Kaunis kesäpäivä

keskiviikko 30. syyskuuta 2020

Me puhallamme kynttilöitä(11)

>>>jatkuu>>>  



 

ALDOUS Tsitsis leikkii Prinssin kanssa niin kuin isä pienokaisensa kanssa, ottaa tämän syliin ja hellyys valtaa minut. Rakastun syvemmin Aldoukseen. Olen niin täynnä rakkautta Prinssiä kohtaan, ettei se tunne voi enää kasvaa, mutta Aldousta rakastan jälleen hieman enemmän kuin ennen.

Muistan runon, jonka Aldous Tsitsis lähetti minulle sen ensimmäisen tapaamisemme jälkeen. Sen kerran jälkeen, jolloin kohtasimme ensimmäisen kerran, kättelimme ja puhuimme toisillemme. Prinssi oli silloin vielä mahassani ja minua suojeleva Heppu oli yhä vahvana ja luotettavana ja ainoana vieressäni.

Jos en saa olla sinun kanssasi / mitä muuta minulla on / ei kasteista aamua / haikeaa, tummaa iltaa. / Elän sinulle / saatpa nähdä / mitään pyytämättä / kaiken antaen / sinulle kaunokaiseni yksin.

Se on kaunis runo”, sanon Aldoukselle.

Aldous ei vastaa.

Nukutko sä?” kysyn.

En. Kuuntelen sun kaunista ääntäsi.”

Aldous Tsitsis on pojan kanssa aina, kun hän käy kääntymässä, kylässä. Hän kohtaa isännän tutisevana pyörätuolissaan. Muistan monta sellaista hetkeä, jolloin Aldous pitää Prinssiä sylissä ja he kaksi seisovat Hepun edessä ja katsovat kumaraa hahmoa. En kuule mitä he puhuvat, mitä sanoja Aldous lausuu, mutta siinä ovat kolme minun miestäni, pienin ja vanhin ovat vielä ja yllättäen puhumattomia, toinen vaiennut ja toinen ei ole vielä alkanut puhujan uraansa ja kolmas on muuten vain vajaa.

Hullu, kylähullu, idiootti. Sinä hymyilevä idiootti. Mistä sinulla riittää noita hymyjä? Et ole varsinainen humoristi, vaan enemmän vakavikko, mutta se ei estä sinua hymyilemästä, appostelemasta suu auki.

Prinssille Aldous-setä ei ole mikään kummajainen. Aldous on persoona, nimensä mittainen.

Prinssin ensimmäinen sana on äiti. Seuraava on alo. Äiti ja alo, niillä pärjää pitkälle. Isä on itä.

Manasiko Aldous Tsitsis tunnustusrunollaan Hepun kuolleeksi? Manasiko hän Prinssin samoin?

En ajattele näin ikävästi ja ajattelen silti.


Jossain välissä, jonain hetkenä, kun Prinssi on päivälevolla ja kun Hepun hoitaja on poissa – se on sitä aikaa, kun Aldous ja minä emme olleet saaneet vielä toisiamme – manasin kerran tai kahtena kertana mieleni pimeässä Aldousta tappamaan Hepun.

Tapa se, jos olet mies, ajattelin tylynä. Tapa ja saat palkkiosi, minut. Saat tehdä minulle mitä haluat.

Muistan ajatelleeni näin pahoja. Olin väsynyt ja kyllästynyt. Minut oli petetty katkerasti. Halusin koetella myös tätä vianaluista miestä, joka on siinä maailmanajassa meidän perheystävämme ja haluaisi olla varmaan enemmän. Haluan jotain vastinetta tältä Aldoukselta. Ovatko runot hänelle pelkkiä sanoja vai onko mies valmis tekemään mitä hyvänsä rakastamansa naisen vuoksi?

Eikö rakkaus ole sitä, että rakkaan vuoksi on valmis kaikkeen?

Tapa ja nouda palkkiosi, usutin sanattomasti, kerran toisensa jälkeen.

Yllätyin, kun Aldous Tsitsis vastasi: ”Saan minä muutenkin.”

Hetken luulin, että olin puhunut ääneen. Kysyin sitä?

Et puhunut, mutta ajattelit”, Aldous vastaa.

Sen kerran perästä uskoin, että Aldous omasi kyvyn ylittää empaattisuudellaan esteet.

Saat muutenkin”, kuiskaan nyt makuuhuoneen hämärässä. Hämärästä hämärään.

Aldous suutelee rintaani.

Alkaako hän uudestaan? mietin. Ainakin hän pääsee liukkaille.

Aldouksen sormet siirtyvät emättimen suulle.

Sä olet märkä töhnöstä”, hän sanoo.

Töhnö on meidän yhteisiä sanojamme.

Kuka lie kasteli”, vastaan.

Kasteli kukan tämän”, Aldous runoilee.

Jatkanko vai rakastelemmeko?” kysyn.

Molempia.”

Ihanko totta?”

Työnnän käteni tutkimusretkelle meidän väliimme ja tunnen märän, sottaisen siittimen, joka on nousussa taas.

Sä olet hillitön”, sanon.

Ulkonäkö pettää, myönnän. Kun Aldous Tsitsis tuli tänään luokseni ja menin miestä vastaan, ehdin keittiön ovensuuhun ja siinä hyvässä valaistuksessa Aldous näytti silmissäni harmaalta haamulta. Enemmän kuolleelta kuin elävältä.

Yllätyin. Mitä on tapahtunut? ihmettelin, mutta en kuitenkaan kysynyt sitä ja se mikä oli, huonovointisuus tai mitä ikinä oli, hellitti Aldouksen kasvoilta ja hän hymyili ja sen jälkeen en halunnut kysyä enää mitään.

Sä olet himoittava”, Aldous vastaa minulle. ”Edestä vai takaa?”

Takaa. Mä haluan katsella tyynyä.”

Kumma akka.”

Olenko mä akka sun mielestä?” kivahdan, mutta käännyn kuitenkin. Aldous Tsitsis vetäytyy sivuun siksi hetkeksi, että pääsen kääntymään ja kun olen mahallani, Aldous tulee reisiväliini.

