Repe(2)

 >>>jatkuu>>>  

PUOLI tuntia myöhemmin puhuttelu oli ohi ja samaan rahaan oli yksi elämäntie kuljettu loppuun. Leikkaus, joka irrotti minut työstä ja työpakosta. Asia selvä ja taputeltu valmiiksi. Seisoin kadulla vapaana ja olo tuntui oikeastaan hyvältä ja helpottuneelta. Tiesin, että järkevästi ajatellen tämä asia ei ollut millään muotoa hyvä eikä toivottava, mutta se tuntui silti mainiolta. Olin vapaa, vapaa menemään ja tulemaan.

Mieleen tuli heinäsirkka. Sitä kuunteli pienenä satua heinäsirkasta tai sitten se oli jokin Disneyn piirrosfilmi ja jossa heinäsirkka kunnostautui laiskottelemalla ja soittelemalla jouten koko kauniin kesän, kun toiset tekivät töitä. Kunnes koitti syksy ja toden hetki heinäsirkalle ja joka sai maksaa silloin karkean hinnan laiskottelustaan. Opettavainen tarina. Tai pelottava, ikävä. Säälitti se sirkka.

Ravistin tämän ajatuksen mielestä ja ajattelin sen sijaan kahta euroa, kahden euron kolikkoa taskun pohjalla ja tulevaa lopputiliä ja painelin suoraan lähikauppaan Kolmannen linjan kulmaan ja hain kylmäkaapista kaksi keskiolutta, toisen toiseen rotsintaskuun ja toisen toiseen. Siirryin kadun yli puistikkoon, vapaalle penkille ja join oluet. Katselin samalla ihmisiä riennoissaan, autoliikennettä, ratikoita, joita tuli ja meni, paloaseman rumaa rakennusta ja sen takana kohoavaa harmaakivistä Kallion kirkon tornia.

Se ei ollutkaan hyvä paikka, totesin. Oli vain hyväksi minulle, että sain loparit.

Kirkon läheisyys vaikutti. Kirkkorakennus kaatui kuvaannollisesti päälle. Äiti ehdotti silloin, kun olin juuri lopettanut koulun, että hakisin töihin kirkolle? Hän sanoi käyneensä puhumassa puolestani, mitä en uskonut täysin, mutta ehkä se piti paikkansa. Äiti oli lopulta oikeassa siinä, että sinnehän minä menin, kun aikaa kului ja pysyin siellä ja niissä töissä melkein puoli vuotta. Tajusin sen siinä istuessani, ajan kulun, kun mietteet kiersivät pään yläpuolella kuin jokin usvapilvi tai sarjakuvan kupla.

En mennyt kirkolle, seurakunnalle vielä silloin, ensi alkuun se tuntui vihoviimeiseltä työpaikalta ja -mahdollisuudelta, vaan katselin kaikenlaista muuta. Siihen se jäi. Seurasin sivusta ja kokeilin jotain. Yksi kokeilu oli sekin, kun menin siivousfirmaan hommiin. Minut pantiin pesemään ikkunoita. Työssä ei ollut sinänsä vikaa, mutta koin kestämättömänä sen, että kuljin tikkaiden kanssa ympäri Kallion kivijalkakuppiloita ja -kauppoja, ihmisten näkösällä ja vaikka se oli aamuduunia, ei helpottanut paljon, kun töihinmenijät alkoivat parveilla jalkakäytävillä.

Muistin toisen kerran, kun lähdin aktiivisena metrolla ja bussilla Vuosaareen telakalle. Tarkoitus oli pyytää päästä sinne työharjoitteluun. Sellainen idea tuli jostain. Menomatka metrossa meni hyvin. Erinomaisesti. Olin vauhdissa, innostunut ja henkeä täynnä. Olin valmis puhumaan itseni sisälle firmaan, palkkalistoille, hoidin tämän rekrytoinnin itse siinä sivussa, ennakkoon metron keinuessa Kulosaaren läpi Itäkeskukseen ja sillan yli Vuosaareen. Mutta kun jatkoin liityntäbussissa perille, muiden mukana ja kun bussi jurrasi päättärille ja duunarit tai alimman tason duunarit poistuivat autosta, jäin istumaan paikalleni. Koin henkisen halvauksen. En saanut pakotettua itseäni ulos bussista. Näin sen tien, joka vei bussin ovelta telakan portille ja se oli järkytys. Pelkäsin eniten, että joku tulisi ja hakisi minut ulos bussista, raastaisi väkisin mukaan joukkoon tummaan tai että bussikuski patistaisi nostamaan perseen.

Tästä täytyy mennä työkkäriin, havahduin siinä penkilläni. Vaikeuksia edessä ja tiedossa. Tai ehkä ei vielä tänään, mutta lähiaikoina. Ensin työkkäriin ja sieltä soppalaan. Mietin, että nyt minulla on periaatteessa enemmän syytä saada esimerkiksi soppalan tukiasunto, kun en ollut enää työn kiroissa enkä kirjoissa. Tai se voi muuttaa tilanteen, kun olin aiheuttanut itse nämä fudut, ainakin väljästi tulkiten?

Muovipussi lojui siinä vieressä hiekalla odottamassa. Sille pitäisi tehdä jotain? Meikäläisen turvakengät olivat siinä pohjimmaisena ja haalarit päällä. Ne piti toimittaa ja saada jonnekin pois käsistä ja se oli selvä, että minne: Pasin tallille. Serkkuni Pasi, joka on iso ja vahva ja riski mies, noin kaksi kertaa meikäläisen kokoinen ja kymmenen vuotta minua vanhempi. Oikeastaan ainoa sukulaiseni, jonka kanssa olen ja olen ollut tekemisissä. Muut sukulaissuhteet ovat haalistuneet ja lakanneet olemasta, menettäneet merkityksensä. On kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Pasilla on kahden auton talli kivenheiton päässä Torkkelinmäellä ja jossa hän korjaa vanhempaa autokantaa, niitä yhä kierrossa olevia autoja, joissa ei ole kaikkea sitä hienomekaanista tietokoneroinaa, joka täyttää nykyautojen konepellin alustan.

Teen siellä keikkaa itsekin, ajoittain, autan serkkua, kun hänelle painaa kiire päälle. Olen harjaantunut siinä opissa jonkin verran hitsaamisen jalossa taidossa, vaikka varsinaista koulutusta siis ei ole ja kiintoavaimet ja vastaavat pysyvät käsissä, jos en ole pahassa darrassa. Siitä on viikko tai enemmän, kun kävin viimeksi tallilla. Silloin Pasilla oli työn alla yksi vanha kosla, Opel Kadett, vuosikerta jotain kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta tästä hetkestä taaksepäin, lopullisesti lahoamassa oleva vehje, jota Pasi pellitti parhaansa mukaan. Alkuperäistä peltiä ei tainnut olla jäljellä enää ollenkaan. Sillä kertaa serkulla oli ollut tekeillä vain tämä yksi autonkorjuu eikä meistä tainnut kumpikaan edes kuvitella mitään viraapelia minulle.

