Kirjailija määräsi testamentissaan, että kirja olisi pitänyt julkaista viidessä osassa, mutta kustantaja ja omaiset päätyivät julkaisemaan sen yhtenä kirjana. Luettuani tämän megaromaanin, pidän ratkaisua hyvänä. 2666 on hajanainen tai moninainen, mutta siinä on kyse kuitenkin samasta tarinasta tai ympyrästä. Kun siinä on pysytty pitkään nykyajassa, tarkoittaa 1990 -lukua, ei tuota mitään vaikeutta, että tekijä aloittaa viimeisessä osassa Archimboldin syntymästä 1920 ja juuttuu noin sadaksi sivuksi Toisen Maailmansodan vaiheisiin ja silloin paikka on Saksa ja sen valloittamat alueet. Loppua kohti ajankohta lähestyy jälleen vuosituhannen vaihdetta. Kun vertaan Bolañoa Grassiin ja Wallaceen, Grass on näistä kolmesta värikkäin, Wallace amerikkalainen, mutta Bolaño on kollegoitaan lakonisempi, kosmopoliitti.

Kun kuu kääntää kasvot(12)

 >>>jatkuu>>>

Olen varautunut siihen, että tämä prosessi, joka on käynnissä minussa, henkisen minäni ja fyysisen olemukseni kivulias yhteensovittaminen, se sekä sattuu että kestää harmittavan kauan. Se ei tapahdu eikä tapahtunut ykskaks niin kuin olin kuvitellut. Tiesin, että se ei tapahtuisi noin vain äkkiä, mutta silti odotin, että muutos olisi pikaisempi kuin miksi se on osoittautunut.

Onko tämä naisellinen asenne, naismielen tyypillinen tapa suhtautua asioihin. Naisen järjenkäyttöä. Järjettömän järjenkäyttöä, ajattelen, jos haluan tai haluaisin pilkata tai ivata itseäni, mutta en edes uneksi sanovani tätä ääneen, paljastavani naisellisia heikkouksiani. Miesvaltainen yhteiskunta ja miesten hallitsema arki kävelee muutenkin uudelleen ja uudelleen naisten yli. Se ei ole vain optio, sitä tapahtuu kaiken aikaa, räikeämmin ja vähemmän räikeästi.

Puhuu nainen minussa.

Menin keittiöön, koska en halunnut seurustella juuri nyt uuden televisioni kanssa. Se on uusi vielä jossain katsannossa, mutta toisaalta jo osa ympäristöäni. Olen tottunut siihen nopeasti, koska se on sellainen vaatimaton vaativa. Se on magneetti ilman voimaviivoja. Sen näkymättömät voimaviivat ovat vahvemmat kuin oikean magneetin näkyvät, ei näkyvät, ei, magneetinkaan voimaviivat eivät näy sellaisinaan. Niiden vaikutus näkyy, on mahdollista saada näkyviin esimerkiksi rautajauheella. Television magneettisuus erottuu siinä, että se vie ihmisen eteensä, määrää hänet katsomaan itseään, olemaan siinä hievahtamatta ja ajattelematta mitään muuta kuin kulloinkin esitysvuorossa olevaa ohjelmaa.

Olen hullu, ajattelin. Keittiössä. Olen hullu ja yksin. Kaduin tekoani, tekojani, kaikkia tekojani, mutta yhtä enemmän kuin muita ja katsoin ikkunasta taloja ja katunäkymää. En katunut, mutta ikävöin ja kaipasin. Pahinta oli, että en tiennyt mitä kaipasin. Sydämen lohduttomuutta.

Minulla on keittiössä pieni, suorakulmainen pöytä, kaksi tuolia sen ympärillä, kukkateline, jossa on muutama viherkasvi ja seinään kiinnitetty kohdevalaisin antaa niille omaa punertavaa valoaan. Olen porannut reiät seinään iskuporakoneella. Omistan sellaisen, poraaminen hoituu minulta sentään ja minulla on jopa pakkilaatikko työvälineineen ja pieni lokerikko, jossa on ruuveja ja tulppia, kiinnitystulppia. Eli olen omakätisesti asentanut kohdevalaisimen paikalleen ja se antaa kukille niiden tarvitsemaa valoa.

Katossa on perinteinen valaisin, jossa on lapakot, käytän tahallaan sitä nimitystä ja kettinki roikkuen, josta nykäisemällä lapakot alkavat pyöriä ja tuulettaa ja kierrättää huoneilmaa. Olen asentanut omakätisesti valaisimen paikalleen ja tehnyt siihen vaadittavat sähkötyöt. Minulla on viisiaskelmiset, kevyet A-tikkaat, joilla yllän kattoon ja yllän vaihtamaan verhoja. Olen itsellinen nainen.

Yritänkö kehua omaa, perinteistä, muka jotain miehistä taitoa vaativaa osaamistani? Korjaan: Ylipäätään osaamistani, kykyjäni? En, vastaan, mutta tulee mieleen rajakohtia, joiden yli en ole mennyt: Kymmenen vuotta sitten ajoin ajokortin, henkilöauton ajokortin ja alussa olin aikeissa hankkia jonkin vanhan koslan, niin kuin kaikki muutkin, vanhan ja halvan, koska siihen aikaan en ollut varoissani, en todella eikä minulla ollut varoja käytännössä mihinkään kulkupeliin, mutta siirsin hankintaa vähän kerrassaan tuonnemmas. Vanhempani pitivät sitä viisautena, harkitsevaisuutena, sen osoituksena ja osin taisin uskoa myös itse tähän selitykseen.

Kiertelevä ja hyppelehtivä toimittajaelämä olisi suosinut oman auton hankkimista, mutta toiselta puolen se suosi yhtä lailla sitä huolettomuutta, ettei ole mitään huollettavia. Perimmältään kyse on vain ajattelutavasta ja katsantokannasta. Yhtäkkiä oli kulunut neljä vuotta tai viisi vuotta ja huomasin, että en sitten hankkinut ensimmäiseksi omaa autoa alle, kun ajoin kortin. Ja siinä vaiheessa, tämän huomion jälkeen, tuli ajatus, että ehkä se ei ole mikään pakko? Toimitus tarjosi minulle auton käyttöön, jos tarvitsin sitä ja jos piti lähteä ulkomaille keikalle, se tapahtui lentokoneella ja perillä vuokrasin auton. En tarvinnut omaa autoa.

Nyt tajuan syyn, vaikka en aiemmin katsonut totuutta silmiin: En hallinnut moottoreita. Minusta ei ole ropaamaan niitä. En halunnut vaihtaa renkaita, keväällä kesäkumeja alle ja syksyllä talvirenkaita. Tietenkin ne hommat voi teettää toisilla, mutta jotenkin tuntui välttämättömältä, että olisi paremmin sinut auton kanssa ja että voisin tehdä jotain, jos auto laukeaisi tielle kesken matkanteon.

En ollut kiinnostunut moottoreista, mopot, mopoaika meni myös ohi jälkeä jättämättä. Muutaman kerran ajoin yllytettynä kokeeksi rundin jonkun koulukaverini mopolla, mutta en tykästynyt siihen harrastukseen. En kokenut kuuluvani joukkoon, kun porukka kokoontui mopojen ympärille parveilemaan ja kun joku alkoi puolittain huoltaa pyöräänsä. Olin mukana vain kuulojäsenenä, tarkkailijana, hiljaa ja vaiti. Olin poika, joka pelkäsi jollain tapaa mopoja ja vielä enemmän prätkiä. Ne olivat äkäisiä. Auto oli toinen asia. Siinä oli sisällä, istuimella ja turvallisesti vöissä, mutta siinäkin taisin tuntea olevani väärässä paikassa. Minua ei ollut luotu istumaan auton penkillä, ei ainakaan kuskina ohjaimissa.

