Tipit(8)

Kahdeksas näyteteksti, vuodelta 2020, lisätty 30.4.20

>>>jatkuu>>>

Samat asiat toistuvat. Corgi tiesi sen hyvin. Sen koko elämä koostui keskenään samaa tyyppiä olevista päivistä. Ne olivat rutiineja. Väki suoritti niitä kurinalaisesti ja orjallisesti. Isäntä ei ollut maininnut sitä puolta ja piirrettä koskaan, mutta Emäntä kyllä.

”Kumpi tässä on kumman orja?” Emäntä kysyi kerran suoraan, kun he olivat kahden iltapissalla ja Corgi oli väkertänyt tujun tortun nurmikolle.

”Taivas”, Emäntä sanoi myös.

Corgi muisti sen hyvin, muisti, että käsitti Emännän sanat, vilkaisi taivasta ja totesi, että taivaanranta punersi näyttävästi, mutta tähdet eivät olleet tulleet vielä esiin eikä näkynyt kuuta.

”Taivas”, Emäntä huokaisi, aukoi muovipussia kädensuojaksi, kyykkäsi ja poimi kakkaran pois. Samalla tuli ajatus: ”Kumpi tässä on kumman orja?”

En tiedä, Corgi muisti oman mietteensä.

Emäntä jatkoi: ”Ihminen on hullu, kun ottaa koiran vaivoikseen. Siinä ei ole pienintä järkeä.”

Äänensävy oli sellainen, että Emäntä ei olisi puhunut niin, jos Tytöt tai jompikumpi näistä olisi ollut matkassa ja paikalla kuulemassa. Emäntä oli tarkka siitä, mitä voi puhua Tyttöjen kuullen ja mitä ei.

He menivät Isäntä tuuppien, työntäen lastenvaunuja edellä samoja katuja ja kadunkulmia kuin viimeksi eilen. Corgi-Lukukoira-Nuku teki parhaansa pysyäkseen vauhdissa mukana. Talutushihna, joka oli kiinni vaunujen kahvassa, nykäisi sitä tasaisin välein. Se oli outoa ja epätavallista. Talutushihnasta oli tullut ruoska, joka viuhui.

Jossain vaiheessa Isännän askellus tasaantui sentään onneksi ja vihdoin, vihdoin viimein ja hän palautui liki normaaliksi tai astetta normaalimmaksi. Isäntä pääsi puheen alkuun. Vasta silloin Corgi tajusi, mikä oli ollut sitä ennen toisin ja vialla: Isäntä harppoi mennä suu tukossa, kun normaalioloissa hän puhui kaiken aikaa. Liikkuessa sai puhua. Käveleminen oikein vaati sitä. Se kuului kävelemiseen, puheen harjoittaminen ja liikkuminen, siirtyminen paikasta toiseen.

”Niin kuoli Äiti. Niin kuoli, kuoli hän. Voi anteeksi, anteeksi. Minkä pahan tein? Onneksi Äiti kuoli vanhuuttaan. Lääkäri sanoi, että ennen tarkempaa tutkimusta, hän voi veikata, että sydän loppui. Lääkitys oli sellainen. Sydän pysyi lääkityksen voimalla ja avulla toiminnassa, pumppu jatkoi toimintaa niin kauan kuin pystyi, niin kauan kuin sydänlihas sai välttämätöntä happea ja sen jälkeen mikään ei ollut kuin ennen. Niin, niin.”

Corgi-Lukukoira-Nuku ei tiennyt puhuiko Isäntä tätä sille, puhuiko tarkoituksella vai oliko tämä itsetutkiskelua? Toisinaan Nuku oletti, että jokin yksittäinen edeltävistä piirteistä oli vallitseva, mutta toisinaan ja nyt muun muassa tuntui, että Isännän puheessa olivat mukana kaikki mahdolliset piirteet.

”Katkeraa aikaa. Jää nähtäväksi olisiko Äiti voitu pelastaa, jos sosiaalipuoli olisi toiminut niin kuin pitää ja ollut aktiivisempi asiassa? Syytös voi kohdistua sinne ja heihin. Ainakin moraalisesti. He ovat vastuullisia. Heillä on muuta, kyllä, tiedän, olen varma ja vakuuttunut eikä minulle tarvitse suoltaa sitä. Totta kai ihmisillä on muuta. Sitä on aina ja aina enemmän, jos tällainen köyhä menee ja tarvitsee apua ja tukea. Aina on muuta, tähdellisempää ja tärkeämpää. Asioita, jotka menevät edelle. On asioita ja asioita. Niistä ei ota selvää, mutta lääkäri sanoi aivan selvästi, että tämä oli odotettavissa kaikkenaan ja että se ei tullut yllätyksenä kenellekään. Ei yllätys kyllä, mutta olisin suonut silti Äidin elävän vielä. Monia asioita olisin suonut, monien asioiden olisin suonut olevan toisin, mutta Äiti on yksi. Eilen hän eli vielä, oli ja eli, puhui minulle ja tänään hän on ollut kuolleena yöstä tai illasta asti. Hän oli kylmennyt jo. Kaikki elämä oli paennut. Jäljellä on vain siunaaminen haudan lepoon.”

Isäntä vaikeni hetkeksi. Tällä kertaa hänen kävelyvauhtinsa ja -rytminsä ei muuttunut siitä. Tosin vauhti oli yhä edelleen Nukun kykyjen äärirajoilla. Nuku pisteli neljällä, onnettoman lyhyellä koivellaan minkä ehti ja Isäntä oli välinpitämätön eikä kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Ei katsahtanut, ei mitään. Hänelle ei ollut olemassa tällä hetkellä muuta kuin Äiti. Kuollut.

Puistikon kohdalla Isäntä palautui taas kerran, tilapäisesti järkiinsä, huomasi realiteetit, pysähtyi ja Nuku kyykkäsi, päästi pitkät kuset, nousi kyykkyasennosta ja nuuhkaisi peltipönttöä, joka oli siinä vierellä. Se ei ollut sähköä säteilevä, vaan betonijalustalla seisova pönttö, jossa hallitsivat koirien jättämät hajut. Ja sanomalehdet, painomuste ja muu, mutta niitä ei nähnyt.

Toimittaessaan asiaansa Corgi-Lukukoira-Nuku odotti kaiken aikaa ja oli valmiina sen varalta, että Isäntä nykäisisi jälleen hihnasta, nykäisisi lähdön merkiksi, muuttunut Isäntä, joka oli poissa tolaltaan. Se oli myös yksi niitä asioita ja olotiloja, joiden yhteydet Nuku tiesi ja oli kuullut varhemmin, siltä ajalta, kun se oli vielä Emännällä ja Tytöillä. Se oppi siellä paljon verbaalista.

”Mä menin siis täysin tolaltani”, Nuku muisti, että Emäntä sanoi toisinaan ja pudisti päätä.

”En tiedä itkeäkö vai nauraa? Myönnän, olen poissa tolaltani.”

Kun Emäntä päästi suustaan tällaisia lauseita, se oli ollut samantapaisessa tilassa ja mielentilassa kuin Isäntä näkyi olevan parhaillaan.

Corgi huomasi, että Isäntä meni uudestaan hiljaiseksi ja vaikeni. Se ei ollut välttämättä paha merkki tai välittömän pahan merkki, mutta Corgi ei pitänyt siitä, sillä siinä oli olemassa riskejä ilmassa. Isäntä katsoi kadun yli tai katua, nosti hetkeksi katseen ylemmäs, käänsi pään ensin siihen suuntaan, josta he olivat tulleet juuri ja sen jälkeen toiseen suuntaan, melkein kuin olisi arvioinut kuinka pitkän matkan he olivat tulleet tähän mennessä? Näiden katseen suunnanvaihtojen yhteydessä Isännän kasvoille tuli uutta eloa ja virkeyttä. Sen sanallinen muoto oli myös Nukun tiedossa. Se oli keksimistä.

”Nyt mä keksin”, Isotyttö sanoi esimerkiksi aika usein, kun Nuku oli vielä Emännällä ja Tytöillä. Isotyttö oli silloin aina innoissaan. ”Mä keksin, mä keksin.”

Corgi lopetti haistelemisen ja keskittyi katsomaan Isäntää ja odotti mitä tämä sanoisi seuraavaksi tai mitä tapahtuisi?

”Pitää soittaa Veljelle. Niin pitää, ehdottomasti ja ensimmäisenä. Se oli unohtua. Mitä muuta pitäisi ja ei pitäisi?”

Isäntä katsoi vaihteeksi Corgia ikään kuin asia liittyisi siihen. Corgi vastasi katseeseen. Se yritti ymmärtää.

”Sillä lailla elämä menee. Asioita tapahtuu. Kun luulee, että näin on aina ja mikään ei muutu muuksi, se muuttuu kuitenkin. Muuttuu kerrasta. Muutokset ovat elämää. Elämässä itsessään on muutos, sen suunta vain on arvoitus. Sen ken tietää, sen tietää.”

Corgi kuunteli. Sille tämä oli isolta osin outoa kieltä. Toisinaan se ymmärsi melkein kaiken tai ymmärsi puolesta sanasta, mutta nyt se koki suuren voimattomuuden tunteen. Se ei tavoittanut eikä saanut kiinni Isännän ajatuksesta. Se oli huono koira, koska ei kyennyt jakamaan Isännän murheita ja olemaan niissä mukana ja apuna.

”Sen kerran. Yksi vaihtoehto olisi palata takaisin Äidille. Avain on.”

Siinä vaiheessa Isäntä vaikeni jälleen hetkeksi ja penkoi taskuja. He seisoivat yhä. Corgi tiedosti asian. He seisoivat ja odottivat. Ehkä se oli lupa? Ehkä heillä ei ollut asianmukaista lupaa jatkaa matkaa?

Isäntä helisytti avaimia, kaivoi sen jälkeen kellertävän lammaskarvan seasta kännykän ja katsoi sitä hetken.