Nousin ja tarrasin muovikassiin. Reipas omaisuuteni. Herra työnjohtajan viimeinen hyvätyö minulle: Hän penkoi työpöytänsä kätköistä muovipussin repaleen, johon sain soviteltua turvakengät pohjimmaiseksi ja likaiset haalarit siihen haitarina päälle. Pinkkasin ne tarkoituksella ihan siististi ja asiallisesti ja tunsin koko ajan kuinka äijä katsoi ja seurasi silmä kovana. Hän etsi minusta heikkouden merkkejä ja odotti anoisinko päästä takaisin, anoisinko saada vielä yhden mahdollisuuden? Oliko se palkinto tai bonus, että sain lähteä heti? Ehkä se oli päinvastoin pitkä miinus. Bonusta oli, että sain tämän päivän palkan, mutta se on sitten siinä. Jatko olemattomissa.

Hitsipillin räike kuului ulos kadulle asti. Hakkasin nyrkinsivulla ovipuuta kunnes ääni lakkasi ja vähän myöhemmin Pasi käänsi oven auki.

”Missä saakelissa sä olet ollut?”

Varsinainen tervetulotoivotus. En vastannut. Pää löi tyhjää.

Pitikö minun käydä täällä? Milloin? Olimmeko puhuneet tai sopineet jotain vai olinko käynyt päissäni näyttäytymässä?

”Soitin sulle eilen ja tänään viimeksi tunti sitten, mutta puhelimeen ei saa yhteyttä. Perhana, pitäisit sen latauksessa. Missä? Mikä kassi tämä on?”

Näytin sitä edessäni kuin tuliaisena tai puskurina, hidasteena: ”Siinä on turvakengät ja haalarit. Työt loppuivat.”

”Sait potkut”, Pasi arvasi.

”Mitä asiaa sulla oli? Voivatko nää rojut olla täällä?”

Pasi tarkasteli muovipussia, tarkasteli meikäläistä ja kysyi olinko juonut taas?

”Meni vähän pitkäksi.”

”Näkyy.”

Pasi on minua pitempi. Äijällä on raameja, mutta myös aikamoinen paskamaha. Se ei ole kaljamaha, vaikka Pasi ottaa silloin tällöin kaljaa, mutta hän on luonteensa mukaisen maltillinen siinä niin kuin kaikessa. Ihminen, jonka kanssa on helppo tulla toimeen. Pasin mahankellekkä on lihoamaan taipuvan ihmisen maha. Virheellisen ruokavalion seuraus ja sivutuote, liikaa rasvaa, liikaa ranskalaisia ja mitä kaikkea.

”Oletko sä syönyt mitään?” Pasi kysyi.

Arvasin, ajattelin. Arvaan minäkin, kun siihen päästään.

”Olen”, valehtelin.

”Valehtelet.”

”Sä soitit, mutta et kerro mitä varten?”

”Jaana on puhunut, että olisi hyvä, jos sä tulisit poikkeamaan.”

”Aha.”

Jaanan oikea nimi on Njaana, mutta meidän käytössä siitä putoaa aika usein vaikea, ylimääräinen etuliite än pois. Jaana on Thaimaasta Suomeen naimisiin tullut nuori nainen eli iältään siinä kahdenkymmenenviiden, minua pari vuotta vanhempi. Njaana tuli jonkin vaimonvälitysringin tai vastaavan kautta kokeeksi katsomaan Pasia ja tykästyi ilmeisesti, mieheen tai ylipäänsä suomalaiseen menoon ja tyyliin. Sitä paitsi Helsingissä on ainakin jonkinmoinen väkirikas thaimaalaisyhteisö ja juuri naisia, naiskerho.

Jaanalla on tietenkin omaa sukua vaikka muille jakaa ja vahva sukurakkaus. Hän patistaa aina silloin tällöin Pasia, miestään, että tämän kuuluu pyytää hänenkin omia sukulaisiaan kylään ja käymään. Joten en ihmetellyt serkun puheita. Edustan nykyään Pasin koko sukua. Käyn näytillä.

”Milloin ajattelit?” kysyin, en suuremmin innoissani. ”Nyt vai huomenna?”

”Illalla. Tule illalla käymään. Tänään. Sopiiko?”

”Katsotaan.”

Nyökkäsin. Minun ei ollut varaa olla suoraan vastaan. Olin ollut kahtena yönä yötä Pasilla ja Jaanalla, kevätkylmillä, ennen kesää, muutama kuukausi sitten, kun jäin asunnottomaksi ja koska en hallinnut vielä miten pitää pelata ja järjestää nopeasti yömestaa tyhjästä. Ja tämä nykyhetki viittaili ja lupaili taas, että voin joutua turvautumaan huonossa vaiheessa heidän apuunsa.

”Mihin sä olit menossa? Sä et ole siis enää töissä?”

”En.”

Pasi katsoi taakseen. Tallissa oli edelliskerran tapaan vain yksi auto pukilla fiksattavana. Vanha Volvo.

”Jarruremontti”, Pasi sanoi.

”Selvä. Eli et tarvitse siinä kaveria?”

”En. En nyt. Tuletko illalla?”

Halli on kirjattu nimellisesti kahdelle autolle, mutta se on käytännössä liian kapea siihen. Syvyyttä on kuitenkin riittämiin ja yleensä otamme sisään kaksi autoa kerralla niin, että etummaiseksi jäävä tulee siihen poikkipäin. Keula edellä talliin viistoon ja sen jälkeen nostamme ja hilaamme yhdessä auton perän kynnykseltä sisäpuolelle. Järeän ja korkean rautakynnyksen takia autoja ei arvaa ottaa yleensä sisään peruuttamalla, vaikka silloin onnistuisi ehkä koukkaamaan kaluston ajamalla paikalleen.

Mitä Jaanalla oli mielessä? mietin. Sai pelätä, että Jaana suunnitteli jotain avioliittojärjestelyä tai treffejä tai sokkolajia.

”Tuleeko sinne muita?” kysyin.

”Mitä muita? Ei. Ei tietääkseni. Jaana ei puhunut mitään sellaista.”

Menin Pasin ohi peremmälle talliin työkaluhyllyn luo ja tungin muovipussini sopivaan koloon.

”Käykö sen olla tuossa? Päivän? Kaksi?”

”Käy.”

”Monen aikaan mun pitäisi ilmestyä?”

