Terveisiä Taavetista

   

Kolmas tänä vuonna lukemani kirja on D. T. Maxin elämäkerta David Foster Wallace. Varsin amerikkalainen henkilö, mutta tämän käsityksen olin luonut jo lukiessani aiemmin suomennettuja novellikokoelmia Kummatukkainen tyttö, Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja ja Hauskaa, mutta ei koskaan enää.

Omaan kirjoittamiseeni kuuluu sellaista, että teen sormiharjoituksia kuunnelmaa varten tai luonnostelen kuunnelmaa. Kaksi tiikerintaljaa on telakalla. Oikeastaan siinä tapahtui niin, että vesillelaskun yhteydessä unohtui pohjaluukku auki tai jotain vastaavaa ja alus upposi syväväylän pohjaan. Nyt siinä on kaksi vaihtoehtoa, nostaa se ylös tai jättää sinne vaikka sukelluskohteeksi. Se voi toimia aarrekammiona.

Repe(22)

 >>>jatkuu>>>    

LINDA soitti omalle sosiaaliohjaajalleen. Hän soitti omasta huoneestaan eli siitä solun toistaiseksi asumattomasta huoneesta ja laittoi jopa oven kiinni. Minni jäi seisomaan oven taakse ja vilkaisi minuun.

”Näin meille käy aina”, sanoin sille. Hymyilin. Olin hyvilläni, en allapäin, mutta olin myös sekaisin.

Linda sai ajan kello yksitoista.

”Tänään?” kysyin.

”Hätätapaus.”

”Soitan Pasille”, sanoin.

Istuin keittiön pöydän ääreen ja asetin kännykän pöydälle. Valitsin Pasin numeron ja poimin puhelimen käteen. Kännykkä hälytti. Pasi vastasi kolmannella tai neljännellä kilahduksella: ”Hei. Mitä äijä?”

”Oletko missä?” kysyin.

”Tallilla.”

”Sopiiko, jos tuon Minnin sinne muutamaksi tunniksi?”

Tuomme, olin vähällä sanoa. No, eihän se olisi haitannut. Pasi olisi saanut tietää vain tulevan tai olevan asiantilan muutamaa tuntia aiemmin.

Pasi epäröi hetken: ”Eiköhän. Monelta?”

”Nyt. Pian.”

Puhuessani huomioin, että Linda teki omiaan, tarttui käsilaukkuun, aukoi sitä ja meni sen kanssa vessaan. Meikkaamaan, ajattelin. Minni seisoi keskellä eteistä. Kun Linda sulki oven perässään, neiti koira katsoi jälleen minuun.

”Naisten juttuja”, sanoin sille. ”Olet oikeassa. Me olemme lähdössä pian. Pääset Pasille päivähoitoon. Mitä pidät?”

Minni vispasi takamustaan.

Päätimme kävellä. Meillä oli aikaa ja todennäköisesti pääsisimme perille kävellen yhtä nopeasti kuin ratikkapelillä. Ratikka auttoi vain osan matkaa. Samalla koira saisi aina tarpeellista liikuntaa.

Linda oli vaitelias. Päättelin, että häntä jännitti. Hän keskittyi, sitä myös ja soin hänelle siihen mahdollisimman täyden rauhan. En puhunut kuin pakolliset.

”Sulla on kaikki tarpeellinen mukana?” kysyin muun muassa, sen ennen kuin lähdimme asunnolta. Linda virnisti takaisin: ”Mikä tarpeellinen? Mulla ei ole mitään.”

”Aivan”, vastasin. Häkellyin. En ollut muistanut sitä enää. Elin jossain oudossa kuvitelmassa, kuvitelmamaailmassani. En tietenkään ensimmäistä kertaa.

Linda pudisti hieman päätään.

Laitoin hihnan Minnille ja laskeuduimme raput alas. Meillä oli onnea jälleen, kun emme kohdanneet ketään. Se johtui Lindasta, ajattelin. Jos kulkisin itsekseni tai siis kahden kesken koiran kanssa, saisin heti jonkun niskaani. Koska minun tuurini ja karmani on sellainen.

”Toivottavasti en tuota sulle epäonnea”, sanoin ääneen Lindalle.

Hän rypisti otsaansa: ”Mitä?”

”Toivotin meille onnea.”

”Ei kuulostanut siltä.”

”Sekosin sanoissa.”

Kuljimme alas Mäkelänkadun laitaan, sitä vähän matkaa ja seuraavasta suojatiestä yli ja jatkoimme kohti Sturenkatua. Ilma oli yhä aamunviileä.

”Paleltaako?” kysyin Lindalta.

”Ei.”

Lindalla ei ollut sittenkään meikkiä. Hän olisi ehtinyt ehostaa itsensä, mutta sitä ei kannattanut tehdä kuulemma, kun menee soppalaan. Hän oli tehnyt vain rajaukset luomiin. Ei pitänyt sentään liioitella. Se olisi ollut ylilyönti.

Oliko viime yö ollut hänelle pettymys? Sellainen epäilys tuli. Mieleni oli herkistynyt ja tarkkavainuinen.

Sturenkadulle. Sitä Teollisuuskadulle, liittymän kohdalta alas, kadun yli ja viimein Flemarilla.

”Tämä on mun katuni”, sanoin Lindalle. En tiennyt olinko puhunut siitä ennen, mutta oletin.

Tulimme Aleksis Kiven kadun laitaan ja ylitimme sen. Autot pörräsivät, liikenne kumisi. Arkipäivän hälisevää toimeliaisuutta.

Ajattelin Teriä. Mietin kaipasiko Linda ystäväänsä? Odotin hänen ehdottavan, että koukkaisimme siinä tutussa paikassa, mutta Linda ei puhunut mitään Teristä. Hän ei puhunut ylipäätään. Hän oli vakava, kiukkuinen ja puhumaton. Tuli mieleen oliko hän vihainen minulle ja mistä syystä: Senkö takia, että olin saanut hänet kiintymään itseeni. Olin luikerrellut hänen suosioonsa. Olin tehnyt joka tapauksessa jotain anteeksiantamatonta. Siltä tuntui. Sitä oli ilmassa. Toivoin, että Linda kertoisi, mikä se jokin oli, mikä oli viassa tai mikä kaikki?

Tallilla ryskytin ovea ja Pasi tuli avaamaan, tuli saman tien ulos jalkakäytävälle ja ojensin Minnin hihnan hänelle. Hän huomasi Lindan heti, mutta katsoi minuun.

Esittelin: ”Linda, tässä on Pasi, mun serkkuni. Olen puhunut hänestä.”

”Kyllä. Muistan”, Linda vastasi. Hän ojensi kätensä ja Pasi hieraisi kättään haalarin persaukseen ennen kuin tarttui Lindan pieneen käteen.

”Hei”, Pasi sanoi. ”Hauska tutustua. Mä olen Pasi.”

”Linda.”

Pasi katsoi sen jälkeen jälleen minuun ja sitten Minniä: ”Mitä koira?”

”Me haemme sen tunnin, kahden päästä”, lupasin.

”Ei kiirettä”, Pasi vastasi suurpiirteisenä.

”Paikka”, sanoin Minnille. Se ei kuunnellut.

Linda ei naurahtanut eikä hymyillyt. Hän ei sanonut mitään. Oliko tämä sittenkin hänen aamuilmeensä tai oikea ilmeensä? En ollut varma mistään. Linda ja Minni, he kaksi olivat molemmat ilmeettömiä. Kumpikaan ei näytellyt eikä esittänyt, vain me miehet velmuilimme. Sanoimme muutaman yhdentekevän sanan toisillemme, osasimme käyttäytyä tai emme osanneet. Ehkä tämä oli päinvastoin häiriökäyttäytymistä? Olimme kaksi typerää, aikuista miestä. Tulevatko miehet koskaan aikuisiksi?