”Ei riitä koskaan elämässä, koska elämässä ei riitä mikään. Me olemme kasvaneet näissä onnettomissa, takapajuisissa oloissa. Ne ovat tartuttaneet meidät ja tarttuneet meihin. Niiden koukkukynnet pitävät, oo pitävät. Olemme onnettomat yhdessä ja erikseen, nyt ja aina, tänään ja tästedes ja kun tätä on jatkunut ikuisuuksiin, se jatkuu silti.”

Mies, lastenvaunut ja koira lähtivät liikkeelle jalkakäytävää pitkin. Mies puhui ja vastaantulevat luulivat ja olettivat todennäköisesti, että yksinpuhuja puhui kännykkään ja luulivat ehkä myös, että vaunuissa oli lapsi kyydissä ja että lastenvaunut olivat kierrätystavaraa, sen takia niin kulahtaneet, mikä piti paikkansa, se kaikki näkyi avoimesti ja koira oli hihnan päässä, piti kiirettä lyhyine koipineen, suu auki, kieli lerppuen melkein asvaltissa kiinni, korvat tarkkarajaisina pystyssä ja koiransilmien huomio pysyen jalkakäytävässä edessä ja muka näkymättömään puhelimeen kiihkeästi ja purkauksina puhuvassa miehessä, joka otti pitkiä askeleita kuluneilla buutseillaan.

”Äiti pitää saattaa hautaan, tämä on selvää ja yhtä selvä on, että Veljelle pitää ilmoittaa ensi tilassa. Se on soitto Ruotsiin, ensimmäisen kerran, kun soitan sinne ja tuotan puhetta suomeksi suomalaisten kesken ruotsalaisilla linjoilla. Jos ajantaju pitää kutinsa ja jos maailma kiertyy yhä samaa, loputonta spiraalirataa, jota se on noudattanut ja piirtänyt tyhjyyteen vuosimiljoonat vuosimiljoonien perään, siitä on vähintään viisi vuotta täynnä, kun on nähty viimeksi. Veljet keskenään ja veljet erikseen. Toki Veli sanoi, että on turha odottaa häneltä mitään, niin tosi, mutta tämä Äidin asia menee tietenkin kaiken sellaisen ohi. Me muutumme. Ensin on silti pakko ladata lisää virtaa.”

He pysähtyivät tämän takia toisen kerran. Tai pysähtyivät ylipäätään. Toisen kerran tuli yhtäkkinen täyspysähdys ja jota Corgi-Lukukoira-Nuku ei osannut ennakoida. Se oli niin hämmästynyt, että se ei tajunnut alkaa edes haistella ympärilleen, vaan tuijotti odottaen Isäntää sivusta, tämän paikalleen juuttunutta hahmoa. Isäntä katsoi jalkakäytävää pitkin ja Corgi oletti joltain osin, että sieltä on tulossa tai siellä on edessä jokin vältettävä ja kartettava, mutta se ei ollut kuitenkaan mitään vakavaa tai todellista, sillä Isäntä pääsi uudestaan liikkeelle, lastenvaunut niiasivat, nitkahtivat, hihna kuristi Nukua kaulan ympäri ja se sai taas tassunsa uuteen lentoon.

”Niillä on Veljen puhelinnumero tai sen saa numerotiedustelusta. Molemmin päin homma etenee. Se on helppoa, kun on nykyisin näitä keinoja. Miten siinä tapauksessa ihmisen pää voi olla näin hatara? Kuin risutarha. Ei sentään risutarha, vaan risukarhi tai risuaita. Ihminen on pelkkä puupökkelö, jos vertaa avaruuden kehittyneempiin, vieraisiin sivilisaatioihin. Tietää vain mihin verrata ja suhteuttaa.”

Hakaniemi lähestyi. Nuku tunnisti paikan ja paikat. Tuttu reitti. He ylittivät jälleen yhden kadun, alas hypähtäen korkealta katukiveltä ajoradalle, yli mennen valkoisten viivojen poikki, yli ratikkakiskojen ja Isännän buutsit pitivät kopinaa ja narinaa ja vaunut vierivät turvallisina siinä vieressä. Seuraavaksi hypähdys toisen puolen jalkakäytävälle, kivireunus ja musta asvaltti molemmin puolin ja Isäntä hidasti hieman, hidasti niin paljon, että Corgi ehti katsoa miestä ja näki tämän katseen tutkivan talon seinustaa. Oli kuin Isäntä laskisi ikkunoita siinä.

Katua ylittäessä Isäntä oli ollut hiljaa niin kuin piti, mutta ei enää, kun he lähestyivät taloa, rakennusta, jossa he kävivät ja olivat aikansa myös eilen. Toimisto, Corgi totesi. He olivat menossa taas sinne.

”Jos tapahtuu, että pyydän jotain, auta. Muistuta minua laturista, jos pystyt. Siitä olisi iso apu. Sinä tunnet minut. Sillä ne, jotka ovat nähneet avun sitä tarvitessaan, ovat onnen oikealla puolella.”

Corgin oli tappava jano. Se tiesi kaiken aikaa, että juomakanisteri ja -kippo olivat lastenvaunujen kopassa. Vesi haisi sen kuonoon. Vesi haisi myös juoma-altaasta, jonka alla puolittain se istui ja odotti. Veden läheisyys pahensi tuntemusta. Helpotus oli melkein kuonon kosketeltavissa, mutta saavuttamattomissa.

Isäntä oli unohtanut sen tykkänään eikä Nuku voinut tehdä asialle mitään. Se oli sijaiskärsijä, niin paljon se ymmärsi. Sen ei olisi kuulunut kärsiä, siihen ei ollut syytä, mutta näin oli silti.

Kirjaa kantava nainen ei ilmestynyt käytävälle. Vanhempi mies näkyi lattiapinnan toisella puolella avoimesta ovesta. Mies istui tuolilla ja nojasi selkää taaksepäin. Tietokoneen välähtelevä ja vaihteleva loiste paljasti välillä miehen kasvot paremmin ja välillä ne jäivät hämärään. Siinä huonetilassa ei ollut valoja, vaikka muu osa Toimistoa sädehti valojen kirkkaudessa.

Corgi-Lukukoira-Nukua väsytti. Sen teki mieli paneutua pitkäkseen, mutta se ei tehnyt niin, koska Isäntä saattoi tulla takaisin minä hetkenä hyvänsä ja he lähtisivät ehkä taas liikkeelle. Se ei tiennyt eikä osannut arvioida kuinka kauan se oli odottanut tähän mennessä? Toisaalta tieto oli turha ja tarpeeton. Se ei olisi auttanut kuitenkaan mitään eikä vaikuttanut mihinkään. Syvällä kurkussa voimistui tunne siltä, että teki mieli uikahtaa, mutta tähän asti se oli pystynyt pitämään äänen sisällään.

Nuku aisti, että tämä päivä oli poikkeava, tavallisuudesta eroava. Ne asiat, jotka toistuivat ja olivat rutiinia, olivat helppoja käsitellä, kohdata ja sisäistää. Poikkeavat olivat toisin. Nuku ei tiennyt tarkkaa sanaa eikä ilmausta sille, mutta tunne oli lievä ahdistus, kun jokin ei mennyt niin kuin piti tai kun sitä ei kyennyt ennustamaan eikä ennakoimaan. Siihen ei pystynyt suhtautumaan rennosti. Sitä ei voinut jättää huomiotta ja silti asialle ei mahtanut mitään.

Se ei pystynyt rauhoittumaan eikä asettumaan aloilleen. Se oli stressaantunut.

Corgi huomasi, että se kuuli jälleen mielessään Emännän äänen: ”Mulle tulee stressi tuosta koirasta.”

Sama vaiva ja vika.

Corgi onnistui kiinnostumaan viimein valaistuksesta. Valaisimien rivi näkyi katossa. Rivi jatkui koko käytävän matkan. Ne valaisivat lattian tasaisesti. Se oli erilaista valoa kuin Kotona. Kotona oli jopa päivällä, valoisaan aikaan, hämärää Eteisessä korkeiden, huojuvien sanomalehti- ja aikakauslehtipinkkojen välissä. Kodissa oli eri henki kuin täällä. Kotona oli pientä ja ahdasta ja täällä toisin avaraa ja valoisaa.

Täällä oli samanlaista kuin pankissa, jossa he olivat asioineet pari kertaa. Nuku pääsi pankkiliikkeessä vain isoon tuulikaappihalliin asti lastenvaunujen kanssa, mutta se riitti.

Jano riipi.

Corgi veti kielen suuhun ja nielaisi. Kohta se ei pystyisi enää nielemään. Kuiva kärsimys, voi sentään.

Lattialla lastenvaunujen toisella puolella oli kännykkä latautumassa. Isäntä pani sen siihen heti ensimmäisenä. Corgi oletti, että se oli yksi syy, miksi Isäntä ei muistanut kaikkea muuta tärkeää ja kiireellistä. Isännän ajatukset hajautuivat ja teot ja ajatukset eivät menneet yksiin. Hiirenhäntä tuli seinärasiasta, jolla oli kaksi silmää kuin millä hyvänsä eläimellä tai ihmisellä. Se oli virtaa, Corgi oli perillä. Toimettomuuden kiusaus sai sen siirtymään lähemmäs latauksessa olevaa kännykänlituskaa ja haistamaan sitä. Känny kihelmöi sen kuonoa, vaikka Nuku piti väliä siihen. Känny oli elävä, vaikka toisaalta ei ollut. Sillä ja radiolla oli yhteinen emo. Corgi ei muistanut tai tiennyt miten se pitäisi ilmaista, mikä olisi oikea ilmaus, mutta sen mielessä känny ja radio vertautuivat samanlaisiksi. Niissä oli samaa hajua.

Isäntä ilmestyi käytävälle nahanhajuisine buutseineen. Corgi-Lukukoira-Nuku innostui ja nousi kaikille neljälle koivelleen. Viimein, Corgi ajatteli ja heilutti häntää. Sen teki mieli haukahtaa tervehdykseksi, mutta se nieli sen halun ja Isäntä tuli vaunujen viereen ja istui lattialle selin seinää vasten ja alkoi näpelöidä kännyä.