”En nyt sano mitään tarkkaa aikaa. Valitse vapaasti kunhan et tule liian myöhään.”

”Uutisten aikaan?”

”Tule aiemmin.”

”Selvä.”

Joka tapauksessa myöhään, ajattelin. Jään siis yöksi. Kuului kenties kauppaan?

Jaana on niitä ihmisiä, joka on hulluna televisioon. Hän katsoo sitä kaiken aikaa tai se on varsinaisesti auki jatkuvalla syötöllä. Jaana tökkää sen päälle aamulla heti herättyään, tekee niitä omiaan mitä tekee ja televisio seurustelee siinä sivussa. Tässä suhteessa tämä uusi sukulaiseni ja minä eroamme täysin toisistamme. En suoraan vihaa telkkua, ei esinettä voi vihata niin, mutta olen päässyt siitä kokonaan eroon ja irti. Ensinnäkään minulla ei ole asuntoa eikä siis voisi ollakaan mitään televisiota ja muuta sisustusta, mutta irtauduin telkun piiristä jo, kun asuin vielä kotona.

Veikeä ajatus: Ajoiko televisio minut pois kotoa ja ryyppäämään ja istumaan kapakoissa? Olisiko äiti suostunut, jos olisin ehdottanut, että pannaan televisio pois, luovutaan siitä, laitetaan se vaikka ensin komeroon pois silmistä ja kokeillaan miltä se tuntuu?

”Telkku”, sanoin ajatuksissani.

”Mitä?”

”Ei mitään. Yritän tulla.”

Katsoin enemmän tallia, tallin seiniä, hilseilevää maalia ja katonrajaa, jonka pakokaasu oli mustuttanut. Helpompia katsottavia kuin tuijottaa toista ihmistä silmiin. Eläin menettelisi, mutta ihminen on ikävä katsottava. Mitä tutumpi, sen pahempi.

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 27.11.2020  

Kello lähenee kuutta aamulla. Ulkona sataa hiljakseen lunta. Asvaltin pintaan on kertynyt ohut, valkoinen kerros hyhmää, jossa erottuvat yhden auton renkaanjäljet. Olikohan se eilen, kun näimme huoltoaseman takana lastattavan poistettujen renkaiden kasaa korkealaitaisen kuorma-auton kyytiin. Menevätkö ne kierrätykseen vai tuhotaanko ne jossain? Kumi on häipynyt osin maailmasta, markkinoilta ja korvautunut muovilla. Ennen pitäväpohjaiset jalkineet ovat nykyisin ikävästi muovinliukkaat.

Eilen illalla yhdentoista aikaan suljin David Foster Wallacen Päättymätön riemu -teoksen. Kolmen päivän jälkeen olen päässyt sivulle 235. Kun luin kesällä Infinite Jestin, joitain kohtia jäi epävarmaksi ja epäilin olinko ymmärtänyt kaiken oikein? Lukiessani tekstiä nyt suomeksi, huomaan, että pääpiirtein olen pysynyt mukana ja oikeilla jäljillä, mutta osan olen oivaltanut vasta tällä lukukierroksella, samoin tukun lisää henkilöiden linkityksiä ja yhteyksiä. Toisaalta luen sitä nyt toista kertaa ja toisto varmaan auttaa osaltaan. Kirja on edelleen huima. Siinä on henkilöhahmoja roppakaupalla, mutta kirjailija pitää sen silti kasassa ja hallinnassa, hypähtelee henkilöissään sinne ja tänne sekä ajallisesti että paikallisesti.

28.11.2020

Eilen pääsin Päättymätön riemu -luennassa sivulle 311. Vajaa kolmannes luettu.

Nyt aamulla luin läpi Enkeleitä -näytelmäluonnoksen. Tein muutaman viilauksen siihen. Toissa-aamuna muuttelin sitä määrällisesti enemmän, samoin eilen, mutta tänään oli vuorossa läpiluku ja hipaisu ja sipaisu sinne ja tänne. Lähetin sen Helenalle arviotavaksi. Olen työstänyt tekstiä vajaat seitsemän viikkoa, muutaman tunnin päivässä ja sivuja on luonnoksessa 72. Pelkkiä repliikkejä. Jos lisään oheen näyttämöllisiä kommentteja, sivuja kertyy lisää.

Lauantai. Kävimme kirjastossa ja kaupassa. Piikit tossujen kannoissa ja heijastinnauha käsivarressa. Talvi vaatii.

 29.11.2020

Adventtiaika alkoi. Aamulla laitoimme maailmalle Kaunis kesäpäivä -blogissa Repe(2) -postauksen, joka tuli nähtäväksi blogit.fi -listauksessa puolen yhdeksän aikoihin.

Aamukuudesta alkaen Helena on maalannut ja minä olen lukenut lähinnä Päättymätön riemu -teosta. Siinä on kuvitteellinen presidentti Gentle, joka tuo mieleen Yhdysvaltain nykyisen presidentin. Ei tietäisi kumpi on kopio, jos ei tietäisi, että Infinite Jest tuli julkisuuteen kaksikymmentäviisi vuotta sitten.

Teimme kävelylenkin kahdeksan jälkeen, noin tunnin patikoinnin ja palasimme juuri kotiin raikastuneina ja virkeinä. Vähäistä lumenhöytyä satoi ja keräytyi asvaltille. Muutamia autoja oli liikkeellä ja vasta Joukolantiellä oli lapsia pihalla keinumassa äidin antaessa vauhtia. Meidän talon päädyssä näkyi mies huitovan ylimmältä parvekkeelta harjalla kattoa kiertävää peltiä vasten. Hän hätisteli kujertavia puluja pois.

 30.11.2020

Marraskuu päättyy. Aamulla Taavetin torilla näytti tältä. Siis kännykän mukaan, yhdessä otoksessa.

David Foster Wallacen Päättymätön riemu on menossa sivulla 501. Muutama oppilas on kutsuttu rehtorin kansliaan ja he odottelevat sisäänpääsyä. Hal Incandenza tarkastelee sinisen eri sävyjä ja seuraa siinä ohessa oppilastovereidensa ilmeitä ja olemuksia. He eivät ole varmoja, mistä kolttosesta ovat puhuteltavina.

Repe(1)

  

VAAHTOSIN kylpyammeessa. Heräsin ja ymmärsin, että nainen saksi tukkaani. Sellainen huomio saa virkeäksi. Amalia, ajattelin. Olinko kuullut sen?

Sakset olivat kylmät kaulalla. Palelin. Olin alaston.

”Mikään ei inhota niin paljon kuin, että ihmiset tulee parturiin likaisin hiuksin.”

Olinko parturissa? Aika erikoinen parturi siinä tapauksessa.

Ei sun tarvi leikata mun tukkaani, sanoin, mutta vain vaiti päässäni. Tunsin itseni pultsariksi.

