Terveisiä Taavetista

   

Syyskuu päättyy. Lainasimme hienosta Luumäen pääkirjastosta Kalle Päätalon Pato murtuu -teoksen. Eilen oli vuorossa Kaunis kesäpäivä -blogissa Tiikerintalja(9) -postaus, mutta tänä aamuna palaan Päätaloon. Olen lukemassa Viimeinen savotta -romaania sivulla neljäsataakuusikymmentä. Loppukiemurat edessä. Eilen tuli mieleen, että en ollut välttämättä edes viidentoista, kun luin sen ensimmäisen kerran. Mainitsin aiemmin, että kirja teki minuun modernin vaikutuksen. Koin sen rakenteen silloin kiehtovana. Välillä oli seurannassa sairas, vanha, kuoleva minähenkilö ja sitten siirros penskaikään, nuoruuteen ja miehuusvuosiin, taas takaisin vanhan äijärähjän vaiheisiin ja muutamien sivujen tai pitemmän tekstikatkelman jälkeen jälleen paluu menneeseen. Kalle Päätalon kieli oli suoraa ja konstailematonta ja siinä oli runsaasti uudissanoja, sellaisia sanoja ja sanontoja, joita en ollut kuullut kenenkään käyttävän ja joita ei ollut tullut vastaan lukemissani nuorten- ja seikkailukirjoissa. Kirjaston lastenosaston kirjat olivat tosin siinä vaiheessa jääneet jo taakse. Aikamuodot vaihtelivat Päätalon kirjoituksessa mielenkiintoisesti. Minä -kertoja oli välillä korostetusti tässä hetkessä, preesensissä ja sitten tuli jatkoa, jossa oli muistoja toisilta ajoilta, imperfektissä tai pluskvamperfektissä.

Tiikerintalja(9)

 >>>jatkuu>>>    

”Saatko kaiken kulkemaan?” 

”Saan.”

”Mä lähden. Näemme.” 

”Näemme.”

Sheriffi astelee hevosensa luo. 

Joe kääntyy takaisin taljojen puoleen. Hän levittää toisen niistä pohjaksi, karvapuoli maata vasten ja asettaa toisen nahan maassa olevan päälle niin, että nyljetyt puolet tulevat vastatusten ja käärii niistä yhden pitkän rullan taivuttaen käpälät sen sisään. Hän sitoo paketin molemmista päistä sheriffin jättämällä köydellä katkomatta sitä ja jättää lopun kiepistä maahan odottamaan. Hänen on helppo nyörittää tämä käärö mattona satulan taakse ja kuljettaa sillä keinoin.

Seuraavaksi Joe kaivaa ja puhdistaa puukolla tiikerien päät. Hän leikkaa ja viiltelee irti kurkkulihat nahkaan asti, poistaa kielet ja kuopii enimmät osat aivoja. Hän ei pyri tekemään kovin hyvää eikä tarkkaa työtä. Koska ei halua tahria lainaköyttä pahemmin vereen, hän käy uudestaan myllyn sisällä, löytää muutamia pitkiä, sepän takomia nauloja ja myös litteän, ruostuneen, hylätyn näköisen vanneraudan kaaren. Hän olettaa, että sitä on käytetty pitämään säkin suuta auki, kun jauho varisee alas myllyn tuutista.

Vanne on poikkinainen. Se on viskattu myllyn nurkkaan muun sekalaisen roskan joukkoon. Joe ottaa sen, palaa ulos teurastuspaikalle ja työntää raudan toisen tiikerinpään kaula-aukosta sisään ja ulos suusta, hampaiden välistä ja ottaa ja liittää toisen tiikerinpään siihen seuraksi. Mutta rauta on niin puhkiruostunut ja pehkuuntunut, että se katkeaa, kun hän yrittää taivuttaa vanteen päähän jonkinmoiset väkäset yhdistämään sen lenkiksi. Eläinten päät valahtavat takaisin tantereelle.

Siinä vaiheessa toinen, vähäpuheinen intiaani tulee ja viskaa maahan, päitten viereen malliksi nuoresta puunvesasta katkaistut, tuoreet seipäänpätkät tai vitsakset.

”Kiitos”, Kentucky-Joe kiittää. Hän ymmärtää olleensa tyhmä. Hän epäilee, että intiaanit pitävät häntä varmaan heikkolahjaisena ja hemmoteltuna, huonona ja taitamattomana käsistään. Hän ei ole ajatellut koskaan syvemmin, mikä käsitys intiaaneilla on ja täytyy olla valkoihoisista, ylempirotuisista? Koska intiaanit ovat niin ylpeitä, korostetusti sitä, heitä täytyy rasittaa ja tuntua ikävältä, että osaamattomat ja heikkolahjaiset ja -voimaiset valkonaamat saavat kaiken ja heille, alkuperäiskansalle jää vain hyljeksittyjen osa.

Intiaani kääntää selkänsä ja menee pensaiden välistä syvemmälle rannan tiheikköön. Hetken mielijohteesta Joe astelee perässä. Siellä on vain muutaman yardin päässä se toteemi tai hautatarha tai alttari, jonka intiaanit ovat pystyttäneet ja koonneet. Joe on käynyt siellä ensimmäisen kerran monta vuotta sitten, mutta hän ei muista siinä olleen ennen mitään aitausta suojaamassa ja rajaamassa tätä pyhää paikkaa.

Intiaanien pyhäkkö, jolla ei ole taatusti yhteyttä kristinuskon kanssa eikä kirkon ja pappien kanssa. Täällä harjoitetaan epäjumalien ja henkien palvontaa. Loitsuja. Mitä lie? Joe ei ole mielestään ahdasmielinen, mutta hän ei ole toisaalta kunnon uskovainenkaan. Hän antaa uskovaisten olla ja tehdä omat asiansa mieleisellään tavalla, mutta ei ole tuntenut koskaan vetoa sitä seuraa kohtaan.

Savu nousee nuotiosta. Ensimmäiset liekit syttyvät ja toinen intiaaneista, joka kyyristelee savun vieressä, lisää kuivien korsien päälle pieniä puunpirstoja ja oksia. Hän ei ole huomaavinaan Kentucky-Joeta. Se intiaani, joka toi vitsakset tiikerien päitä varten, asettuu polvilleen toteemipaalun eteen, joka ei kohoa mihinkään ylhäiseen korkeuteen, vaan on vain muutaman jalan pituinen, karkea tukki. Puu on saanut monia kolhuja. Sitä on veistetty. Koska sheriffi mainitsi tiikerien riehuneen rantaa pitkin, Joelle tulee mieleen, että jäljet voivat olla peräisin tiikerien kynsistä. Urat hohkavat tuoreuttaan muuta puuainesta vaaleampina. Ne eivät näytä puukolla tai kirveellä kaiverretuilta, vaan ovat tosiaan todennäköisesti kissapetojen tekosia.

Joe ei sano mitään. Hän ajattelee, että pohjimmiltaan hän taitaa olla enemmän näiden alkuasukkaiden heimoa, näiden etäinen sukulainen ennemmin kuin minkään Cal Habbardin tai sheriffin veriveli. Suomalaiset ovat erikseen ja ovat olleet aina. Näillä laajoilla preerioilla ja isoilla jokivarsilla on eroteltu tarkkaan englantilaiset ja ranskalaiset toisistaan, irlantilaiset, saksalaiset, ruotsalaiset tai oikeammin pohjoismaalaiset ja sitten suomalaiset. Näiden lisäksi on vähän venäläisiä, juutalaisia suurin osa, muutamia kotimaastaan karkotettuja italialaisia ja vähiten espanjalaisia. Ja mustat, neekerit lisänä, mutta heistä ei kukaan tiedä eikä välitä eikä puhu, mistä maasta he ovat kotoisin.

Amerikkalaiset. Vaikka Kentucky-Joe on yksi heikäläisiä, yksi amerikkalainen muiden joukossa, hän sylkäisee sille nimitykselle. Cal Habbard, sheriffi ja heidän tavoin lähes kaikki tämän kaupungin oppimattomat ja yksinkertaiset asukkaat asennoituvat, suhtautuvat ja pitävät häntä vieraana tulokkaana. He vaistoavat, että hän ylenkatsoo heitä paikallisia ja saa sen seurauksena osansa heidän vihastaan.