Tällaisia yhteydettömiä ajatuksia kiisi pääluun läpi. Ne olivat sekavassa järjestyksessä. Oivalsin, että olin muun ohessa humalassa, tällä kertaa se ei vain johtunut viinasta tai kaljasta. Päässä heitti.

”Nähdään”, sanoin ja lähdimme. Linda ja minä aloimme astella rinnatusten, kahdestaan jalkakäytävää eteenpäin. En katsonut taakseni koiraa enkä Pasia. Tämä ei ollut eron hetki. Tästä ei tarvinnut tehdä sellaista. Kaivoin kännykän esiin ja huomasin, että meillä oli yhä aikaa tuhottavaksi.

Vilkaisin nuorta seuralaistani. Arastelin katsoa. Pelkäsin mitä näkisin? Seurailin Lindan mielialoja. Rakas naiseni oli yhä entisestä ja aiemmasta poiketen epätavallisen totinen ja harvinaisen kiukkuinen. Oliko se stressiä, sen syytä vai oliko hän pitänyt tähän asti pyhäilmettä minulle? Kasvot olivat vakavat ja tuimat. Ärtynyt, kiukkuinen ja pahantuulinen. En pitänyt näkemästäni. En tiennyt miten suhtautua siihen?

Stressiä? kysyin. En ääneen. En uskaltanut. Päätin ottaa ja ajatella niin, että stressi aiheutti tämän reaktion. Linda oli menossa esiintymään ja hän kärsi ramppikuumetta.

”Miten on?” kysyin. ”Meillä on aikaa. Aikaa ennen aikaa.”

”Tiedän.”

Ei katsetta minuun. Linda ei hapuillut kättäni omaansa. Hän ei tunkenut lähemmäs, kulkemaan kylki kyljessä.

Jatkoimme Flemaria Karhupuistoon. Kirjaston kohdalla ajattelin, että voisimme kuluttaa aikaa siellä, mutta en ehdottanut sitä. Jalat veivät mäkeä alas Hakaniemen suuntaan.

Linda saisi päättää. Tein sellaisen päätöksen. Hän päättäköön. Jossain vaiheessa joutuisimme pysähtymään ja hän joutuisi avaamaan suunsa ja sanomaan jotain. Hänen olisi lopetettava tämä mykkäkoulu.

Paitsi että minä repesin ensimmäisenä.

”Näit Pasin”, sanoin. Se tuli yhtäkkiä mieleen, sopiva, vaaraton, kevyt puheenaihe ja päästin sen suustani.

”Niin näin.”

”Mitä pidit henkilöstä?”

”Hänellä on siinä autokorjaamo”, Linda väisti.

”On.”

Niin kuin huomasit. Niin kuin näkyi.

Olimme rannassa, melkein. Vettä näkyi, jos osasi katsoa ja jos tiesi etukäteen, että se oli vettä. Kaupunki anasti meren itselleen, vei sen luonnolta. Kaupunki, pahennuksen aiheuttaja.

”Pitäisikö meidän luoda jotain taktiikkaa?” kysyin oikeaa asiaa.

Sain Lindan katsomaan itseäni: ”Mitä taktiikkaa?”

Tein seuraavan kysymyksen: ”Missä mä odotan sua?”

Kysymys näkyi huvittavan Lindaa.

”Kerro mullekin?” kysyin, sanoin.

”Mitä?”

”Minusta näytti, että sä olit huvittunut. Ilmeisesti osasin sanoa jotain hauskaa?”

”Kyllä. Meidän on viisainta mennä otille yhdessä.”

En ollut ajatellut sitä tai en niin.

”Siis yhdessä?” kysyin.

”Jos me muutamme asumaan yhteen?”

”Aivan.”

”Mitä aivan? Jos me olemme aikeissa muuttaa yksiin, eikö meidän kuulu mennä silloin yhdessä ja molempien puhumaan asiasta ja hakemaan sosiaalihuollosta tukea? Välillä musta tuntuu, että sä olet tyhmä. Ikään kuin sä et ajattelisi ollenkaan. Tietenkin nyt pitäisi kysyä, että millä?”

Menin sanattomaksi. Hän tölväisi minua. En muistanut milloin viimeksi minulle olisi ladeltu näin suoria sanoja tai kuka olisi ollut asialla?

”Niin?” Linda kysyi. Hän katsoi minua. Seisoimme jalkakäytävällä, muutaman metrin päässä soppalan sisäänkäynnistä ja Linda odotti vastaustani.

”Kuvittelin, että tämä oli sun aikasi.”

”Aha. Sä et taida olla tosissasi mukana?”

”Olen. Siitä ei ole kysymys.”

”Siitä?” Linda tarttui sanaan. ”Mistä sitten? Miten sä kuvittelit, että tämä homma etenee?”

Olin tyhmä. Kohautin olkiani ja sain mitä ansaitsin: ”Juuri niin. Kohauttele siinä olkiasi. Totta helvetissä sun pitää tulla mun kanssa yhdessä kuuntelemaan madonluvut.”

”Niin”, myönsin.

”Oletko sä nyt hereillä?”

”Olen.”

”Hyvä. Viimeinkin. En tiedä.”

Linda keskeytti siihen.

”Et tiedä mitä?” kysyin. Oikeastaan aavistin, mitä Linda oli sanomassa. Hänen ei tarvinnut sanoa sitä välttämättä eikä minun olisi tarvinnut kysyä mitään, mutta usein käy niin, että sitä puhuu ennen kuin ajattelee.

”En tiedä”, Linda vastasi.

Hänen silmänsä kiilsivät. Olivatko ne kyyneleitä vai tuuliko sen teki?

”Sano vaan”, kehoitin.

Linda katsoi ohi, katsoi kuin kadulla olisi tulossa jotain, kuin siellä olisi jotain tärkeämpää ja mielenkiintoisempaa.

”En tiedä miksi mä ehdotin tätä?”

”Haluatko sä perua?”

”Haluatko sä?” Linda palautti. Nyt hän katsoi minuun.

”Ei”, vastasin.

Linda nyökkäsi.

”Mennäänkö istumaan penkille?” hän ehdotti.

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

    

Kerään tähän lisää vaikutelmia ja lainauksia D. T. Maxin kirjasta David Foster Wallace. Jossain haastattelussa Wallace kertoi, lainaus sivulta 176: ”tuntui kuin koko maailmankaikkeus olisi nauranut minulle kimakkaa, ivallista naurua. Olin antanut kaikkeni, ja tämäkin vielä. Tunne väreili pitkään ilmassa kuin tosi pahanhajuinen pieru.” Tämä parahdus perustui ilmeisesti novellikokoelman Kummatukkainen tyttö saamaan vastaanottoon yleisössä. Teos ei ollut menestys.

Eteenpäin: Seuraava lainaus Wallacen sanomia, sama Maxin kirja, sen sivulta 209: ”Muistin että pari vuotta vanha kamani on ihan kauheaa, mutta eihän se olekaan; se ei vain oikein johda mihinkään ja yrittää liikaa olla nokkelaa ja taiteellista tekstiä sen sijaan että yrittäisi toimia tunnetasolla. Minusta tuntuu, että olen muuttunut, olen oppinut niin paljon siitä, millaista hyvä kirjoittaminen on.” Tätä mieltä herra kirjailija oli 90 -luvun alussa. Infinite Jest kypsyi ja sitä oli olemassa jo siellä täällä, mutta synteesi oli vasta tekeillä.