”Yäk”, nainen jatkoi valitusta.

En katsonut sitä. Pidin katseeni hiuksissa ammeen pohjassa, paljaissa paskaisissa, kellanvalkeissa, hikisissä jalkaterissäni. Oletin, että ne haisivat. Odotin, että tämä touhu olisi ohi ja pääsisin pesulle.

”En tiedä miksi mä teen tätä?”

Kuulin. Vaikka en katsonut tätä jynssäävää ihmistä, tiesin, että se oli vanhempi nainen, käytetty, elämänsä elänyt ja ainoa, mikä rasitti, oli se, että en tiennyt, miten olin päätynyt tänne? Miten ihminen päätyy mihinkään?

Onneksi se päättyi. Nainen keräsi likajätehiukset jalkojeni välistä. Käsi oli vanhuuttaan kurttuinen ja ryppyinen.

Ei helvetti, ajattelin.

Se veti vessan, kuulin ja meni ja aloin peseytyä. Löysin saippuan, suihkun, käänsin veden tulemaan.

Ovi aukesi. Ennen kuin sain suihkun kiinni, nainen sulki oven perässään. Tuolilla tai jakkaralla oli pyyhe.

Kampa helisi seuraavaksi kylppärin lattiakaakeleilla. Sellainen kampa, joita oikeat kampaajat ja parturit käyttävät.

Peseydyin. Kuivasin itseni. Minulla oli haava päässä. Sitä kirveli.

Olin eteisessä ja kääntyilin siinä. Näin omat farkkuni kenkieni päällä ja t-paidan. Nahkarotsi oli henkarissa. Se helisi, kun otin ja vedin sen niskaani. En tiennyt, missä nainen oli, mihin se hävisi, mutta sotkin jalat kenkäronttosiin, ei sukkia, mutta en kysellyt niitä. Ehkä minulla ei ollut niitä alunperinkään?

Vedin takintaskun vetoketjun auki: Ajokortti oli tallella: Määttä Reino. Ajokortin muovitaskussa pankkikortti. Repe, tää on luojan lykky, onnittelin itseäni. Rahaa oli yksi kahden euron kolikko ja pienempiä hiluja. Vedin vetoketjun kiinni. Kylkeen ja kainaloon pisti. Tuntui siltä, kun olisin niellyt jotain pahasti.

Menin ovesta ja painoin sen kiinni. Näin mies lähtee, kiittämätön tyyppi. Pakenin paikalta. Ajattelin, että parempi näin ja että se emo oli varmaan keittiössä piilossa, veti siellä sätkää posket lommolla ja odotti, että nuori puliveivari ehtisi lähteä.

Lukon kieli loksahti. Etsin hissin ja ajoin alas. Ulkona totesin, että ilma oli kylmennyt eilisestä. Tai entisestä. Talvi oli tulossa. Syksy oli lopuillaan ja ilman lämpötila pakkasella tai melkein.

Rauhoituin vasta kun seisoin Flemarin risteyksessä. Olin omillani. Tavallaan heräsin siinä. Minulla ei ollut mitään muistikuvaa, miten tulin siihen? Pysähdyin ja katsoin katua takana ja niitä kerrostaloja, jotka ovat päädyt Porvoonkatua päin. Jostain niistä taloista lähdin äsken, mutta en katsonut enkä painanut mieleeni mistä? Vapisin turtana. Lähdin astelemaan. Kankeaa kävelyä.

Ratikka kääntyi kulmasta, tuli Aleksis Kiven kadulta ylös Flemaria ja meni ohi. Saatoin sitä silmilläni. Raikas ilma virkisti ja aloin ajatella jotain. En muistellut, vaan ajattelin aikaa eteenpäin. Juopolla ei ole muistoja eikä varaa muistoihin.

Flemari on mun kaupunkini pääsuoni. Mä hakeudun sille aina. Vaikka mä tekisin mitä ja hortoilisin missä, mä huomaan jossain välissä, että talsin Flemaria pitkin. Pysähdyin Hesarin kulmalle. Kännykkä. Se jäi. Kävin taskut läpi, mutta en löytänyt.

Ihmisiä kulki siitä ohi ja ajattelin, että onko tänään maanantai vai tiistai? Jähmeää ajatustoimintaa, joka kulki kuin jokin lima päässä. Ihmisistä päättelin, että on arkipäivä, mutta minulla ei ollut tietoa, mitä kello on? Tajusin kuitenkin sen verran, että en ollut töissä. Tarkoitan, että mun piti olla töissä, kerta olen työssäkäyvä, mikä on sinänsä ihme. Ei uskoisi heti meikäläisestä.

Menneisyys, jos sellaista oli, on kaktuksen piikkejä, jossa on iso, ristiinnaulitun näköinen kaktus, sen pitkät, neulanterävät piikit ja niihin piikkeihin lävistetyillä paperinpalasilla on kaikki tieto, se vanha tieto ja kuona, jota raahaan mukanani. Raahaan haluttomana. Ajattelin niitä autiomaan kuivassa tuulessa lepattavia paperinpaloja ja mitä enemmän ajattelin, sitä varmempi olin, että yhtään sellaista paperilippusta ja -lappusta ei ollut jäljellä tai yksikään niistä ei ollut enää lukukelpoinen, vaan sadeveden syömiä ja lintujen nokkimia ja ulostamia.

Hesaria oikeaan korttelin päässä oli Brahenkentän laidan huoltorakennuksia ja lehmuksia tai muita puita ja toiseen suuntaan Flemarin yli näin Hurstin huollon, pankkiautomaatin luukun siinä vieressä, entisen pankin tai liikehuoneiston isot, pölyiset näyteikkunat, mutta en kelloa. Jalankulkuvalon ääni vaihtui, punainen seisoja muuttui vihreäksi reippailijaksi ja menin kadun yli, Flemaria ylös vinkkelimutkaan, jossa oli äidin pankki. Äiti muisteli sitä aina ja muisti mainita, silloin, kun vielä liikuimme yhdessä kartsalla, että siinä oli pankki ja että hän ei olisi koskaan lähtenyt sieltä pois, siirtynyt toiseen pankkiin asiakkaaksi, mutta ne lopettivat sen.