Tämä on selvinnyt minulle viime aikoina. Kymmenen vuotta ja yli olen tiennyt jonkin olevan olemassa, että jokin ei ole täsmännyt ja nyt, tässä yksinäisyyden hiljaisuudessa, oivallukset täyttävät mieleni: Olin väärällä alalla. Olin tyttö poikien vaatteissa, joka esitti poikaa. Vasta, kun hyväksyin tämän tosiasian, huonommuudentunteeni helpotti. Se ei ollut ollut huonommutta eikä ole, vaan kyse on siitä, että olen toista materiaalia kuin nuoret uroot.

Yksin, ajattelin. Oliko myös Kulta Kimono kokenut olevansa yksin? Miltä osin? Oliko hän ajautunut sen takia itsemurhaan? En uskonut siihen, vaan näin mieluummin, että hän sai päähänsä kokeilla tasapainoilla sillan kaiteella. Näin hänet melkein huojumassa kaiteella. En saanut pakotettua silti itseäni näkemään mielikuvissani häntä juuri sillä tietyllä kaiteella, millään tietyllä kaiteella, vain pelkän tasapainoilevan hahmon, huomio kohdistuen ylös ojennettuihin käsivarsiin, joilla Kulta yritti pitää yllä ja hakea takaisin horjuvaa tasapainoa, mutta sitten hän katosi kuvasta. Hän putosi. Se tapahtui äänettömästi. Hän ei huutanut eikä kirkaissut. Ymmärsin, että kauhu salpasi hänen henkensä, kuristi kurkun kiinni ja hän eli hetken pudotuksen kauhistavassa totuudessa, ennen kuin paiskautui jalat edellä jäälle tai jäiseen avoveteen.

En tiedä mitään tästä. Näen tällaisia valvepainajaisia ja jotka voivat pitää paikkansa ja voivat olla yhtä lailla pitämättä.

Keittiönpöytä on liian pieni. Olin nähnyt ja tajunnut sen myös aiemmin, mutta nyt tajusin sen lopullisesti. Olin hankkinut liian pienen pöydän. Keittiössä olisi ollut tilaa isommalle pöydälle ja minulla olisi ollut sellaiselle tarvetta jopa tällaisena yksinäisenä sinkkuna, viimeisen päälle yksinäisenä. Olisin mahtunut lukemaan paremmin aamulehteni.

Kun tein tai - mitä en tehnyt tietenkään itse eli mikä olisi oikea, oikeampi sanamuoto - kun kävin toimenpiteessä, leikkauksessa, kiertoilmauksena, kun tulin tämän toimenpiteen jälkeen vasta jackpot-voittorahoilla hankkimaani asuntoon, tilasin muun muassa hesarin kestona. Tiesin ja ennakoin, että joutuisin viettämään paljon aikaa kotosalla, joten tein asunnosta mahdollisimman viihtyisän, toimivan ja käytännöllisen kodin. Kodikkuutta on aamuhetki kahvin, jugurtin, juustosämpylänpuolikkaan ja paikallislehden parissa.

Jossain vaiheessa muistin, että on olemassa käsite paikallislehti. Ennen aikaan kirjoitettiin ja puhuttiin niin: Paikallislehdessä oli se ja se juttu. Luin aamulla paikallislehdestä. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

   

Luen ääneen John le Carren kirjaa Panaman räätäli. Eilen iltapäivällä ja illalla oli kolmas lukutuokio, kun luimme sitä. Kirja on puolessa välissä. Olemme lukeneet molemmat sen aikaisemmin. Helena sanoo, että siinä tulee esiin tuttuja asioita, mutta muistan itse vain sen, että olen pitänyt lukemastani, le Carren kerronnasta. Muistelen, että kirjailija on maininnut kirjoittaneensa tällaisen teoksen kunnianosoituksena Graham Greenelle. Greenellä on Miehemme Havannassa -niminen, humoristinen kirja, tarina, jossa nauretaan vakoilugenrelle. Siinä agentiksi värvätty ei pysty tyydyttämään salaisen palvelun toimijoita ja tuottamaan tarpeeksi raskauttavaa aineistoa, joten hän ottaa mallia pölynimurista ja piirtää mukaellen sen osia, jotka ovat olevinaan väitettyjä hiljaisuudessa ja piilossa valmistettuja aseita ja sellaisina vakavana uhkana emämaalle tai maailman rauhalle tai mille milloinkin.

Terveisiä Taavetista

   

Eilen illalla jalkapallokulttuuria, kun Suomen miesten jalkapallomaajoukkue otteli MM-karsinnassa Bosnia-Hertsegovinaa vastaan Helsingin Olympiastadionilla. Hyvä peli. Onnistumista ja alussa virkeää pelinhallintaa Suomelta, mutta ottelun loppua kohti ote siirtyi hankalasti aina vankemmin vierailijan käsiin ja tämä rankaisi. Draamaa, kun vieraat saavat hyväkseen rankkarin, menevät johtoon, huojennus Suomen joukkueen tasoittaessa, riehaa, kun Suomi siirtyy johtoon, mutta lopussa vieraat pääsivät tekemään tasoituksen.

Kevättä. Toissapäivänä näimme neljä joutsenta lennossa, kun kävelimme alas ratavarteen. Jalkakäytävällä olevat jäänrippeet särkyivät hauraina jalan alla. Eilinen päivä pysyi lämpöasteiden puolella ja illalla satoi vettä ja nyt aamulla mittari on nollassa ja maisema usvaisen harmaa.

Kun kuu kääntää kasvot(11)

>>>jatkuu>>> 

 

Vaikka olin varautunut ikäviin uutisiin, en kuitenkaan tällaiseen. Varautumiseni oli sellaista, että siinä oli takaportti: Uskoin, että pahin ei toteudu. Kun ajattelee pahinta, se on kuin rokotus, joka suojaa taudin puhkeamiselta. Se on vakuutus pahaa vastaan, nykyajan taikauskoa, taikauskoista ajattelua 2020-luvulla. Näin pitkälle kehitys ja edistys on vienyt ja auttanut meidät. Olemme palanneet takaisin keskiajan pakanallisuuteen.

Tai mitä tiedän näistä? Kaikki on minulle kuultua, kerrottua ja luettua. Toisen käden tietoa. Joukossa on tietenkin myös sitä faktaa, joka on seurausta järkeilystä, mutta on silti kovin mahdotonta kuvitella mielessään keskiajan ihmistä ja asettua heikäläisten asemaan. Tässä välissä on tapahtunut liian paljon sellaista, joka erottaa meidät noista etäisistä esivanhemmistamme.

”Mikä hänelle tuli?” kysyin, toinnuttuani sen verran, että pystyin puhumaan.

Typerä kysymys, johon tuli odotettu vastaus: Kaverit tiesivät Kulta Kimonon ulkonäöltä. He olivat todenneet, että tähän heidän monimuotoiseen taideyhteisöönsä oli ilmestynyt irokeesitukkainen, nuori nainen, mutta he eivät olleet puhuneet tälle kertaakaan, vain tervehtineet kohdatessa, he eivät tienneet henkilön nimeä eikä mitä tämä oli puuhaamassa, mistä tämä tuli ja oli peräisin. Kulta oli uusi heidän keskuudessaan.

Tein seuraavan, typerän ja asiattoman kysymyksen: ”Mitä te ajattelitte hänestä?”

Porukan äänitorvi vastasi. Tai puheenjohtaja, ylipäänsä johtohahmo: ”Ai me, mitä me ajattelimme hänestä?”

”Niin?”

Nuori mies vilkaisi seuralaisiaan: ”Ei kai mitään niin ihmeellistä.”

Toiset olivat samaa mieltä.

”Hukkui”, palasin tärkeämpään. ”Ihan totta?”

Ystävällinen tietolähteeni kertoi kuulleensa, että kyseinen, irokeesikampauksinen nainen oli yrittänyt kävellä sillankaidetta pitkin sillan yli.