Märkää ja tahmeaa. Meillä on froteepyyhe alla suojana, iso pyyhe, jotta lakana varjeltuu, mutta tiedän, että seuraava satsi menee pyyhkeen läpi. On voinut mennä jo.

Haluan katsella kaukaisuuksiin, katsella omiani ja minulle sopii hyvin, että Aldous touhuaa siellä takana, asennossa, jossa miehen polvet ovat takamukseni kahden puolen. Katson tyynyä, sitä pitkin ja sen ohi lattiaa ja seinää. Kohotan pyllyä, osaan pelata sillä ja Aldouksen kulli painuu melkein täytenä häpyhuulten väliin, mutta hän ei työnnä sitä vielä sisään. Terska pyyhkii, pöykkii klitorista, häpyhuulet kiittävät ja suljen silmäni.


Ensimmäinen kerta Hepun kanssa, kun vein hänet kapeaan neidonsänkyyni. Siitä on ikuisuus. Me olimme kuin kaksi teiniä kisailemassa.

Mä olen liian vanha sulle”, Heppu sanoi. Hän jätti sen tilan ja varan, että olisin voinut kieltäytyä, perua, tulla katumapäälle.

Et ole”, vastasin. ”Olet juuri oikean ikäinen minulle.”

Sinua minä hain / vaikka en tiennyt sitä / silloin vielä / koska silloin kaikki oli varhaista / vasta alkamassa ja alussa.

Me kinasimme asiasta.

Ehkä nyt”, Heppu luovutti. ”Tänään sinä ajattelet niin, mutta pannaan tähän kymmenen vuotta lisää.”

Hymähdin erimielisenä, mutta ennustus osui.

Mitä?” Aldous kysyy.

Luulin, että mies nukahti.

Niin miehistä.

Luulin, että sä kuolit”, sanon.

Melkein.”

Nukutko sä?”

En.”

Sitten Aldous kysyy mitä ja mille hymähdin?

Näitä vaan. Heppu ennusti, että kymmenen vuoden päästä voin pitää häntä liian vanhana itselleen.”

Oletan, että Aldous nyökkää. En näe häntä, koska mies makaa selkäni päällä, takanani. Aldouksen kädet, kämmenet lepäävät toinen hartiallani, toinen on kylkiluilla hipoen rintaa. Aldouksen veltto, lyyhistynyt kulli on kuin öljyyn työnnetty ja öljyhoidosta noussut limalöntti elottoman raukeana vasten reittäni. Tunnen sen. Se valuu yhä, haavoittunut.

Ulkona on hämärtynyt ja huoneessa on yhä hämärämpää. Tiedän, että jos joku tulisi ulkoa tähän huoneeseen, tulisi vaikka sillä aikaa, kun me olemme siirtyneet molemmat vessaan, toinen istumaan pöntölle ja toinen seisomaan suihkussa sermin takana, jos joku tulisi tällöin tähän asuntoon, hän haistaisi kynnykseltä rakastelun aromin. Hän haistaisi sen vahvemmin, jos menisi makuuhuoneeseen.

Olisiko se maankaato ihme?

Heppu ihmetteli sitä, että vaikka minä olin niin viaton ihminen, saatoin sanoa kaikkea seksiin liittyvää.

Koska minulle seksi on luonnollinen asia”, sanon tällä kertaa Aldoukselle.

Kyllä”, Aldous vastaa.

En osaa hävetä. En hävennyt ollessani alastomana Hepun edessä ja alla. En häpeä koskea Hepun tai Aldouksen siitintä.

Teillä kahdella on sama siitin”, sanon. Oivallan.

Anteeksi?” Aldous hämmästyy.

Yllätin sut.”

Tunnen Aldouksen nostavan päätä takanani, selässäni, reppuselässä. Olemme avaruusmatkailijoita ja Aldous riippuu selässäni kiinni käsin ja jaloin.

Siittimestään miehen tuntee”, sanon.

Aldous vaikenee.

Tunnen sinun siittimesi samanlaisena kuin tunsin Hepun siittimen. Mikään ei ole muuttunut.”

Se on hyvä”, Aldouksen ääni tulee takaa näkymättömistä

Niskaani kutittaa odotuksesta. Odotan, että minä hetkenä hyvänsä Aldous Tsitsis painaa päänsä vasten niskaani, painaa huulet ja nenän sitä vasten, niskakuoppaan.

Mä en ollut koskematon, kun naimme”, jatkan.

Me?” Aldous kysyy hiljaa.

Minä ja Heppu.”

Onko Heppu välissämme?” Aldous kysyy ja hymyilen ja kysyn kuka nyt puhuu pelottavia?

Anteeksi”, Aldous pyytää.

Ei mitään”, vastaan. ”On ja ei. Se on miten asian ajattelee.”

Kyllä.”

Me keskustelemme näitä filosofisia, syvällisiä asioita juuri toisen kerran rakastelleina. Sen verran siitä on aikaa, että hengitys ehti tasaantua.

Saitko sä?” Aldous kysyy.

Taas”, pistän ovelasti vastaan. Minulla on silmät auki, kun katselen hymysuin tyynyn kulmaa, tyynyliinan linnunnokkaa.

En ole varma sinusta”, Aldous sanoo.

Mutta itsestäsi olet?” kysyn. Sanat pallottelevat keskenään.

Niska on odottanut ja sen kaipuu palkitaan. Huulet koskevat lämpiminä niskaani. Siitä on suora yhteys kaikkialle hermostoon. Akupunktiopiste, ajattelen. Värisen kosketuksesta kuin haavanlehti.

Aldous nostaa huulensa. Hän kysyy: ”Paleletko sä?”

En.” 

"Sä värähdit?"

"Niin."