Corgi katsoi ja odotti ja seurasi. Se seisoi lähtövalmiina neljällä koivella, innokkaana ja elätteli samalla toivoa, että Isäntä huomaisi ja antaisi sille vihdoin vettä, seisoi ja odotti, katsoi ja odotti ja Isäntä asetti kännyn korvalleen ja katsoi käytävän yli. Corgi vilkaisi myös: Seinä.

”Veljesi soittaa, yllätyit varmaan.”

Isännän ääni oli outo, kuin ei se olisi Isäntä, joka oli äänessä, vaan joku muu. Nukun selkäkarvat nousivat melkein pystyyn. Sitä pelotti, arvelutti ja hämmästytti ja sitä kaikkea niin paljon, että se unohti hetkeksi jopa tappavan janon ja kuivuvan, kurjan kurkkunsa ja kirsunsa. Kaikki huusi vettä, mutta niin vain se unohti sen, kun Isännän ääni oli tuntematon ja sellaisena merkillinen ja vieras.

”Äiti on kuollut. Se asia.”

Isäntä puhui. Nuku näki sen ja kuuli, vaikka ääni oli vieras ja vieraan. Isäntä puhui ja vaikeni välillä mietteissään. Sitä jatkui vaikka kuinka kauan.

”Olen sosiaalitoimistossa.”

Hiljaisuus. Isännän katse harhaili, mutta ikävä kyllä kaikessa muussa kuin Corgissa. Isäntä ei katsonut edes vaunuja.

”Sosiaalitoimistossa odottavat sinun soittoasi. He tarvitsevat sen. He ottavat yhteyttä uskottuunmieheen, ottivat jo, mutta se ei poista sitä, että sun pitää soittaa.”

Taas Isäntä vaikeni.

”Nyt heti. Mieluummin saman tien. Tulin käytävälle soittamaan. Mulla on kännykkä latauksessa.”

Isäntä sulki suunsa, odotti ja toisti: ”Tulin käytävälle soittamaan.”

Corgi työnsi kuonon lähemmäs Isännän farkunlahjetta, kun tämä nousi ylös lattialta, mutta Isäntä ei huomannut elettä. Corgi katsoi, kun Isäntä käveli käytävää ja hävisi. Sen teki mieli uikuttaa. Sen teki mieli kuolla.

>>>jatkuu>>>

Päiväkirja

28.4.2020

Lisäsin seitsemännen näytetekstin Tipit -fiktiosta.

Kello on tulossa yhdeksän, kun kirjoitan näitä rivejä. Harmaa huhtikuun arkipäivä. Aamulla kello herätti viiden jälkeen. Aamiainen ja samalla aukaisin Kaksi tiikerintaljaa -tiedoston ja kirjoitin noin kaksi sivua. Sen jälkeen teimme kauppalenkin, toimme ostokset kotiin ja istuin hetken aikaa Finnegans Wake -romaanin ääressä. Olen siinä sivulla 28. Lähdimme rannalle. Kohtasimme tutun koiran emäntänsä kanssa. Kaislikossa naurulokkiyhdyskunta hautoi pesissään. Vaihteeksi ei tuullut, joten heijastukset erottuivat täydellisenä. Olisi voinut luulla, että on helteinen kesäpäivä – järvi näytti samanlaiselta.

29.4.2020

Infrastruktuuri on sana, jota hellin. Löysin sen. Löysin taas. Sana infrastruktuuri oli kateissa kerran puoli vuotta, vuosi sitten, kun olisin tarvinnut sitä. Kirjoitin sen sijaan korvaukseksi kunnallistekniikka, vaikka tiesin, että se ei ole sama asia eikä riitä. Kunnallistekniikka on osa isommasta kokonaisuudesta, infrastruktuurista.

Onko tälle sanalle hyvää suomenkielistä vastinetta?

Toimiva yhteiskunta. Yhteiskuntatoiminta. Yhteiskuntaa ylläpitävä järjestelmä.

30.4.2020

Luin eilen loppuun ääneen Stephen Kingin kirjan Laitos. Se oli numero 17. tänä vuonna. Neljäs kirja ääneen. Rutiinia Kingiltä. Aihe ei miellyttänyt minua erikoisemmin. Tunsin lukevani aiemman kertausta.

Kuten olen maininnut, luen useita kirjoja rinnakkain. Joycen Finnegans Wake on ollut rauhassa kaksi päivää, koska otin välikirjan – Emmanuel Carreren Viikset. Helena piti siitä. Mieltymys, mitä se on? Olen lukenut melkein kolmasosan tästä kirjasta. Se alkaa viiksistä ja toi Helenalle ja myös minulle mieleen vanhan tekstini, joka alkaa niin, että mies istuu kylpyammeessa ja nainen leikkaa tämän tukkaa. Tein aiheesta ensimmäisen version yli kaksikymmentä vuotta sitten. Sittemmin olen palannut sen pariin uudelleen viisi tai kuusi kertaa, viimeksi viime vuonna. Viimeinen aikaansaamani versio on paras. Löysin sen, mitä hain. Olen vihdoin kuitti asiasta. Voin mennä eteenpäin.

Tipit(7)

Näyteteksti 7 - vuodelta 2020, lisätty 28.4.20

>>>jatkuu>>>

Neljä: Mikään ei ole kuin ennen

Hesarin jono venyi kiemuraisena puoliväliin korttelia. He ohittivat ja pääsivät sen päähän ja ottivat oman paikkansa. Mies intiaanihatussa, lammasvuorellinen farkkutakki päällä ja jaloissa kuluneet farkut ja buutsit työnsi hapsuin koristeltuja lastenvaunuja, jotka olivat selvästi tavarankuljetusrattaat, mutta silti samalla lastenvaunut ja mukana täysikokoinen corgi pembroke, jonka turkki oli harjattu ja jonka turkkiin oli solmittu kiinni samanlaisia hapsuja kuin vaunuihin, sidottu jossain järjestyksessä tai sitä vailla.

He valtasivat paikan jonon viimeisinä, hännillä, pysähtyivät siihen ja hetkeä myöhemmin heidän taakseen tuli kaksi Isännän ikäpolven naista ja Corgi haistoi pohjimmaisena viinan, sekaantuneena vuotovereen ja jotain imelämpää ja mehukkaampaa. Isäntä ei ollut ottanut esiin juomakanisteria ja kippoa. Corgi oli oppinut, että jakelujonossa ei asetuttu tavanomaisesti aloilleen, leiriydytty, vaikka se oli ensin samanlaista seisovaa paikallaanoloa.

”Monikuinen?” toinen tuoksahtavista naisista kysyi. Ääni oli rohea ja samanlainen kuin miehen.

Isäntä ei vastannut. He eivät olleet liikkeellä, menossa, joten tämä oli pätevä käyttäytymismalli.

”Hei?” nainen kysyi uudelleen. ”Puhuin sulle. Kuuroko sä olet? Minkä ikäinen lapsi on?”

Isäntä ei vastannut, ei kääntynyt, ei katsonut naisia. Ei toista eikä toista. Isäntä oli erottautunut tästä olotilasta. Corgi ei tiennyt minne ja mitä Isäntä katsoi, osan aikaa jonon ohi eteenpäin, osan aikaa ajoradalle ja sen yli, mutta Isäntä ei katsonut naisia jonossa takanaan eikä muita takana odottavia, joita oli tullut lisää ja tuli kaiken aikaa. Isäntä ei puhunut itse eikä kuullut tai välittänyt kuulla muita.

”Pyöräytä sätkä. Sulla on maailman näppärimmät sormet”, roheaääninen nainen sanoi. Corgi ei tiennyt kelle vai puhuiko hän itsekseen, mutta sitten se huomasi, että toinen tuoksunaisista otti pussin esiin ja alkoi näpertää jotain siellä piilossa, pyöritteli ja käänteli, rapisteli, nosti pussin naamansa peitoksi, pysyi niin hetken, tukka heilahti, laski pussin takaisin alemmas eteensä ja ojensi jonkin valkoisen pötkylän roheaääniselle.

”Tänks”, tämä sanoi.

Corgi-Lukukoira-Nuku oli seurannut Isännän ja muun ympäristön ohella erikseen koko ajan naisia ja näiden tekemisiä siinä aivan takana, kosketusetäisyydellä ja naiset olivat luoneet molemmat katseita siihen, katsoneet Isäntää ja lastenvaunuja ja Corgia. Katseet kiersivät kohteesta toiseen ja seuraavaan. Päättymätön katseiden kierto. Se keskeytyi välillä ja alkoi uudestaan: Isäntä, lastenvaunut, Corgi.

”Hienot vaunut. Toivon, että mulla oli tollaset samanlaiset, kun mä olin viaton.”

Nainen puhui itsekseen. Savu pöllähti. Se oli hyvää tupakan hajua. Se suikersi Nukun kuonoon. Pian toinen nainen laittoi myös palamaan. Corgi piti naisia silmällä, Isäntää ohessa ja jonon ohi kulkevia jalankulkijoita. Katsomista oli paljossa. Jonossa oleminen oli rauhatonta. Se teki levottomaksi. Corgi uskoi, että jokin toinen koira, tottuneempi tai eriluonteinen, olisi pystynyt ottamaan lunkimmin, asettunut pitkäkseen tai torkkumaan, mutta sen hermot eivät sallineet sitä.

”Jos mulla olisi koira”, roheaääninen nainen aloitti, keskeytti, imi välillä savut ja jatkoi: ”En ymmärrä tuollaisia rusetteja.”

”Ei ne ole rusetteja”, toinen tiesi.

”Mitä sitten?” roheaääninen kysyi.

”Nauhoja.”

”Aivan sama.”

Joku mies pysähtyi heidän kohdalla, Isännän eteen. Corgi kiinnitti huomion tähän. Mies huojui silmin nähden, mitteli katseellaan Isäntää, vaunuja, koiraa, jonottajia edessä ja takana, mietti ja yritti sanoa jotain. Tämä ei ollut sulavasanainen mies, Corgi totesi mielessään.