Tai ehkä se näkyy minusta liian selvästi, Joe ajattelee. Hän ei osaa pelata niin kuin muut. Hän on liian rehellinen ja läpinäkyvä siihen, niin rehellinen, ettei ole saanut edes vaimoa itselleen.

Katsoessaan näitä kahta intiaania omissa, hiljaisissa askareissaan Kentucky-Joe miettii, pitäisikö hänen etsiä itselleen intiaanivaimo. Tai ei tätä etsitty, vaan hänen pitäisi mennä ostamaan nuori intiaanityttö itselleen. Hänen pitäisi viedä päällikölle lahjaksi ja maksuksi hevonen. Tai ehkä nykyisin ei voinut enää käyttää hevosta tähän tarkoitukseen, mutta hän voisi tarjota jotain muuta, teettää vaikka räätälillä puvun päällikön mittojen mukaan ja kengät, uuden hatun. Sen lisäksi hän voisi hakea kannun viinaa.

Joe ravistaa päätään. Vitsaksen tehnyt intiaani oikoo toteemipaalun takaisin suoraksi. Hän pudottaa pieniä kiviä tolpan juureen tueksi ja lyö niitä isommalla murikalla syvemmälle multaiseen maaperään. Sen lisäksi hän laulaa kaiken aikaa yksitoikkoista serenadiaan. Jumalienlepyttämislaulu. Voisiko se olla jokin sellainen?

Aidalla, riu'ulla toteemin takana ja vierellä on oksien ja naulojen varaan ripustettuja vaatteita. Yhdet mokkasiinit tai mokkasiinipari on toteemin toisella puolella ja toisella valkoisen miehen cowboy-saappaat, jotka ovat päätyneet intiaanien käyttöön. Puhkikävellyt tomuiset ja pölyiset saappaat. Kuinka kauan ne ovat mahtaneet olla täällä?

Joe muistaa kuulleensa lapsuudessaan tarinoita Suomen mustalaisista, että nämä hautaavat kuolleidensa mukana kaikki menehtyneen vaatteet. Se heimo ei luovuta vainajan vaatteita elävien käyttöön. Sinne menevät haaskoon samaan kuoppaan hienot puvut ja kiiltävät lakeerikengät. Varmaan joitain kerettiläisiä, köyhempiä mustalaisia houkuttaisi kaapata itselleen jokin tällainen hyvä ja käyttämättömäksi jäänyt vaateparsi.

Kentucky-Joe ei ole nähnyt itse tällaisia hautaanpanoja, mutta hän on kuullut kertomuksia ja pystyy uskomaan puheiden pitävän paikkansa. Mustalaiset ovat kaukaisessa Suomessa olleet samanlaisessa syrjityssä osassa kuin nämä intiaanit täällä ja heillä on samanlaisia tapoja. Köyhiä surkimuksia, joilla ei ole kerrassaan muuta jäljellä kuin ylenmääräinen ylpeytensä ja kunniantuntonsa ja joka sekin nousee näkyviin vain silloin, kun he ovat turvallisesti omiensa kesken. Valkoiset saattavat ruoskia ja piiskata heitä eivätkä he nouse vastarintaan, mutta kun he pääsevät yöllä omille nuotioilleen, he ovat täynnä pidätettyä, pyhää vihaa.

Ehkä sheriffi ei ole niin väärässä, jos hän kuvittelee, että nämä kaksi intiaania voisivat käydä yksinäisen valkolaisen kimppuun.

Joe tajuaa, että kuollut intiaani makaa siinä pensaan juurella katveessa. Hän hätkähtää huomatessaan sen. Vainajan intiaaniveljet ovat nostaneet tämän ilmeisesti tarkoituksella varjoon ja pois näkösältä. Vainaja on ojennettu suoraksi selälleen, mikä ei ole taatusti kuolinkamppailun jälkeinen asento. Saappaat ovat poissa. Ne ovat ne siinä toteemipaalun vieressä. Ja hattu puuttuu. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

   

Eilen, kun sää lämpeni, kävimme metsässä keräämässä suppilovahveroita. Kumisaappaissa. Ihmisiä telineillä on Kalle Päätalon esikoisteos, vuodelta 1958. Luin sen sen jälkeen, kun olin lukenut ensin Iijoki -muisteluksista, mitä kaikkea hankaluutta ja vääntöä ja kääntöä liittyi tähän käsikirjoitukseen. Historiaa myös siinä mielessä, millaista kustannustoimittajan työ on ollut viisikymmentäluvulla. Kun valikoin nuoruudessani naapurin kirjahyllystä Viimeinen savotta -teoksen, en tiennyt mitään Kalle Päätalo -nimisestä kirjailijasta. Olinkohan viidentoista. Siinä iässä lukee jotenkin syvemmin tai keskittyminen on parempaa, vaikka se voi johtua yhtä hyvin siitä, että maailma ei ole vielä tylsistyttänyt ihmistä. Ei ole oppinut tavoille. Lapsi ja nuori katsoo elämää ja kaikkea avoimin silmin, innostuneesti ja on täysillä mukana. Siinä iässä ei ole tullut vielä kyyniseksi. Viimeinen savotta kolahti heti. Vau, löytyy hyviä suomalaisiakin kirjailijoita. Veijo Meri, esimerkiksi, taisi olla silloin minulle vielä liian kova pala? Päätalo kirjoitti minun nuoren makuuni, laveasti ja rehevästi ja hauskasti.

 

Terveisiä Taavetista

  

Aste pakkasta. Arkiaamu. Jatkan Kalle Päätalosta. Olen lukenut Iijoki -sarjaa alusta muutamia osia, osin jopa kolmeen kertaan. Koska sarjan kirjoittaminen vei yli neljännesvuosisadan, sitä ei voinut odottaa, että se olisi ollut valmiina olemassa, kun alkoi lukea ensimmäistä osaa. Ei tiennyt tietenkään myös, kuinka pitkä sarjasta tulisi ja saisiko kirjailija urakkansa päätökseen? Ennen Iijoki -saagaa olin lukenut ainakin Selkosen kansaa, ehkä Myrsky Koillismaassa -teoksen, Viimeisen savotan ja Kairankävijän, Mustan lumen talven ja Höylin miehen syksyn ja jonka viimeksi mainitun luin jokin aika sitten uudestaan ja petyin kirjaan. Samoihin aikoihin otin kirjahyllystämme ennen lukemattoman Kallen kirjan, Oman katon alle. Iijoki -sarjaa. Luin sen enkä ihastunut. Ajattelin, että se voi johtua aiheesta. Tapahtumapaikka siinä on Tampere eikä kaira Iijoen latvavesillä. Epäröin silti tarttua Viimeiseen savottaan. Halusin, että tämä nuoruuden ensikokemukseni Kalle Päätalon kirjoihin, säilyisi yhtä upeana kuin se elää muistoissani. En halunnut sotkea sitä vettä. Tein sen myönnytyksen itselleni, että menin kirjastossa Päätalon hyllylle, siellä sitä on luettavaa ja Viimeinen savotta löytyi ja luin ensimmäiset rivit. En lainannut sitä vielä silloin, minulla oli toinen lukukirja kesken, mutta seuraavalla kirjastoreissulla lainasin. Olen lukenut Viimeisen savotan puoliväliin ja pidän siitä, selkeästi enemmän kuin Oman katon alle -historiikista.