 >>>jatkuu>>>










maanantai 28. syyskuuta 2020

Terveisiä Taavetista

 28.9.2020  




En ole merkinnyt ylös, listannut suorituksiin kaikkia pieniä runokirjoja, jotka olen lukenut tai nielaissut kuin lääkkeen. Kun luin tämän vuoden alkajaisiksi Allen Ginsbergin suomennettuja runoja – Sammakon kustantamia, ei kulttuuriairuekustantajien WSOY:n eikä Otavan – ajattelin jättäisinkö kirjaamatta ylös vai ei, mutta merkitsin kuitenkin. Toissapäivänä ja eilen luin Jyrki Pellisen runokokoelman Kesän jälkeen värit muuttuvat, joka on tullut julki 1977, kirja, jonka olemme ostaneet Lievestuoreen Kirja- ja Paperi -kaupasta hintaan 5.00 eli viisi markkaa. Kansi on Kosti Antikaisen tekemä, kirjaimilla leikittelyä, ei välttämättä Antikaisen paras tekele, mutta siinä on miehen tunnusmerkit, riipuja ja suttuja kirjainten välissä niin, että ne näyttävät väräjävän. Runoista itsestään, että ne miellyttävät meikäläistä. En pidä itseäni runoudentuntijana, vaan maallikkona, joka olen myös muissa kirjallisuuden lajeissa ja kulttuurissa ylipäätään.

Jyrki Pellisen runolätyskä, -vihko ei tule ylös kirjaamiini, mutta sen sijaan Kurt Vonnegutin Maaton mies tulee olemaan 35:s tänä vuonna lukemani kirja. Ohut esseekirja vai mikä onkaan. En ole Kurt Vonnegut -fani, mutta Teurastamo 5 eli alias Lasten ristiretki on erinomainen kirja ja jonka tulen lukemaan toisen ja ehkä kolmannenkin kerran. Siihen liittyy kasku ja jonka kirjailija kertoo myös Maaton mies -kirjassa: Kirjailija yritti kirjoittaa Dresdenin pommituksesta, mutta se ei onnistunut. Hän lähti vierailemaan vanhan sotakaverinsa luona ja he muistelivat tätä elämänsä kokemusta kunnes kaverin vaimo puuskahti, että te olitte silloin pelkkiä lapsia. Se puhkaisi jonkin kuplan ja Kurt Vonnegut tajusi, että tarkastelukulma tulee olla toinen kuin sankarieepoksissa. Siis tämä naishenkilö osallistui tähän kirjoitusprosessiin. Tämä on minun huomioni, tuli vain mieleen.

Maanantai ja ruskaa. Ajoimme pyörillä kuuden jälkeen Taavetin keskustan halki, kuutostien ali ja Niemeläntietä rantaan. Kello oli puoli seitsemän, kun pääsimme perille. Aamun pimeä oli kirkastumassa hämäräksi. Venus erottui taivaan haileassa sinessä.  




29.9.2020

Illalla Helena luki netistä, että lähistöllä on tehty karhuhavainto. Nyt aamulla, kun kello on kolme minuuttia yli kuuden ja kirjoitan tätä, odottelemme, että ulkona valkenee sen verran, että voimme lähteä polkemaan nummelle.

Luin loppuun eilen Kurt Vonnegutin kirjan Maaton mies. 35:s tänä vuonna lukemani. Humoristina tunnettu kirjailija on siinä varsinainen pessimisti. Kurt Vonnegut kuoli 2008. Otan tähän kaksi lainausta Maaton mies -kirjasta, joka on tullut julki 2005, suomeksi 2007: ”Yksi parhaista rhythm- and blues-bändeistä mitä olen eläessäni kuullut, koostui kolmesta suomalaisesta pojasta ja yhdestä tytöstä, jotka soittivat jollain klubilla Puolan Krakovassa.” Keitähän olivat? Milloin Vonnegut näki ja kuuli näitä musikantteja? Toinen lainaus, joka on kai varsinaisesti Kilgore Troutia: ”Minusta planeettamme immuniteettijärjestelmä yrittää päästä meistä eroon aidsin ja uusien influenssa- ja tuberkuloosikantojen avulla ja niin edelleen.” Näin siis ennen vuotta 2005.

Aloin lukea ääneen eli Helenalle. Hän teki samalla käsitöitä. Olemme asuneet neljä kuukautta Taavetissa Luumäellä ja aloitin ensimmäisen ääneenlukukirjani täällä: Juhani Peltonen: Elmo. Olen lukenut sen aiemmin ehkä viisitoista tai kaksikymmentä vuotta sitten. Muistan, että pidin sitä silloin hajanaisena, mutta lukukelpoisena. Muistan myös, että pidin sen loppua mallikelpoisena, mainiona. Saa nähdä miten käy nyt? Kolmasosa on luettu. Teksti on uutta ja vanhaa. Muistan sitä pääpiirteittäin, mutta siinä on paljon kuin uutta.

Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin kotona. Löysimme kangas- ja karvarouskuja, ryöpättävät ja kanttarelleja ja yhden kehnäsienen ja yhden mustavahakkaan. Rouskuja tuli kahden kastikkeen verran. Tatit olivat pehmeitä ja matoisia. Ihme juttu, emme löytäneet vieläkään suppilovahveroita. Ne ujostelevat meitä.  





30.9.2020

Kuukauden päätöspäivänä pyöräilimme aamuhämärissä rantaan ja Helena ui. Poistullessa tuli ensin yksi ja sitten toinen uimarinainen vastaan.

Muutaman hiljaisen päivän jälkeen torilla oli kolme myyntipistettä ja kahvikioski auki. Nautimme kauppamatkan yhteydessä Helena hodarin ja minä hampparin.

Toissapäivänä aloin lukea ääneen Juhani Peltosen kirjaa Elmo. Eilen jatkoin sitä ja tänään saan sen luettua loppuun, jos pidämme kolmen, neljän tunnin session. Helena on jo valmis siihen. Hän kokoaa isoäidin neliöistä palapeittoa.

Luin eilen ensimmäiset rivit Joyce Carol Oatesin kirjasta Blondi. Jatkoin sitä tänään, kun oli sopiva odotushetki. Odotushetkiä on aamuissa, päivissä ja illoissa. Odottaminen on osa elämää. Hyvää tekstiä, Blondi.  