Terveisiä Taavetista

       

 

Luen D. T. Maxin kirjaa David Foster Wallace. Helena luki sen aiemmin ja odottaa nyt, että saisin luettua kirjan loppuun, jotta pääsisimme keskustelemaan siitä. Luulen, että kerrotusta Wallacesta eikä Maxista? Maxin kirjan mukaan on selvinnyt, että Wallace katsoi paljon televisiota. Lainaus Maxin tekstiä sivulta 148: ”...televisio oli valtava voima. Se oli jo muuttanut kertomisen tapaa pätkimällä tarinat lyhyiksi, helposti nieltäviksi ja rentouttaviksi osiksi. Kaikki myyteistä ihmissuhteisiin saivat mukautua tämän valtavan rehuannostelijan edessä.” Tämä siis Maxin tekstiä. Kirjassa on lukuisia kirjailijanimiä, joista huomaan, että näitä ei ole suomennettu. Jos haluaa pysyä ajassa, pitää hallita kieltä.

Repe(21)

>>>jatkuu>>>   

 

AAMULLA olimme molemmat vielä niin paljon ylikierroksilla, että lähdimme ulkoiluttamaan yhdessä Minniä. Linda halusi nauttia kahvin ulkona jossain pienessä kuppilassa. 

”Leikitään, että ollaan ulkomailla. Lomareissulla.” 

Minulle se kävi. 

Ulkona tajusin, että olimme tavallista varhemmin liikkeellä. Ensimmäiset töihinmenijät kulkivat vasta, vielä nukuksissa ja valjuina työpisteeseensä.

Kun olimme tulleet sen verran kauemmas pihamaalta, että saatoin päästää Minnin laskemaan aamukuset, Linda tarttui hihaani. Hän katsoi minua.

”Mitä?” kysyin.

”Mä puhun tämän sulle nyt yhden ja ainoan kerran.”

Odotin.

”Kun meille tulee riita.”

Linda nosti toisen kätensä torjuntaan. Hän vaiensi minut, tuijotti tiukasti ja rävähtämättömin silmin. Ymmärsin olla sanomatta mitään vastalausetta.

”Kaikille tulee riitaa, ennemmin tai myöhemmin. Siltä ei välty.”

”Selvä”, rohkaistuin sanomaan.

Minni lähti liikkeelle ja me perässä.

Linda selitti, että jos tämä meidän juttu menee pitemmälle ja meistä tulee pari ja kun me riitelemme jonain väistämättömänä kertana, hän ei halunnut kuulla eikä hyväksyisi silloin, että huorittelisin häntä.

”Joo”, sanoin. ”Käsitän.”

”Ymmärsitkö?”

”Ymmärrän ja ymmärsin.”

”Se on sääntö numero yksi, josta ei poiketa. Vyön alle ei saa lyödä.”

”Sovittu. Kumpikaan ei lyö vyön alle. Siinä tapauksessa.”

”Mä en kohdista tätä nyt sulle yksin”, Linda jatkoi, yhä leikittömän totisena ja hymyttömänä. ”Mä en vain siedä kaikkea paskanjauhamista enkä kaikilta. Näin on.”

Nyökkäsin.

”Jos mä lopetan huoraamisen, niin siitä ei sen jälkeen enää puhuta. Oletan, että sä edellytät, että mä jätän sen puolen?”

”Hyvä”, vastasin. ”Samaa mieltä. Oikein. Asia on selvä.”

Olen ymmärtänyt. Meni perille. Asia ei aiheuta eikä aiheuttanut minulle ongelmia.

”Pidä mielessä”, Linda sanoi vielä ja silti.

”Pidän.”

”Me emme voi olla yhdessä, alkaa olla kimpassa, jos tämä asia aiheuttaa sulle ongelmia?”

”Ei aiheuta”, vakuutin.

”Muistatko lupauksesi?”

”Kyllä.”

”Humalassa tai selvänä et huorittele mua. Et koskaan. Et edessäpäin etkä takana. Et missään.”

”Voin luvata. Harvinaisen helppoa luvata se.”

”Helppo luvata ja helppo pitää. Niinkö?”

”Kyllä”, vakuutin.

Kävelimme siirtolapuutarhaan, teimme lenkin sinne, mutta minulle ei jäänyt siitä juuri mitään muistikuvaa, vaikka kävelimme pitkät matkat puistikon viertä. Käsitin ja muistiini jäi ääni, joka syntyy hiekan ja soran tyynnyttävästä rahinasta jalkojen alla. Mieleen jäi yksittäisiä välähdyksiä sieltä täältä ja niissä oli pilkahduksina jälkikuvia osin lehtensä karistaneista lehti- ja omenapuista ja pienistä siirtolapuutarhamökeistä, jotka olivat kooltaan ja muutenkin kuin leikkimökkejä.

Silti tuntui kuin en olisi nähnyt koko aluetta enkä edes käynyt siellä. Koska kuljin Lindan ja Minnin kanssa. Näinkö silmissäni vain Lindan? Oliko hän kaikki mitä oli olemassa? Yhtäkkiä muuta ei ollut, vaikka vuorokausi takaperin hän ei ollut millään lailla osallisena elämääni. Hän saattoi olla unelma, täyttää sen osuuden, mutta unelma on aina enemmän tai vähemmän kuvitelma ja sellaiseksi tiedostettu.

Outoa, kummallista ja veikeää. Veikeää, että pystyin tiedostamaan tämän muutoksen sisässäni. Olin eri ihminen, muuttunut tai muuttumassa toiseksi, mutta minua ei ollut nukutettu tämän leikkauksen ajaksi, vaan se tapahtui paikallispuudutuksella, joten pystyin seuraamaan ja analysoimaan tapahtumaa. Se mikä oli meneillään minussa, ei tapahtunut salassa eikä salakähmäisesti. Näin itseni ja muutokseni ja hyväksyin asian.

Jollain tasolla Linda kuuluisi vastedes elämääni. Se tuntui selvältä ja varmalta. Millä kaikilla tasoilla? Tilanne eli vielä. Se oli hahmottumassa, tulivuorenpurkauksen se vaihe, jossa laava vyöryy alas rinteitä, jos kuvittelee laavan lempeäksi taikinaksi, joka vain muovaa kaiken ja muuttaa muuksi, uudeksi. Autoin tätä purkausta. Pyrin vaikuttamaan ja edesauttamaan sitä. Tai jos ei aivan niinkään, niin en pyrkinyt millään tavoin vastustamaan tapahtumakulkua. Se oli saanut minulta luvan. Olin mukana, valmis, hereillä ja selvä. Illan olut ei ollut sekoittanut mitään. Sitä ei tarvinnut laskea.

Linda oli juonut enemmän, mutta kaipa hänellä oli syynsä. Kaipa hänellä oli paineita ja pelkoja. Hän oli minun tavoin uuden ja yllättävän edessä.

Palasimme Vallilan kaduille ja jätimme siirtolapuutarhan taaksemme.

”Kiva paikka”, sanoin.

”Niin minustakin.”

Olimme kävelleet jonkin aikaa puhumattomina. En tiennyt mistä alkaen. Tulimme auki olevan pienen kahvilan kohdalle, jossa omistajarouva oli itse tiskin takana.

Tämä on kuin olisi Pariisissa, ajattelin. En ole käynyt siellä, Pariisissa, en ole käynyt oikeasti missään, mutta minulla on mielikuvia ja olen nähnyt erinäisiä filmejä, dokumentteja ja lukenut Pariisin kahviloista.