 

Terveisiä Taavetista

  

Minulla on kokemuksia kirjoista, jotka olen lukenut uudestaan vuosia tai vuosikymmeniä myöhemmin. Yleensä olen pettynyt. Zane Greyn Rajaseudun henki oli jännä kirja, kun luin sen penskana. Hankin sen uudestaan käsiini muutama vuosi sitten ja luin tarinan. Siellä oli mainintana muun muassa kuolemaa pahempi kohtalo. Mietin mitähän se on ollut minun keskenkasvuisen päässäni, joka elin lukiessani ja muutenkin jonkinmoista satua? No, rakentelinpahan omiani. Dostojevskin Rikos ja rangaistus oli väkevä lukukokemus. Olin ehkä viidentoista, kun luin sen. Palasin kirjaan neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Se ei ollut eikä tuntunut läheskään samalta. Alunperin lukemani oli ollut Hollon käännös ja tämä seuraava Konkan, molemmat varmasti laatutyötä, mutta kun luin Rikoksen ja rangaistuksen kolmannen kerran vain pari vuotta tämän epäonnisen toisen lukukerran jälkeen, valikoin varmuuden vuoksi Hollon suomennoksen ja nyt pidin siitä jälleen. Kalle Päätalon kirjoissa löysin saman vian, on se itsessäni tai ei: Kun kuuntelin kolme, neljä vuotta sitten Helsingin kirjamessuilla haastattelua yhdestä Päätalosta tehdystä tutkimuksesta, haastattelija kysyi, löytyykö tutkijan silmin Kalle Päätalon kirjoista jokin teos, joka olisi voinut jäädä kirjailijalta vaikka kirjoittamatta? Eli harhalaukaus, ajattelin. Höylin miehen syksy. Lainasin kirjan. Luin sen aikoinaan heti kirjan ilmestyttyä ja pidin siitä. Se oli lujaa ja hyvää Päätaloa. Nyt kun luin sen toistamiseen, totesin sen varsin kehnoksi, en tekstiasultaan, vaan sisällöllisesti. En pitänyt siitä enää.

Tiikerintalja(8)

 >>>jatkuu>>>   

Joe näkee summittaisesti, mikä pitää hevosen ja miehen jatkuvassa, rauhattomassa liikkeessä ja ponnistelemassa: Nämä vetävät köydestä. Köysi on taatusti sama vyyhti, jonka sheriffi kaappasi mukaan heidän lähtiessään tähän jahtiin. Köysi on pingottuneena, kireänä miehestä ja ratsusta myllyn puolelle veteen, jossa vesi pärskyy ja vaahtoaa, paksu, puolen ranteen vahvuinen nuora, josta sheriffi pitää kiinni. Hän on kiepauttanut sen vapaan pään satulannupin ympäri, tiukannut siihen ja pitää nyt hevosineen vastaan. Köysi laskeutuu viistoon kireänä ja vonkuvana alas veteen, jossa loiskuu ja pärskyy. Samalla lailla ongensiima voi olla kiristyneenä, jos koukussa on kiinni iso vonkale, joka kiskoo kalastajaa ja siimaa ja kalastaja saalistaan. Kentucky-Joe tietää, että tällä kertaa köyden päässä ei ole kala vaan tiikeri. Vielä pahempi. Juuri niin kuin hän on odottanut ja olettanut. Sheriffi ja hevonen, ratsu ja mies sen selässä ovat täydessä työssä ja jatkuvassa liikkeessä kiskoessaan köydestä, roikkuen siinä kiinni ja antaen tempoa itseään. Tai eivät nämä anna minkään tapahtua, vallitse sen suhteen eivätkä määrää miltään osin tilanteen kulkua. Tapahtuminen ei ole erikoisemmin kai kenenkään hallinnassa. Tai jos tiikeri on kiinni köyden päässä, niin kuin täytyy olla, se on se tekijä, joka määrää viime kädessä mitä tapahtuu ja kuka tekee mitäkin.

Tällaiset ajatukset ja huomiot välähtävät yhtenä, nopeana oivalluksena Joen päässä. Seuraavassa hetkessä, kun Cal Habbard on siirtynyt hevosineen sivummalle ja koska polku leviää rannan aukeamaksi, Kentucky-Joe näkee esteettömämmin tämän sekavan vyörytyksen. Sellainen sana tuntuu kuvaavimmalta. Sitä hän käytti jälkeenpäin mielessään ja myös aina myöhemmin, kun muisteli tätä tapahtumaa: Tiikerijahti, joka päättyi lopulta vyörytykseen.

Sheriffin hevonen kaatuu nurin. Se ei ole tarpeeksi raskas ja painava taakka tiikerin repivän raivon edessä. Tiikeri saa tempaistua hevosen ruhon ensin pitkäkseen ja alkaa nykiä eläintä sen jälkeen pitkin maankamaraa tai yrittää sitä. Hevonen panee vastaan. Sheriffi putoaa tai hyppää puolittain sivummalle tantereeseen, tekee alastullessaan kömpelön kuperkeikan ja satulanupissa kiinni oleva köysi kiskoo ja riepottelee satulaa ja siihen kiinni kytkettyä hevosen ruhoa. Eläimen mahan ali kiristetty hihna kestää tai on kestänyt toistaiseksi. Hevosen muuhun ruhoon nähden hoikat koivet nousevat ylös ja valahtavat alas tahdikkaasti. Veto ei lopu eikä hellitä hetkeksikään. Hevosen suusta roiskuu vihreää vaahtoa. Se korskuu ja kääntelehtii kunnes köysi irtoaa viimein ja livahtaa saman tien näkymättömiin. Köysinuora menee liukkaasti kuin käärme pakenisi kuumalta kalliolta. Sheriffin ratsu ponnistelee ja hypähtää jalkeille ja syöksyy häntä huiskuen Cal Habbardin ja Kentucky-Joen hevosten luo turvaan. Heiveröisemmät puunvesat ryskyvät nurin sen etumusten alla.

Joe pyöräyttää oman ratsunsa suitset tiukasti kouransa ympäri ja lipuu alas satulasta. Hän lähtee kävelemään jalan eteenpäin ja hevonen seuraa perässä. Sheriffi on noussut seisomaan. Hän katsoo ränniä, joka vie myllylle. Tiikeri näkyy uivan vedessä. Tai se ajelehtii. Eläin on joutunut virran vietäväksi. Keltamustat raidat erottuvat aina vilahdukselta silloin tällöin, vaikka kissapedon pää painuu tasaisin välein upoksiin pinnan alle ja nousee sieltä taas pintaan. Se taistelee virtaa vastaan. Kentucky-Joe huomaa, että toinen tiikeri on myös veden varassa. Se pitää kaksin vahvoin käpälin kiinni puisesta ponttoonista ja sulun alisesta verkosta.

”Ne on molemmat kiinni samassa köydessä”, sheriffi huohottaa katkonaisesti, yhtä paljon itsekseen kuin Joelle vieressään. Sheriffin hengitys käy työläästi äskeisen ponnistuksen jäljiltä.

”Karkasiko hevonen?” hän huolehtii ja katsoo taakseen pusikonrintaan. Siellä hänen yleensä säyseä ratsunsa seisoo puoliksi piilossa lehvästön keskellä, pää virran suuntaan.

Joe kääntää katseen takaisin sulkutukkeja vasten takertuneeseen tiikeriin. Hän ei näe köyttä sen ympärillä, mutta kuvittelee, että se on näkymättömissä veden pinnan alla. Tiikeri on raapinut kynsillään itsensä kuiville vain puolittain. Toinen tiikeri, joka kamppailee virran vuolteessa, saa ponnisteltua taas ison päänsä veden pintaan. Joe käsittää, että tämä iso kissapeto on jäänyt kiinni johonkin. Kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt ajautua jo myllylle asti, mutta eläin pysyy paikoillaan veden virtaamassa, vesi virtaa päin sen päätä ja painaa sen upoksiin.

”Se hukkuu”, Cal Habbard sanoo.

Hän on laskeutunut myös ratsun selästä ja seisoo katsomassa sheriffin ja Kentucky-Joen vieressä.

”Ammuitko sä sitä?” Cal Habbard kysyy.

”En. Pitäisi varmaan ampua ja päästää se tuskistaan.”

Virran uomaan kiipeliin jäänyt tiikeri on painunut taas näkymättömiin. Joe katsoo toista tiikeriä. Se pysyttelee yhä takiaisena kiinni liukkaissa, limottuneissa sulkutukeissa, mutta nyt Joe huomaa, että se roikkuu siinä sivuttain, että jokin vetää sitä sivusuuntaan.

”Ne jäivät samaan köyteen”, sheriffi toistaa.