1.10.2020

Juhani Peltonen, Elmo, oli lukemani kirja numero 36 tänä vuonna. Se oli numero viisi, jonka luin tänä vuonna ääneen. Olen lukenut sen aiemmin, mutta siitä on yli kymmenen vuotta. Sitä ei näy meikäläisen tilastoissa, jotka yltävät kymmenen vuotta taaksepäin. Kirjassa oli ansioita. Pidin siitä, että se meni maalailematta suoraan asiaan, vaikka teksti jäi välillä ujumaan verkkaisena aloilleen. Muistin ennakkoon, että siinä oli täydellisen hyvä loppu ja totesin, että tämä piti paikkansa. Mielipiteeni ja ihastukseni pysyi. En kerro miten Elmo loppuu, jos joku kiinnostuu lukemaan kirjan.

Olen lukenut kolmekymmentä sivua Blondia. Nautin tekstistä. Ensitutustumiseni Joyce Carol Oatesiin.

Pyöräilimme tänään aamulla Puukylään ja patikoimme metsätietä harjanteelle Tervalamminsuon keskelle. Muutamia kanttarelleja löytyi ja poimimme myös muutaman kangasrouskun. Ei vieläkään suppilovahveroita.  









lauantai 26. syyskuuta 2020

Me puhallamme kynttilöitä(10)

 >>>jatkuu>>>  



JUUTUN muistoihin, mutta palaan ja ponnistan mietteissäni siihen toiseen tapaamiseemme.

Pyysikö Heppu sua menemään naimisiin kanssaan sinä toisena kertana?” Aldous Tsitsis kysyy.

En muista”, vastaan.

Muistat varmaan.”

Se nainen lähti ja me jäimme. Kummallakaan meistä ei ollut kiire minnekään.

Heppu kysyi kohteliaana miehenä, minne olen menossa seuraavaksi? Ja puolittain hän sanoi samalla nimensä. Esittäytyi. Me kättelimme. Hepun kädenpuristus oli luja, mutta hän ei puristanut rusentaen naisen kättä.

Juuri oikeanlainen”, Aldous Tsitsis sanoo.

Juuri oikeanlainen.”

Taas minä toistin, ajattelen.

Me olimme siitä alkaen nimituttuja, Heppu ja minä: Heppu ja Maria. Hauska tutustua.

Pyysikö?” Aldous kysyy, inttää toisen kerran.

Joskus. Jolloinkin”, vastaan. ”Ei kuulu sulle.”

Hymyilen lieventääkseni sanojani. Viini vaikuttaa sekin.

Vieläkö?” kysyn. Lisäviini ei ole pahitteeksi.

En saa vastausta.

Kaadan vähän. Vähän kerrassaan. Jäljellä on enää pohjat.

Me olemme kohta tyhjentäneet tämän”, sanon.

Aivan”, Aldous vastaa.

Olemme lähempänä sänkyä, ajattelen. Kun tämä este on kumottu tieltämme, meidän on vapaus antaa vartaloidemme tuntea ja elää vapaudessaan.

Hän pyysi minua vaimokseen”, myönnän.

Niin”, Aldous vastaa. ”Et muista milloin? Silloin sinä toisena kertana?”

Hän saattoi minut kotiin, silloiseen asuntooni”, muistelen.

Rakastelitteko?” Aldous kysyy suoraan.

Ei vielä silloin.”

Säädyllisyys esti.”

Iva Aldouksen äänessä huvittaa. Aldouksella on korvaa. Hänellä on älliä päässään, on ollut aina.

Ei vielä”, tuumin. Ei hätäillä. Ei hoppua herraseni.

Notkistiko Heppu toisen polvensa lattiaan ja tarttui sua kädestä?” Aldous kysyy. ”Tiedät mitä tarkoitan.”

Tiedän.”

En muista. En muistanut milloin Heppu teki sen? Tai tapahtuiko se niin kuin Aldous kuvitteli asian? Olisiko tärkeää muistaa se?

Et voi unohtaa sellaista”, Aldous väittää.

Pelaanko jotain peliä? kysyn itseltään. Teeskentelyleikkiä.

En todella teeskentele”, sanon ääneen. Yhtä paljon itselleni kuin kuulijalleni.

Aldous Tsitsis uskoo minua. Kuinka voisi olla muuten?

Sulla oli oikosulku”, Aldous selittää järkevästi.

Nyökkään. Niin. Muistan monia päällekkäisiä tapahtumia. En varsinaista kosintaa. Tapahtuiko se myöhemmin? Ehkä siihen meni vuosi ja jolloin me olimme olleet yksissä niin kauan, että millään muulla ei ollut erityisemmin väliä eikä merkitystä. Vain sillä, että me molemmat tiesimme ja tunsimme oman sisimpämme ja rakkaamme sisimmät tunteet.

Voinko vannoa? kysyn mielessäni.

Hän oli sinun rakkaasi”, Aldous sanoo haikeana.

Niin oli.”

Sinä rakastat häntä yhä.”

En lakkaa rakastamasta”, myönnän. ”Onko se paha?”

On.”

Aldous vastaa väärin, ajattelen. Hän teki niin.


Miksi en ole puhunut vielä lapsestani, Prinssistä? Tai enemmän ja varsinaisesti hänestä? Hän on vilahdellut tekstissä siellä täällä, mutta huomio ei ole kiinnittynyt häneen. Ei niin selkeästi ja tarkoituksellisesti kuin pitäisi.

Koska sitä on niin vaikea kertoa. En haluaisi puhua enkä muistella sitä, mutta se kuuluu olennaisesti tarinaan. Ja mikä on sellainen äiti, joka puhuu menehtyneestä miehestään, omasta rakastajastaan, sukulaisistaan, miehensä suvusta, erinäisistä aika ulkopuolisista kuten nunnasta, mutta ei omasta, pikku pojastaan?

Mitä virkaa sellaisella äidillä on? Kuka haluaisi sellaisen tunteettoman olennon äidikseen, joka ei pälpätä suuna päänä pienokaisestaan?

Prinssi oli parasta mitä minulle oli tapahtunut. Kun aloin odottaa, koin heti, että tämä on hyvä. Näin on oikein.

Kun Prinssi lepäsi rinnoillani, lausuin mielessäni kiitosrukouksen maailmojen valtiaalle.

En kirjoittanut sitä minnekään ylös.

Olisi pitänyt”, ääni kuiskaa. Se tulee rinnoiltani. Miehen ääni. Tuttu.