Äiti kuoli vuosi sitten. Se oli kesää, joten siitä on enemmän kuin vuosi. Asuimme siihen asti, äiti ja minä, kahdestaan kahden huoneen ja keittiön synkässä huoneistossa Vaasankadusta vasempaan, rinteessä, joka laski Aleksis Kiven kadulle. Nämä ovat kaikki minun kotikulmiani. Täällä olen syntynyt ja tänne jäin. Jäin kiertolaiseksi näille nurkille, vaikka asunto meni alta ja rahat menivät tai rahoja ei ollut. Äiti oli pelannut rahansa. Äiti oli ottanut pikavippejä, pelannut bingoa, tilannut lehtiä puhelinmyyjiltä, ylittänyt tilinsä ja tulonsa moneen kertaan ja vienyt kaniin vähän kerrassaan kaiken. En erityisemmin huomannut sitä, koska olin ensin niin nuori, vasta koululainen ja sen jälkeen, kun jätin koulun kesken, harrastin ihan liikaa kaljoittelua enkä huomannut asioiden luisuvan vikaan. Tai minä en ymmärtänyt enkä välittänyt asiasta.

Se ei estänyt minua kuvittelemasta silti, että asunto, omistusasunto olisi hyvä perintö. Ei ole, jos sitä vastaan on otettu velkaa ja jos sitä asuntoa ei saa muutettua rahaksi. Sai mutta rahaa ei jäänyt paljon yli ja sekin vähä meni sormien välistä.

Tunsin kuumotuksen niskassani. Yhtäkkiä minun ei ollut enää kylmä.

Kävelin äidin entisen pankin ohi ja pakotin itseni menemään mäkeä alas ja suorinta tietä kirkolle. Olen ollut keväästä alkaen seurakunnan hommissa, hautausmaalla oikomassa hautakiviä ja kirkon luona haravoimassa riipuja hiekkaan. Jos ei joudu tekemään tällaisia töitä, ei huomaa kuinka paljon puitten oksia, lehtiä ja muuta ryönää kerääntyy puistokäytäville, jalkakäytäville ja kirkon rappusille ja edustalle. Tekemistä on.

Muistin kellon ja pyörsin ympäri. Niin kuin se olisi jokin tärkeä. Palasin Flemarille, kuljin katua pitkin kellosepän ohi ja totesin, että kahvitunti on ohi, aamupäivän kahvitunti, mutta ruokatuntiin on vielä tunnin verran. Silti olin auttamattomasti myöhässä.

Kävelin Karhupuiston kulmaan ja käännyin kohti meidän ylpeyttämme, Kallion harmaagraniittista kirkkoa. Äiti ylpeili sillä, en niin minä. Äiti kävi kirkossa ja se oli yksi seikka myös, joka pani ihmettelemään: Ihminen, joka kävi kirkossa, joka oli raitis ja niin sanotusti kärsi siitä, että hänen poikansa, ainoa poikansa sitä paitsi, että tämä oli sellainen kaljaveikko. Tai äiti taisi odottaa ja rukoilla salassa, että se juopottelu, hummaus ja mitä kaikkea harjoitin, että se menisi ohi ja tulisin takaisin hyville tavoille.

Sain koulussa kerran stipendin. Se yllätti, vaikka jälkeenpäin ajatellen se ei ollut edes ihme. Innostuin jostain aineesta tai sain päähäni, että minusta voi tulla tiedemies, että opiskelisin, lukisin yliopistossa ja tein jonkin aikaa ahkerasti ja huolella kaikki läksyt ja kotitehtävät ja sain kiitokseksi keväällä stipendin. Olin silloin peruskoulun toiseksi ylimmällä luokalla, se päättyi ja menin viimeiselle luokalle. Pääsin jopa lukioon ja aloitin sen suurella innolla, mutta vire lopahti. Tuli muuta. Jouduin ehkä väärään seuraan. Aloin kaljoitella.

Ylitin kadun, menin paloaseman ohi ja käännyin kirkolle ja jatkoin sen ohi alas kryptaan vievälle ovelle. Siellä ovat meidän sosiaalitilat.

Sanoin, että minun ei ole varaa muistella tai että tällainen juoppolalli ei elä muistoissa, mutta puhuin perättömiä. Ehkä asia on aivan päinvastoin ja siinä olisi samalla suurin selitys asiantilalle: Koska muistelen menneitä ja kärsin tekemistäni mokista ja kaikesta typerästä, jota on takana, menneissä päivissä, se panee ryyppäämään.

Eli kaiken huipuksi vieritän syyn ratkeamisistani pois omilta harteilta. Olosuhteet veivät tähän.

Paskanmarjat, ajattelin.

Minun ei tarvinnut mennä alas kryptaan asti: Late ja Mari olivat molemmat tupakalla kirkon seinustalla. Haiku nousi. Tupakanpoltto on ainoa pahe, joka ei ole tarttunut minuun, jota en ole harjoittanut. Ymmärrän värittäväni tätäkin seikkaa. Yksinkertaisesti en tupakoinut enkä ollut tupakoinut koskaan muutamaa kokeilukertaa lukuunottamatta. Kaljoittelu oli eri juttu. Viiniä olen harrastanut jonkin verran ja väkeviä, mutta kaljoittelu ja kaljallaolo oli minun varsinainen hobby.

Samoin kuin tupakan kanssa olin pysynyt erossa myös huumeista. Eli kun teki mielessään tällaista yhteenvetoa, tuli siihen käsitykseen, etteivät meikäläisen asiat olleet sentään kovin huonosti. Minulla ei ollut asuntoa, ei ollut ollut keväästä alkaen, kun äidin perintöasia valmistui, konkurssipesä levisi ja sain ensin asunnon nimiini ja se meni eteenpäin jollekin hiton välittäjälle, joka siirsi meikäläisen ensimmäiseksi kadulle. Kuin olisi kantanut roskapöntön sinne. Minulle ei lähtenyt mitään edes mukaan, huonekaluja sun muuta. Jätin ne. Annoin jäädä välittäjän mieliharmiksi.

Late ja Mari tupakalla ja molemmat tietenkin näkivät, kun lampsin kulman takaa. Late on minua vanhempi ja meillä käytännössä nokkana. Ikäeroa meillä oli ehkä kaksi tai kolme vuotta, mutta siinä oli tarvittava, riittävä ero, hän oli saanut paremman osan ja minä ja Mari, joka oli lähinnä koululainen tai harjoittelija, me kaksi olimme käskytettävinä ja pomotettavina. Esimerkiksi Late oli meistä ainoana se, joka käytti lehtipuhallinta ja Mari ja minä saimme pidellä haravia. Haravahemmoja.

En tiedä mistä hetkestä alkaen arvasin, että tänään menee pieleen, että olin mennyt jonkin rajan yli ja mikä tarkoitti muutosta tulevaisuudessa. Tiesin tämän, vaikka en ollut varma ja olin silti täysin varma. En hämmästynyt.

”Kato”, Late sanoi ensimmäiseksi.

”Terve”, vastasin.

”Mistä mies tulee?”

”Oli vähän asioita.”

Late ei ole pomoni. Hän ei ole työnantajan edustaja, mutta hän on kallellaan sinne suuntaan.

”Sait fudut.”