Minni sai jäädä ulos ihmettelemään. Talon maarajassa, kadun tasossa olevat pienet kellarinikkunat oli suojattu vahvoin rautaristikoin ja pujotin yhdellä kädellä koiran talutushihnan rautojen välistä ja tein umpisolmun. Aloin hallita sen.

Linda odotti vieressä ja seurasi.

”Sillä lailla”, hän sanoi.

Menimme sisään kuppilaan. Otimme kahvit ja riisipiirakat, joiden päällä oli munakokkelia.

”Munakokkeli on juuri paistettu”, myyjärouva mainitsi.

Linda kantoi kuppimme ja lautaset pieneen pöytään ikkunan ääreen. Minni näkyi ulkopuolella. Se katsoi jotain kadulla tai jalkakäytävällä olevaa, ei meitä kahta.

”Mikä on sun elämäntarinasi?” Linda kysyi.

Hauska kysymys.

”Onko nyt sen aika?” kysyin.

”On.”

”Sä harkitset sen jälkeen miten aiot suhtautua minuun?”

”Kerro vain ilman taka-ajatuksia?”

Linda hymyili tyynesti ja tasaisesti.

Olin hyvilläni siitä. Näin piti olla. En toivonut hänen olevan surullinen. Olisin kärsinyt siitä.

”No?” Linda patisti.

Ajattelin miltä kuulostaisi, jos kertoisin nyt, että rakastan häntä? Yöllä en ollut tuntenut vielä niin, en ollut halunnut sanoa sitä, noita sanoja, mutta parhaillaan tämän tunnustus, sen julistamisen tarve painoi sisälläni. Mitä Linda vastaisi, jos sanoisin sen? En usko rakkauteen ensi silmäyksellä. Niin hän sanoisi. Ja perään: Unohdat, että olen frigidi.

”Sun ei tarvitse kertoa historian aamuhämäristä asti”, Linda lisäsi.

”Anteeksi”, pyysin.

”Saat.”

”Kerroin jo, että mä olen hidas.”

”Se ei ole uutinen.”

Karjalanpiirakka munakokkelilla oli mainio valinta. Kahvi maistui.

Kerroin, että minulla ei ollut taiteellisia mielitekoja.

”Jos kaipasit tietää.”

”Hyvä”, Linda heitti väliin. ”Kaksi taiteilijaa yhdessä on kestämätön paikka.”

”Niin varmaan.”

Kerroin, että kiinnostuin autoista tietyssä vaiheessa. Se mahtui mieleen silloin ainoana. Ei ollut olemassa mitään muuta. Ehkä olisin parhaillaan sillä tiellä, hankkinut siltä alalta ammatin ja elämän, jos ei olut ja kapakkaelämä olisi viekoitellut sivuraiteelle.

Keskeytin ja söin loput karjalanpiirakasta.

”Ja nuoret naiset viekoitelleet?” Linda ehdotti.

”Tuskin”, vastasin.

”Älä valehtele.”

Keksin seuraavana armeijan, koska se on pakollinen ja koska olin vältellyt ennen inttiin menoani tuloksekkaasti kaikkea opiskelemista enkä ollut sitoutunut mihinkään muuhunkaan. Eli tuli mieleen, että voisin jäädä yhtä hyvin armeijan hommiin.

”Ajattelin tätä ja näin etukäteen.”

”Kapiaiseksi?” Linda kysyi.

”Niin. Olin niin viisas.”

En kertonut sentään, että mahdollinen ura armeijan harmaissa, kun olin vihdoin keksinyt sen, tuntui heti siltä, että tämä on sopiva ja juuri oikea ratkaisu meikäläiselle. Se oli ollut minua odottamassa kaiken varalta, vaikka en ollut tiedostanut asiaa ennen palvelukseen astumista.

”Tämä on tylsää”, sanoin. Fatalismia, ajattelin. Heppoista sellaista.

”Ei ole. Jatka vain.”

En puhunut Lindalle, että kerroin kapakassa suunnitelmiani. Nyt se hävetti. Kerroin jopa, että aion mennä RUK:hon tai puhuin miettiväni pitäisikö yrittää ja pyrkiä sinne? Puhuin tällaisia typeryyksiä, ennakointia ennen kuin olin ollut päivääkään intissä. Kuin kyse olisi pelkästään valinnoista.

Nämä suunnitelmat jäivät toteutumatta. Ne olivat joutavia ja turhia kuvitelmia. Asevelvollisuus, armeija osoittautui joksikin vallan muuksi kuin olin typeryyksissäni, tietämättömyyttäni, hyväuskoisuuttani ja nuoruuttani kuvitellut. Ehdin olla alokkaana palveluksessa vaivaiset kaksi viikkoa, kun kaikki etukäteiskuvitelmat olivat karisseet ja olin hylännyt täysin ja lopullisesti ajatukset armeijasta työnä ja urana, tulevaisuutena. Se ei ollut minua varten. Se ei ollut minun juttuni.

”Herätys”, Linda naurahti.

”Mihin mä jäin?” kysyin ja muistin sen samassa.

”Päätit jäädä armeijaan”, Linda muistutti.

”Aivan. Petyin siihen.”

”Ai, ai. Et ole ensimmäinen.”

”Siitä ei tullut mitään.”

En sisäistänyt enkä hyväksynyt, niellyt sitä typerää tottelevaisuuskurssia. Mikä muu asevelvollisuus ja asevelvollisuusaika on kuin orjallinen tottelevaisuuskurssi? Ja ne, jotka pääsevät ylemmälle tasolle, käskijöiksi ja komentajiksi, he ovat ensin madelleet käskettävinä, hyväksyneet sen ja käyneet tämän vaiheen jälkeen läpi manipuloijan opaskurssin. Yksinkertaisen manipuloijan kurssin. Pikasellaisen.

”Et jäänyt inttiin?”

”En.”

En kertonut, että se koko homma meni puihin.

”Susta ei ollut siihen?” Linda kiteytti.

”Ei. Hyvin sanottu. Ei ollut. Santsikuppi?”

”Mielellään.”

Linda nousi ja haki toiset kupilliset. Ne eivät maksaneet mitään.

”Kiitos”, kuulin Lindan kiittävän.

Sen jälkeen istuimme ja katselimme näyteikkunasta ulos. Se oli näyteikkuna ja siltä tuntui istua siinä. Ehkä paikan tilalla oli ollut ennen jokin pikkuputiikki? Ajattelin, että tästä tulee minun ja meidän kantakuppilamme. Ja jos meistä ei tule paria, silloin muistan ajatuksissani ja tässä samassa paikassa istuessani aina tätä tiettyä aamua.

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

   

Meillä on tapana huomautella toisillemme muistutuksia tyyliin – Tänään on kulunut kuukausi Tapaninpäivästä. Niin muuten on. Toissapäivänä, kun aloin lukea ääneen tätä erilaista äänenlukuprojektia, Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoitusta, sen toisen kirjoituskerran tuotosta, silloin oli kulunut kuukausi jouluaatosta. Toissapäivänä pääsimme urakassa sivulle 117 ja eilen, kun oli kulunut kuukausi joulupäivästä, olimme lopettaessamme päässeet sivulle 223. Pyöreät sata sivua jäi luettavaksi tänään. Aiomme lukea sen. Kun käsikirjoitusluku päättyy tänään, on yhä 26:s päivä tammikuuta ja Tapaninpäivästä on kulunut kuukausi. Onko siinä jotain mystistä merkitystä, että nämä kolme lukupäivää sattuvat sopivasti joulunpyhiksi, mutta kuukauden heitolla?