Me olemme unohtaneet musiikin. Me makaamme rinnatusten ja päällekkäin vuoteessa, jonka ostin jotain neljä vuotta sitten, kun muutin uuteen kotiini. Yksinäisen runoilijanaisen kotiin. Minulla oli paikalle yksi vaatimus yli muiden: Sen piti sijaita Runeberginkadulla. Kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runeberg. Ei mitään suomalaista hänessä, ei muuta suomen sukua kuin henki ja sydän. Valepuvussa esiintyvä Suomen runouden toivo ja oppi-isä.

Prinssi?” Aldous Tsitsis muistuttaa. Tsitsis, toinen, joka on niin vähän suomalainen kuin olla voi ja on silti Suomen heimoa.

Isä oli onnessaan. Lapsen isä ja minun isäni. Molemmat isät olivat polleita. Heppu sai uuden alun, lahdatun perheen tilalla olin nyt minä ja Prinssi. Prinssi kehdossaan, lattialla pehmoisella peitteellä selällään, kipristellen jalkojaan, oikoen niitä, levittäen käsivarsiaan, katsoen tummilla silmillään.

Hänen silmänsä eivät olleet siniset”, kerron. ”Ne olivat vihreän savunharmaat.”

Aldous nyökkää: ”Katsoit tarkkaan.”

Lapseni.”

Sanon vain tämän yhden sanan. Kurkkuun koskee, koska pidättelen nyyhkäystä. Aldous Tsitsis pitää minusta vielä lujemmin kiinni.

Sun ei ole pakko kertoa”, Aldous sanoo.

Tiedän”, vastaan. Ääneni on epävarma kuiskaus.

Seuraavaksi Prinssi menee jo lattiaa pitkin. Hän kiepahtaa selkäasennosta mahalleen, hups, kellahtaa takaisin selälleen, miettii tilannetta, katsoo ympärilleen, kääntyy mahalleen, nostaa päätään.

Hän ryömii. Kuin toukka. Mittarimato.

Muistan”, sanon. Hallitsen ääneni jo paremmin. ”Muistan, että me nimitimme Prinssiä yhteen aikaan mittarimadoksi.”

Mutta aika kuluu nopeasti. Lapsi kasvaa nopeasti ja hitaasti. Hän konttaa ja istuu. Hän on varmempi liikkeissään. Hän tutkii maailmaa, joka on lattia, pyörii pöytien alla, pujottelee tuolinjalkojen väleistä, käy aikuisten sääriin kiinni ja nousee seisomaan pienet sormet ja kädet rutistaen säärten ihoa ja isäpapan housunlahkeita.

Hetken aikaa Heppu oli isäpappa. Sitten hän hyytyi minun päälleni.”

Mietin sitä kuin olisin epävarma ja lisään: ”Käykö sinulle samoin?”

Ei käy”, Aldous vastaa. ”Älä pelkää.”

Ajattelen, että minä ole paha kosketettava.”

Et ole.”

Joka minuun koskee, hänet valtaa halvaannus, hän menettää lihastensa hallinnan ja hänestä leivotaan torso.”

Ei pidä paikkaansa”, Aldous Tsitsis on eri mieltä.

Hänen päänsä lepää minun paljailla, alastomilla rinnoillani. Naisen ihoa vasten. Olemme molemmat alasti. Olemme rakastelleet ja tunnen kuinka Aldouksen siemenneste valuu ulos emättimestä, tuntuu märkänä, tahmaisena räkänä, joka matelee tietään persereiän yli. Vaikka se on lämmintä, märän etanamainen kosketus tuntuu kylmänä. Se kutittaa.

Et saanut”, Aldous sanoo.

Sain jotain”, vastaan kevyesti.

Epäonnistuin taas surkeasti”, Aldous moittii itseään.

Et epäonnistunut”, vastaan. ”Päinvastoin, sinä onnistut aina.”

Tunnen Aldouksen pään liikkuvan rinnoillani. Pieni edestakainen liike: Kielto.

Prinssi konttaa”, sanon.

Olen varma siitä: Prinssi konttasi, tarttui isänsä housunlahkeisiin ja kiskoi itsensä horjuville jaloilleen.

Jalat vaihtuivat”, puhun ja selitän kuin unessa. ”Prinssi sai isänsä jalat. Hepun jalat. Heppu luovutti ne pojalleen. Tässä on hyvät jalat, käytä niitä.”

Hui”, Aldous Tsitsis sanoo.

Anteeksi”, pahoittelen. Hymyilen hyvittelevästi Aldoukselle, pojalle, miehelle rinnoillani, jonka poski on ihoa vasten ja joka katsoo hämyssä minua.

Me vedimme verhot kiinni, jotta lokit eivät nähneet meitä touhussa ja sen takia sisällä makuuhuoneessa on hämärää.

Me unohdimme laittaa musiikin soimaan. Me makaamme päälletysten ja rinnatusten huoneen hämyssä ja liikenteen äänet kuuluvat ulkoa. Aina väliin erottuu raitiovaunun terävämpi kirskuna.

Parempi näin, tajuan. Tämä kerta saa poiketa muista. Tämän kerran näin.

Minä rakastan raitiovaunuja”, sanon ääneen.

Minä myös”, Aldous Tsitsis vastaa. ”Mitä on kaupunki ilman ratikkaa? Onko se mikään kaupunki?”

Ei ole”, sanon.

Kävelevä Prinssi ei löydä isää. Isä on halvaantunut. Isä ei tule leikkimään hänen kanssaan. Isästä ei ole mihinkään.

Rahjus”, sanon.

Nahjus?” Aldous vääntää sen. Tai kuulee väärin?

Kun Heppu halvaantui, sätin häntä rahjukseksi”, muistelen. Pahoittelen.

Sä et osaa sättiä”, Aldous väittää.

Rahjus.”

Aldous ei vastaa. Nyt tulee ratikka. Sen kuulee, kääntyy kadunkulmasta ja jatkaa klonkkuen kaarevaa katua pitkin. Saatan sitä silmät auki näkemättä tuijottaen katonrajaa.

Oli hyvä ajatus muuttaa tänne”, sanon.

Kyllä”, Aldous myöntää.