Se ei tullut yllätyksenä.

”Arvasin”, sanoin.

Katsoin Laten huvittunutta ja toisaalta halveksivaa naamaa, ilmettä ja Marin yritystä olla ilmeetön ja kantaaottamaton ja tunsin, että päätä pakotti sen verran, että parasta olisi päästä ottamaan äkkiä pari tuoppia tai tölkkiä. Se helpottaisi ja auttaisi ja olin siis oikeastaan hyvilläni tästä Laten ilmoituksesta.

Tähän mennessä, tämän kesäkauden aikana minulle oli käynyt useamman kerran sellainen virhe, että olin myöhästynyt maanantaiaamuna töistä ja olin saanut siitä sekä suullisen että lopulta myös kirjallisen varoituksen. Olisiko niitä mokia ollut tätä ennen neljä kaikkiaan. Kaksi ensimmäistä meni pienillä nuhteilla, mutta sen jälkeen sanktiot kovenivat ja nyt olin saanut tai saamassa potkut.

”Vai niin”, sanoin.

”Käy konttorin kautta”, Late opasti kuin hän olisi oikeasti pomoasemassa. Ajattelin, että hänestä tulee tai hän on jo hyvä kymppi. Hänellä on kaikki edellytykset ja ominaisuudet kohdallaan siihen virkaan. Koiranvirkaan.

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 23.11.2020  

Enkeleitä -näytelmäluonnoksen päivitykset jatkuvat: Toissapäivänä sain uuden ajatuksen loppunäytöksen kulusta. Olin tehnyt kaksi erilaista loppua, pienin muuttein, mutta nyt tuli eteen kolmas, jossa oli reippaammin muutosta edellisiin. Idea, tämä osaidea iski lauantaina iltapäivällä. Kirjasin sen muistivihkoon. Vähän myöhemmin otin uuden alun ja tahdin tähän viimeiseen näytökseen. Kirjoitin sivun verran. Eilen aamupäivällä kirjoitin jatkoa aloittamaani ja kirjoitin lopulta näytöksen läpi. Sivulukemina kahdeksan. Iltapäivällä luin aamupäivän annin ja totesin, että se on synopsis ja kaipaa täytettä sinne ja tänne. Tänään aamulla ennen kauppareissua jatkoin. Tekstimassaa tuli neljä, viisi sivua lisää.

Ulkolämpötila vaihtelee nollan molemmin puolin. Kuuden aikaan tien asvaltti näytti märältä, sulalta, mutta kaksi tuntia myöhemmin asvaltti oli valkeassa kuurassa ja laitoimme kauppareissulle piikit tossujen kantapäihin.

24.11.2020

Kuukausi jouluun. Mietin tuleeko minulle joulu näin ennakkoon eli tulleeko kirjastosta ilmoitus, että varaamani David Foster Wallacen Päättymätön riemu on noudettavissa? Toimiiko logistiikka? Onko kuljetusauto ajoissa, aikataulussa?

Luin eilen loppuun Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanijärkäleen ensimmäisen, Combray -nimisen osan, joka on tavallaan johdanto ja teemojen esittely. Teksti vain paranee lukukerta lukukerralta. Combray päättyy sanoihin: ”...kirjoituspöytä, jonka olin typerästi pannut sen paikalle, lähti kiireesti pakoon, työnsi edellään takkaa ja siirsi käytävänseinää; pieni piha oli sillä suunnalla missä äsken oli sijainnut kylpyhuone, ja asunto jonka minä olin pimeässä rakentanut, oli liittynyt heräämisen pyörteissä nähtyihin asumuksiin, paennut kalpeaa merkkiä, jonka päivän ojennettu sormi oli piirtänyt verhojen ylle.”

Vein hämärissä lakanat kuivumaan ulos. Myöhemmin huomasin kirjoittaessani, että ulkona satoi lunta isoina hiutaleina, mutta nyt taivas on sininen ja vain muutamia rusottavia pilviä lipuu lännestä itään.

25.11.2020

Päättymätön riemu tuli. Siihen sai kaksi viikkoa lukuaikaa ja tiheää tekstiä on tuhat sivua. Luin eilen yli kahdeksankymmentä sivua. Tarina on sikäli tuttu, että luin Infinite Jestin viime kesänä. Teksti on hyvää myös näin suomeksi.

Tänään alamme julkaista Kaunis kesäpäivä -blogissa Repe -nimistä tarinaa. Olen maininnut aikaisemmin, että Repen alkuidea on 1990 -luvun puolivälistä ja että olen työstänyt siitä aiheesta monia erilaisia käsikirjoituksia, versioita. Tämä uusin Repe – olen maininnut asiasta tässä blogissa aiemmin – on taas uusi versio. Poistin kertomuksesta miehen harharetket maaseudulle. Kirjoitin sen jälkeen vanhan version eteen ja päälle eli vanha teksti oli olemassa taustamuistina ja poistin sitä sitä mukaa, kun käsittelin vastaavat kohdat uusiksi. En ole tarjonnut enkä tarjoamassa tätä Repeä kustantajille eli blogiyleisö on sen ensimmäiset, ulkopuoliset lukijat.

Eilen aamupäivällä luin Enkeleitä -näytelmäluonnoksen läpi. Tänään on aikomus lukea se iltapäivällä ääneen. Helena on kuulijana ja arvostelijana. Hän varaa itselleen sohvan viereen kutimia ja lankaa sekä kynän ja muistilehtiön. Lehtiöitä on monen kokoisia.

 26.11.2020

Enkelit -näytelmäluonnos sai kritiikiltä hyväksynnän loppunäytöksen osalta, mutta sekä alku- että välinäytös vaativat työstöä. Itse asiassa huomasin itse saman, kun luin tekstiä ääneen eilen. Toissapäivänä luin tämän näytelmäkokeilun hiljaa ja eilen ääneen. Toissapäivänä se menetteli kokonaan ja eilen totesin lipsumista ja sotkua kahdessa eri kohdassa ja joihin päätin puuttua. Tänään aamulla olen ottanut uuden version käyttöön, poistin välinäytöksestä kaksi lyhyttä kohtausta ja siirryin sen jälkeen alkunäytöksen keskivaiheille, jota aloin työstää, poistaa paikalleen jämähtänyttä tekstiä ja parnnella sitä osaa, jonka olen jättämässä. Lokakuun kolmannestatoista päivästä alkaen olen ahkeroinut Enkeleitä -näytelmän parissa päivittäin milloin tunnin, milloin kahden tunnin ajan, mutta työtä on vielä tehtävä ennen kuin voin päästää tekstin käsistäni.

Toissapäivänä ja eilen luin Päättymätöntä riemua. Olen siinä parhaillaan sivulla 149.