Hän kertoo, että yritti heittää lasson silmukan toisen pedon kaulaan, mutta se jäi kiinni toisesta tassustaan ja alkoi sen jälkeen kieriä ja singahdella ympäri rantaa kuin sähikäinen ja silloin köysi sotkeentui toisen kissapedon ympärille, minkä jälkeen ne raivosivat molemmat, juuri niin kuin raivohullut, kunnes tassustaan ansaan jäänyt eläin loiskahti veteen. Sen jälkeen hevonen kaatui.

”Kaikki tapahtui hetkessä”, sheriffi päivittelee. ”En ole nähnyt milloinkaan mitään tällaista.”

”Se hukkui”, Joe sanoo.

Virtaan ajautunutta tiikeriä ei näy enää. Joe pitää silmällä virran vuolletta, tuijottaa pitkään ja siirtää katseen viimein siihen toiseen kissaeläimeen.

”Se vie tuon toisenkin mennessään”, Cal Habbard sanoo. ”Me menetettiin ne molemmat.”

Joesta kuulostaa kuin sanoihin sisältyisi syytös. Hänen ja sheriffin vika, että näin kävi. Hän odottaa, että sheriffi sanoisi jotain puolustuksekseen, mutta tämä pysyy vaiti.

Tiikeri, joka on painunut upoksiin, ei ole noussut vieläkään pintaan. Se on hukkunut, sille ei mahda mitään. Vesivirta painaa ja riuhtoo sitä ja toinen tiikeri taistelee tätä painoa vastaan. Se joutuu antamaan periksi. Eläimen vahvat tassut hartioita myöten ja pää ovat vielä näkyvissä veden pinnan yläpuolella. Sitten se yrittää toista ratkaisua, lähtee epätoivoisena uimaan ja pyrkimään rantaan, mutta heti, kun tiikeri irrottaa kynnet puusta, se painuu kokonaan veden alle. Sen jälkeen se pomppii mennä myllyränniä alas. Pää nousee välillä ylös vedestä, vajoaa pinnan alle, nousee näkyviin ja vajoaa taas.

Intiaanit ovat menneet katsomaan sivummalle pensaikkoon omaa toveriaan. Sheriffi ja Cal Habbard menevät perässä. Kentucky-Joe seuraa kauempaa. Hän näkee Habbardin antavan molemmille intiaanimiehille jonkin kolikon, kääntyy ja palaa Joen luo hevoselleen.

”Kuollut”, hän sanoo. ”Annoin heille korvauksen, että hautaavat vainajan.”

Cal Habbard katsoo myllyä kohti. Hänen huulensa puristuvat yhteen tiukaksi viivaksi.

”Nuo tiikerit pitää kai nostaa pois tuolta myllyn tuutista?” Kentucky-Joe kysyy.

Habbard katsoo häntä silmiin: ”Saat pitää. Tällä puheella saat pitää ne, jos haluat.”

Hän astuu sivummalle hevosensa luo, joka ottaa muutaman taka-askeleen miehen lähestyessä.

Pelkää, Joe ajattelee. Eläin muistaa saaneensa ruoskaa ja kannuksista.

Sheriffi, Kentucky-Joe ja molemmat intiaanit heidän kanssaan vetävät porukalla tukkikeksien avulla ja tiikerien ympärille kietoutuneista köysistä kiskoen eläimien raadot kuivalle maalle. Hevoset ovat siinä hyvänä apuna vetojuhtina. Joe pelkää hieman sitä mahdollisuutta, että tiikerit tai jompikumpi niistä saattaisi olla vielä hengissä tai virota ja hyökätä kimppuun, mutta molemmat kissapedot ovat elottomia.

Sheriffi irrottaa köyden ja alkaa vyyhteä sitä kiepiksi.

”Saanko mä sen lainaan?” Joe kysyy. ”Palautan kyllä.”

”Sopii.”

Intiaanit alkavat suolistaa ja nylkeä tiikereitä ja Kentucky-Joe menee opastamaan heitä. Hän löytää pitkävartisen kirveen myllystä ja lyö vanhaa ajopuun runhoa vasten kummankin eläimen pään poikki kaulasta irti ruumiista. Se vaatii monta iskua. Tiikerinpäät pyörivät kedolle tallaantuneeseen multaan ja hiekkaan, mikä tuntuu pyhäinhäväistykseltä.

Tein typerästi, Joe tajuaa saman tien, liian myöhään, mutta ei sano ajatustaan ääneen.

Sheriffi työntää hatun takaraivolle.

”Teit sillä lailla?”

Siinä vaiheessa Joe näkee mielessään lattialle levitetyt kaksi tiikerintaljaa, joissa olisi ollut molemmissa päät kiinni ja kaikki raajat levällään kuin hypyn jälkeen. Mutta hän ei ajatellut niitä alunperin minään mattoina, vaan seinälle ripustettavina taljoina. Ne eivät olleet metsästyskoristeita, jotka ovat esillä ampujansa ja kaatajansa kunniaksi.

Joe käyttää samaa puunrunhoa uudelleen, kun hän lyö tiikerien tassunluut poikki hieman käpälien yläpuolelta niin, että tassut jäävät roikkumaan taljan varaan, turkki viillettynä auki ranteen kohdalta sisäpuolelta. Kahdeksan käpälää. Hän sanoo intiaanimiehille hoitavansa käpälät ja taljat muutenkin nylkemisen jälkeen, mutta intiaanit saavat pitää tiikerien lihat ja luut päitä lukuun ottamatta.

Kun he ovat selvittäneet ja päättäneet tämän karkean paloittelutyön ja osituksen, toinen intiaaneista ottaa runhonpalan käsiinsä Joen jaloista, laskeutuu sen kanssa vesirajaan ja alkaa pestä puuta puhtaaksi verestä ja lihanriekaleista. Hän laulaa samalla tai joikaa. Niin kuin lappalainen, Joe ajattelee.

”Mikä sille tuli?” hän kysyy ääneen, puoliksi itseltään ja samalla sheriffiltä, joka seisoo siinä vieressä yleisönä.

Lainvartija on yhä paikalla Kentucky-Joen hienoiseksi harmiksi. Hän ei kaivannut tätä. Hänelle olisi sopinut paremmin, että sheriffi olisi ratsastanut pois yhdessä Cal Habbardin kanssa tai lähtenyt viimeistään sen jälkeen, kun he olivat teutaroineet porukalla painavat tiikerinruhot kuivalle tantereelle.

Katsellessaan puunrunhoa huolellisesti puhdistavaa intiaania Joe ajattelee sitä selitystä, että ehkä sheriffi pelkää intiaanien käyvän kahteen mieheen hänen, Joen kimppuun? Milloin viimeksi intiaaneja oli tarvinnut pelätä? Joe ei edes muista sitä. Mutta kieltämättä intiaanin joikuminen ja valituslaulu kuulostaa karmealta. Joelle tulee seuraavana mieleen, että intiaani suree varmaan kaveriaan. Sitä sen täytyy olla.

”Se puunpätkä oli niiden kalmistosta”, sheriffi selittää.

”Niinkö?” Joe vastaa. ”En huomannut sellaista.”

”Tiikerit ovat pirstoneet sen.”

Lainvalvoja riisuu hatun päästä. Hän kaivaa housunliitingistä ison, ryppyisen nenäliinan ja pyyhkii hien kasvoiltaan ja päästään ennen kuin asettaa hatun takaisin.

”Tämä oli kolmas tai neljäs myllyllä kuollut punanahka”, hän huomauttaa.

Kentucky-Joe ymmärtää kuulemansa vasta hetkeä myöhemmin.

”Mitä teet päille?” sheriffi kysyy.