Sinä muistat Prinssin?” kysyn.

Todella”, Aldous vastaa.

Aldous Tsitsiksestä tuli Hepun korvaaja. Hän otti Hepun vaimon hoteisiinsa ja oli pikkupojalle isähahmona.

En ollut isänä”, Aldous kiistää.

Setä”, muutan.

Sopii”, Aldous vastaa.

Mutta enemmän kuin kaukainen sukulaismies?”

Enemmän.”

>>>jatkuu>>>




torstai 24. syyskuuta 2020

Terveisiä Taavetista

 24.9.2020  




Hieno, sumuinen aamu, kun poljimme uimarannalle. Helena ui. Laituri oli kasteen kostuttama. Kalaparvi puhkoi veden pintaa. Kaksikymmentä pyörylää kerrallaan levisi tyyneen veteen ja muutamia kaloja hypähti vedestä, mutta en ehtinyt nähdä, minkä kokoisia ne olivat. Tummassa vedessä ei erottanut kaloja pinnan alla. Kalahenkilöt, ei pelkät kalamiehet, osaisivat varmaan sanoa, mitä lajia tämä parvi oli.

Eilen teimme aamulla pyöräretken nummelle. Löysimme karvarouskuja sen verran, että niistä tuli eilinen kastike ja punikki- ja kangastatteja ja tuhkeloita, jotka siivutimme kuivuriin, joten meillä on nyt ensimmäiset taavettilaiset kuivatut sienet kaapissa ekologisesti säilytettynä käytettyyn maitotölkkiin.

Listaan jälleen tänä vuonna luettuja kirjoja: Numero 31 oli David Foster Wallacen Infinite Jest ja numero 32 Norman Mailerin Yön armeijat. Aloin lukea eilen Juha Hurmeen uusinta teosta Suomi.



25.9.2020

Muoti on suuri vaikuttaja. Muotia on esimerkiksi kirjoittaa niin kuin Juha Hurme tai Harari, kaskunomaisia tiivistelmiä ja olennaista ja tärkeää etsiviä teoksia, kaivaa esiin unohtuneita merkityksiä ja henkilöitä, vaikuttajia. Olen lukenut kaksi Hararin suppeaa, ihmislajin historiaa, kehitystä ja tulevaisuuteen kurkottavaa kehitystä käsittelevää kirjaa. Pidin lukemastani. Pidän myös Juha Hurmeen tekstistä, vaikka kun olen nyt lukenut kaksi kolmasosaa teoksesta Suomi, tulee välillä mieleen, että oliko tämä tieto, tarina, henkilö jo Niemi -kirjassa tai sitä aiemmassa Nyljetyt ajatukset -opuksessa? Kuinka paljon menee ristiin ja tulee päällekkäisyyksiä? Eli tulee mieleen myös, että nyt kun kirjailija Juha Hurme ja hänen kustantajansa ovat löytäneet sapluunan, joka on verrannollinen Tuomas Kyrön fiktiiviseen Mielensäpahoittajaan, on aika ja järkevää ja pitää hyödyntää suotuisat tuulet ja tuottaa lisää samanlaista tekstiä. Tulee jopa mieleen, että kun tuotteistetaan ja virtaviivaistetaan, saadaan tuote. Kirja on myös tuote. Kun sen markkinarako menee umpeen, tulee toinen muoti, tietty tuote jää vanhaksi, jää sivumerkinnäksi maailman historiaan. Käykö kirjan niin?  



Mitä lukemiseen tulee, kirjakulttuuriin ja kirjoittamiseen, kannattaako kantaa huolta siitä, että väki vieraantuu lukemisesta? Mitä asialle kannattaisi tehdä? Ei mitään niin kauan, kun vallitsee markkinavoimien muoti ja muotti, jossa tuotteen merkitys on sen myyntiluvuissa. Kun sisältö on alisteinen muodolle tai toisarvoinen, osa esimerkiksi lukijoista äänestää harrastamalla jotain muuta, puhtaampaa ja vähemmän korruptoitunutta.

En ole pessimistinen, ei kiinnosta olla sitä, mutta mitä enemmän nykykirjallisuudesta tulee sapluunalla tehtyä, sitä useammin valitsen luettavaksi vanhaa, hyvää, parempaa kirjallisuutta. Ajaudun siihen luonnostani.


26.9.2020

Syksyllä syyskuussa tai lokakuun alussa tulee vielä tällaisia viimeisiä, kesästä muistuttavia lämpimiä päiviä. Iltapäiväshortsikelit palaavat. Pyöräilimme aamuhämärissä Ala-Kivijärven Sorosenselän rantaan. Järven pinta oli tyyni ja ruskan väreissä kellertävät koivut ja haavat peilautuivat veteen tummempien kuusten rinnalla. Tunnelmallista.  



Arvostelin eilen hieman Juha Hurmeen Suomi -kirjaa. Se oli kolmaskymmeneskolmas tänä vuonna lukemani kirja ja aivan laatuisa lajiaan. Mutta onko se varsinaisesti romaani? Ihmettelen tätä lajimääritystä. Muistelen, että kun Hurme voitti mainiolla Niemi -kirjallaan Finlandian kaksi tai kolme vuotta sitten, siitä tuli napinaa, ettei Niemi ole romaani tai ei ainakaan puhdas sellainen. Samaa arvostelua sai Nobelin valitsijaraati aiemmin, kun se nimesi Bob Dylanin laulurunot nobelin arvoisiksi.

Ennen kuin luin Hurmeen Suomi -kirjan, olin ajatellut, että pitäisi lukea uudestaan Nyljetyt ajatukset, jotta näkisin, miltä se tuntuu nyt. Nyt muuttui: En tartu siihen kirjaan lähiaikoina. Toiston maku on liian vahva. On kuin olisin syönyt liikaa karkkia tai jäätelöä tai suklaata.  




27.9.2020

Pyöräilimme Puukylään ja kävelimme metsätietä soitten väliselle harjanteelle. Löysimme kanttarelleja pizzaa varten. Aurinko nousi rusottaen, kun lähdimme polkemaan takaisin Taavetin keskustaan.  