On varhainen aamuhetki. Helena on lähdössä sauvakävelylenkille. Talon mittari näyttää yhtä astetta pakkasta. Lempeä talvikeli. Maassa on lunta, teillä ja jalkakäytävillä.

Terveisiä Taavetista

    

 Viime keväänä ja kesällä, kun kirjoitin ensimmäisen version Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoituksesta, luin sen sitä mukaa ääneen Helenalle. Kun olin saanut kirjoituskerran päätökseen, lähetin tekstin hänelle sähköpostiin. Helena luki sen kokonaisuudessaan ja hyväksyi valtaosin. Joulukuussa luin sen itse ja totesin, että käsikirjoituksessa on paljon parannettavaa. Sain toisen kirjoituskerran päätökseen toissapäivänä ja kun kerroin, että seuraava askel on lukea se läpi, Helena ehdotti, että lukisin sen saman tien ääneen. Eilen aamulla aloitimme tämän projektin ja iltakuudelta olimme päätyneet sivulle 117. Kolmannes luettu.

Helena teki minun lukiessani omia merkintöjään vihkoonsa ja piirsi siihen, kuvitusta kenties. Ajatus oli, että arvostelisimme käsikirjoitusta, kun se olisi luettu kokonaan, mutta merkitsin jo tältä alkukolmannekselta itselleni ylös muistiin paranneltavia kohtia ja asioita. Isompia ja pienempiä. Listasin esimerkiksi, että Omat mietteet on rajattava vähemmäksi ja kirjoitettava ne jotenkin mielenkiintoisemmin. Se taitaa kattaa puolet käsikirjoituksesta, myös lukemista odottavasta kaksi kolmasosasta. Pysyväisohje. Jännitän eniten, kantaako juonikulku eli onko teksti koossa juonen osalta? Tuleeko käsikirjoitukseen vielä isoja ja mullistavia rakennemuutoksia vai onko siinä pelkkää hiomista? Kolmas kirjoituskerta odottaa, mutta häämöttääkö sen takana sitä seuraava tai seuraavia?

    

Repe(20)

 >>>jatkuu>>>  

OLIN iskenyt silmäni ja ihastunut Lindaan. Se tapahtui heti silloin, vuosi sitten, kun tutustuimme. Kohtalo esitteli meidät. Kohtalo on kyyninen heppu tai heputar. Kauneuskilpailuprinsessa istuutui viereiselle baarijakkaralle ja seuraukset olivat odotetut. Meikäläinen alkoi kuvitella ja elättää mielessään kaikenlaista. Ylipäänsä mahdotonta. Tiesin nimittäin kaiken aikaa, että esimerkiksi Lindalla oli joku, että hän seurusteli. Mutta sellaisen seikan voi haudata mielessään tai poistaa päästä paremmin. Vasta, kun näin hänet fyysisesti eilen vai oliko se toissa päivänä, kun näin hänet ja Joren yhdessä, samalla kertaa, rinnakkain ja kun Linda sanoi varta vasten, että Jore on hänen ukkonsa, se muutti jotain. Pysyvä muutos. Lindan ja minun suhde siirtyi luotettavaan kaveruuteen, välitilaan ja jolla ei ole yhteistä tulevaisuutta yli tietyn kaveruusrajan.

Tähän mielentilaani Linda tuli ja soitti ovikelloa. Olimme tarinoineet ja rupatelleet nyt korkeintaan kaksi tuntia sen jälkeen ja jokin pessimisti minussa odotti ja epäili yhä, että milloin vain Linda saisi päähänsä, että hän lähtee sittenkin ukkonsa perään. Hän kääntää kurssin. Kuulin ja ymmärsin, mitä Linda puhui. Okei, hän kielsi minua puhumasta edes herra Joresta, mutta mitä se merkitsi? Ihmisille tulee kinaa ja eripuraa, hetkellistä tai pysyvämpää eivätkä kimpassa asuvat, yhteen muuttaneet, yhdessä elävät tee tässä suhteessa poikkeusta.

Olin varaventtiili. Olin ensimmäinen, jonka luo Linda saattoi tulla sydänsuruineen. Olinko? En tiedä. En tiennyt Lindasta mitään.

En ajatellut, että Jore voi olla odottamassa talon kulmalla. En pelännyt sitä seikkaa, koska en ajatellut asiaa. Jos olisin ajatellut, olisiko minulla ollut mietittynä valmis vastaus tai evästys: ”Mitä jos selvittäisitte välinne.” Jokin sellainen lause, joka sijoittaisi minut tämän draaman ulkopuolelle. En ollut siinä mukana.

Mitään Jorea ei näkynyt. Minulla oli avain, mutta niin oli myös Lindalla. Nousimme raput ylös kolmisin. Ei vastaantulijoita.

”Kotona taas”, Linda sanoi, kun sytytimme valon eteiseen ja suljin oven käytävään.

”Vai mitä?” Linda kysyi.

”Kyllä.”

”Ensimmäisenä nappuloita Minnille. Saanko minä laittaa?”

”Saat. Ole hyvä.”

Katsoin, seurasin, olin läsnä. Sydämessä tuntui oudolta. Sairasta, ajattelin.

Kun koira oli hoidettu, istuimme kyökin pöydän ääressä. Meillä oli tölkit edessä ja katsoimme niiden yli toisiamme. Linda avautui tunnekylmyydestään. Hän selitti jäävänsä jotenkin ulkopuoliseksi rakastellessaan. Se oli alkanut hänellä jo nuorena eli hän oli ollut alusta asti sellainen.

”Ehkä en pysty heittäytymään ja keskittymään siihen. Olen vain puolinaisesti läsnä.”

Kuuntelin ja katselin.

”Kuulostaako tää täysin päättömältä?” Linda kysyi.

”Ei”, vastasin. ”Päinvastoin.”

Kerroin, että minulla on itselläni tilanteita, jolloin tarkastelen itseäni ja tekemisiäni ikään kuin ulkopuolelta. Koen niin.

Kohautin olkia: ”Onko se sama juttu? Mitä luulet?”

”Voi olla.”

Sitten Linda kertoi, että hän uskoi tunnekylmyydestä olevan hyötyä, kun jakaa persettä. Nyökkäsin. Olin samaa mieltä.

”Oletan, että se on välttämätöntä”, Linda jatkoi.

Nyökkäsin jälleen. Mietin miten me olimme joutuneet tähän? Miksi Linda halusi puhua tästä aiheesta? Oliko hänellä jokin viesti tai tarkoitus siinä?

Mietin näitä sillä lailla tarkoituksettomasti, että en hakenut enkä haikaillut saada niihin varsinaisia vastauksia enkä selityksiä. Selitysosasto oli minulla omassa päässäni. Tunsin ja uskoin ymmärtäväni sangen hyvin Lindan tuntemuksia, oli se kuviteltua tai ei, minun puoleltani.

Minni söi, kuunteli puheitamme, piti seuraa, mutta hakeutui viimein eteisen puolelle, haistoi kynnysmattoa, kiersi sitä ympäri ja laskeutui istumaan ja pitkäkseen.

”Onko sulla kortsuja?”

Kysymys yllätti.

”Ei. En tiennyt tarvitsevani.”

”Tuo kuulostaa, että puhut tosissasi.”