”Hei, täällä on vauva mukana. Päästäkää se jonon ohi.”

”Vitut päästetään!” miesääni huusi takaisin. Corgi-Lukukoira-Nuku ei nähnyt matalana huutajaa.

Roheaääninen nainen Nukun takana naurahti ja vastasi huutelijalle: ”Tarkoitatko, että me pääsemme etuilemaan?”

”Vitut!” huutaja huusi taas ja rohearöheä nauroi edelleen. Siitä oli hauskaa. Ääni oli sama karhea.

Ovet aukesivat ilmeisesti jossain näkymättömissä, koska jono nytkähti ja pääsi liikkeelle. Corgi valpastui, kun Isäntä tointui turtumuksesta, tarttui lastenvaunujen sankaan ja siirsi niitä vierellään ja viistosti edellään. Nuku, jonka hihna oli kiinni vaunuissa kulki, töpötti mukana. Asvaltilla ja seinustassa oli paikoin hyviä tuoksuja, mutta se ei pyrkinyt haistelemaan niitä, sillä jonottaminen ei sallinut sitä.

He kulkivat pienen matkan, pysähtyivät ja kulkivat taas. Kulku oli nytkähtelyä, eteenpäin verkalleen muutaman metrin, pysähdys ja taas eteenpäin muutaman metrin. Tämä jono oli erilainen kuin ratikassa, kun Corgi oli kulkenut Emännän ja Tyttöjen kanssa ratikassa. Silloin jono alkoi katoksen vaiheilta ja kun ratikka oli tullut ensin melkein päälle, tullut kirskuen ja kalisten, sen jälkeen jono oli vienyt sisälle ratikkavaunuun ja siellä oli jonotettu niin kauan kunnes ovet avautuivat ja tuli oma vuoro ja he lähtivät ratikasta ulos. Nuku ymmärsi, että siinä oli tärkeää ajoitus.

Jonottaminen kuului arkipäiväisyyksiin. Nuku oli nähnyt esimerkiksi kaupan edessä, että Emäntä joutui kassajonoon sillä aikaa, kun Tytöt olivat huolehtineet siitä Emännän ollessa asioilla. Jono oli vuoron odottamista ja omalla vuorolla sai tehdä sen mitä piti, mutta ei muuten.

Hesarin pitkä jono meni eteenpäin nytkähtelevänä mutkitellen ja polveillen ja Nuku haistoi koko ajan monenmoisia hajahduksia. Parissa tapauksessa se veti vainua myös pahasta kuolemasta, kalman läheisyydestä ja se uikahti hieman, vaikka vaikeni saman tien.

Isäntä ei sanonut tällä kertaa mitään, mutta roheaääninen nainen puhui. Hän taisi olla yksi niitä suupaltteja, joista Isäntä oli maininnut.

”Anteeksi koira. Astuinko hännälle?”

Kukaan ei vastannut eikä sanonut mitään. Se taisi harmittaa tai ärsyttää roheaa: ”Jo on puheliasta porukkaa. Täällä ei ihminen saa ääntään kuuluville.”

Edelleen kukaan muu ei puhunut. Tai joku puhui jonossa taaempana, mutta se oli vain selkiytymätöntä puheen ääntä.

Jono kiersi syksyisen paljaitten puitten ali, ohi puisen kioskin ja tuli ovelle. Siinä Isäntä pani vaunujen jarrut päälle ja komensi Nukua: ”Paikka.”

”Paikka”, roheaääninen nainen kertasi, vaikka Corgi-Lukukoira-Nuku kuuli ja ymmärsi Isännän viestin.

”Toivottavasti saat koiranmuonaa”, rohea jatkoi puhetta, meni sen jälkeen sen toisen naisen kanssa ohi. Sen jälkeen meni laiha, puhumaton nainen, kaksi miestä, molemmat puhumattomina, vanha, kallisteleva mies, joka levitti pahaa hajua. Kukaan ohittajista ei puhunut. Joku katsoi koiraa. Jokaisen kohdalla Nuku kurotti kuonoa lähemmäs, mutta jono meni ohi huomioimatta. Silti Nuku ei osannut istua aloilleen eikä panna pitkäkseen. Se jatkoi peliään, kurotti kuonoa lähemmäs aina, kun joku ohitti sen läheltä. Ei huomiota. Jono meni ja kukaan ei huomioinut, kukaan ei puhunut.

Isäntä palasi sisältä kassin kanssa, sulloi sen vaunujen koppaan sisälle ja käänsi vaunut. Jono kulki vastaan. He menivät jonon läpi muutaman kommentin kanssa, tulivat kadun laitaan, odottivat hetken ja jatkoivat sen yli.

”Päivän saldona saimme erinäisiä hiutaleita, kauraa, moniviljaa, mannasuurimoita, näkkileipää, reikäleipä, hernekeittopurkki, mätitahnaa, mitä vielä. Jotain oli vielä, se oli makaronia, kelpaa olla ja elää. Sokeria. Kaikkia sattumia. Päiväykset ovat köyhän onni ja ilo. Anna meidän pitää päiväyksemme.”

Äidin talo oli siinä lähellä. Sen paikan nimi oli Vastapäätä. Heti kun Isäntä kiskoi ulko-oven auki, kuolemanhaju huojahti vasten Corgin kuonoa. Se oli vahva, ehdoton. Se sai kareet nousemaan selkään. Corgi pani tassunsa tanaan ja alkoi vastustaa.

”Hei”, Isäntä sanoi.

”Hei”, uudestaan, kun Nuku pani yhä vastaan.

Taas Nuku ei ymmärtänyt miten he menivät ovesta rappukäytävään sisälle, sillä se piti tassut tanassa kaiken aikaa ja piti yhä eikä välittänyt, vaikka Isäntä kiskoi kuinka hihnasta. Kurkkua kuristi, se ei saanut henkeä, mutta mikään ei saisi sitä tulemaan peremmälle.

”Hei”, Isäntä sanoi kolmannen kerran ja Nuku kääntyi ja yritti kiskoa lastenvaunuja ja Isäntää pois, takaisin ulos kadulle, mutta Isäntä ei hellittänyt. Kaksi itsepäistä piti puoliaan.

”Mikä siellä kiinnostaa? Haistoitko jonkin nartun. Tyhmä. Sinä olet narttu.”

Isäntä irrotti hihnan lastenvaunujen sangasta ja Nuku luuli hetken, että he menisivät ulos kahdestaan, hieman huilimaan, mutta isäntä sitoi hihnan lyhyelle kiinni patteriin, irrotti kätensä, otteensa ja katsoi kuinka pitkälle Corgi pääsi. Hihna ylsi yli metrin ovelle päin ja Corgi käytti koko sen metrin.

”Pysytkö sä siinä? Voiko sut jättää siihen yksin?”

Isäntä katsoi hakien ympärilleen, mutta rappukäytävässä ei ollut muita, joten Isännän katse palasi Nukuun, joka seisoi kaikilla neljällä tassullaan, veto päällä ja katsoi yhtä aikaa ulko-ovea ja Isäntää. Se seisoi puoliksi menossa.

”Pysytkö sä siinä, vaikka joku tulisi tuosta ovesta?”

Corgilla ei ollut kieltä millä vastata. Vaikka sillä olisi ollutkin, se ei olisi tiennyt mitä vastata? Jos se vain pääsisi irti, se karkaisi heti ovesta ulos. Se ei kestänyt tätä olotilaa, tätä rappukäytävää, tätä pakahduttavaa kuoleman löyhkää. Se nosti kuonoaan hieman ja ulvahti.

”Hiljaa!” Isäntä älähti.

Corgi-Lukukoira-Nuku ulvahti uudelleen, surkeana, voimatta muuta.

”Kita kiinni! Hiljaa!”

Se toimi kuitenkin. Hyvä. Isäntä tarttui uudelleen talutushihnan vetopäähän, aukoi sen solmusta, pyöräytti sen lastenvaunujen kahvaan kiinni, mutta teki siihen tällä kertaa lisäksi varmistavan solmun. Sen jälkeen he palasivat rappukäytävän ovesta kadulle ja pysähtyivät siihen.

”Voi ihme. Sanopa mitä me teemme nyt?” Isäntä kysyi itseltään, Corgilta ja kaikilta. Mikään ei vastannut. Isäntä katsoi jalkakäytävää oikeaan ja vasempaan, koiraa, joka vastasi katseeseen, tuijotti kirkkain silmin, suu auki, vaaleanpunainen kieli roikkuen, katsoi ja odotti.

”Mitä me teemme nyt?” Isäntä toisti ja sama uudestaan: ”Mitä me teemme nyt? Sano, mitä me teemme?”

Corgi ei tiennyt. Se katsoi yhä Isäntää odottaen, odotti miehen päätöstä ja ymmärsi tämän olevan levoton, kuin pistoksissa. Isäntä siirsi vaunut jalkakäytävällä seinän viereen, toimi hetken, irrotti otteensa niistä, katsoi vaunuja, käveli pois niiden luota ja koiran ohi ja rapun ulko-oven ohi ja Nuku ajatteli, että Isäntä menee jonnekin, mutta tämä kääntyi, teki täyskäännöksen, palasi, käveli rappukäytävän ulko-oven ohi toiseen suuntaan, toiselle puolelle ja pysähtyi. Levitti teatraalisesti molemmat kätensä ja Corgi-Lukukoira-Nuku oli hetken aikaa varma, että Isäntä alkaa esiintymisen ja ehkä niin olisi käynyt, jos auto ei olisi parkkeerannut siihen edustalle, valkoinen umpipakettiauto, joka anasti Isännän huomion: ”Poliisi.”

Corgi katsoi, kun kaksi tumman syvänsinisiin haalariasuihin, näyttämöasuihin pukeutunutta henkilöä, toinen narttu ja toinen uros - miten ne näyttivät niin koirilta, mutta niin näyttivät - nousivat autosta ja tulivat jalkakäytävälle. Toinen kiersi auton ja toinen tuli siitä suoraan. Urospoliisi ei nostanut sentään jalkaa auton renkaalle, vaikka Corgi ei olisi hämmästynyt asiaa. Se huomasi, että molemmat haalariasuiset katsoivat sitä ja Isäntää kiinnostuneina. Sen erotti silmistä. Siinä ei ollut mitään peiteltyä eikä verhottua.