”Keitän. Laitan kallot näytteille.” 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

  

Perjantaita. Kolme kuukautta jouluun. Luin eilen aamupäivällä uudistamani Me puhallamme kynttilöitä -käsikirjoituksen läpi. Olin tyytyväinen siihen tai ainakin luulen niin. Tekstissä oli ehkä kymmenen kirjoitusvirhettä ja muutamassa kohdassa oli parantamisen varaa. Tällaiset seikat ja huomiot sekoittavat lukukokemusta. Eli otan tekstin esiin ja korjaan ja parantelen sitä ja sen jälkeen luen sen läpi uusin innoin. Toissapäivänä rohkaisin mieleni ja tartuin Kalle Päätalon Viimeinen savotta -romaaniin. Luin sen ensimmäisen ja edellisen kerran viisikymmentä vuotta sitten. Innostuin silloin tästä tekstistä ja huomasin nyt ilahtuen, että teksti on säilyttänyt vetonsa. En erehtynyt tuntemuksissani silloin lapsuuden ja nuoruuden välimailla.

                                           

Terveisiä Taavetista

  

Luin toisen kerran Hannu Salaman Elämän opetuslapsia. Viideskymmeneskuudes lukemani kirja tänä vuonna. Neljä erillistä kirjaa ja sivuja noin tuhat. Kirjailija on kirjoittanut teosta vuosikymmenen, aloittanut ennen vuosituhannen vaihdetta ja lopettanut tarinan, seurannan uudelle vuosituhannelle. Siitä on kymmenisen vuotta, kun luin tämän hajanaisen tai sekaisen teoksen ensimmäisen kerran. En muistanut siitä paljon. Alkupuolella koin yhtäläisyyksiä Mihail Bulgakovin kirjaan Saatana saapuu Moskovaan, koska molemmissa teoksissa palataan kahden tuhannen vuoden taakse Jeesuksen ja Raamatun maisemiin. Elämän opetuslapsia keskittyy Harri Salmiseen ja hänen kirjoittamiseensa, raitistuneen elämäänsä ja naissotkuihin. Naisissa menin sekaisin, samoin Raamatun ajan nimissä ja henkilöissä. Se voi toki olla omaa rajoittuneisuuttani. Asia Elämän opetuslapsissa on valitettavan paljon Salaman kaiken ennen sanoman kirjaamista ja päivittämistä. Oletan, että hän on tuntenut tarvetta päivittää tapahtumia. Bulgakovin lisäksi Elämän opetuslapsia toi mieleeni myös Günter Grassin, jonka teoksissa käydään oikeutta ja syytetään muun muassa kampelaa erinäisestä vehkeilystä. Elämän opetuslapsien viimeinen kirja on tätä kuvitteellista kujanjuoksua ja vainoharhaisuutta. Kivana näkökulmamuutoksena on tässä viimeisessä opuksessa tuntematon minä -kertoja, joka kertoo Harri Salmisesta. Ja lopuksi tuli mieleen Don DeLillon Valkoisen kohinan päätössivut, kun kirjailija Harri Salminen alkaa hutkia irti repäisemällään tuolinjalalla vainoojia ympärillään. Luin ja pidin tekstistä, mutta kaipasin silti jotain – ehkä että Hannu Salama uudistuisi eikä jämähtäisi omiin tekstillisiin kliseihinsä. Mutta sehän on oma ääni.

Tiikerintalja(7)

 >>>jatkuu>>>   

Tiedän, että monilla muilla on se vaiva, että he pelkäävät ajaa ruuhkaliikenteessä. He panikoivat. En ymmärrä miksi he ovat hakeutuneet ylipäänsä tälle alalle, kuljetusalalle? Ajamisesta on nautittava, jos kuvittelee, että aikoo tehdä sitä työkseen. Se on ensimmäinen ja ehdoton sääntö. Ajotilanne voi nostaa stressitasoa ja nostaa todennäköisesti, mutta se on normaalia. Näyttelijä kokee jännitystä ennen esiintymistä, mutta eikö samasta ole kyse periaatteessa, kun kuljettaja asettuu kuskin paikalle, auton puikkoihin, käynnistää moottorin ja ajaa liikennöidyille teille muiden tielläkulkijoiden sekaan? Silloin sitä on esillä ja näyttämöllä.

Katselen vain hetkittäin näyttöä, lähinnä varmistukseksi, että pysyn oikealla reitillä. Seuraan liikennettä, pidän etäisyyttä edellä ajavaan, tarkkailen sivupeilejä, ryhmittäydyn asianmukaisesti ja hyväksyn sen, että en pysty ennakoimaan niin hyvin ja ajoissa kuin tutussa katuverkossa, en ota paineita siitä, näytän vilkkua niin kuin kuuluu ja myötäkulkijat antavat tietä niin kuin aina raskaalle liikenteelle. Herkkähipiäiset hellittävät.

Ohitamme Pasilan, jäähallin, tulemme Töölöön. Katu on kapea ränni korkeiden kerrostalojen välissä. Liikenne takkuilee, seisoo, liikennevalot katkaisevat kulun, punainen palaa, vaihtuu keltaiseen ja vihreään, mutta mitään ei tapahdu, tapahtuu vasta myöhään ja kun saan auton liikkeeseen, valo vaihtuu keltaiseksi ja painan jarrua. Olemme paalupaikalla.

”Hyvä neuvo”, Teppo sanoo. ”Kannatti lähteä suoraan satamaan.”

”Kyllä. Huomaan.”

Vihreä tulee ajastaan. Tarjoan auton keulaa eteenpäin, koukkaan liikenneympyrän niin, että takapyörät eivät oikaise reunuskiville, hidastan ja päästän ratikan etuilemaan, ohjaan kiskoille raitiovaunun taakse, seuraan sitä ja katselen ratikan peräsillalla seisovia matkustajia, katson oikeaan ja näen jalkakäytävällä käveleviä ihmisiä, ratikkapysäkki tulee seuraavana ja ohjaan kaluston korokkeiden ohi, suojatie ja jarrutan ja päästän koululapsia ylittämään ajoradan.

”Miltä tuntuu ajaa isossa kaupungissa?”

Ajan ensimmäistä kertaa Hesassa. Tämä on ensitutustumiseni paikalliseen liikenteeseen ja ajokulttuuriin.

”Hienolta tuntuu”, vastaan. Näen sivusilmällä Tepon nyökkäävän.

”Sä olet rauhallinen kuski.”

En kommentoi.

”Mulla särkee päätä.”

”Vai niin.”

Teppo selittää, että hänellä ei ole särkenyt päätä koskaan ennen. Joko tämä tilanne, tämä ajoprojekti tekee sen tai sitten esimerkiksi täkäläisessä ilmassa on jotain saasteita, huono kaupunki-ilma ja joka käy päähän.

”En tiedä milloin se alkoi, päänsärky. Voi olla niinkin, että pimeässä ajaminen pitkää matkaa vaikutti tällä lailla. Voi olla, että mulla on silmissä jotain häikkää? Pitäsi käydä silmälääkärissä tai optikolla.”

Päättelen, että Teppo puhuu, koska on hermostunut. Hänellä ei pitäisi olla mitään hermoiltavaa, kun minä ajan eikä hänen tarvitse tarttua rattiin. Hänen ei tarvitse ajaa autoa laivaan eikä kiilata sitä sinne ahtauteen. En ole ajanut itse ennen autoa laivan autokannelle, mutta olen kuullut, että siellä on ahdasta.

”Laivalla on varmaan apteekki”, Teppo jatkaa.

”Taatusti.”

Vihreä aalto on liian nopea meikäläisen Scanialle ja juutun niihin. Alkaa sataa. Pyyhkijät käyvät, pysähtyvät, tuulilasi kastuu hitaasti ja pyyhkijät käynnistyvät taas. Valo vaihtuu ja kaasutan eteenpäin.

”Tankkaamme vasta toisella puolella”, Teppo ilmoittaa.

Katson polttoainemittaria. Tankissa on kolme neljäsosaa. Vaihdan kaistaa, ajamme eteenpäin. Vesi valuu tuulilasia pitkin ja pyyhkijät alkavat nakuttaa säännölliseen tahtiin. Kadun pinta on paikoitellen kastunut ja tumma pinta kiiltää.

”Hyvä, ettei sada sentään lunta”, Teppo sanoo.

”Hyvä.”