En vastannut. Olin kuvitellut, että viettäisin tämän ensimmäisen illan yksin. Sanoin sen mielessäni, itselleni ja lisäsin siihen Minnin: Minnin jälkeen, kun kävi ilmi, että olisimme täällä asunnolla kahden tulevan yön, siinä vaiheessa asennoiduin sen mukaisesti. En ollut kuvitellut hakevani itselleni tänne naisseuraa enkä ollut odottanut, että sellaista ilmaantuisi itsestään.

”Tarkoitan”, Linda sanoi. ”Tarkoitan, että sitten se ei onnistu. Mä olin ajatellut pitää sut ulkona tästä kaikesta, meidän kahden suhteemme puhtaasti ei-fyysisenä, mutta äsken tuli mieleen, että eikö se ole minulta itsekästä? Sanoin itselleni, että sä olet itsekäs donna. Mutta jos ei löydy kortsuja, ei tipu pillua. Onko riittävän selvä ja ymmärrettävä sanoma?”

”On”, myönsin.

”Otetaanko toiset?”

”Ei”, kieltäydyin. ”Sä voit ottaa, ota mun puolesta, mutta mä jätän tähän yhteen.”

Linda päästi ynähdyksen.

”Mua ei nukuta vielä”, hän sanoi. ”Minni on väsynyt. Nyt se nosti päätään, kuuli nimensä.”

”Niin.”

Katsoimme sitä molemmat ja koira laski pään takaisin etutassujen päälle.

Ajattelin oliko sillä ikävä? Sitä oli siirretty paikasta toiseen. Siltä ei ollut kysytty halusiko se? Koira oli joutunut sijoituskotikierteeseen. Viimeisenä tai nykyisenä se eli koiramaisuuksiaan kahden laitapuolen elävän matkassa, mutta onneksi sentään sisällä lämpimässä.

Linda nousi ja otti seuraavan tölkin jääkaapista. Tölkki sihahti.

”Oletko varma?” hän kysyi.

”Olen”, hymyilin. Kysyin haittaako häntä, jos käyn pesemässä hampaani?

”Ja sen jälkeen nukkumaan?” Linda arvasi.

”Ehkä.”

”Haittaa.”

”Mä taidan mennä silti hammaspesulle.”

Kävin vessassa. Kun tulin sieltä, Linda ei istunut enää keittiön pöydän ääressä eikä Minni ollut kynnysmatolla uneen vajoamassa. Naiset olivat menneet minun yksiööni. Linda istui nojatuolissa pimeässä, eteisestä lankeavassa hämyssä, tölkin kanssa ja Minni istui hänen jalkojensa juuressa.

”Se tuli perässä. Olen syytön. Kun se havahtui ja huomasi, että sä puutut ja mä tulin istumaan tänne, ilman lupaa, sori, se tuli perässä.”

”Ei mitään”, vähättelin. Riisuin farkut ja sukat ja istuin sängyn laidalle. Katsoimme toisiamme.

”Miten käsi?”

Sitä särki.

”Siinähän se.”

”Sä olet laiha.”

”Itse olet.”

”Alatko soitella?”

”En. Totesin.”

Käänsin päiväpeitteen sivuun ja kallistuin pitkäkseni. Laitoin terveen käsivarteni taakse pään ja tyynyn väliin. Näin siitä Lindan.

”Pahoittelen, jos nukahdan.”

”Siitä vaan.”

Linda joi tölkistään.

Minni tuli haistamaan minua, sänkyä, katsoi suu auki, kieli roikkuen suusta. En silittänyt sitä. Ajattelin, että paras antaa sen valita paikkansa, hakeutua levolle minne halusikin. Ehkä Minni oli yhä epävarma tulisiko vielä jokin muutos, lähtisimmekö sittenkin uudestaan liikkeelle? Vai tarvitsiko sen päästä vielä ulos?

”Jäikö Minnille vettä kippoon?” huolehdin.

”Käyn tarkistamassa.”

Linda meni ja Minni perässä. Naiset tulevat ja menevät, ajattelin löyhästi. Yhtäkkiä naiset ovat jossain lähistöllä, läsnä ja sitten yhtä varoittamatta nämä poistuvat.

Katsoin ikkunasta ulos pimeälle taivaalle. Kaupungin valot siivilöityivät huoneeseen ja niiden olemassaolon aavisti mustan taivaan alla.

Kuulin vessan oven käyvän. Heräsin siihen, kun Linda kömpi viereen ahtaaseen yhden hengen sänkyyn.

”Käänny kyljellesi”, hän kehoitti.

Tein niin. Käännyin terveen käsivarteni päälle ja samalla seinää päin. Linda painautui vasten selkääni ja kietoi käsivartensa kipsin alapuolitse, mahalle, aika lähelle. Odotin, että hän tunnustelisi miten minun puruluuni voi, mutta käsi pysyi vatsalla. Tunsin hänen hierovan itseään tuntumaan.

”Mahdutko sä?” kysyin.

”Mahdun. Onko sun paha olla siinä?”

”Ei.”

Päinvastoin, ajattelin ja seuraavaksi, että tällainen sänkyseura oli minulle uutta. Olin tottumaton. Koin uuden tunnelman ja tunteen. Ajattelin, että jos toinen käteni olisi ollut se, joka oli kipsissä, makaisimme nyt toisin päin ja Linda työntäisi pientä pyllyään vasten nivusiani. Vapaa käteni oli alla, sängyn ja kylkeni puristuksessa ja toinen poissa pelistä, mutta tunsin ja tiesin silti, että kulli oli jäykistymässä. Oliko se ollut kaiken aikaa tai mistä alkaen?

”Olisitko sä halunnut?” Linda kysyi korvanjuurestani.

”En”, vastasin.

Sen jälkeen tunsin hänen tarttuvan pienellä kädellään kulliini tai ei varsinaisesti tarttuvan, vaan hän laski kätensä pullistelevien kalsarien etumukselle. Hän ei uskonut. Hänen piti kokeilla. Oliko se Lindaa, yksi piirre hänessä? Oliko häntä huiputettu mennen tullen ja hän oli oppinut varmistamaan asioita, oppinut antamaan puheille sen arvon, minkä ne ansaitsevat? Puheet ovat puheita. Ne pätevät tai eivät päde.

”Sulla seisoo.”

Anna seistä, ajattelin.

”Runkkaanko?”

En tiennyt, halusinko? En sanonut mitään.

”Teeskenteletkö nukkuvaa? Ei onnistu.”

”En teeskentele.”

Ajattelin mitä sotkua siitä tulisi.

”Jos mä kiipeän sun yli?” Linda ehdotti. ”Pyllistän sulle tai sä käännyt selällesi. Se voi olla parasta.”

Linda puhui kuin olisin sairas. Siinä mielessä olin, että minulle saattoi antaa hoidon ja minut saattoi vapauttaa tästä vaivasta.

Ajattelin, että minulla ei ole kondomeja, joten se siitä.

”Katsoin käsilaukusta”, Linda sanoi. ”Mulla oli yksi kortsu. Käynkö hakemassa sen?”

Ei tarvitse, jos teet sen minun takiani, ajattelin sanattomana.

”Meneekö vaikeaksi?”

”En tiedä.”

Ajattelin, että Linda saattoi huiputtaa itse. Hän on voinut tietää ja muistaa, että hänellä on kortsu käsilaukussa, mutta jätti sen sanomatta. Siihen voi olla monta syytä.

Linda kohottautui kyynärpäänsä varaan. Tunsin sen ja tiesin näkemättä. Hänen hiuksensa koskettivat kaulaani ja poskeani.

”Mä haen”, hän kuiskasi.

”Jos haluat”, vastasin.