”Päivää”, Narttupoliisi sanoi Isännälle.

Corgi ymmärsi, että asu vaikutti ja teki sen, että tämä näytti ja vaikutti nartulta.

”Päivää”, Isäntä vastasi.

Hän kutistui. Nukusta näytti, että Isäntä pyrki tekeytymään pienemmäksi kuin oli.

Narttupoliisi astui vaunujen luo ja vilkaisi kopan sisälle. Yleensä ihmiset eivät tehneet niin, mutta tämä teki. Nosti kopan peitettä ja katsoi ja katsoi, silmäili, mutta ei työntänyt kättä vaunuihin sisälle.

”Ei lasta”, hän sanoi. Nartun kasvot eivät hymyilleet, suu, mutta silmissä oli hymy: ”Mitä koira?”

Corgi katsoi takaisin. Se piti Nartusta välittömästi. Heillä oli tarvittava yhteenkuuluvaisuus. Corgi päätteli, että Narttupoliisilla on varmaan itsellään koira. Koiranomistajat ovat oma rotunsa.

Urospoliisi meni ja avasi ulko-oven. Isäntä seisoi tätä lähellä, Uroksen toisella puolen piilossa Corgilta ja toisella puolella oli yhä Narttu. Corgi ja vaunut olivat rapunoven tällä puolella. Ovesta pyrki ulos sama, isonisäinen nainen, joka oli jutellut Isännän kanssa eilen Toimistossa, sosiaalihuollossa. Corgi muisti tämän. Poliisit, nainen ja Isäntä alkoivat puhua kaikki toisilleen, yhtä aikaa ja erikseen. Ilmeisesti tämä tapaaminen oli sovittu.

Puheet eivät olleet pitkät ja ne katkesivat tavallaan, kun Isäntä voihkaisi: ”Voi, tätä mä pelkäsin. Tätä mä pelkäsin kaiken aikaa. Mä tiesin, että näin käy. Nuku ei suostunut tulemaan ylös. Mun olisi pitänyt arvata siitä.”

Corgia nolotti Isännän puolesta. Hän käyttäytyi koomisesti.

Narttupoliisi kysyi jotain ja Isäntä puhui taas: ”Sillä on nimiä. Corgi. Lukukoira. Nuku. Mikä vain niistä.”

”Haisiko siellä koiran nenään?” Narttupoliisi puhui Corgille. Toisessa tilanteessa Corgi olisi saattanut päästää jonkin äänen, mutta se tunsi olonsa sekavaksi, kun liian moni ihminen puhui yhteen ääneen ja nyt vaikutti myös se, että ulko-ovi oli auki ja kuoleman kalmanhaju tuli tänne kadulle asti kuonoon. Se tuli sieltä ylhäältä alas rappunen kerrallaan.

Teki mieli ulvoa.

Seuraavaksi ovi meni onneksi kiinni ja ainoastaan Narttupoliisi jäi porukasta siihen jalkakäytävälle ja puhui rauhallisella ja tyynnyttelevällä äänellä Nukulle, puhui ja katseli välillä jalkakäytävää molempiin suuntiin. Isäntää ja niitä muita ei näkynyt.

Tilanne ei ollut kuitenkaan niin rauhallinen ja hallinnassa, että Nuku olisi pystynyt asettumaan aloilleen. Se seisoi virkeänä, tarkkana ja odotti. Se oli kuitenkin kiitollinen Nartun läsnäolosta, sillä se pystyi katsomaan tätä ja olemaan vähän tämän turvissa.

”Poliisille tulee näitä komennuksia”, Narttupoliisi selvitti asioita ääneen Nukulle. ”Tänään on ollut poikkeuksellisen vilkas aamupäivä. Yleensä aamupäivisin voi vetää lonkkaa, mutta tämä on jo kolmas hälytys partiolle tähän mennessä.”

Corgi-Lukukoira-Nukulle tuli parempi olo, tavallisempi olla, kun Narttu puhui näin pitkään ja levollisesti. Kuin he olisivat vanhat tutut. Tilanne muistutti sitä, kun Isäntä alkoi esittää, luki Raamattua ja runoja ja lausui virsien säkeistöjä. Corgi havahtui kysymään itseltään, oliko Narttupoliisi peräti Isännän sisko?

”Isäntä meni käymään ylhäällä asunnolla. Asiat selviävät. Siellä on vanha ihminen kuollut ja se tarkoittaa, että elävien sukulaisten kuuluu tehdä kaikenlaista virallista, jotta vainaja saadaan ja voidaan saattaa hautaan.”

Narttu ei surrut, Corgi huomasi. Sureminen oli samantapaista kuin tolaltaan meneminen. Isäntä esimerkiksi oli luontojaan surijatyyppi.

>>>jatkuu>>>

Päiväkirja

25.4.2020

Lisään kuudennen näytetekstin Tipit -fiktiosta.

Luin eilen loppuun seuraavan kirjan tälle vuodelle. Sen järjestysnumero on 16. Vilho Nenonen: Tavattiin Brondalla. Alle sadan sivun pakinateos vanhasta ravintolasta, jossa aikansa kulttuurisuuruudet kohtasivat ja viihtyivät.

Pinon seuraava on James Joycen Finnegans Wake. Aloitin seikkailun ja maistelin läpi ensimmäiset kolme sivua. En väitä, että olisin ymmärtänyt paljon. Juoni, aihe, mikään ei kirkastunut yhdessä hujauksessa, vaikka tuskin oli tarkoituskaan. Työnnyin korkeaan kaislikkoon, kuiville jääneeseen vesijättömaahan. Kahlasin sinne näkymättömiin. Korsiviidakko ylsi pääni yläpuolelle, eksyin askel askeleelta, tietämättä missä olin, mutta luonto ympärillä oli tuttu. Se oli jäljellä, taivas, sanojen laahus visioita ja ääniä, jatkumo. Astun eteenpäin.

26.4.2020

Aiemmin kerroin siitä, että olen lukiessani jossain paikassa. En ajattele asiaa enkä kiinnitä siihen huomiota. Se sotkisi itse asian eli keskittymisen tekstiin, tekstin sisältöön ja ilmiasuun. Silti, kun olen lukenut jotain kirjaa tai lehteä ja lopettanut luvun, saatan muistaa missä paikassa olin lukiessani tuota kyseistä tekstiä tai tekstinosaa. Esimerkiksi noin kaksikymmentä vuotta sitten hesarissa oli pitkä kulttuuriartikkeli Philip Rothin trilogiasta, johon kuuluivat kirjat Amerikkalainen pastoraali, Mieheni oli kommunisti ja Ihmisen tahra. Luin artikkelin ja olin sitä lukiessani Lauttasaaren kirkon rappusilla, kiertämässä kirkon ohi. Lauttasaari on Helsinkiä. Olin käynyt niillä samoilla kohdin kaksikymmentä vuotta varhemmin, kulkenut kirkon ohi melkein päivittäin. Paikalla ja artikkelilla ei ollut sen järjellisempää eikä loogisempaa yhteyttä.

Tämä on yksi tätä sarjaa, muistumia, jotka tulevat toisinaan mieleen, viimeksi tänään aamuyöllä, kello 4:30 tai niillä main.

27.4.2020

Kaksi tiikerintaljaa on sivulla 130. Kummasti näen tässä yhteydessä hanakasti kaikki vastaan tulevat tiikerit. Niitä on netissä. Tahattomina ja tahallisina. Jopa Stephen Kingin kirjassa Laitos, jota olen lukenut ääneen kohta neljäsataa sivua, vähän kerrassaan, siellä oli maininta tiikerintaljasta.

Kirjoittaja on juna, höyryveturi, jossa veturi hiilineen on keulilla. Muut vaunut kulkevat perässä, ihmisiä vaununosastoissa, sekalaisia ihmiskohtaloita, ravintolavaunussa syömässä ja juomassa, konduktööri kulkemassa penkkien välissä eteen ja taakse, takana tavaravaunu tai ainakin viimeinen vaunu, jossa on vaununsilta ja josta näkee menneen, näkee missä sitä oli hetki sitten, hetki sitten.

Tipit(6)

Näyteteksti 6 - vuodelta 2020, lisätty 25.4.20 

>>>jatkuu>>> 

Se tajusi, että oli nukkunut ja heräsi juuri, tajusi sen siitä, koska Isäntä työnsi ja tuuppasi sitä jalalla sivummalle. Mies oli menossa saunaan, viirullinen, froteinen kylpytakki päällä ja muovikassi kädessä, jossa oli purkit, purnukat ja pyyhe.

”Paikka”, Isäntä sanoi. Hän sammutti lyhdyn, laski sen pimeässä lattialle odottamaan ja rapisteli huoneistonoven auki rappukäytävään. Valot syttyivät sinne. Ne toimivat tunnisteella.

Joka toinen saunakerta oli sellainen, jolloin Corgi sai jäädä yksinään Kotiin ja joka toinen kerta se pääsi mukaan. Saunassa ollessaan Corgi makasi pukuhuoneessa. Se oli käynyt ensimmäisellä kerralla kaikuvassa, kohisevassa pesutilassa, jossa höyrysi ja vielä kuumemman löylyhuoneen lasiovella, mutta se ei halunnut olla siellä. Siitä oli mukavampi maata pukuhuoneen muoviritilämatolla ja kuunnella erilaisia ääniä ja haistella outoja hajuja. Se oli vaihtelua. Mutta tänään oli vuorossa lenkkisauna ja silloin Isäntä ei ottanut Nukua mukaan.

Ovi kolahti kiinni. Pimeä syttyi samalla. Nuku kurotti kuonoaan ja haistoi pimennyttä lyhtyä. Se paikallisti sen vain hajun perusteella. Hajussa oli jäljellä sähköä. Se ei uhannut purkautua sentään ulos, mutta siinä oli virtaa kapasiteettina.