>Länsi>

Hevonen suostuu palaamaan vain, kun sitä iskee voimien takaa kannuksilla kylkiin ja mahan alle uudestaan ja uudestaan ja pakottaa sen niin liikkeelle. Eläin on vastahakoinen ja kääntyilee kulkiessaan puolelta toiselle, etenee sivuttain ja pitää silmällä kauempana olevaa polunkohtaa. Kaviot napsahtelevat kovaan tantereeseen ja sitten, kun sitä odottaa vähiten tai ei odota mitään, kuuluu tiikerin kumea karjahdus, joka saa ilman värisemään. Se on yliluonnollisen kova, matala ääni, pelottava ja uhkaava. Kentucky-Joe tuntee kuinka kaikki ihokarvat pörhistyvät käsivarsista selkään.

Hevonen kuulee äänen yhtä lailla. Se kavahtaa arvaamattomasti takajaloilleen kuin näkisi tiikerin suoraan edessä ja Joe on pudota satulasta.

”Nooh!” hän älähtää ratsulle, saa vakaannutettua sen miten kuten, vaikka eläimen nahka värisee näkyvästi pitkäjouhisen karvan alla ja kuolaimet kalisevat eläimen purressa niitä.

”Soo”, Kentucky-Joe sanoo rauhoittavasti. Hän uskaltautuu irrottamaan toisen käden suitsista ja taputtaa hevosen kaulaa.

”Meidän on nyt vain mentävä tuonne polulle. Tuli vastaan mitä hyvänsä.”

He ovat edenneet melkein sille kohtaa, josta polku erkanee myllylle. Joe ohjaa hevosta kääntymään tiheikön keskelle vievälle kapealle polunuralle, puristaa käskevästi kannuksilla ratsun kupeita ja eläin ottaa epävarmana varovaisia askelia eteenpäin, pysähtyy ja kun Joe hoputtaa uudestaan ja käyttää rankemmin kannuksia, hevonen astuu taas väristen muutaman askeleen. Se kokee varmaan olevansa menossa suoraan varmaan tuhoon. Kaikki vaistot, jotka ovat kehittyneet kautta vuosituhansien eläimen aivoihin ja hermostoon, asettuvat vastahankaan.

Kauempaa edestä kuuluu metsän läpi hevosen hirnuntaa, kuuluu ihmisen parahdus, kauhunhuuto, selvä kauhun- ja tuskanparahdus, joka ei voi olla mikään muu ja Kentucky-Joe kokee toistamiseen ihokarvojen nousevan pystyyn. Seuraavaksi hän kuulee hevosen kavioiden kopinan rannan rehevästä metsiköstä ja Cal Habbard hevosen selässä tulee näkyviin polkua pitkin.

Joe tajuaa, että Habbard yrittää pidätellä kaikin keinoin ratsuaan. Mies seisoo korkealla jalustimillaan ja kiskoo suitsista. Joe on varma, että oksat piiskaavat kipeästi Cal Habbardin kasvoja, mutta tämä ei välitä eikä irrota otettaan. Jokin vankempi oksa lyö hatun viimein miehen päästä.

Kentucky-Joen hevonen kääntyy ja pakenee takaisin tielle. Se menee vastustamattomasti ja Cal Habbard hevosineen perässä. Kun molemmat hevoset seisovat viimein rinnakkain keskellä tietä, korskuen, mutta hallinnassa, Habbard ojentaa hevosensa suitset Joen käsiin ja laskeutuu alas satulasta. Hän kävelee kankein askelin polulle, hakee hatun pensaan oksalta, katsoo sen sisään ja hakkaa reittään vasten ennen kuin panee sen takaisin päähän. Nauha, joka kulkee leuan ali ja pitää hatun päässä, on ratkennut irti toiselta puolelta. Se roikkuu siinä tarkoituksettomana ja Cal Habbard ottaa ärtyneellä liikkeellä hatun uudestaan pois päästä, työntää nauhanpään hatun sisään ja painaa sen jälleen päähänsä.

Hän ottaa suitset vastaan Kentucky-Joelta ja nousee ratsun selkään.

Mitä siellä tapahtui? Mikä on tilanne?

Tällaisia kysymyksiä on Joen mielessä. Hän odottaa, että Habbard kertoisi jotain, sanoisi jotain oma-aloitteisesti, mutta tämä ei edes vilkaise sivulleen. Hän ohjastaa ja pakottaa rauhoittuneen hevosensa palaamaan polulle, pitää eläimen aisoissa puristamalla kannuksilla sitä kyljistä ja saa sen etenemään jonkin matkaa tätä kapeaa, tiheikköön katoavaa polunuraa. Joe seuraa. Se on vaivatonta nyt, sillä molemmat hevoset ovat yhdessä rauhallisempia. Tyypillisiä laumaeläimiä. Joe samoin kuin kaikki muut hevosmiehet tietävät sen. Niin kookkaaksi eläimeksi hevonen on yllättävän arka ja suuri pelkuri, mutta kun hevoset liikkuvat laumana, ne saa ajettua vaikka kuinka pahaan paikkaan. Yksittäistä hevosta voi olla mahdoton panna ylittämään esimerkiksi vuolasta jokea, mutta jos se saa luulemaansa lauman tukea, se ui tarvittaessa kymmenien metrien pituisten syvänteiden poikki, virrankohtien, joissa hevosen jalka ei tapaa missään pohjaan.

Tiikerin varoittava murahdus pysäyttää heidät. Ääni täyttää taas metsän, ilman. Se tuntuu mahdottomalta. Ääni kuuluu joka puolelta. Cal Habbardin ratsu vikuroi. Puunrunkojen, -vesojen ja pensaiden reunustamassa pusikossa se ei pääse kääntymään kuitenkaan ympäri, mutta se yrittää sitä silti, teutaroi ja puskee kylki päin vasten Kentucky-Joen hevosta. Molemmat miehet kiristävät suitsia. Habbard sivaltaa ruoskalla hevostaan lautasille ja eläin tokeentuu. Se jää värisemään paikoilleen, vaikka sen jalat pyrkivät yhä siirtymään ja siirtymään.

Cal Habbard käyttää uudestaan ruoskaa, iskee sillä säälittä ratsuaan, painaa kannukset eläimen herkkiin kupeisiin ja saa sen tottelemaan itseään. Ratsu ja mies etenevät vähän kerrallaan vaivalloisesti viimeiset yardit ennen kuin tulevat viimein avoimeen myllyrantaan. Koska Cal Habbard hevosineen on isona edessä, Kentucky-Joe näkee vain osittain mitä kaikkea edessä on vastassa. Rannassa on hakattu aukea. Sen hän tiesi ennestään. Avoin maastonkohta huojentaa ja keventää mieltä. Näkymä myllyrannassa on entisellään. Rännin yläpuolella on juntattuna muutamia pitkiä paaluja tukevasti joen pohjaan kiinni ja niitä vasten on vedetty tukeista ja rautaverkosta sulkupuomi, joka estää virran mukana ajelehtivia uppotukkeja, oksia ja muita isoja roskia ajautumasta myllyn nieluun. Rakennelma näyttää osin sellaiselta kuin uittorakennelmat ylipäätään.

Intiaanit seisovat rannassa sheriffin ja tämän hevosen takana. Kaksi intiaania, Joe huomioi. Onko yksi miehistä jäänyt tiikerin kynsiin? Ehkä se oli se tuskan parahdus, jonka hän kuuli aiemmin. Hän tajusi silloin heti, että nyt kävi jonkun huonosti. He kolme, Habbard, sheriffi ja hän ovat kehnoja tiikerinmetsästäjiä, aloittelijoita, joilla ei ole aiempaa kokemusta siitä, miten tällaisia eläimiä tulee lähestyä ja mitä pitää varoa eniten, kun on niiden kanssa silmätysten.

Intiaanit seisovat liikkumattomina, mutta Kentucky-Joesta miehet vaikuttavat äärimmäisen jännittyneiltä ja tarkkaavaisilta. He katsovat molemmat myllyn suuntaan tai tuijottavat jähmettyneinä sitä jotain, minkä näkevät tai sheriffiä hevosineen siinä edessä jatkuvassa liikkeessä. Joe ajattelee, että ilman sheriffin läsnäoloa intiaanit olisivat paenneet varmaan aikoja sitten parempaan suojaan tai jonnekin mahdollisimman kauas, mieluummin useamman mailin päähän.