Me puhallamme kynttilöitä(24)

 >>>jatkuu>>>  

ALDOUS Tsitsis istuu ruokapöydän ääressä. Hänellä on runovihko avoinna edessä.

”Runoiletko sä?” kysyn.

Kysyn ennen kuin Aldous ehtii. Anastan etulyöntiaseman.

”Yritän”, Aldous vastaa.

Istuudun miestä vastapäätä. Katsomme toisiamme.

”En viitsi edes kertoa”, tunnustan. En käännä katsetta sivuun Aldouksen silmistä ja kasvoista. Epätavallisen totisista kasvoista. Tässä valaistuksessa ne näyttävät kellertäviltä ja kelmeiltä. Sairaalloisilta.

Aldous Tsitsis heräsi koska hänellä oli kipuja.

”Mitä kipuja?”

Katson pikku miestä. Unohdan itseni. Huomaan, että pitkästä aikaa käy niin.

Aldous kohauttaa olkiaan. Hänellä on kasvain. Se on levinnyt laajalle.

Kuulen pikku miehen toistavan lääkärin sanoja.

”Hyvälaatuinen kasvain?” kysyn ja toivon.

”Ei. Ennuste on huono.”

”Paska”, sanon.

Yritän ja yritin uudestaan riistää hengen itseltäni, mutta en onnistunut siinä ja sitten paljastuu ja selviää, että Aldouksella on syöpä. Minulla se pitäisi olla eikä Aldouksella. Miehellä on elinaikaa muutamia viikkoja, voi olla parhaassa tapauksessa vuosi.

”Lohdullista”, sanon.

Nousen, kierrän pöydän ympäri toiselle puolelle ja halaan Aldousta.

”Voi sinua parkaa”, sanon ja olen oikeasti surullinen tilanteesta ja päässä kuiskii, että sinun pitäisi olla siinä Aldouksen tilalla. Enkö haluaisi niin? Kyllä.

”En lähtenyt sun perääsi”, Aldous sanoo.

Aivan, ymmärrän. Aldous tiesi mitä olin tekemässä ja yrittämässä.

”Päätin vuosi sitten, että en puutu siihen enää. Siitä ei seuraa mitään hyvää.”

Olen hyvilläni, että emme ole juuri nyt kasvotusten. Hautaan kasvoni vielä syvemmälle vasten Aldous Tsitsiksen yöpaidan rintamusta. Olen polvillani miehen vieressä ja tunnen, että tämä pitää minusta kiinni. Roikumme toisissamme kuin kaksi haaksirikkoista.

Itkut, ajattelen.

”Jokaisen on joskus lähdettävä”, Aldous toteaa hyvin aikuisesti ja kypsästi.

Kummalle puhut? ajattelen.

”Niin”, kuiskaan.

Eikö Aldous löytänyt mitään kipulääkettä? Hän ei ollut etsinyt. Hän nousi vasta.

Aivan, ajattelen. Minun yökyläläiseni nousi vastikään, nousi käytännössä sen jälkeen, kun olin ehtinyt hissiin. Olin poissa viisitoista minuuttia. Aldous ehti nousta ylös ja tuli tänne keittiöön vihkonsa kanssa.

Oivaltava mies, joka oppi kerrasta, että ei ole hyvä eikä oikein puuttua toisten tekemisiin.

Villin hetken ajan ajattelen, että meidän pitäisi tehdä yhdessä itsemurha, mutta tajuan, ennen kuin ajatus ehtii muotoutua valmiiksi asti, että se olisi väärin Aldous Tsitsistä kohtaan. Minun ei pidä eikä kuulu houkutella tätä lasta aikuisen varressa mihinkään sellaiseen, mitä tämä ei ole saanut päähänsä ja keksinyt itse.

”Keitänkö teetä?” ehdotan.

”Vaikka.”

”Luulen, että en saa heti unta”, tunnustan.

Otan käpykakun rääppeet jääkaapista ja jaan sen kahdelle lautaselle.

”Sua ei haittaa varmaan, vaikka syöt keskellä yötä täytekakkua?”

”Ei.”

Tiedän, että lääkekaapissa on särkylääkettä. Etsinkö sitä Aldoukselle?

”Ei tarvitse.”

”Eikö?”

”Mä olin niin huolissani susta”, Aldous Tsitsis tunnustaa. ”Sen takia uni karkasi. Se oli isompi syy.”

Me katsomme toisiamme.

”Anteeksi”, pyydän. ”Olin ajattelematon.”

”Et ollut. Sä et ole koskaan ajattelematon.”

Olenpa, kiistän mielessäni. Anteeksiantamattoman ajattelematon. Olen vain lisännyt toisen tuskaa.

Kuinka kauan Aldous on tiennyt syövästä? Miksi hän ei ole kertonut?

Jo kysyessäni aavistan vastauksen: Aldous ei ole halunnut tuottaa minulle turhaa huolta.

”Kiitos. Se on kauniisti ajateltu.”

Milloin Aldous on saanut tai kuullut diagnoosin? Kaksi viikkoa sitten? Kuukausi takaperin?

”Olen tiennyt kuukauden ajan.”

”Etkä ole puhunut minulle mitään. Sun olisi pitänyt kertoa mulle.”

Minulla on kuulemma kylliksi omia murheita. Aldous Tsitsis ei ole halunnut rasittaa minua tällä tiedolla.

Tee hautuu. Me juomme teetä ja syömme kakkua. Juhlimme outoja asioita. Tämä taitaa olla meidän viimeinen yhteinen kakkumme, tulee mieleen. Olo on surullinen. Järkevää tai ei, olen nyt surullisempi kuin osasin kuvitellakaan.

En halua, että Aldous Tsitsis kuolee. Kuvitelmissani mies selviytyi ja jatkoi elämäänsä minun jälkeeni. On väärin, että joudun jättämään jäähyväiset myös Aldoukselle. Kaikki läheiseni kuolevat. Se on epäoikeudenmukaista. Raakaa.

”Älä ajattele mitään synkkää”, Aldous Tsitsis neuvoo.

Räpyttelen sumenevia silmiäni. Kyyneleet tippuvat lautaselle, kakun muruille, lusikalle.

”Noh”, Aldous lohduttaa. Hän ojentaa kätensä ja laskee sen kämmenselälleni. Päästän irti pikkulusikasta ja käännän käden niin, että voin tarttua Aldouksen käteen.

”Voi rakas”, sanon.

Aldous hymyilee ensimmäisen kerran tänä iltamyöhänä.

Aamulla, kun Aldous Tsitsis on lähtenyt takaisin hoivakotiin, vien roskapussin pihalle.