Sänky keinahti, kun Linda nousi. Käännyin selälleni. En siirtänyt peittoa sivuun pois päältä enkä riisunut kalsareita. En tehnyt valmisteluja. Makasin selälläni, silmät auki. Kuulin Lindan sanovan jotain Minnille ja sen jälkeen näin hänen palaavan makuuhuoneeseen, siis minun huoneeseeni, näin hänet alastomana ikkunasta siivilöityvässä kuumaisessa valaistuksessa, pienet, eteenpäin kurkottuvat rinnat ensin sivukuvana ja sitten suoraan edestä, lähempänä.

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

    

Lähtevän kunnnajohtaja Anne Ukkosen haastattelu paikallislehdessä herätti kaikenlaisia ajatuksia ja ajatuksensirpaleita. Ulkopaikkakuntalaisia ovat muun muassa kaikki Luumäen kesäasukkaat. He seuraavat Luumäen asioita ja tapahtumia omalta kannaltaan. Kesäasukkaina heillä on suuri rakkaus tätä kuntaa ja sen rantoja ja metsiä kohtaan. Sitä ei voi epäillä. Tänne he kaipaavat arjen keskellä. Ehkä heistä tuntuu, että Luumäellä vakituisesti asuvat ovat etuoikeutettuja saadessaan asua täällä ympäri vuoden? Luumäkeläiset voivat ottaa tämän haasteena vastaan ja pyrkiä järjestämään entistä kattavampia palveluja myös osa-aikakuntalaisten tarpeisiin ja vaatimuksiin. Aina on varaa parantaa.

Repe(19)

 >>>jatkuu>>>     

LINDA oli niin hoikka. On. Olin järjissäni ja olin sotkeutumassa johonkin sellaiseen, jota en halunnut enkä kaivannut. Tai jota pelkäsin, joka arvelutti. Linda oli pikkuhuora. Hän on lyhyt ja hoikka, tyttö tai lapsi ennemmin kuin nainen. Ja kun sellainen naissukupuolen edustaja jakaa persettä, häntä voi sanoa aiheesta pikkuhuoraksi.

Ei muuta. Ajatukseni kulkivat tällaisia reittejä, mutta eivät pitemmälle.

Söimme pizzaa. Istuimme Mäkelänkadulla kebab-paikassa ja Linda oli tilannut pizzan. Siinä oli täytteenä herkkusieniä, ananasta ja katkarapuja, valkosipulia. Linda joi olutta, hän imi toista tuopillista ja minä olin juonut kahvin. Linda syötti minulle osan pizzasta.

”Musta on kiva syöttää sua”, Linda virnisteli. ”Saanko?”

”Saat.”

Linda kertoi jossain välissä, että hän ei ollut koskaan aikonutkaan mennä naimisiin Joren kanssa.

”Niinkö?” kysyin.

”Epäiletkö sä sitä?”

”En.”

”Sun äänesi on sellainen kuin epäilisit?”

Vakuutin, että se ei pitänyt paikkaansa. Selitin silti, että en halunnut sotkeutua heidän kahden väleihin.

”Ei ole mitään välejä”, Linda älähti. ”Hitto. Älä puhu mulle Joresta.”

”Ei sitten. Anteeksi.”

”Saat.”

Sitten Linda palasi kuitenkin itse Joreen: ”Sä et tiedä minkälainen tyyppi se on. Voin sanoa, että mä tunnen henkilön.”

Meni Lindan yksinpuheluksi, koska en ottanut kantaa.

”Kerron ehkä joskus tarkemmin.”

Linda katsoi minua, vakoili ilmettä: ”Vai oletko sä sensaationnälkäinen?”

”En.”

”Et edes normaaliutelias?”

”Miten lienee”, vähättelin.

Tätä se on, ajattelin. Kapakkaseura. Kapakassa olo. Känniset viihtyvät keskenään ja jos joukossa on joku selvä, tämä istuu vaitonaisena ja vaivautuneena. Sille ei mahda mitään. Puheet menevät jotenkin niin älyttömiksi, ettei niihin tee mieli puuttua.

Istuimme ikkunapöydässä, joten saatoin pitää Minniä silmällä.

”Karkaako sun naisesi?” Linda kysyi.

Hän huomasi sen. Tiesin hänen tarkoittavan Minniä. Ajattelin, että voisin kertoa perusteellisesti meidän tämän päivän aiemmasta seikkailustamme, mutta en tiennyt kuinka vastaanottavainen Linda oli? En tiennyt oliko hänellä pohjia? En tiennyt oliko hän ottanut jotain muuta, sellaista, mistä puhutaan vain valikoidussa seurassa, kaltaisten kesken?

”Koira pärjää puoli tuntia itsekseen.”

”Kyllä”, myönsin.

En ollut katsonut kellonaikaa, kun tulimme pizzalle, mutta arvioin, että olimme istuneet jo puoli tuntia, yli. Minni saisi olla ja viihtyä itsekseen kadun laidassa tunnin tai enemmän. Tai siinä vaiheessa, kun tunti olisi kasassa tai Linda ottaisi vielä yhden tuopin, kolmannen, silloin lähtisin, asiallisesti, mutta päättäväisesti.

Koira seisoi. Se ei ollut laskenut peräpäätä asvalttiin. Se odotti, tuijotti ovea, josta olimme menneet ja vain hetkittäin ympärilleen, kun joku lähestyi ja ohitti sen. Ajattelin, että Minni ei ollut tottunut odottelemaan kapakoiden ovilla.

Linda keksi, että voisin sanoa, että koira oli hänen, siis Lindan. Se tuli yhtäkkiä. Jos joku kysyisi. Yllättävä, järkevä väläys. Tiesin itsestäni tai uskoin, että myös humalassa voi saada fiksuja oivalluksia ja Linda sai nyt yhden ja alkoi pyörittää sitä keskustelussa. Muita ei ollut siinä mukana kuin me kaksi. Kebab-paikassa oli porukkaa useimmissa pöydissä, ei tungokseen asti, mutta aika täyttä ja puheensorina oli äänekästä, mutta me olimme pysyneet silti omassa, yksityisessä, kahden hengen kuplassamme. Linda oli katsellut välillä ympärilleen, kierrättänyt katsetta niin kuin olisi hakemassa panoa, seuraavaa asiakasta, mutta hänen katseensa palasi näiltä pyrähdyksiltä takaisin minuun ja hän jatkoi juttua siitä, mihin oli jäänyt, jos muisti, mitä oli puhunut.

”Sitä ollaan niin hiljaista”, Linda sanoi. Hän oli sanonut saman ainakin kolmeen eri otteeseen. Joka kerta olin hymyillyt ja myönnellyt vastaukseksi: ”Niin. On vähän outo olo.”

”Ota kalja, se auttaa.”

”Uskon”, vastasin, mutta en tehnyt sitä. Osaan olla päättäväinen tai olin ainakin nyt. Olin siltä osin voimieni tunnossa. Olin siinä mielessä, että en edes käsittänyt, miten olin voinut retkahtaa aiemmin? Niin helpolla. Niin monta kertaa, aina uudestaan ja uudestaan. En tajunnut sitä. Olin äimänä.

”Helppoa. Voit sanoa kelle hyvänsä, että se ei ole sun koirasi. Hei, niin kuin ei olekaan. Et puhu mitään paikkansapitämätöntä.”

Nyökkäsin. Olin samaa mieltä. Helpotti, kun löytyi tällainen tekosyy. Se helpotti myös siltä osin, että pystyin jälleen ajattelemaan paremmin. En kokenut olevani täysin kiipelissä. Ajattelin vaihteeksi Lindaa. Hänellä oli tilillään reilu sata euroa rahaa ja hän puhui, että aikoi pimittää sen soppalassa.