Joe ei mieti onko hänen epäilyksensä aiheellinen vai ei? Hän ei ole niitä miehiä, jotka miettivät tällaisia turhia. Sheriffin ratsu kääntyilee ja ottaa sivuaskelia. Mies hevosen selässä. Kaviot pureutuvat tömisten maata vasten. Äänestä voisi luulla, että siinä on kaksi hevosta kisailemassa tai ottamassa yhteen. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

  

Eilen tuli sähköpostia kolmannelta kustantajalta, joka ilmoitti, että käsikirjoitukseni ei sovi kustannusohjelmaan. Nopeaa toimintaa. Lähetin tekstin syyskuun ensimmäisenä, kolme viikkoa sitten. Eilen lopettaessani päivän kirjoitusurakkaa olin työn alla olevassa Me puhallamme kynttilöitä -fiktion uudessa versiossa sivulla yhdeksänkymmentä. Tätä menoa saan tämän pienoisromaani- tai novellikäsikirjoituksen valmiiksi, väliaikaisesti ja toistaiseksi, tällä viikolla. Sen jälkeen luen tekstin läpi. Olen hakemassa siihen suorempaa esitystä eli tuon takaumat pääasiassa tarinan alkuun. Arvioin, että puolet tai yli tekstimassasta on samaa, mitä oli vanhassa versiossa ja vajaa puolet on uutta tekstiä.

Terveisiä Taavetista

  

Mistähän alkaen aloin huomioida tammentaimia metsissä? Valtaako tammi metsäalaa? Närhet kuljettavat ainakin tammenterhoja pitkiä matkoja, mutta luulen, että oravat tekevät sitä myös. Olen nähnyt tammen taimia ja nuoria tammenalkuja mäntykankailla, mutta myös koivikoissa, kaikkialla. Ilmasto sopii tammelle. Oppikirjoissa tammivyöhyke rajautuu Suomessa eteläisimpään ja läntisimpään osaan maata, mutta tammi panee nämä tiedot uusiksi. Viikonloppuna katsoimme myös jalkapalloa televisiosta. Sunnuntaina iltapäivällä monet eri kamerat ikuistivat monesta eri suunnasta, uudestaan ja uudestaan, kuinka urheilijanuorukainen kaatuu rangaistusalueella, menee mukkelis makkelis toistamiseen ja kolmannen kerran. Kaatoja vai epäurheilijamaista käytöstä? Taidan vaihtaa kanavaa. Luulin, että siellä menee peli.

 

Terveisiä Taavetista

  

Tänä viikonloppuna olemme kuulleet ja nähneet useita yli lentäviä muuttolintujen auroja. Hanhien syysmuutto. Arvioin, että keskimäärin aurojen yksilömäärä on ollut lähellä viittäkymmentä. Miten linnut suunnittelevat muuton ja miten järjestyvät ja lähtevät reissuun? Oletan, että vanhemmat linnut ääntelevät, parven johtajat raiuttavat kutsu- ja merkkihuutojaan ja näyttävät esimerkkiä ja kaikki parveen kerääntyneet ponnahtavat samaan aikaan ylös siivilleen ja suunnistavat kohden talvehtimisalueita. Jos joku jää joukosta, se jää. En tiedä kiertelevätkö linnut ensin ja hidastelevat, jotta verkkaisemmatkin havahtuvat vai ei? Yhteistoimintaa joka tapauksessa, vaistonvaraista toimintaa, veren kutsu, joka toimii, on toiminut vuosituhansia.

Tiikerintalja(6)

>>>jatkuu>>>   

Teppo selittää kuvioita. Korkeasaaren yhdyshenkilö on tulossa pikapuoliin ja sen jälkeen pääsemme vaihtamaan heidän lavan autoon. 

”Se on uusi asia mulle”, Teppo jatkaa. ”Kuulemma häkki ei mahdu muuten tai jokin sellainen selitys siinä on.” 

”Paljon sanoit, että meillä on aikaa ennen laivan lähtöä?” 

”En sanonut vielä mitään. Meillä on varauksia, heti seuraavaan paattiin on ensimmäinen optio, mutta siihen emme ehdi varmaan.”

”Menemme päiväaikaan yli?”

”Kyllä. Sä olisit pitänyt enemmän illasta?”

”Mulle se on sama.”

Haemme toiset kahvit ja siinä vaiheessa Korkeasaaren yhdyshenkilö tulee paikalle: Kolmekymmentävuotias nainen. Soile.

”Ensimmäinen Soile, jonka minä tapaan”, Teppo höpisee. Yritän pitää ilmettä. Teppo on tällainen lörppö aina, kun hän on poissa tolaltaan. Tulee mieleen, että mitä tuumin, en taida sittenkään pyrkiä hänen yhtiökumppanikseen. Tai yritän jonnekin muualle ainakin ensin.

Soile haluaa hoitaa asiat kuntoon saman tien, joten siirrymme, Teppo ja minä Scaniaan, Teppo kuskina jälleen, koska emme ole laittaneet vielä lätkiä ja Soile menee omaan autoonsa, Mazdaan, peruuttaa ja siirtyy sivummalle odottamaan meitä. Ajamme Mazdan perässä pitkän, yhtenäisen varikkorakennuksen viertä noin puoli kilometriä. Siellä on rakennuksen päässä huoltohalli. Parkkeeraamme. Teppo ottaa harjoitusajokolmiot penkin alta ja laittaa ne auton eteen ja taakse. Soile seisoo autonsa vieressä ja odottaa. Haalariasuinen mies aukaisee huoltohallin liukuoven.

Hallissa on ulkonaisesti varsin tavanomaiselta näyttävä, jakeluautoissa käytettävä pelkkä umpilava parrujen päällä ja jollainen on siis myös Scaniassa. Lavan sivussa on huolto-ovi, joka on auki ja alumiiniset askelmat vedettynä valmiiksi oven eteen. Sisällä on valo. Kiipeämme sisään. Umpinaisen lavan vaikuttavin rakennelma on melkein koko lavan pituinen, kaksiosainen, vankkarakenteinen vankilahäkki. Siltä se näyttää. Kalteriraudat ovat paksuja, lähes ranteenvahvuisia tankoja ja häkki on tuettu kaikista kulmistaan kiinni vaijerein alustaan. On selvää, ettei tätä kuljetushäkkiä vaihdeta noin vain helposti autonlavalta toiselle ja että on kätevämpää ja nopeampaa vaihtaa nuppi toiseen.

Huomaan lavan nurkassa, vapaassa tilassa, telineessä kahden ison akun patterin. Patterin latausvalo näyttää täyttä. Seinällä yläpuolella on ilmastointilaite. Se ei ole käynnissä. Musta kumikaapeli luiruu lavan pohjaa pitkin seinänvieressä ja ulos huolto-ovesta.

”Hetkinen?” Teppo kysyy.

Soile katsoo häntä: ”Niin?”

”Katson tätä häkkiä tai häkkejä. Meinaan ymmärsin, että kuljetukseen tulee yksi tiikeri, ei kahta.”

”Pitää paikkansa. Häkin pitää olla kaksiosainen, jotta tiikeri voidaan houkutella toiselle puolelle siksi aikaa, kun eläimelle vaihdetaan uusi vesi, täytetään muonakaukalo ja vaihdetaan makuukset ja muu tarvittava.”

”Aivan”, Tepolle välähtää. ”Olinpa. Ajattelin vähän hitaasti.”

Häkin puoliskojen väliset kalterit saa vedettyä puoliksi auki ja suljettua sekä moottorikäyttöisesti että mekaanisesti. Soile näyttää miten homma toimii.

”Ymmärsin, että saamme paluutaipaleelle mukaan eläintenhoitajan?” Teppo kysyy.

”Kyllä. Näytän kaiken varalta miten tämä turvaportti toimii. Siinä on turvakytkin tai rajakytkin se taitaa olla.”

”Selvä.”

Soile ajaa kalterivälikön auki sähköisesti, hälytysääni kuuluu, vaikenee ja ajaa sen jälkeen välin kiinni, jolloin ääni kuuluu taas. Seuraavaksi hän näyttää miten sama homma hoituu tarvittaessa käsipelillä. Hän katsoo Teppoa ja minua: ”Tuliko selväksi?”