”Tarkoitan”, hän keskeytti. ”Hän oli kiivennyt kaiteelle ja siitä nyt ovat jotkut ajatelleet, että hän aikoi kävellä kaidetta myöten sillan yli. Urheiluna. Urheilusuorituksena.”

”Ymmärrän”, sanoin. Valhe, ajattelin. En ymmärtänyt. En todella. Ennemmin ajattelin, että Kulta Kimono halusi tehdä itsemurhan. Miksi? Se oli taas kysymys, johon en tiennyt vastausta.

Miehet vahvistivat toistensa kertomuksen.

”Kukaan teistä ei nähnyt sitä?” kysyin.

Ei. Kaapelitehtaan tämä puoli ja heidän ikkunansa, heidän työtiloistaan avautuvat ikkunanäkymät käsittivät lähinnä katukaistan ennen siltaa ja kadun toisella puolella olevan Alkon tehtaan.

”Kiitos”, sanoin. ”Kukaan käynyt täällä?”

Miehet eivät tienneet. 

>Yksin> 

Palasin kotiin. En mennyt Jätkäsaareen Kulta Kimonon vuokra-asunnolle. Miksi olisin? Se oli mielessä, mutta en tehnyt niin. Kävelin kadun suoraa ohi ratikkapysäkin päättärin. Minun täytyi saada kävellä. Enemmän päähänpistosta laskeuduin metroon ja ajoin Sörnäisiin. Itkin, luulen. En nähnyt kunnolla ympärilleni, silmät sumeina, mutta poistuin junasta oikealla asemalla ja nousin ihmisten ilmoille Kurvissa.

Olin nyt yksin, niin yksin kuin olla voi. Kukaan ei ollut valmistanut minua tähän. Ei siihen ikävään, että sukupuolenvaihdos on myös tätä ja että se tuo myötään kaikenlaisia muita mahdollisia seurauksia ja seurausilmiöitä. Olin tiedostanut ne joltain osin, varautunut varalta, ajatellut kaikkea aivan hiljattain, mutta vasta nyt, kävellessäni Mäkelänkatua pitkin, ymmärsin olevani irrallaan kaikista muista ihmisistä. Olin lähtenyt yhdestä ryhmästä, ihmisryhmästä enkä ollut liittynyt vielä mihinkään toiseen ryhmään. Ehkä en tekisi sitä koskaan? Olin toistaiseksi välitilassa. Kuin sielu kiirastulessa. Tällaista se on.

Blueskitaristit, aidot amerikkalaiset blueskitaristit vetäytyvät kuulemma vanhan tarinan ja uskomuksen mukaan yksin yöllä tienristeykseen ja uhraavat siellä paholaiselle, joka antaa sielusta heille kyvyn ja taidon soittaa. Olin itse tekemässä muunnellen samaa, vaikka siinä ei ollut mukana kitaraa eikä muitakaan soittimia. Tajusin, että olin ollut tekemässä samantapaista siirtymää, siirtymäriittiä omassa elämässäni ja olemassaolossani. Olin vetäytynyt syrjään ja piiloon muodonmuutokseni ajaksi ja kuvittelin kai, että palaan sieltä ajastaan ja siinä vaiheessa, kun olen muuttunut lopullisesti siksi toiseksi, joka oli uinunut ja piilotellut sisälläni kapseloituneena koko pitkän, menneen ikuisuuden.

Piilotan kasvoni siksi aikaa kunnes tuon ne näyttää maailmalle uusina ja muuttuneina. Uusi look.

En tiedä miten pääsin kotiin, omien seinieni suojaan? En muista matkasta mitään ja mikä sekin on valhe. Muistan että ajoin metrolla. Muistan nousseeni liukuportaita takaisin kadun tasalle, muistan kävelleeni ja ajatelleeni. Ihmisiä on tullut vastaan, jalankulkijoita, ei ketään tuttua, kukaan ei pysäyttänyt minua. Jos joku on puhutellut minua, en ole tajunnut sitä. Kävelin koko matkan Kurvista Itä-Pasilaan, joka ei ole mikään erityisen pitkä matka. Käännyin oikeasta kohti kotikerrostaloni rapun porraseteen, löysin oikean oven, avain oli kädessäni ja pidin sitä yhä kädessä, kun aukaisin oman asuntoni oven, astuin matalan kynnyksen yli kotiini ja sulkeuduin sinne sisälle.

Kulta Kimono on kuollut. Se mitä oli ollut, oli kuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan. Oli kuin olisin kuvitellut kaiken tai nähnyt näkyjä. Tällaiseksi maailma menee.

Ajattelin niitä nuoria miehiä, joiden kanssa olin keskustellut Kaapelitehtaalla. Menin olohuoneeseen, ajatuksissani ja oikeasti. Menin keittiöön. Olohuoneessa näin television lipaston päällä. Ajattelin, että Kulta Kimono ei nähnyt sitä täällä, minun luonani, vain kaupassa, mutta minä en voi katsoa sitä ilman, että muistan Kultaa. Tai muistan häntä hetken ajan, ohimennen, kunnes televisio-ohjelma, itse asia, tempaa minut mukaansa.

Luen paljon, olen aina lukenut paljon, mutta viime aikoina olen viettänyt myös pitkät ajat television ääressä. Olen palannut televisiotodellisuuteen. Televisio ja sen kanssa, sen aikatauluttamana eläminen, oli liittynyt minusta kotona asumiseen, siihen tyyliin ja aikaan, niihin vuosiin, kun elin ja asuin vielä vanhempieni luona. Olin keskenkasvuinen ja asuin kotona vanhempieni kanssa. Perhepiirissä. Siellä oli televisio eli meillä oli. Televisio-ohjelma rytmitti elämää ja arkea, kuului siihen.

Kun muutin aikoinani pois kotoa, opiskellessani toimittajaksi ja sen jälkeen, vuoroin liikkuvassa ja vuoroin paikalleen sidotussa työssä toimittajana, televisio ei ollut ensimmäinen, jonka perään haikailin. Päinvastoin koin televisiottomuuden askeleena eteenpäin, parannuksena, kehityksenä ja kehitys on aina suuntautumista eteenpäin. Vasta nyt, tämän sukupuolenvaihdoksen kynnyksellä, toteuttaessani sitä kurinalaisena, pitäen huolta riittävästä liikunnasta, jumpaten ja varsinkin, koska rahaa oli, sain päähäni hankkia television. Olin tarpeeksi kaukana kotoa, tarkoitan lapsuudenkotiani ja sitä aikaa. Ajatus hankkia televisio omaan kämppään ei tuntunut enää paluulta lapsuuteen tai en uskonut niin.

Totta kai olin seurannut televisio-ohjelmia myös tänä väliaikana, töissä, ystävieni luona, satunnaisesti. En ollut antanut kuitenkaan televisiomaisen elämänmuodon orjuuttaa itseäni. En ollut sen käskytettävänä. Pidin siitä puolesta huolen ja tulin toimeen ilman.

Kunnes tapasin Kulta Kimonon ja päädyin hankkimaan töllön itselleni. Kunnes menin leikkaukseen, toimenpiteeseen ja otin telkun toipilasajan seurakseni. Syitä on sillä, joka syitä hakee. 