Emännän ja Tyttöjen luona ei saunottu. Corgi-Lukukoira-Nuku oli pohtinut asiaa ja päätteli, että he kävivät ehkä muualla saunassa. Corgi oli ollut lemmikkinä mukana, kun tytöt olivat olleet suihkussa ja suihkuttaneet sen päälle lämmintä vettä.

Corgi nousi, odotti ja kuunteli hetken, kun äänet menivät oven takana rappukäytävässä, niitä oli aina, keräsi sisuaan ja meni kynnet rapisten Huoneen läpi Komeroon vesikipolle. Kaasu odotti sitä. Se ei pähissyt, mutta sihisi varoittavasti. Corgi ei nähnyt vesikippoa, mutta löysi sen tunnustelemalla, vaikka kavala kaasunhaju pyrki sekoittamaan aistit. Juotuaan se kääntyi äkkiä ympäri ja ravasi takaisin Eteiseen turvaan, pihavalon kelmeästi valaiseman Huoneen läpi Eteisen mustaan oviaukkoon, hidasti Eteisessä, koski kuonollaan lastenvaunuja, töytäisi niitä niin, että vaunut vinkaisivat vaimeasti vastaukseksi, kohotti kuonon kohti postiluukkua ja nuuhki.

Mies ja koira kävivät kahdestaan ulkona. He viipyivät ensin omalla pihalla, jatkoivat kadulla jalkakäytävää pitkin. Corgi-Lukukoira-Nuku valitsi suunnan ja Isäntä antoi sen tehdä sen.

”Huomenna on jakopäivä, muista. Samalla käymme katsomassa Äitiä. Se pitää pistää muistiin toisena. Akku on ladattava, vaikka siitä on kulunut vain vähän. Niin se vain on. On pidettävä huoli. Asioita pukkaa päälle, mutta jos ei olisi asioita, ei olisi välttämättä muutakaan.”

Kallioleikkauksen alla oli viileämpi pesä. Kallio hohkasi aina ja sen pinnassa kiilsi ja valui ajoin vesi. Siinä kulki vesisuoni syvemmällä.

Mopsi meni ohi. Nuori tyttö talutti sitä ja mopsi ja Nuku katsoivat toisiaan. Tyttö katsoi kaikkia kolmea, mutta Isäntä murjotti. Isäntä ei vastannut tytön katseeseen. Isäntä oli sellainen.

Mopsi kääntyi heidän jälkeen pientareelle, haisteli ja Nuku seurasi sitä sivusta, mutta ei nostanut kuonoaan maasta.

He jatkoivat puistokäytävää kalliolle, ensin ylös ja sitten alas. Dobermanni tuli vastaan, uros. Se oli siinä yllättäen, mutta sen oma isäntä piti huolen omasta koirastaan ja hihnasta kiinni lujasti ja turvallisesti. Nuku kyykistyi ja laski muutaman tipan lakoontuneille ruohonkorsille ja kun he jatkoivat eteenpäin, se näki, että dobermanni veti oman isäntänsä väkisin tuoreelle jäljelle.

”Sillä emme tiedä, mikä on tilanne? Vakava vai ei? Vaikka tilanne ei olisi tasoa vakava, akuutti, sosiaalihuollon velvollisuus on ja viranomaiset ovat saaneet luvan, kaikki vaadittavat luvat ja heidän organisaationsa on luvannut tehdä kotikäynnin varmuuden vuoksi. Heidän on pakko pitää se, mikä on luvattu. Mahdollisuuksien mukaan. Resurssit eivät anna myöten. Tällaisten sanojen taakse ne kätkeytyvät ja pistävät päänsä. Voi meitä ja meidän päiviämme.”

Isännän raskas huokaus sai Corgin vilkaisemaan tätä. Heissä kahdessa oli paljon samaa, se ajatteli. He olivat moneen kertaan murheen murjomia ja murtamia. He olivat tuulisen rannan puut, joita puhurit ovat vaivanneet ja painaneet köyryyn.

”En anna periksi. Älkää luulko. Hän on sentään Äiti minulle. Hyvät ystävät ja kylänmiehet, ajatelkaa vähän. Ajatelkaa sanomisianne.”

Corgi ohjasi heidän kulkuaan. Tämä reitti oli tullut tutuksi. Tällä reitillä olevat täpärät ja vaaran paikat olivat tiedossa ja ennakoitavissa.

Poikkeus tuli ennen kotipihaa. Sen sijaan, että he olisivat kääntyneet alaovelle niin kuin yleensä ja niin kuin Corgi-Lukukoira-Nuku teki ja kääntyi, Isäntä pysähtyi ja jarrutti yhtäkkiä menon kokonaan. Nuku pysähtyi ja katsoi Isäntää.

”Sopiiko koiralle, että käymme katsomassa uutiset? Kerro eriävä mielipiteesi, jos sellainen on?”

He lähtivät uudelle, osan matkaa samalle ja osittain erilaiselle kierrokselle, ei puiston läpi tällä kertaa, vaan mainosvalojen keskelle, katetulle patiolle, läpimentävälle sisäpihalle ja sieltä kauppakäytävän kodinkoneliikkeen eteen, jossa oli televisio auki näyteikkunassa ja menossa parhaillaan iltauutiset. He seisoivat välkkyvän ruudun ääressä niin pitkään, että Nuku laski takapäänsä alas laattakiveykselle. Mitään muuta ei tapahtunut. Ketään muita ei ollut telkun ääressä. Ei ohikulkijoita. Vain yksittäisiä autonääniä, kun ne ajoivat läheltä näkymättömistä kumirenkaat suihkien asvaltilla. Kuvat vaihtuivat tiuhaan. Kasvokuvana uutistoimittaja, jonka suu liikkui samalla lailla kuin Isäntä pitää äänetöntä puhetta silloin, kun he ylittävät katua. Äänetön puhuja.

Seuraavana ohjelmassa seurasi sää ja urheiluosuus. Nuku oli kyllästynyt, mutta Isäntä katsoi aina vain.

>>>jatkuu>>>

Päiväkirja

22.4.2020

Lisään viidennen näytetekstin Tipit -fiktiosta.

Kaksi kirjaa luvun alla: Vilho Nenosen Tavattiin Brondalla, 1981 julkaistu muistelma taiteilijakahvilasta, joka toimi 20- ja 30-luvulla Etelä-Esplanadilla, Helsingissä ja sulki ovensa 1949. Se on yöpöytäkirjana ja ääneen olen lukemassa Stephen Kingin uusinta Laitos -kirjaa. Lahjakirja, jonka sain hiljattain. Aloitin sen lukemisen eilen iltapäivällä ja ensimmäiset kuusikymmentä sivua olivat viihdyttäviä ja nautittavia.

23.4.2020

Kaksi tiikerintaljaa -fiktio, joka on paisumassa kohti romaania, ainakin pituudeltaan, on sivulla satakuusitoista. Jatkan sitä kuuliaisena saamilleni neuvoille. Tai yksi neuvo: Jatka. Plus lisäys: Älä muuta tyyliä.

Koska olen kirjoittaja, en kirjailija, olen sitoutumaton. Voin miettiä mihin kirjallisuus menee? Voin miettiä mitä kirjallisuus on ja mikä on sen tarkoitus?

Katsoimme toissailtana tuoreen dokumentin Richardista – sukunimeä en muista – kolme vuotta sitten kuolleesta taiteilijasta, joka maalasi hahmoja muun muassa New Yorkissa eri kaupunginosien katujen varsille, seiniin, teki eräänlaisia graffitteja. Ne ovat ilmaisia. Ne pysyvät sen aikaa kuin aika sallii. Ne ovat kulttuuria, kulttuuria kuvina, kuvia. Mietin voiko blogin kirjoittaminen olla uutta kirjallisuutta? Tiedän – nostan kädet pystyyn antautumisen merkiksi ja tyynnyttääkseni ennakkoon tuohtuneet ja kärkevät vastalauseet – tämä ajatus ei ole uusi eikä omaperäinen. Ajattelenpahan vain.

24.4.2020

Postissa oli noudettava lähetys: James Joyce Finnegans Wake ja David Foster Wallace Infinite Jest. Jes.

Kirjoittaja on hämähäkki. Hämähäkki pudottautuu yhden siiman varassa tuulen riepoteltavaksi, saa haparoitua kiinni jostain oksasta tai lehdenkannasta, havunneulasesta, ikkunanpielestä, pienasta, saranantapista, sillankorvasta, veneenhankaimesta, kiinnittää siihen siiman toisen pään ja alkaa vahvistaa syntynyttä yhteyttä. Ajatus kutoutuu, se verkostoituu, kytkeytyy eri suuntiin ja vaikka se on uusi ja erilainen, tuloksena on silti sama hämähäkinverkko kuin aina.

Tipit(5)

Näyteteksti 5 - vuodelta 2020, lisätty 22.4.20

>>>jatkuu>>>

Kolme: Mikään ei voita tylsyydessä hiljaista koti-iltaa

Pullonpalautuskoneesta kuului tavanomainen suihkiva, motoroitu ja vaimeasti ratiseva ja rasahteleva ääni. Corgi ei tiennyt pitikö siitä vai ei? Se piti enemmän silloin, kun kaupan liukuovet olivat kiinni, toisiaan vasten, mutta kun ne aukesivat asiakkaiden kulkiessa edestakaisin, ääni voimistui ja siitä tuli hampaisiin käyvä.

Kun Isäntä oli selvittänyt pullonpalautuksen ja mennyt varsinaisesti kauppaan, pullonpalautusautomaatti jäi muiden käytettäväksi eli Corgi-Lukukoira-Nuku joutui kuuntelemaan alumiinitölkkien murjontaa koko ajan. Haju oli sama kuin ääni siinä mielessä, että siinä oli jotain hyvää ja jotain huonoa. Hetkittäin Nuku tunsi mielitekoa päästä lähemmäs nuolaisemaan ja haistamaan perusteellisemmin hajulähdettä, mutta toisin hetkin haju sai sen tuhauttelemaan kirsuaan.