Sain merkata jälleen yhden kirjan luetuksi. 34:s tänä vuonna lukemani on Joel Lehtosen runollista prosaa Kuolleet omenapuut. Se löytyy muun muassa Joel Lehtosen Valitut teokset -sarjasta, numerosta seitsemän. Kuolleet omenapuut on vuodelta 1918 ja siinä on myös kapina-aikaa. Valitut teokset on painettu 1935 – hieno laitos niin kuin monet vanhat, arvostetut kirjat. Silloin elintaso ja kansantuote olivat alhaiset nykypäivään verrattuna, mutta oli varaa tehdä silti kauniita kirjoja. Ei tingitty siitä kulttuurista.

Kuolleet omenapuut tuli päähänpinttymäksi jotain kymmenen vuotta sitten, kun luin Juhani Peltosen Elmon, joka pehmomiesatleetti söi aina omenia ja kantoi mukanaan Joel Lehtosen kirjaa Kuolleet omenapuut.


tiistai 22. syyskuuta 2020

Me puhallamme kynttilöitä(9)

 >>>jatkuu>>> 




ENSIN oli Hepun ja Marian ensikohtaaminen kiinteistövälitystoimiston neutraaleissa puitteissa, esinäytös, alkuluku, johdanto. Seuraavaksi ensimmäisen luvun tapahtumakulku saattaa parin toistensa seuraan kirjamessuilla.

Heppu ja minä.

Anteeksi, jos keskeytän”, Aldous Tsitsis sanoo kainosti.

Keskeytä pois, rakas Aldous”, hilpeä, hetki hetkeltä hilpeämmäksi juopuva minä, meikäläinen, Maria, annan luvan. Vaikka en ole juopunut enkä juopumassa. Ei sentään näin vähästä. Olisin juopunut yhtä lailla, jos meidän karahvissamme olisi ollut vettä viinin sijasta.

Aldous haluaa tietää tapahtuiko niin oikeasti? Oikeasti kiinteistövälitystoimisto, oikeasti kirjamessut?

Kyllä”, vakuutan. ”Jumalan sanaa.”

Naurahdan päälle: ”Sainko kullan epäluulot heräämään? Uskotko, että tätä menoa joudut miesten töihin?”

Uskon”, Aldous vastaa totisena, ei sentään järkyttyneenä.

Mitä pitäisi tehdä, jotta Aldous järkyttyisi?

Toki en halua järkyttää Aldous Tsitsistä. Se olisi sama kuin huijaisi lasta ja ajaisi tämän epätoivoon paikkansapitämättömillä, rumilla ja ilkeillä juoruilla.

Näimme toisemme baarissa. Kahvila oikeastaan.”

Hymyilen Aldoukselle.

Kirjamessuilla on useita kahviloita”, Aldous tiesi.

On. Yksi on toisessa kerroksessa. Se on päädyssä, minun ajatuksissani ja tietenkin myös oikeasti, mutta missä ihmeen päädyssä? Siellä on kiva tiski ikkunan edessä, pitkä pöytätaso, ikkuna siinä takana ja näkymä on messukeskuksen takapihalle, paikoitusalueelle. Siellä on kauempana parkkitalo. Vasemmalle kauemmas jää ratapihaa ja se tie, mä aina unohdan sen nimen, mutta se yhdysväylä, joka ylittää ratapihan Pasilan pohjoispuolelta.”

Aldous Tsitsis nyökkää: ”Niin?”

He istuvat siinä. Maria istuu yhdellä baarijakkaralla, siinä on korkeita baarijakkaroita sopivin välein ja hänestä vasempaan istuu jokaisella jakkaralla joku. Oikealla on kauempana pari tyyppiä. Kun Maria tuli siihen lautasen ja kahvikupin kanssa, siinä oli kolme paikkaa vapaana ja hän ajatteli ensin, että istuisi keskimmäiselle jakkaralle, mutta alkoi täyttää tilaa kuitenkin laidasta. Järjestyksen ihminen kaikessa.

Maria kirjoittaa muistiinpanoja ylös vihkoonsa. Hän on syönyt puoliksi pienen leivoksensa. Kahvikupista on siemaistu kerran. Äänet kuuluvat, kirjamessujen humu. Yksi estradi on siinä lähellä ja sieltä kuuluu haastattelusessio, joka tekee Marialle taustaa. Hän on bistrossa bulevardilla. Hän on Fredrikinkadulla ulkoilmakahvilassa. Hän on jossain niistä ulos levittäytyvistä kahviloista, joita on viime kymmenillä ilmestynyt myös Helsinkiin.

Anteeksi, onko tämä paikka vapaa?”

Se on Heppu. Maria kääntää hajamielisenä katseensa ja Heppu tunnistaa naisen. Tässä on jotain tuttua, kiusaavan tuttua. Kaikissa kauniissa ja hekumallisissa naisissa on viriilien miesten mielestä jotain sillä lailla tuttua, että se ei jätä rauhaan.

On”, Maria vastaa.

Kiitos”, Heppu vastaa. ”Anteeksi, mutta olemmeko me tavanneet ennen jossain?”

Anteeksi taas, Maria huomioi. Hän on ajatuksissaan, hän on pääsemättömissä, niin syvissä ajatuksissa ja pudistaa päätään.

Iskeminen, tutustuminen ei käy helposti. Jos se on Hepulla mielessä? Mies joutuu tekemään töitä. Maria tekee luontaisesti kaikkensa ehkäistäkseen mitään alkamasta, viriämästä. Hän on muissa maailmoissa.

Sellainen nainen on kaunis. Nainen on kauneimmillaan silloin, kun hän on haaveellinen tai syvissä mietteissä, kun hän ei tiedä eikä tiedosta mitään muusta maailmasta. Kun hän ei esitä, kauneus pääsee täydemmin esiin.

En tiedä”, Maria vastaa eikä hän tiedä mihin vastaa, tiedä edes vastaavansa. Heppu katsoo häneen, kääntyy sen verran, että auttaa daaminsa, seuralaisensa siihen toiselle puolelle vierelleen, vapaalle paikalle ja Maria tajuaa, että siinä ovat toiset tutut kasvot. Molempien kasvot ovat tutut tiedotusvälineistä.