>>>jatkuu>>> 

Terveisiä Taavetista

    

Luin eilen yli sata sivua Roberto Bolañon hyvin kirjoitettua, mielikuvituksellista ja rankkaa jättiromaania 2666. Olen käynyt läpi kaksi kolmasosaa kirjasta ja neljä erillistä osaa Alussa on neljän tutkijan joukko, ranskalainen, espanjalainen, italialainen ja englantilainen, jotka jäljittävät fiktiivistä saksalaista, elossa olevaa Archimboldi -nimistä kirjailijaa, josta kliseisesti ei ole kuvaa eikä kukaan tiedä varmuudella henkilön olinpaikkaa. Meksikosta, Santa Teresasta, Sonorasta, Yhdysvaltain rajalta on yksi vihje, jota tutkijat seuraavat, ilman tulosta. Toisessa osassa on professori, joka asuu aikuistuvan tyttärensä kanssa Santa Teresassa. Kolmannessa osassa on yhdysvaltalainen toimittaja, joka tulee sinne tekemään jutun nyrkkeilyottelusta. Näiden kolmen osan taustana on kuin kaukainen kumu tieto siitä, että Santa Teresassa häviää nuoria naisia ja nämä löytyvät aavikolta ja milloin mistäkin kalmoina. Kirjan 2666 neljäs osa on nimeltään Rikosten osa ja siinä nämä tapaukset raportoidaan, kiihkottomasti, mutta vaikuttavasti. Lukematta on vielä kirjan viimeinen osa, jonka nimi on Archimboldin osa.

Terveisiä Taavetista

   

Talon mittarissa oli seitsemän astetta pakkasta. Aamukylmiä näin kevään kohistessa. Vaihteeksi sees taivas ja joka on hailean sininen, kirkkaampi idässä. Uusi viikko alkaa. Eilen pidin kuunnelmapäivän, tein vain kesken olevaa kuunnelmaluonnosta ja luulen, että sain sen rungon tai ensimmäisen raakaversion valmiiksi. Saa nähdä olenko sitä mieltä vielä tänään? Kaksikymmentäseitsemän sivua. Onko se lyhyt vai sopivan mittainen kuunnelma, yhtenä jaksona esitettäväksi tarkoitettu kuunnelma? Eilen iltapäivällä luin tietenkin myös Bolañon 2666 -kirjaa. Vaihteeksi vankilassa. Koska vangit onnistuivat siinä hankkimaan ja myymään toisilleen jopa ja muun muassa kännyköitä, kauppa kukoisti ja rahalla sai – uskonko vai ei – joka tapauksessa mieleen tuli Dickensin Pickwick-kerhon jälkeenjäänet paperit. Siinäkin henkilöt joutuvat välillä vankilaan, mutta se on lähinnä kuin jokin kokeilu- tai harjoitteluvankila tai kuin osallistuisi Monopoli -peliin. Peliä ja leikkiä kaikki. Tai tarkemmin fiktiota.

Terveisiä Taavetista

 

Eilen oli kevätpäiväntasaus. Kauppareissulla virui likaisella lumipenkalla pulunraato. Pulujen merkitys on kasvanut mielessäni. Ne ovat jokapäiväinen, ympärivuotinen ilmiö. Kuikka puolestaan mainitaan monta kertaa Doctorowin neljäkymmentä vuotta sitten ilmestyneessä kirjassa Kuikkajärvi. Se on kuudestoista tänä vuonna lukemani kirja ja kahdeksas ääneen. Helena etsi netistä onko Kuikkajärvi todellinen vai ei, Loon Lake? Sellainen sijaitsee New Yorkin osavaltion pohjoisosassa, lähellä Kanadan rajaa. Kuikkajärvi on sekava kirja, josta saa kuvan, että siinä on pohjana oikeita tapahtumia ja henkilöitä, mutta ne on muutettu fiktioksi. Kuikkajärvi toi mieleen saman kirjailijan uudemman teoksen Gangsterin oppipoika, jossa on samoja elementtejä ja tunnelmaa, mutta toteutus on perinteisempi ja josta pidin enemmän. Gangsterin oppipoika oli ensitutustumiseni tähän kirjailijaan. Roberto Bolañon melkein tuhatsivuisessa kirjassa 2666, jota luen itsekseni – olen kirjan puolivälissä – siinä liikutaan tällä hetkellä Sonoran autiomaamaisemissa Meksikossa. Ajankohta on 90 -lukua. En tiedä kuinka paljon siitä on pelkkää fiktiota ja kuinka iso osa faktaa. Nimiä on riittämiin kirjan neljännessä osassa nimeltä Rikosten osa ja jossa on eniten tapettujen naisten nimiä, yleensä koko nimi, yksi tai kaksi etunimeä ja sukunimi. Samaan tyyliin kuin vanhoissa, venäläisissä romaaneissa. Nimet tuntuvat olevan tärkeitä.

Kun kuu kääntää kasvot(10)

 >>>jatkuu>>>   

Kerroin omiani. Tai meidän perhehistoriaa, isäni muistelemia. Hänellä oli tapana muistella niitä aikoja, kun hän oli vasta poikanen ja Kehä ykkönen oli tavallinen maantie. Helsingistä Espooseen vei Jorvaksentie. Moottoritien mittava silta Lauttasaaresta Ruoholahteen oli valmistunut vastikään Lauttasaaren vanhan sillan pohjoispuolelle. Jorvaksentie oli olemassa ja käytössä samaan aikaan, kun Kehä ykkönen oli yhä vasta maantie, jossa oli perinteiset yksi kaista kumpaankin suuntaan. Tämä kaista ja toinen vastaantuleville. Välissä pilkkuviiva, jossa oli keltainen, yhtenäinen kieltoviiva niissä kohdissa, joissa ei ollut lupa ohittaa. Sitä kautta meidän perhe, en minä, mutta meidän perhe ajoi omalla henkilöautollaan, Skodalla, kun lähdimme maalle. Reitti vei Lauttasaaresta Tarvontielle. Moderni liittymä siinä missä moottoritie ja Kehä ykkönen ristesivät. Kehä ylitti siltaa myöten moottoritien. Sen jälkeen käännös vasempaan, suoraan vastaantulevien kaistan yli ja alas liittymää moottoritien laitaan. Nyt samalla kohdalla on kaksi, ei, taitaa olla hulppeat kolme kaistaa yhteen suuntaan ja aita välissä väylän keskellä esteenä.

Tarvontietä pitkin pääsi ajamaan tuossa historiallisessa menneisyydessä kymmenen kilometrin matkan Bemböleen.

”Siitä on viisikymmentä vuotta”, hymähdin. ”Aika ennen minua.”

Kulta hymyili.

Katsoin omia kuviani. Kuvia itsestäni.

”Voi poika parkaa”, säälin.

”Tyttöparka”, Kulta Kimono oikaisi.

Pojalla oli heppi, heijari. Minulla oli sama kuva kotona, visusti piilossa laatikossa. Totta kai Kulta oli antanut minulle kaiken haluamani kuva-aineiston sitä mukaa, kun niitä karttui, kaikki toiset vedokset, minulle omaksi lahjana ja lahjoina. Kullalla oli oma kokoelmansa omassa tallessaan ja kolmantena kuvat, jotka tulisivat esille ja julkisuuteen, siltä osin kuin tulisivat ja neljäs satsi varmuuskopioina ja lisää varmaan tietokoneen muistissa ja muistitikuilla. Minusta oli paljon aineistoa, minun elämäni tärkeimmästä ja suuntaa-antavimmasta tapahtumasta.

Happenings. Sitä se oli, isolla kirjaimella.

”Täällä riittää valoa”, Kulta huomautti.

Ymmärsin. Arvasin. Kävelin vain ja katselin.

”Riittää”, Kulta toisti.

En vastannut.

”Miten on?”

Jäin tunnelmoimaan tähän kohtaan näin pitkäksi ajaksi, koska se jäi viimeiseksi kerraksi, kun tapasimme toisemme. Lyhyt ystävyys kukoisti hetken. Viisas lukija arvaa varmaan, että syy ei ollut välirikko, ei mikään sellainen, jonka yli ei olisi voinut päästä. Se oli onnettomuus. Me ihmiset olemme alttiita onnettomuuksille.