”Sä menet huomenna soppalaan?” kysyin.

Linda katsoi minuun: ”Sanoinko niin?”

”Oletan.”

Linda mietti: ”Pakko. Se on huomenna.”

Olimme syöneet pizzan ja Linda kysyi haittaako, jos hän ottaa pari kaljatölkkiä mukaan?

”Ei haittaa.”

”Saanko tarjota sulle yhden?”

”Et.”

”Tarkoitan en nyt täällä, mutta jos mä otan sua varten yhden kaljan ja itselleni kaksi. Uskallatko sä ottaa yhden kaljan?”

”Uskallan”, vastasin heti. Vastasin niin jo sen takia, että pääsisimme lähtemään. En viihtynyt. En kyennyt rentoutumaan, päässyt siihen rentoon tilaan kuin pitäisi.

”Mutta”, Linda sanoi.

Hän oli humalassa, ymmärsin. Hänellä oli ollut pohjia, kun hän tuli asunnolle. Oliko hänen pitänyt ottaa rohkaisuryyppyjä?

”Niin?” kysyin.

”Mä ole silti sitä mieltä, että meidän pitäisi muuttaa yhteen.”

Kaksi ongelmaista yhdessä. Onko se hyvä asia? Pystyisimmekö tukemaan toisiamme vai kävisikö siinä niin, että kun toinen sortuisi, jos sortuisi, toinen luisuisi saman tien perässä? Se tuntui kovin todennäköiseltä.

”Mä käyn huomenna soppalassa, olet oikeassa, mutta entä jos hommataan meille yhteinen asunto?”

Linda oli pienessä humalassa, mutta hänen järkensä toimi. Hän huomasi ja huomioi asioita: ”Et innostunut?”

”Kyllä ja ei, ajattelinpahan vain.”

”Sulla niitä on, ajatuksia, on ollut ainakin tätä ennen.”

En ollut varma oliko se kehu vai arvostelua?

”Ajatteletko kenties, että mä voisin mennä Terin luo? Tunnusta vaan.”

”En ajatellut sitä.”

En ollut ajatellut sitä, mutta Linda toi itse sen minun mieleeni. Miksi hän ei mennyt Terin luo? Totta kai hän sai tulla meikäläisen oven taakse, mutta eikö olisi ollut luonnollisempaa, jos hän olisi hakeutunut Terin luo? Heillähän oli jonkinmoinen kimppa.

”Se asunto on Terin nimissä”, Linda sanoi. ”Mulla oli tämä Joren kämppä ja Terin kämppä. Kaksi asuntoa. Aika hyvin, vai mitä? Ei pitäisi valittaa.”

Katsoin taas koiraa ulkona katulamppujen valossa. Ilta oli pitkällä, mutta ei tarvinnut pelätä, että tulisi pimeä.

”Mä otan neljä kaljaa, jos mä saan kassin? Tai saanko pyytää, että sä ottaisit kaksi tölkkiä oman rotsisi taskuihin?”

”Saat pyytää”, lupasin.

”Hienoa.”

Kurdilla, turkkilaisella, iranilaisella tai mikä olikaan oli antaa ohut, valkoinen, ilman mainoksia oleva kassi Lindalle.

Minni oli innoissaan, kun tulimme ovesta kadulle. Linda tervehti ja tuljutti koiraa meidän molempien edestä, mutta Minni kiepahti myös siihen minun jalkoihini.

”Koska mä olen jäänyt tunne-elämäni osalta lapsen tasolle”, Linda sanoi, katse yhä koirassa.

Meillä ei ollut kesken tai Lindalla ei ollut jäänyt mielestäni mikään puhe sillä lailla kesken, että tämä olisi siihen jokin lopullinen summaus tai siirto eteenpäin. Ymmärsin silti, mitä hän tarkoitti, mitä yritti tuoda julki.

”Lapsi”, Linda toisti. ”Tiedätkö, kerronko, että lapsi osaa käyttää valtaansa.”

Nyökkäsin. Pääsimme liikkeelle.

”Kuulitko ja ymmärsitkö?”

”Luulen”, sanoin ääneen.

Sarjassa lapsen vallankäyttö, joka oli samaa perua kuin esimerkiksi koira, josta tulee perheen pomo, lauman alfa. Vai menikö vertaus pitkäksi. Niin kuin syöttö voi mennä pitkäksi lätkäkaukalossa tai jalkapalloareenalla.

En tiedä olinko valmis kuuntelemaan tätä filosofointia. Hei, vaimoni on filosofi, kotitarvefilosofi. Filosofinaisystäväni on prostituoitu. Minun huoraava naisystäväni avautuu filosofisesti.

Kuuntelin tämän suodatuksen läpi ja tiesin kuulemattakin, mikä oli Lindan tarinan ydin: Lapset ja tytöt tietyssä iässä, tytöt varsinkin osaavat kietoa aikuiset sormensa ympäri. He pompottavat aikuisia mielihalujensa mukaan.

”Sullako on jäänyt tämä ikävaihe päälle?” kysyin oma-aloitteisesti, viisaasti.

”On. Mä nautin tietkö myös siitä, että miehet, herrat asiakkaat rakastuvat minuun.”

”Ymmärrän.”

”Sussa mä näin henkilön, joka on samanlainen narri kuin olen itse.”

”Pysyn mukana”, hymähdin.

”Väitätkö sä, että sulla menee hyvin?”

”En väitä.”

Menimme kadun yli, raitiotiekiskojen yli ja Mäkelänkadun toisen puolen kahden ajokaistan yli. Ajattelin kuunnellessani, että Linda on varmaan yksi niitä ammattilaisia, joka pitää ja nauttii jollain tasolla työstään, hommastaan ja että tilanne on se, vaikka hän ei toisaalta pidä hommastaan. Tajusin, että se pätee työhön kuin työhön ja että se pätee myös elämään. Elämästä ei tarvitse pitää, ei sen enempää kuin itsestään. Molemmat joutuu hyväksymään eikä niistä pääse eroon ilman ponnisteluja.

”Nyt mä mietin, käytänkö mä samaa taktiikkaa ja maneereja suhun?” Linda kysyi ääneen.

”Siitä vaan, vapaasti.”

”Tarkoitan, että onko se reilu peli? Tiedätkö mä epäröin tulla tänään vai vieläkö on sama päivä?”

”On”, sanoin väliin.

”En tullut suoraan tänne. Menin keskustaan asti. Mä olin vähän hukassa ja tunsin oloni paremmaksi vasta, kun palasin Kallioon, mutta en saanut mentyä Terin luo. Tiedät Terin?”

”Tiedän.”

En tiennyt, mitä hänen huomautuksensa tarkoitti.

”Anteeksi, jos puhun sekavia.”

”Kuka vain saattaa puhua sekavia.”

Linda pysäytti minut, meidät. Talutin Minniä hihnassa ja koira pysähtyi myös. Olimme niin lähellä kotia, asuntoa, kämppää, että näimme rakennuksen sivun seuraavan sivukadun muodostamasta aukosta, vaikka ei vielä meikäläisen boksin ikkunaa.

”Vielä voit kääntyä”. Linda sanoi niin totisena kuin vain humalainen osaa.

”Tarkoitit puhua itsestäsi?” korjasin.

”En. Puhuin sinusta. Voit käskeä mut painumaan tieheni. Mä en tiedä sulle mitään hyvää.”

Hymyilin. Pudistin päätä.

>>>jatkuu>>>