Hyvien ja huonojen hajujen maailmassa oli sellainen ikävä ominaisuus, että ne olivat usein sekaantuneina. Niitä ei saanut puhtaina. Corgi tiesi, että ajatus oli viassa tai vinksahtanut, sillä haju ei voi olla koskaan puhdas, koska se on hajua. Puhdas haju olisi hajuttomuus ja se taas olisi koiran kannalta suurin piirtein sama kuin olemattomuus. Oletettavasti se oli olemattomuus, mutta Corgi ei uskonut, että sellainen olotila oli mahdollinen. Se oli hypoteettinen.

Sana oli jäänyt Corgin mieleen. Isäntä oli puhunut muun muassa hypoteettisista asioista ja hypoteeseista.

Corgi-Lukukoira-Nukun oli nälkä. Se vinkui ja pisteli kyljissä. Tuntui, että maha ja kyljet kuroutuivat ja liimautuivat luihin kiinni. Se ajatteli ja pelkäsi hieman, että tämä tila voi vaurioittaa näköä ja näköhermoja. Emäntä oli ollut sitä mieltä, vaikka toisaalta Nuku ei tiennyt oliko se pelkkää puhetta? Monen monta kertaa Nuku kuuli Emännän voihkaisevan erikseen sille tai Tytöille tai jommalle kummalle tytöistä: ”Voi sentään. Nälkä on, että näköä haittaa.”

Emännän kanssa eläessä Corgin ei tarvinnut odottaa koskaan kaupan edessä lastenvaunujen kanssa eikä ilman vaunuja. Jos Corgi oli mukana kauppa-asioilla, silloin oli jompikumpi Tytöistä matkassa myös tai molemmat ja he pitivät koirasta huolta sillä aikaa, kun Emäntä teki kauppaostokset. Tyttöjen täytyi pärjätä sen aikaa Corgin kanssa.

”Helppo juttu”, Isotyttö sanoi siihen ja Pikkutyttö perässä: ”Eppouttu.”

Isäntä tuli kassin kanssa ja Corgi nousi kaikille neljälle tassulleen.

”Ostin nappuloita”, Isäntä tiedotti.

Koiranruokaa, Corgi tiesi ja näki ja haistoi, vaikka muovipussin kätkössä oli kärvennetty kana. Sen haju oli kaikkein voimakkain ja vei terän muilta hajuilta, mutta pussin koosta näki, että siellä oli myös muita eineksiä. Koiranruokapussi, nappulat oli erillinen pussukka. Se meni alas ritilätasolle, matkusti siellä ja kanapussin Isäntä toppasi vaunujen koppaan.

Mies hatussa, farkkutakissa, farkut jalassa ja buutsit jalkoterissä työnsi kallellaisia lastenvaunuja eteenpäin ja matalajalkainen koira töpötti tulla vieressä. He puikkelehtivat vastaantulevien kadunkulkijoiden seassa. Muita oli. Muita meitä.

”Voi meidän Äidin poikaa, miten sinun käy? Miten elämä jatkuu silloin, kun tulee solmukohta maiseen menoon? Mikä avuksi? Miettien niitä näitä ja oppaat sanovat ja julistavat suureen ääneen, että ei saa ajatella harhoja. Pitää miettiä järkeviä eikä rakennella hataria ja kestämättömiä päätelmiä.”

He pysähtyivät liikennevaloissa. Corgi-Lukukoira-Nuku tiesi yhden nimen näille valoille tai tälle risteykselle: Se oli Ruuhka.

He ylittivät tien ja ylityksen ajan Isäntä puhui äänetöntä puhetta. Suu liikkui, avautui ja sulkeutui, mutta ääni uupui.

He tulivat omalle pihalle, porrasedustan laatalle, joka tuntui ilkeän terävältä polkuanturoiden alla. Corgi ei pitänyt laatasta ja se yritti aina hyppiä siitä niin, ettei koskisi laattoihin, mutta epäonnistui aina.

”Älä nyi”, Isäntä sanoi. Isäntä ei katsonut päin, mutta Nuku ymmärsi silti, että Isäntä puhui sille.

Kerrostalon ulko-ovi avautui ja he tulivat sisälle rappuun. Muutaman askeleen jälkeen piti nousta porrasaskelmia. Se kävi takaperoisesti. Isäntä kääntyi hyvissä ajoin ennen portaiden nousua selin niihin, astui sen jälkeen jalalla tunnustellen askelman kerrallaan taaksepäin yläviistoon, kulki sillä lailla nurin perin ensimmäisen kerroksen tasanteelle ja veti, kiskoi vaunut tulemaan perässä askelmalta toiselle. Se oli jännittävän näköistä.

”Kyllä tämä tästä”, Isäntä sanoi toisinaan itselleen, psyykkasi itseään, mutta tänään hän ei puhunut mitään rapuille. Corgi-Lukukoira-Nuku ajatteli, että Isäntä veti varmaan vainua kanasta. Kanan kärventynyt ja mausteikas haisu sai Nukun tuntemaan entistä pahemmin nälän, mutta se päätti kestää sen. Jos Isännällä oli vielä kovempi nälkä, Isäntä söisi ensin itse ja sammuttaisi oman nälän vaivan ja antaisi vasta sen jälkeen nappuloita.

Corgi tunsi olevansa niin nälän runtelema, että se olisi purrut vaikka kanan luita, mutta Isäntä ei antaisi niitä sille, ei päästäisi sitä edes lähelle paahtokanaa. Sitten kanan rääppeet haisisivat yön läpi roskakorissa, jos voi uskoa vanhoihin tietämiin.

Isäntä räpelsi avaimet esiin, työnsi avaimen lovetun sakarapään lukkopesään ja käänsi. Ovi avautui. Se narahti ja valitti. Kynnysmatolla oli ilmaisjakelu- ja mainoslehtisiä. Isäntä veti Nukua hihnasta kauemmas, kumartui ja keräsi kaiken pois matolta, käveli sisälle eteiseen, sen läpi huoneen ovelle ja pudotti lehdet sängylle. Läps, lehdistä pääsi.

Isäntä palasi ovelle ja alkoi keikutella lastenvaunuja sisälle Kotiin Eteiseen. Nuku tuli mukana samalla ilman erillistä komennusta. Isäntä huomasi sen tai ei. Ovi meni kiinni ja he seisoivat kaikki hämärässä, melkein pimeässä. Ei ollut sähköä. Se ei haitannut Nukua suuremmin, se ei tiennyt missä ja miten se haittaisi, mutta jos vertasi, Emännän ja Tyttöjen luona oli sähköt ja sen annettiin palaa. Isäntä ei halunnut sitä, koska se oli kallista. Hän ei aikonut maksaa niin turhasta tai niin paljon jostain.

He seisoivat hiljaa, sillä Koti-pääsääntö oli, että siellä ei puhuttu turhia. Isäntä puhui yleensä vain sanan tai muutaman sanan silloin tällöin ja jos hän erehtyi joskus ja alkoi pitää puhetta, se katkesi äkkiä, kun Isäntä tajusi, mitä oli tekemässä.

”Olinpa minä hölmö.”

Yleensä Isäntä sanoi sen purkauksen jälkeen. Silloin Isännän äänessä oli painetta.

Corgi ennakoi, että Äiti-ajatus voi aiheuttaa tänään puhekohtauksen, mutta se ei ollut tehnyt sitä ainakaan vielä. Isäntä oli parhaillaan jopa hiljaisempi kuin ennen. Rapuissa ei sanan ja sanaa ja Eteisessä hänen piti seistä ja miettiä kotvan aikaa mitä tapahtuisi ja mihin tulisi ryhtyä seuraavaksi? Sellainen sai Nukun levottomaksi.

Sitten Isäntä alkoi kuin varkain puuhailla, ensin hitaasti. Hän auttoi buutsit jaloistaan ja jätti ne vaunujen viereen. Nuku kurotti haistelemaan lämpimän höyryävää saapasnahkaa, joka kesi. Se sai Nukun ajattelemaan ihon kesimistä, vanhan pintasolukon hajoamista ja irtoamista ja tali- ja hikirauhasten erittämiä tuoksuja.

Kotona Eteisessä oli hämärää, mutta se ei haitannut ja siihen tottui. Huoneesta tuli Eteisen puolelle valoa päiväaikaan ja tuli tavallaan myös yöllä, sillä ulkona oli katuvalaistus ja vaikka se ei ollut katuvalaistus varsinaisesti, se oli kuitenkin pihavaloja. Ne loivat loistaessaan pehmeää valoa huoneeseen ja kimmelsivät Eteisessä asti, Eteisen perukoilla. Eteinen oli Corgin Koti, eniten Koti. Eteinen eniten. Siellä se vietti enimmän aikaa ja siellä se nukkui yöt ja näki koiranuniaan.

Se oli ikään kuin olisi kaiken aikaa valmiina lähdössä.

Isäntä ei sanonut mitään, otti kanapussukan mukaan ja siirtyi Huoneen puolelle ja siitä eteenpäin pois Nukun näkyvistä, vaikka Isäntä ei mennyt kauas. Nuku huomasi, että Isäntä oli ottanut hatun päästään. Se oli joko hattuhyllyllä poissa tai vaunujen päällä. Nuku odotti yhä, että Isäntä sanoisi: ”Paikka.”

Tai sanoisi mitä hyvänsä, mutta Isäntä vaikeni. Corgin olisi ollut parempi orientoitua ja tietää mitä he tekisivät seuraavaksi, jos Isäntä olisi jaellut kelpo komentoja, mutta Isäntä oli kai liian väsynyt siihen.

Corgi odotti. Se kuunteli ropisisivatko nappulat ruokakuppiin, mutta kuppi oli vielä lastenvaunujen kopassa. Oikeammin Corgi ei tiennyt oliko kippo yhä mukana vai ei? Se ei muistanut sitä.