Helsinkiläiset tietävät tietenkin, että Salmisaaresta, Kaapelitehtaan ja Alkon viinatehtaan välistä, menee liikenneväylä Lauttasaareen ja salmen ylittävälle sillalle. Sillalta alan harrastajat kalastavat onkimalla silakoita silloin, kun niitä tulee parvina kutemaan salmen läpi lahden suojaiseen poukamaan ja rannan saarten välisille matalikoille. Romanttista. Helsinkiläiset, lauttasaarelaiset, ruoholahtelaiset, jätkäsaarelaiset, kaikissa näissä ryhmissä on myös niitä, jotka harrastavat mielellään jäällä kulkemista, kun sellainen tilaisuus on. Ymmärsin, että Kulta Kimono teki sitä myös. Mutta hän ei hukkunut heikkoihin jäihin. Ei ollut jäätä. Hän lähti temppuilemaan sillan kaiteella. Miksi? En tiedä. Nämä ovat näitä perinteisiä, uhkarohkeita leikkejä, joihin pojat sortuvat useammin kuin tytöt. En tiedä tapahtuman yksityiskohtia, mutta jostain syystä Kulta kiipesi kaiteelle. Ajankohta oli yhä talvea, mutta helmikuu oli pitkällä ja näen mielessäni, että aurinko paistoi ja ne kaupunkilaiset, jotka olivat vapaalla, kuljeksivat sillalla. Siinä saa aurinkoa. Siinä mereltä tuulee. Helsinki on merellinen kaupunki.

Kuulin tapahtuneesta, kun lähdin tapaamaan varta vasten Kulta Kimonoa Kaapelitehtaalle. Olin soitellut hänelle parina päivänä, ensin kysyäkseni mitä kuuluu ja sen jälkeen huolestuneempana. Operaattoria ei löytynyt. Numero oli kadonnut ja ihminen sen myötä.

Oli pilvipoutainen iltapäivä, kun nousin ratikan kyydistä Itälahdenkadulla vai Itämerenkadulla, en muista vieläkään kadun nimeä. Olin menossa suoraan Kullan työhuoneelle. Oletin, että todennäköisimmin löydän hänet sieltä. Kävelin Kaapelitehtaan sisäänkäynnille. Ohitin muutamia kavereita, jotka tupakoivat pihalla tynnyrin ääressä. Ikiaikainen näky: Tyypit röökillä. Muistan mitä ajattelin: Onko tynnyri täynnä tumppeja? Harkitsin jopa koukata tarkoituksella niin läheltä ohi, että näkisin, mutta luovuin ajatuksesta.

Ajatukseni kohdistuivat Kulta Kimonoon. Olin huolissani. Olin ajanut itseni huolestuneisuuden tilaan.

Miksi et ole vastannut puheluihini? Oletko hävittänyt kännykkäsi? Se olisi pienempi paha. Pahaan karmaan ja tapahtumiin uskovana pelkäsin kuitenkin jotain vakavampaa ja ikävämpää. En pelännyt kuitenkaan, että hän olisi luopunut minusta, meidän yhteisprojektista ja liputtanut ystävyytemme ulos. Oletin, että hän on kipeä, sairaana ja että hänen ystävä- ja tukiverkkonsa on pettänyt ja jättänyt hänet virumaan omiin oloihinsa.

Tulin pelastamaan hänet. Olin ritari.

Romanttisempana mahdollisena syynä Kullan vaikenemiseen oli luomisvoiman ehtyminen ja sen tuottama syvä masennus ja johon keljuun tilanteeseen tulin tarjoamaan apua pelastavana enkelinä. Se mikä on pelastettavissa romantiikalla ja läheisyydellä.

Nousin kuluneet portaat, jotka olivat tutut ja ystävälliset, vaikka olin vain kerran tätä ennen kulkenut niitä ylös ja alas. Muistin tien. Ajattelin, että kohta kohtaamme. Ajattelin ja viestitin mielessäni, että kestä vielä vähän aikaa, olen tulossa. Olen lähellä.

Ovi oli lukossa. En ihmetellyt sitä. Koputin. Rynkytin ovea vähän, en epäkohteliaasti, vain sen verran, että sain aikaan ääntä.

Lopetin ja kuuntelin mahdollisia ääniä, jotka kuuluisivat oven takaa. Odotin lähestyvien askelten muodostaman rivin, jonon tulevan kohti tätä erottavaa ovea, mutta en kuullut mitään. Vanha talo vain huokaili. Se oli avautuva ulko-ovi, joka piti samanlaisen äänen kuin suu joskus, kun sen avaa. Tai kuvittelin näin.

Kuulin äänet, sisääntulevien äänet ja portaita parastaikaa nousevien äänet. Eläydyin osaani ja minusta tuli hetkeksi Dostojevskin Raskolnikov, joka oli Pietarissa rappukäytävässä Rikos ja rangaistus -romaanissa. En eläytynyt niin hyvin, että olisin juuri tappanut kirveellä vanhan koronkiskojaeukon ja palvelija Lizavetan, mutta minun tarinani lähti kyytiin ja käyntiin ja hyppäsi mukaan siinä rappukäytävässä ja jossa jäisin seuraavaksi kiinni. Toisin kuin Raskolnikov. Askeleet ja puhe nousivat ylöspäin ja sitten he näkivät minut ja minä heidät. He vaikenivat, puhe päättyi. Luulen, että he olivat olleet kaikki äänessä, kolme nuorta miestä kaikkiaan ja ensin vaikeni yksi kolmikosta, sitten toinen ja viimeinen ääni jäi soimaan ilmaan. En kuullut sanoja, vain äänen ja sitten sekin sammui.

”Siellä ei ole ketään.”

Sen sanoi viimeksi äänessä ollut, arviolta oman ikäiseni heppu. Hänen kaverinsa jäivät siihen taakse tueksi tai jäivät muuten vain.

”Mitä tarkoitat?” kysyin. ”Hän oli täällä vielä muutama viikko sitten.”

”Jotkut tietävät, että hän putosi sillalta. Mereen. Ruumista ei ole löydetty. Tai en tiedä, ehkä se on jo tähän mennessä löydetty?”

Kylmä ilmoitus. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

     

Minna Canthin -päivä. Toistaiseksi ainoa suomalainen nainen, jolle liputetaan. Tutustuin nuorena Canthiin, kun luin oma-aloitteisesti Kauppa-Lopon. Muistan sen epämääräisesti samanlaisena ja saman tunnelmaisena kuin vaikkapa jotkut Juhani Ahon tekstit, Panu ja Rautatie. Pelkkiä kevyitä mielikuvia. Kaikki asiasisältö on unohtunut. Koulussa luin aikoinani otteita Minna Canthin näytelmistä ja sain tietää muutenkin tästä henkilöstä, mutta siinä silloisessa maailmankuvassani Canth ja hänen aikalaisensa olivat mennyttä historiaa ja ymmärrykseni ulottumattomissa. Onko niin, että vasta, kun ihminen elää ja muuttuu, alkaa kehittyä, elää ja muuttua? Eilen illalla katsoimme elokuvan Lost in Translation. Arvioin, että se oli neljäs kerta, kun näimme sen. Pidin siitä edelleen. Pidän elokuvista, joista puuttuu vauhti ja toiminta. Alan kai olla siinä iässä.