”Onko eläintenhoitajan nimi tiedossa, joka lähtee Vilnasta meidän mukaan?” Teppo kysyy.

”Marina Guzeva.”

Teppo nyökkii. Ajattelen ja oletan, että hän olisi valinnut tai halunnut mieluummin miehen kolmanneksi meidän kanssa.

”Marina Guzeva on käynyt Korkeasaaressa. Hän on nuori aviovaimo. Oikein mukava rouva. Puhuu englantia, mutta ei sentään suomea.”

Teppo nyökkii: ”Ehkä me pärjäämme. Mihin aluksi saadaan purkaa ja ottaa alas meidän oma lava?”

”Tähän viereen. Korkeasaari on vuokrannut tilan viikoksi eteenpäin. Sen pitäisi riittää.”

”Uskon”, Teppo vastaa.

”Ajanko auton sisään?” kysyn.

”Aja”, Teppo sanoo.

Kävelen Scanian luo, nousen kuskipukille ja käynnistän. Soile ja Teppo seisovat hallin ovella. Otan taaksepäin etäisyyttä seinästä, käännän ja ajan heidän editseen oviaukon kohdalle, vähän ohi ja sompailen auton niin, että perä on sopivasti aukkoa kohti. Alan peruuttaa. Varoitusääni piippaa. Soile ja Teppo väistyvät sivummalle, sitten Teppo siirtyy sisälle halliin. Hän osoittaa ja viittilöi käsillään, kun lava lipuu ensin katon alle sisälle halliin ja nuppi perässä. Ohjaan ja sovitan perän verkkaisesti tiikerilavan viereen. Tiikerilava, hymähdän. En tiedä millä muulla nimellä kutsuisi sitä? Tepon käsi on valmiina pystyssä ja putoaa vaakaan pysähdyksen merkiksi. Seisontajarru päälle. Auto jää käymään vaihde vapaalla. Vedämme molemmat hanskat käsiin ja avaamme lavan lukitukset, irrotamme liitokset ja varmistamme, että kaikki on irti asianmukaisesti. Teppo löytää seinustalta alusparrut ja ajan lavan alas samalla, kun Teppo työntää parrut sen alle.

Soile seisoo odottamassa Scanian toisella puolella. Huomaan, että hän ottaa sähkötulpan irti rasiasta, vyyhteää jatkojohdon ja nostaa sen ovesta lavalle.

Hilaan vaijerin sisään. Kiipeän takaisin hyttiin, vilkuilen peilejä ja vapautan seisontajarrun ja otan eteenpäin. Kun Scanian nuppi on ulkona hallista, pysäytän ja alan ottaa hitaasti taaksepäin. Arvioin väärin, joten joudun tekemään lähestymisen uudelleen. Eteen ja toistamiseen taakse. Soile pysyy asiallisen matkan päässä sivussa. Teppo tekee käsimerkkejä, pyytää lähemmäs, käsi nousee ylös ja putoaa vaakaan. Käännän seisontajarrun päälle.

Kytkemme vaijerit ja ajan lavan ylös nupin rungolle. Lukituslinkut loksahtavat kiinni. Löysään vedon. Teppo työntää varmistusteljen paikoilleen ja lukitsee sen. Kytkemme johdot ja letkut. Teppo hakee ajoharjoituskolmion meidän lavan perästä ja siirtää sen tiikerilavan perään. Tiikerilava taas. Jäikö se nimitys nyt pysyväksi? Onko Tepolla mielessä jokin toinen? Lainakori. Lainalava. Seinustalla on korkeampi tikasteline ja vaihdan sen matalampien askelmien tilalle huolto-oven eteen ja nousemme kaikki kolme jälleen lavalle. Tarkistamme mitä liinoja ja muita tarpeita on siellä valmiina varalla. Teppo kokeilee omakätisesti, miten tiikerihäkki toimii.

”Täällä on ilmanvaihto ja sen saa päälle”, Soile selittää. ”Se pitää olla päällä. Tiikerille on stressi sinänsä, kun se joutuu matkustamaan, joten sen oloa on helpotettava kaikin mahdollisin tavoin. Eli kun auto on parkissa, katsotte sellaisen paikan, josta saatte virtaa.”

Teppo vastaa ymmärtävänsä.

”Onko tiikeri hereillä kuljetuksen ajan?”

”Anteeksi?”

Soilen silmät räpsyvät. Hän jatkaa: ”Käsitinkö kysymyksen oikein? Tiikeri on hereillä. Sille annetaan rauhoittavia ennen matkaa ja matkan aikana, mutta se on valveilla.”

Kuvittelen mielessäni tilanteen, että jätämme Scanian lasteineen yöksi jonnekin yleiselle parkkipaikalle ja paikalliset rikolliset murtautuvat lavan sisälle. Tiikeri karjahtaa.

”Haluatko sä kokeilla?” Soile kysyy minulta. Hän ojentaa kaukosäätimen minulle.

”Vaikka.”

Ajan häkin välikalterit kertaalleen auki -asentoon ja kiinni. Kokeilen saman manuaalisesti.

”Hyvä”, Soile sanoo.

Teppo siirtää katuharjan tälle lavalle ja suljemme oman lavan huoltoluukun.

Katson molempia, Teppoa ja Soilea ja mietin sammuttaako moottori vai pitääkö ottaa auto pihalle, lähdemmekö vai ei aivan vielä?

Soile katsoo rannekelloa.

”Monelta laiva lähtee?” Teppo kysyy.

”Laiva on rannassa tunnin ja vartin päästä aikataulun mukaan. Ensin on rahdin purku ja sen jälkeen te voitte ajaa sisälle. Arvioisin, että teidän pitää olla terminaalissa viimeistään kahden tunnin päästä. Onko liian tiukka aikataulu? Onko teillä ostoksia tehtävänä tai muita asioita hoidettavana?”

Katsomme Tepon kanssa toisiamme.

”Ei minulla ainakaan ole mitään tähdellistä”, Teppo sanoo.

”Ei minullakaan.”

”Oletan, että nämä laiva- ja rahtauskäytännöt ovat teille tuttuja?”

Soile tarkoittaa tullauksia ja lippujen hankintaa. Hän muistuttaa, että Korkeasaari on pelkkä varaaja ja viime kädessä takaaja, mutta urakoitsijan pitää asioida ja hoitaa itse maksut laivayhtiön kanssa.

”Könttäsumma”, Soile sanoo.

”No, ensimmäisen kerran olen menossa kuorman kanssa laivalle”, Teppo tunnustaa.

”Siinä tapauksessa voi olla viisainta ajaa suoraan satamaan. Laivalla ehtii syömään ja vaikka huilaamaan.”

Teppo saa Soilelta litteän muovikansion papereineen, kättelemme ja minä ajan kaluston ulos hallista. Teppo sulkee hallin oven ja nousee ohjaamoon. Mazda pienenee pienenemistään loitotessaan sivuikkunassa. Auto ohittaa pitkää hallirakennusta. Tie kaartuu sen päästä näkymättömiin. Kauempana on silta täynnä liikennettä. En muista kadun nimeä. Valtaväylä.

”Suunta on tuonne?” kysyn.

”Niin, kyllä”, Teppo vastaa. Hän tutkii papereita. Hermoilee. Napautan navigaattorin päälle.

”Siinä ei ole ääni päällä”, Teppo huomauttaa. ”Jos meinaan kaipaat sitä?”

”En kaipaa.”

Laitan vaihteen päälle ja nostan kytkimen. Scanian moottorin hyrinä tuntuu pienenä värinänä penkissä. Moottori hyrisee kuin se olisi yksi iso kissaeläin. Olemme liikkeellä. Tiikeriä päin. Asvaltti kaatuu, lappaantuu auton keulan alle. Kun katsoo kiinteästi vain sitä, rajaa katseen muutamaan metriin auton keulan edessä, tulee sellainen harha, että tosiaan tie tulee vastaan ja että auto on paikallaan. 

>>>jatkuu>>>