Ehkä Isäntä aikoi ja päätti syödä itse ensin? Hänellä oli valta ja oikeus siihen. Syöminen tapahtui ehdottomasti keittiössä, jonka nimi oli Komero. Koti oli tavallaan nelihuoneinen. Siinä oli ensin rappukäytävästä tullessa Eteinen, siellä ovi seinässä, josta pääsi Vessaan ja kylppäriin, oviaukko, joka oli aina auki ja siitä näki Huoneen, yksiön huoneosan, sängyn siinä ja muun kalusteen ja nurkan takana piilossa, eteiseen näkymättömissä Komero. Joskus harvoin Isäntä nimitti sitä Keittokomeroksi, mutta yleensä sille riitti nimeksi Komero.

Komerossa haisi kaasu. Se oli vallitseva ja kattavin Komerossa ja koko yksiössä. Kirpeä haju sai Corgin voimaan pahoin. Jos se olisi saanut ja voinut päättää, se olisi syönyt ja juonut mieluummin Eteisessä. Se ei olisi poistunut mielellään Eteisestä muualle yksiön tiloihin.

Eteinen oli poikkeuksellisen pimeä tähän aikaan ja vuodenaikaan. Se johtui sanoissa siitä, että syksy on tullut ja päivät käyvät päivä päivältä pimeämmiksi ja toisekseen he olivat olleet matkalla yli kaikkien aikataulujen. Isäntä puhui ja jupisi siitä kulkiessaan, kun he olivat vielä tien päällä ja Corgi-Lukukoira-Nuku kuunteli ja kuuli.

Se seisoi neljällä, epätietoisella koivellaan epämääräisessä, nälän kouristelevassa olotilassa, kun Isäntä meni kassin kanssa Komeroon, vei kananpaahteen mennessään ja koirannappulat. Kuului ääntä, josta ei pystynyt tulkitsemaan, mitä erityistä tapahtui ja Isäntä palasi, ei palannut, teki mutkan, otti patterilla toimivan lyhdyn, lampun ikkunalaudalta, kukkalaudalta, joka oli tavaransäilytyspaikka, sytytti siihen valon ja palasi Eteiseen, näkyi edestä päin päättömänä ilman hattua ja kääntyi Vessaan. Isäntä ei välittänyt sulkea ovea takanaan ja siihen jäi valoviiru, joka kiinnosti Nukua. Kaikkea tapahtui.

Corgi laskeutui lattialle. Se painoi kuonon pimeän buutsin kärjen päälle, kasteli sen kuolallaan. Märkä pintanahka alkoi levittää lisää hajukoosteita. Corgi haisteli sitä ja yritti unohtaa nälän ja surkean olon.

Isäntä veti vessan, tuli Eteiseen, lamppulyhty yhä mukana ja Corgi kohottautui ylös kuin pitäisi paraatia Isännälle, mutta miesparalla oli varmaan liikaa ajateltavaa ja murehdittavaa eikä se nähnyt eikä huomioinut mitään ympärillään. Isännän jalat ja selkä peittivät hetkeksi puolittain oviaukon, pimentäen pimeää entisestään, näkyivät loittonevan Huoneeseen, jonka jälkeen Isäntä kääntyi Komeroon.

Kana haisi kaasun kanssa kilpaa. Corgi kuuli kolahduksen. Se kuvitteli, että Isäntä veti leikkuulaudan esiin pöydäksi. Sitten kuului paperin repeämisen ääntä ja hetkeä myöhemmin grillatun broilerin tuoksu hiipi entistä vahvempana Eteiseen ja Corgi rentoutui taas ja asettui pitkäkseen. Se katseli lastenvaunujen hämyssä juuri ja juuri vähäisenä kiiltona ja kimmellyksenä erottuvia pyöriä, ohuita, vaaleamman harmaita, säteittäisiä pinnoja ja pyörän keskinapaa, haistoi niiden kylmää metallia, haistoi virattomana roikkuvaa talutushihnaa yläpuolellaan. Se otti ympäristön hallintaansa.

Kotona soi joskus harvoin radio. Se toimi pattereilla ja Isäntä kuunteli sillä uutisia ja säätietoja. Se oli toiminto, joka säästi kännykän akkua. Emännän ja Tyttöjen luona oli päinvastoin kuin Kotona, aina kirkas täysvalaistus ja siellä oli televisio, jota Emäntä ja Tytöt pitivät yhdessä ja erikseen auki tai päällä ja Tytöt halusivat, että Corgi katsoi heidän kanssaan seurana lastenohjelmia ja luontokuvia. Koiraohjelmat olivat Corgista parasta. Televisiossa oli myös eläinohjelmia, jotka saivat Corgin pelkäämään, vaikka se tiesi, että siihen ei ollut todella aihetta. Televisio piti sisällään sen mitä siellä oli. Se oli ummessa. Pöly ja sähkö liittyivät Corgin mielessä yksiin ja jonkinlaiset napsahdukset, sillä televisio, vastaanotin napsahteli melkein korvinkuulumattomasti ja haisi etäälle sähköisen pölyiselle. Sellainen haju, joka työnsi luotaan. Luonnoton väreilevä ja säteilevä haju. Sen aisti, ettei se tehnyt hyvää eikä ollut tervettä, mutta silti Emäntä ja Tytöt suosivat televisiota.

Ajatukset Emännästä ja Tytöistä pakahduttivat Corgi-Lukukoira-Nukun rintaa. Siltä pääsi huokaus, huomaamaton ääni, mutta Isäntä kuuli sen.

”Älä huokaile siellä”, Isäntä komensi. ”Sä saat omat eväät ajallaan.”

Corgi kohottautui ensin seisovilleen ja istui sen jälkeen odottamaan. Sitä arvelutti oliko se ärsyttänyt äskeisellä Isäntää? Sitä ei kuulunut eikä kannattanut tehdä, koska Isäntä oli vallannut lauman johtajan aseman ja siinä asemassa sai olla armoton, jos halusi.

Nappulat ropisivat. Ääni ei tullut kuitenkaan peltisestä ruokakiposta, vaan se oli ennemmin lautanen.

”No, Ressu, ala tulla”, Isäntä kutsui. Corgi ei tiennyt millä kaikilla eri nimityksillä Isäntä kutsui sitä, mutta se oli samantekevää, kun kuuli äänensävystä, että kyseessä oli kutsu.

Corgi rapisteli mennä Huoneeseen ja Komeroon. Mitä lähemmäs Komeroa se tuli, sitä voimakkaammaksi muuttui kaasun etova löyhkä. Kaasu oli pyöreämahaisessa rautapurkissa, jota Isäntä nimitti pulloksi ja jonka paikka oli lattialla siltään hellan edessä. Purkin päällä oli kiemurtamassa oranssi letku, joka haisi myös kovasti. Kaikki Komerossa oli kyllästynyt kaasun hajusta. Oranssi letku näytti päällepäin siltä, että materiaali ja kaikki siinä kiinnosti Nukua, mutta haju sai sen kavahtamaan kauemmas. Ulkoa ikkunasta tulevassa illan viimeisessä, valjussa valossa ja tiskipöydällä olevan lyhdyn palaessa näki kaiken tämän hyvin ja selvästi.

Aina kun Corgi söi Komerossa tai joi vettä, se piti kiirettä, sillä se ei pitänyt kaasusta. Ei hajusta eikä äänestä. Syödessään se seurasi silmäkulmastaan muuttuiko kaasupurkki tai letku jotenkin? Erottuiko siinä jotain huolestuttavaa? Muutosta? Toisinaan Isäntä raapaisi tulen tikkuun, sytytti kaasukeittimen ja laittoi teetä tai kahvia. Kahvi itsessään tuoksui hyvältä, puolittain samalta kuin kadulla kulkiessa, mutta se kärsi, kun siinä oli mukana kaasun paha sivuvaikutus.

Isäntä oli varistanut nappuloita valmiiksi posliinilautaselle. Kun Corgi oli syönyt ne, se odotti antaisiko Isäntä niitä lisää, joskus antoi, mutta toisinaan Isäntä laski vain vettä kippoon nappuloiden jälkeen ja kehotti juomaan. Corgi joi ja koiranjuomakuppi jäi sen jälkeen odottamaan Komeron lattialle nurkkaan, toiseen nurkkaan onneksi kuin kaasumahakas. Juomavesinurkalla oli oma nimensä: Poissa tieltä.

Tällä kertaa Isäntä antoi lisää nappuloita ja Corgi söi myös ne kiireesti.

”Älä ole kyltymätön”, Isäntä sanoi. Tällaisia lyhyitä lauseita sai puhua Kotioloissa, mutta pitemmät olivat kiellossa.

Kun Corgi oli syönyt syömiset, juonut vettä päälle, se aikoi palata Eteiseen, mutta Isäntä tarttui turkista kiinni ja Corgi pysähtyi. He asettuivat Huoneeseen. Isäntä istui sängyn laidalla ja Corgi seisoi lattialla miehen jalkojen edessä. Isäntä aukoi hapsujen solmut, otti ne irti yksitellen ja oikoi sängynpeitteelle. Ne odottivat siinä tai muualla huomisaamua ja uutta käyttökertaa, jos Isäntä ei päättänyt pestä niitä ja asettanut kuivumaan pesun jälkeen lämpöpatterille. Hapsutuksen jälkeen Isäntä tarttui harjaan, kävi Corgin turkin läpi, harjan harjakset rahisivat turkissa, nipistelivät takuissa, mutta Corgi vaikeni tyynesti. Vain pennut vikisivät. Työn päätteeksi Isäntä keräsi tuloksena irronneet karvat tukuksi kouraansa ja kävi pudottamassa ne ulos nurmelle tuuletusikkunasta.

Corgi jatkoi Eteiseen, haistoi lehtipinoa ohimennessään, toista lehtipinoa, värikkäämpää, töpötti mennä ulko-oven eteen kynnysmatolle, jossa kaasunhaju tuntui vähiten, rapsutti itseään minkä ylettyi, ravisti korviaan, nuoli jalkoväliä ja paneutui pitkäkseen.

>>>jatkuu>>>