Terveisiä Taavetista

 

  

Päästin Tipit -kuunnelmaluonnoksen käsistä. En väitä, että se tuli valmiiksi, mutta jätin sen rauhaan toistaiseksi. Kolme seuraavaa aihetta odotti valmiina, seisoivat kuin liftarit tien laidassa peukalot pystyssä: Kuunnelma, jota aloittelin ennen kuin muokkasin välitöinä ensin Kun kuu kääntää kasvot -fiktion ja sen jälkeen Tipit -fiktion molemmat kuunnelmamalliin. Kirjoitan sitä, mitä kirjoitan, mielihalujen ja -oikkujen mukaan. Ilman suunnitelmaa, tunteella. Jatkan siis sitä kuunnelmaa, jonka aloitin aiemmin. Toisena tapailen uudestaan aihetta Kaksi tiikerintaljaa. Proosaa. Se lupaava projekti meni jotenkin sutturaan, jos käytän tätä arkista tietokonetermiä. En ollut tarpeeksi varovainen sen kanssa. Poimin siitä puolet talteen ja hahmottelen siihen puolikkaaseen sopivaa aisaparia. Kolmantena tuli kutsumattomana kyytiin tuore kirjoitusidea, josta tein ensimmäiset merkinnät tämän kuun alussa. Proosaa myös. Kirjoitin sitä yhtä aikaa Tipit -kuunnelmaluonnoksen kanssa. Toissapäivänä ja eilen kirjoitin vuorotellen molempia näitä proosatekstejä ja kuunnelmaa ja niiden ohella pidin omaa päiväkirjaa, kirjoitin kaunokirjoituksella vihkoon toista päiväkirjaa ja täydensin sarjaa näillä blogimietteillä.

Kun kuu kääntää kasvot(9)

 >>>jatkuu>>>   

Katsoin häneen. Sovitin luottokorttini takaisin lompakkooni ja aukaisin käsilaukkuni. Olin lähdössä pois, esiinnyin niin.

”Hetkinen”, myyjä hätääntyi.

Hän kävi takahuoneessa ja palasi.

”Muuten”, sanoin ennen kuin hän ehti sanoa mitään.

”Niin?” Epäilevänä ja epäluuloisena.

”Kun nyt esittelit näitä ruutuja ja resoluutioita, niin kysyn onko teillä myynnissä sellaista telkkua, mallia, jossa ei ole niitä typeriä ja tarkoituksettomia kanavatunnuksia näkösällä?”

”Anteeksi?”

”Et ymmärtänyt. Niinkö?”

”Niin.”

Selitin uudelleen. Ostotapahtuma oli hidastunut kertaalleen, minusta riippumattomasta syystä, joten en pitänyt väliä, vaikka käyttäisin ja käyttäisimme siihen vielä lisää aikaa. Vai tuliko sellainen vain mieleen siinä: Kysyin löytyykö valikoimasta muuten samanlainen ja yhtä hyvät resoluutiot ja värit näyttävä vastaanotin, mutta josta puutuvat kanavatunnukset, siis ruudulla koko ajan esillä olevat tunnukset?

”Jos muistan oikein, elokuvissa, kun menee elokuvateatteriin, siellä ei kankaalla ole mitään ylimääräisiä kirjaimia ja symboleja elokuvan päällä. Tekstitys, mutta ei muuta.”

Huomasin, että puhun ulkoavaruuden kieltä.

Kulta Kimono nauraa kihersi vieressä ja se vei varmaan osan ja osin myyjän huomion. Oletin, että hän piti puhettani pilkkana? Hän ei käsittänyt.

”Et ymmärtänyt vielä?” sanoin. Hauskaa, ajattelin.

”En.”

Rehellinen. Sen saattoi lukea arvon myyjän ansioksi.

”Toinen puute”, jatkoin. ”Mieluiten ottaisin sellaisen telkun, josta saa poistettua mainokset.”

”Mutta eihän se ole mahdollista.”

”Eikö?” kysyin. En sanonut, että eikö se ole pelkkä tahdon asia?

Lopetin lisäjankkaamisen siihen. Myyjä kysyi osoitteeni. Sovimme päivän, jolloin televisio tuotaisiin. Se oli huomenna. Sovimme ajan.

”Tästä menee korvauksena ylimääräinen kuljetuskustannus”, myyjä huomautti.

”Siitä ei ollut puhe”, tyrmäsin hänet. ”Maksan tämän hinnan, en enempää. Jos ei kelpaa, antaa olla.”

Kävelimme vaitonaisina ja kumpikin sulatellen ilmeisesti mielessään tapahtunutta Kaapelitehtaalle. Kulta Kimono oli hakenut ja saanut sieltä työtilan itselleen. En ollut käynyt siellä ennen. Itse asiassa me kaksi olimme olleet varsin harvakseltaan tekemisissä. Minun sukupuolenvaihdosseurantani ei ollut niin ripeäsykkeistä, että se olisi vaatinut tiheää seurantaa ja muulta osin liikuimme eri piireissä. Kulta liikkui ja oli tekemisissä omien verkostojensa kanssa ja minä olin täydellisesti jollain sivuraiteella.

Se tuli tässä myös eteen. Sukupuolenvaihdosseuraamuksia: En halunnut ylläpitää yhteyksiä entisiin kavereihini, jotka nykyisin olivat ja olisivat virallisesti poikakavereita. Jostain syystä en halunnut olla tekemisissä heidän kanssaan. En kokenut sitä mielekkäänä enkä tarpeellisena enkä hyvänä. Tein pesäeroa sinne ja tänne ja sen seurauksena jäin yksin.

Tämä on kirja yksinäisyydestä, raportti siitä. Enimmäkseen. Lyhytkestoisten valopilkkujen pilkahduksia muun tasaisen harmauden seassa.

Taisin olla allapäin sisimmässäni.

Vuosi sitten, vähemmän aikaa kuin vuosi takaperin, olin vielä miespuolinen nuorukainen, nuorukaisen ja keski-ikäisen välimaastossa varttuva miesihminen, mutta nykyään olen kieltänyt miehisyyteni, pyllistänyt sille ja liittynyt hameveikkoihin.

”Ulkoisesti nainen, joka esittää kaupan myyjille outoja kysymyksiä”, Kulta Kimono sanoi kesken kaiken. Ylitimme siltaa, joka vei törkyvetisen lahdelman, kanaalin yli Jätkäsaaren puolelta lähemmäs Ruoholahtea.

Hän lausui mietteitäni, vaikka olin jo unohtanut ne ja siirtynyt päässäni eteenpäin.

Kulta Kimono ei odottanut minun vastaavan. Hän kertoi, että hänellä oli hyviä, historiallisia kuvia kaapelitehtaalta tai ennemminkin kaapelikeloista varastoaitauksissa pitkin Ruoholahtea.

”Tämä alue oli hyvin erilainen silloin.”

”Uskon”, vastasin.

Käännyimme vasempaan. Kaapelitehdas tuli näkyviin rakennusten takaa. Rakennukset, uusi rakennuskanta, joka muodosti nykyisen Ruoholahden ei miellyttänyt silmääni yhtään enempää kuin ennenkään. Ne olivat oudon väliaikaisen näköisiä. Ne olivat heti valmistuttuaan vanhan ja kulahtaneen näköisiä. Kanikoppeja. Kanakoppeja. Ne eivät näyttäneet ihmisasumuksilta. Ne eivät olleet kunnioitettavia rakennuksia. Niistä oli riisuttu pois kaikki muu tai ylimääräinen, kaikki mikä ei ollut tarpeen asumista varten. Niitä ei ollut tarkoitettu kai viihtymiseen ja vielä vähemmän antamaan silmälle esteettisen näyn.

Nautin sen sijaan Kaapelitehtaan rakennuksesta. Se oli synkkä, mutta siinä oli historia mukana. Se oli elävä ja tunsin, että se oli elänyt ennenkin, toisin kuin valmiiksi kuollut uusrakennuskanta sen ympärillä tai laidalla. Onni, että Kaapelitehdas rajautui mereen ja yhdeltä suunnalta katuverkostoon. Sitä nuo oudot kanikopperot eivät voineet lähestyä. Ne saattoivat vain kumarrella isompaansa, kumarrella ja vaipua omaksi kurjaksi lähiökseen, slummiutua.

Sisältä Kaapelitehdas oli kuin unelma. Hienot tilat ja tunnelma.