Hän nyökkää. Naiset nyökkäävät toisilleen. Heppu asettuu naisten väliin jakkaralle ja Maria on unohtanut, mitä hänen piti hetki sitten kirjoittaa muistiin? Mitä hän oli kirjoittamassa? Hän on viimein tässä hetkessä. Hän ymmärtää, että Heppu ympäröi itsensä naisilla. Hepulla on tyttökaveri vieressään ja hän kohdistaa silti huomionsa toiseen naiseen, käytännössä vieraaseen naisihmiseen toisella puolellaan.

Tämä mies on pettäjäluonne”, Aldous Tsitsis sanoo ääneen.

Tajuan, että olen kertonut tämän tarinan ennenkin. Kerron yhtä ja samaa, aina uudestaan ja uudestaan. Se on kuin veden kiertokulku. Ehkä se kiertokulku on mallina kaikessa inhimillisessä toiminnassa?

En”, kiistän. ”Heppu ei ollut pettäjäluonne. Sinä erehdyt. Heppu oli rakastunut kauniiseen tuntemattomaan. Olin painanut kuvani lähtemättömästi hänen mieleensä jo ensimmäisellä tapaamisellamme.”

Rakkautta ensinäkemältä”, Aldous tiivistää.

Aivan.”

En sano sitä. Pidättäydyn. En halua olla papukaija.

Papurikko?” Aldous kysyy.

Ei”, nauran. ”Papukaija.”

En sanonut sitä ääneen ja silti Aldous kuuli, näki, tajusi ja oivalsi mikä sana minulta on tulossa.

Kyky. Aldous Tsitsikseltä puuttuu jotain, mutta vastineeksi hänessä on korvaavana jotain muuta, kenties parempaa.

Olen ollut siinä samassa kahvilassa”, Aldous sanoo. ”Siellä takana myös. Se jää sinne tiskin taakse. Sinne mennään kulman ohi. Sinne pääsee sekä vasemmalta että oikealta.”

Pitää paikkansa”, vastaan. Tästä me olemme puhuneet.

Missä sinä et olisi ollut, ajattelen.

Jospa olit siellä myös juuri sinä hetkenä, silloin vielä koulupoikana, keskenkasvuisena, vielä lyhyempänä kuin nyt, omien koulutoveriesi kanssa. He juuri ja juuri sietivät sinua seurassaan.

Viinilasi helmeilee. Pidän sitä kädessä. Kilautamme laseja varovasti vastakkain. Heläytämme niitä. Hymyilemme toisillemme ja ajattelen milloin Aldous uskaltaa ja rohkaistuu ehdottamaan itse seksiä, panoa sen sijaan, että minun, Marian pitää tehdä se, aloite? Tähän asti aloite on tullut aina minulta. Sen on tultava minulta, jos mielin päästä panolle.

Jos mielin päästä panolle / on minun riuhtaistava pillunkarvat esiin / näkyvästi iho paljaaksi.”

Nyt et ainakaan kirjoittanut tuota”, Aldous sanoo.

Naurahdan.

En”, vastaan. ”Etkä sinä enää muista sitä. Se oli ja meni ja hyvä niin.”

En muista.”

Ei ole tarpeen.”


Painotus on olennaista. Minun ja Hepun ensimmäinen tapaaminen painottuu suhteettomasti. Se on puolet elämästä. Seuraavalla kohtaamisella on esillä neljännes. Sen jälkeen on käytettävissä enää yksi neljännes ja joka jakaantuu kaikkien seuraavien kohtaamisten välille. Sen on riitettävä. Mitä vähemmäksi se käy, sitä epätoivoisemmin sen on riitettävä.

Miten voi muistaa noita pieniä rippusia?

Päättyikö se kohtaaminen siihen? Ei. Unohtuiko jotain? Jäikö jotain mainitsematta?

Sen verran, että me aloimme tarinoida kirjamessujen ohjelmasta ja Hepun daami keskeytti meidät, keskeytti Hepun. Hän sanoi käyvänsä.

Joo, käy vaan”, muistelen Hepun vastanneen.

Sitten?” Aldous Tsitsis kysyy.

Me jatkoimme juttua. Jossain välissä daami tuli takaisin.

Voi ei.”

Pudistan päätä Aldoukselle.

En ajatellut noin”, väitän.

Sinne päin.”

No, vähän sinne päin.”

Sitten?” Aldous vaatii lisää.

Ikään kuin et olisi kuullut sen kymmenen kertaa.”

Yhdestoista kerta on kuulematta”, Aldous toteaa ja minä nostelen olkia. Elehdin.

Hän haki käsilaukkunsa.”

Ei varmasti”, Aldous kieltää. ”Nainen ei unohda käsilaukkuaan.”

Myönnän, ehkä näin väärin”, annan periksi. ”Se voi olla, että siinä oli jokin kassi, mutta minä luulin sitä käsilaukuksi.”

Aldous huitaisee kättään.

Nainen häipyy ja jättää teidät kahden?” hän kysyy. Hän ei ymmärrä. Tämä ei täsmää. Miksi nainen jätti kavaljeerinsa viekoittelevan Marian käsiin?

Hän näki jonkun toisen”, uskon.

Silti. Virhe häneltä.”

Ei, ajattelen. Jos on tarkoitus, että minä ja Heppu menisimme yksiin, näin piti käydä ja tapahtua. Tämä on tähtiin kirjoitettu.

Aldous on mustasukkainen ja kateellinen Hepulle. Kaikesta huolimatta. Hän tietää, että minä ajattelen näin, mutta hän ei sano sitä. Senkin kieroileva paskiainen.

Sä olet kaunis”, Aldous sanoo.

Ihminen on niin tavallinen / kuin nainen kaikkine avuineen / viekoittelevine silmineen / punaisine suineen.

Hymyilen seuralaiselleni.

Vielä tilkka?” kysyn.

Vaikka”, Aldous vastaa.

Minä olen kateellinen Hepulle”, Aldous tunnustaa ennen kuin ehdin sanoa muuta.

Tiedän.”

Mutta en ole enää”, Aldous vakuuttaa.

Ei ole syytä.”

Ei. Ei todella.”

>>>jatkuu>>>