Kuljin Kulta Kimonon perässä ja olin onnellinen hänen puolestaan. Hän oli päässyt hyvään paikkaan. Kaapelitehdas oli oikea viitekehys hänelle.

En ollut kateellinen. Kuka hyvänsä mies tilallani olisi ollut ensin kateellinen ja vasta sitten mahdollisesti jotain muuta. Se ero on meissä naisissa ja miehissä. Se ero erottaa meidät ikuisiksi ajoiksi, kaikessa ja kaikkialla. Se ero ei häviä eikä sitä hävitä mikään.

Vanhoja kuvia. Mustavalkoisia kuvia kadulta, Itämerenkatu, Itälahdenkatu, jompi kumpi tai ainakin sinne päin, jota rajasivat toiselta puolelta pajat tai varastot ja toinen puoli oli pelkkää, pitkää lankku- ja lauta-aitaa, joka näkyi jatkuvan koko kadun suoran ja paikoin aidan yli erottuivat isoimpien, jättimäisten, puisten kaapelikelojen yläkaaret. Ne herättivät kysymyksen olivatko itse kaapelikelat pysyneet samanlaisina, vaikka kaapelien valmistus oli nykyisin varmaan toisenlaista, kehittyneempää ja jalostuneempaa kuin siihen aikaan, jolta kuvat olivat?

”Osa niistä on melkein sata vuotta vanhoja”, Kulta Kimono esitteli.

Hän kertoi, että alue oli ollut samanlaista kuin kuvissa vielä viisikymmentä vuotta sitten ja Jätkäsaari oli pysynyt satama-alueena sitäkin kauemmin. Metron jatkuminen Ruoholahteen toi alueelle kauppakeskuksen ja ensimmäiset asuinkerrostalot vajaa kolmekymmentä vuotta sitten.

”Kaikki on tapahtunut niin hiljattain, yllättäen”, Kulta Kimono puhui kuin vanha, viisas muori. ”Nyt metro kulkee Espoon perukoille asti. Muutos on nopeaa.” 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 

 Viidestoista lukemani kirja tänä vuonna oli Günter Grassin Koiranvuosia ja samalla seitsemäs ääneen. Linnunpelättitehdas vanhassa kalisuolakaivoksessa. Koirien sukupuu, alkaa suden ja koiran risteytymästä ja päätyy Hitlerin karanneeseen lemmikkiin, joka koira ilmestyy jälleen uutena uuden koiran hahmossa. Mielikuvituksen leikkiä ja symboliikkaa. Kostomotiivi. Lännen ja idän vastakkainasettelu, kapitalismi vai sosialismi? Näkökulmaa kolmelta eri taholta ja historian temmellyksessä, jossa maailmansota nielee siviilimaailman. Teksti on nautittavaa, hyvää ja hallittua. Tämä kuljettaja on ammattilainen. Tässä kyydissä on hyvässä huomassa, perimmäisten seikkojen äärellä. Kaikki kääntyy teatteriksi, mikä on ja mikä on vain olevinaan?

Terveisiä Taavetista

     

Tipit -kuunnelmaluonnoksessa on 107 sivua. Toissailtapäivänä ja eilen luin sen läpi ja tein niin sanottuja viimeisiä korjauksia ja jaoin tekstin kolmeen kohtaukseen. Eilen lähetin sen sähköpostiliitteenä Helenan sähköpostiin. Tänään lisään alkuun henkilönimet, roolihahmot. Lisäksi kirjoitan saatteen, johon laitan osoitetietoni ja kerron lyhyesti, mitä Tipit -kuunnelmaluonnoksessa tapahtuu. Muuna kulttuurina luin eteenpäin Eugene O'Neillin näytelmää Pitkän päivän matka yöhön, jota olen lukenut pätkinä viisikymmentä sivua. Käsikirjoitus on vuosilta 1939 – 41 ja sen ensinäytös on ollut 1956. Kirjailija oli halunnut aluksi, että se tulisi julki vasta kaksikymmentäviisi vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Günter Grassin Koiranvuosia on viimeisillä sivuillaan. Roberto Bolañon 2666 -kirjasta luin eilen loppuun ensimmäisen, Tutkijoiden osan. Pidin.

Terveisiä Taavetista

   

Eilen oli Ernestin päivä. Helena maalasi Ernestin kuvan 1981. Ernest Hemingway syntyi 1899 ja kuoli 1961. Niihin aikoihin, kun Helena maalasi Ernestin, meillä oli menossa Hemingway-kausi. Se ei ole päättynyt kokonaan. On tiettyjä kirjailijoita, jotka ovat jääneet henkisiin matkatavaroihin ja joiden kirjat pysyvät taatusti hyllyssämme. Ernest Hemingway on yksi näitä vaikuttajia. Kirjailijoiden ohella on tietenkin taidemaalareita, kuvanveistäjiä, arkkitehtejä, säveltäjiä ja muusikoita, joihin aina palaa ja joista ammentaa vanhaa ja uutta, kokee elähdyttäviä tunteita ja saa mielen ravintoa, tyyneyttä ja voimaa. Muistelin lukeneeni viimeksi Hemingwayltä Kirjavan sataman, mutta kun kävin tarkistamassa lukemieni kirjojen listasta, näkyi olevan neljä vuotta, kun luin sen viimeksi ja sen jälkeen olen lukenut yhden muun Ernestin kirjan, Afrikan vihreät kunnaat. Siitä on kaksi vuotta.

Kun kuu kääntää kasvot(8)

 >>>jatkuu>>>   

Sillä lailla päädyin mukaan päättötyöhön. Tai päättötyöksi. Menimme kirjamessuilta Jätkäsaareen, Kullan vuokrakämpälle ja hän otti minusta kuvia sekä kännykällä että kameralla ja talletti ne tietokoneelle. Enin osa kuvista oli alastonotoksia. Siinä mielessä vapaita alastonkuvia, että minun ei tarvinnut esimerkiksi runkata stondista kameraa varten. Minun ei tarvinnut poseerata. Kullalla ei ollut vaatimuksia.

”Kulta?” sanoin jossain välissä.

”Niin?”

Kulta katsoi ottamiaan kuvia, katsoi niitä miettivänä, ajatuksen kanssa ja irrotti vasta viiveellä katseensa niistä ja kohdisti huomionsa minuun.

”Mistä keksit sen nimen?”

Jälleen olankohautus. Hän on olankohauttelija, ajattelin.

”En tiedä”, Kulta vastasi. ”Rehellisesti en tiedä.”

”Mä olen jo mieltynyt siihen”, sanoin.

”Nimeen?” hän arvioi. Hymy väreili hänen huulillaan. Hymyilevä irokeesi. Mitä nuoret miehet pitävät kampauksestasi? Tällainen kysymys kävi päässä.

”Nimeen ja sinuun”, vastasin. Miksi muuten kuvittelisit, että olen täällä, että tulin luoksesi.

Minulla oli kulli, olin alaston ja nuori nainen kuvasi alastomuuttani ja nimenomaan penistä, koska sille oli annettu kuolemantuomio. Ehkä muutenkin. Silti vasta jälkeenpäin tajusin, että emme kumpikaan harkinneet tai en minä ainakaan, että tätä kullia voisi hyödyntää vielä kerran, että tällä ulokkeella voisi tehdä temput, antaa sen toimia ja elää kerran vielä. Se ei käynyt minun mielessäni ja luulen, että ei Kullankaan. En ole kysynyt ja tuskin kysyn vasta. Minulle kulli oli lakannut olemasta jo tuossa vaiheessa. Olin hyvästellyt sen ja silti kapistus, kapinallinen palaa asiaan, tunkee näemmä ajatuksiini milloin vain ja painautuu muka reittä vasten, yllättävästi, kesken kaiken, kutsumatta ja toivomatta. Kosketus tuonpuoleisesta. 

>Kultainen puutarha 3> 

Talvipäivä muuttui pilvisempään suuntaan. Se yllätti meidät molemmat.

”Voi sentään”, Kulta sanoi. ”Taivas meni pilveen.”

Katsoimme ulos keittiön ikkunasta. Olimme siirtyneet vaihteeksi sinne puolelle. Joimme teetä. Olin tehnyt meille molemmille voileivät, juustonsiivu ja tomaatinlohko katteena ja värinä.

Haittaako pilvisyys? ajattelin. Haittaa kai sitten?

”Sä et halua pilvikuvia?” kysyin.

Pilvisiä haavakuvia. Pilvisiä pikkupillunkuvia. Kutsun sitä pikkupilluksi.

Kulta otti minusta kuvia vaatteet päällä, silmistäni.

Teimme muutoksen suunnitelmiin ja lähdimme hankkimaan televisiota asuntooni. Sisustaminen jatkuu. Se alkoi ja jatkuu näin.

Rahaihmisenä minun ei tarvitse katsoa hintaa, jos en halua. Otimme suunnan Jätkäsaareen ja ajoimme ratikalla kaupungin läpi Verkkokauppaan. On aina ihanaa ajaa ratikalla. Se ei ole muuttunut vuosien myötä. Siinä suhteessa olen yhä lapsi. Pasilan uusien rakennusten ja niiden rinnalla olevien vanhojen patinoitujen seinien ja fasadien välistä, katuja pitkin, jotka ovat olleet olemassa kauan, joita moni on vaeltanut meitä ennen. Historiaa. Kallion yli Kallion toiselle puolelle, Karhupuiston viertä Linjoille, Hakaniemeen, Pitkänsillan yli Kaisaniemeen, puutarha korkeine puunlatvoineen jäämässä taakse oikealle, odottamassa tulevaa kevättä, jonka ensimmäiset enteet olin aistimassa ilmassa. Rautatieaseman ohi, Simonkatua ylös, Kamppi, Ruoholahden villat hetkeksi silmissä ja mielessä kiitollisuus siitä, että ne ovat säilyneet, rantaa kohti ja uudelle Jätkäsaarelle, uudelle ylväälle asuinalueelle. Kiitos myös siitä.

”Koska sä voitit Kenossa?” Kulta kysyi. ”Eikun missä se oli?”

”Jackpot, jos olet kuullut sellaisesta. Jättipotti.”

Tajusin, että seuralaiseni on varsin viaton uhkapeliasioissa. Ihmettelin myös, että tästä aiheesta, aiheosiosta ei ollut tullut aiemmin puhetta. Kulta Kimonolle oli riittänyt, kun kerroin, että minulla on rahaa, älä huoli. Olin rikas tyttö parka ja se riitti hänelle.

Tietenkin ymmärsin kysymyksen johtuvan tilanteesta. Olimme ostamassa minulle televisiota.

”Meinaatko raahata sen jotenkin kaupungin läpi?” Kulta kysyi. Hän tiesi, että laite on isokokoinen tai todennäköisesti olen ostamassa ison vastaanottimen ja joka on hankala käsiteltävä ja painava.

”Pyydän tuomaan”, sanoin. ”Jos raha kelpaa, kauppa saa tuoda sen ja asentaa käyttökuntoon. Ostan palvelua ja vaadin sitä.”

Aloitimme Verkkokaupasta. Se oli matkamme reitillä. Lähdin oletuksesta, että telkku löytyy sieltä, että muualla ei tarvitse käydä. Jäimme ratikasta liikkeen edessä. Olin innoissani. Yleensä en nauti erikoisemmin ostoksilla olosta, siinä miehinen piirteeni nousee esiin, mutta minusta oli kiva olla ostoksilla Kullan kanssa. Hänen seuransa mausti homman, teki siitä hohdokkaampaa.

Telkku, johon päädyin ja jonka valitsin aikamme ihmeteltyämme, oli iso, vaan ei markkinoiden suurin. Siinä oli kokoa viisikymmentä tuumaa vai olisiko ollut viisikymmentäkaksi? Hienoa, ajattelin, silloin ja nyt, että tuumamitat työntyvät tällä lailla vaivihkaa elämäämme, nykyaikaan, sinnittelevät mukana todellisuudessa. Reliikit elävät. Tiesin, että tuumat ovat käytössä myös naulojen pituuksina. Nauloja myydään ja ostetaan kaksi ja puolituumaisina ja kolmetuumaisina ja niitä on vielä pitempiä. Työmiehet käyttävät arkikielessä näitä tuumamittoja. Puutavara, rakennuspuutavara on sekin tuumina, kaksi kakkosina ja kaksi kertaa nelosina. Tämän verran olin oppinut ja sisäistänyt lyhyillä harjoittelujaksoilla rakennuksilla koulun yhteydessä, taksvärkkipäivinä ja työhön tutustujana, mutta muuten tämä miehinen maailma ja käsitteistö on jäänyt minulle vieraaksi tai ulkokohtaiseksi. Esimerkiksi autot ja erityisesti ne ovat sellainen erityisala, joka ei ole tarttunut minuun eikä niellyt meikäläistä. Ajoin ajokortin, koska se oli selviö, mutta siihen itsestäänselvyydet päättyivät. Tai melkein. Muistan, että olin hommaamassa heti kortin saatuani omaa autoa, normaali asia ja normaalia käytöstä nuorelta mieheltä siinä tilanteessa, halpaa kulkupeliä, rassia, mutta rahaa ei ollut, joten hanke siirtyi tuonnemmas.

Ja kun niin kävi, järki voitti ja tavoite siirtyi myös muuten. Kokonaan. Alusta loppuun. Tilapäisestä tuli pysyvää. Tiesin sen sisimmässäni jo tuolloin, vaikka kuvittelin muuta. Syvin ja perimmäisin syy siihen, etten hankkinut autoa vaivoikseni, oli toinen: Sydämeni ei ollut mukana asiassa.

Tarkastelimme ja tuijottelimme kymmeniä ellei useampia littuisia ja entistä ohuempia, suoria ja kaarevia televisioruutuja, joita oli pitkä seinä rinnakkain ja alekkain eikä niissä ollut mitään katsomista. Vain terävyydessä ja väreissä oli eroja. Mitä uudempi laite, sitä terävämpi kuva ja paremmat värit. Resoluutio. Sitä viimeisen päälle. Hinnat olivat korkeita.

Valitsin kalliin tuotteen. Miljonääri ostoksilla.

”Glup”, Kulta Kimono sanoi vieressäni, kun jäin katsomaan tätä yhtä mahdollista ruutua.

Se huvitti, ääni, sana.

”Mitä sanoit?” kysyin.

”Aiotko sä ostaa tuon?”

Odottamatta vastausta hän lisäsi: ”Huh.”

Myyjä tuli paikalle. Olen huomannut, että Verkkokaupassa myyjät eivät imeydy kantaan. Kauppa toimii enemmän itsepalveluperiaatteella, mutta näemmä ostoaikeisen näköinen hömelö katsomassa telkkuja panee liikettä myyjiin. Raha. Ymmärrän, että sillä on valtaa ja voimaa. Se nöyrryttää ihmisen. Ja nöyryyttää hänet, joka sallii sen.

Ostin tuotteen. Ilmoitin osoitteen ja kysyin milloin se toimitetaan minulle? Milloin pitää olla paikalla vastaanottamassa?

”Käteisellä?” myyjä kysyi toista asiaa.

”Kortilla.”

Kun tieto oli selvillä, myyjä pahoitteli, että heillä ei ole kotiintoimituspalvelua: ”Valitan.”

”Ei toimitusta, ei kauppaa”, vastasin hymyillen. Tein siitä valintatilanteen. Tunsin hymyn huulillani. Kuulin Kullan äänettömät hyvä-hyvä-kannustukset vierelläni. Hän piti ja nautti tästä. 

>>>jatkuu>>>