Roskakatoksen hämärässä tajuan, että Aldous on hoitanut viime aikoina useimmiten roskien viennin. Aldous on ollut luonani melkein joka päivä viimeisen vuoden aikana ja jo useiden vuosien ajan. Me olemme kasvaneet yhdessä, yhteen, kokeneet asioita ja menetyksiä yhdessä. Nyt minun on ryhdyttävä Aldouksen saattohoitajaksi.

Kamalaa.

Miehen harmaat ja kelmeät kasvot viestivät selvästi, että Aldous ei elä enää edes vuotta. Hänellä on viikkoja jäljellä ja aion auttaa häntä kaikin tavoin, mikä vain on vallassani. Se on minun elämäntehtäväni nyt ja loppuun asti.

En luvannut Aldoukselle mitään. En luvannut yöllä enkä tänä aamuna, mutta se ei ollut tarpeen. Sanalliset lupaukset ovat kovin heiveröisiä ja merkityksettömiä. Sanat ovat halpoja.

Pihan roskakatos on kymmenen metrin päässä rapun sisäänkäynnistä. Kun astun ulos katoksesta, seinänaapurini, herra Virtanen näkyy astelevan kohti täysinäinen roskapussi käsipuolessa. Jään pitämään hänelle ovea auki.

”Huomenta. Samoilla asioilla?” Virtanen sanoo.

”Huomenta”, vastaan.

Mies menee avoimesta ovesta peremmälle ja kiittää. Seison ovella ja odotan niin kauan, että naapuri tulee takaisin.

”No, mitä kuuluu?” mies kysyy.

”Hyvää. Sain nukuttua.”

Me kuljemme yhtä matkaa porraskäytävän alaovelle. Virtanen avaa oven vuorostaan minulle ja pitää sitä auki.

”Kiitos”, kiitän.

”Ole hyvä.”

”Mua nolottaa yhä”, tunnustan.

”Ei mitään syytä.”

”Kyllä”, hymähdän.

Olemme hississä. Virtanen painaa meidän kerroksemme painiketta.

”Onko se sun veli tai joku sukulainen joka käy sun luona päivittäin?” Virtanen kysyy.

”Ei. Hän on Aldous Tsitsis, vammainen, joka harrastaa runoutta ja hän taitaa jostain syystä fanittaa mua.”

Virtanen nyökkää.

”Ainakin kaverilla on hyvä maku”, hän kehaisee.

En vastaa. Hissi pysähtyy ja ovi aukeaa. Virtanen odottaa kohteliaana, että menen edellä ovesta.

Onko tämä jotain enemmän kuin naapuruutta? ajattelen. Ei ainakaan minun puoleltani.

”Hyvää päivänjatkoa”, Virtanen toivottaa.

”Kiitos, samoin”, vastaan.

Menen sisälle. Alan etsiä makuuhuoneesta. Aukaisen yöpöydän laatikon, suljen sen ja siirryn olohuoneeseen ja katson siellä ympärilleni. Seuraavaksi menen vessaan ja aukaisen peilikaapin. Tavallisessa juomalasissa on tötteröksi pyöritetty paperi, Aldouksen viesti minulle.

Muista minua / kun aamu sarastaa / ja ilta pimenee. / Muista minua / arkisissa askareissa / sinä kaunis kultaseni.

Runossa ei ole päiväystä, mutta tajuan, että Aldous Tsitsis kirjoitti sitä minulle yöllä keittiön ruokapöydän ääressä, kun palasin autotallista.

Terveisiä Taavetista

 19.11.2020  

 Jalkapallokulttuuria. Takavuosina Suomen naiset olivat hyvin edustettuina pallokentillä ja viime vuosina Suomen miesten uusi polvi on noudattanut esimerkkiä ja tehnyt urotyön toisensa jälkeen. Eilen Wales oli kuitenkin puoli askelta edellä. Se ei ole ihme, kun myös Wales peluuttaa pääosassa nuoria, taitavia ja juoksuvoimaisia pelaajia, maailmantähtiä Wilson ja James ja joiden rinnalla Bale oli tukena. Hyvä, Suomen jalkapalloilijat.

Luumäen historia -teoksessa oli viimeisillä sivuilla puhetta myös meijeristä. Se aloitti toimintansa 1953, jos muistan oikein. Kirja on hyllyssä olohuoneessa. On pitkä matka käydä tarkistamassa asia, mutta eipä se ole kovin olennainen. Meijeri oli uutta aikaa historiankirjan mitassa, mutta todellisuudessa se kaikki tuntui vanhalta ja vanhanaikaiselta, meijerin rivitalot, pesutupa ja yhteissuihkut alakerrassa, vanhaa ja tuhoon tuomittua jo silloin neljännesvuosisata sitten, kun asuimme siellä ja kun niissä taloissa asuttiin vielä. Nyt asuinrakennukset on purettu, maaperä tasoitettu ja jäljellä on enää hylätty meijerirakennus. Kuutostie kulkee leveämpänä kuin ennen siitä ohi. Pitkä-Esso on myös kaukainen muisto, Lomakylä Kivijärven rannassa, jossa kävimme uimassa.

Muistoja kuin Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksessa: ”...isä sanoi: >>Mitä jos mentäisiin nukkumaan.>> >>Mennään vain, vaikkei minua kyllä nukuta yhtään; mokoma kahvijäätelököhän se minua pitää valveilla, mutta keittiöstä näkyy valoa ja koska Francoise kerran on odotellut minua, niin minä menen pyytämään että hän avaa pukuni hakaset...”  

 20.11.2020

Luen välillä runoja, yksittäin, kun on sopiva sauma, yksittäisiä runoja kokoelmista, mutta harvemmin koko kokoelmia. Tältä vuodelta olen merkinnyt lukeneeni Allen Ginsbergin runoja ja nyt merkkaan luetuiksi Po Chü-i:n runoja koottuina yksiin kansiin nimellä Korotan ääneni ja laulan. Se on tänä vuonna 45. lukemani kirja. Laitan tähän mielenkiintoisen lainauksen, yhden monista: ”Tulee päivä, jona valtameren pohjalla lentää pöly, / eikö tulisi myös aika, jolloin kalojen luurangot lojuvat vuorten huipuilla?...” Yli tuhat vuotta myöhemmin tiedemiehet löytävät merenpohjan fossiileja vuorten huipuilta. Merenpohja kohoaa korkeuksiin, kun maankuoren mannerlaatat ajautuvat vastakkain ja niiden reunat nousevat toistensa ylle, rypyttyvät ja kasaantuvat vuorten pilareiksi.

Toissapäivänä aloin lukea kolmatta kertaa Marcel Proustia eli Kadonnutta aikaa etsimässä -romaania. Se on moniosainen, mutta oikeastaan osia voisi julkaista yhtenä niteenä. Esimerkiksi kolme ensimmäistä nidettä voisi liittää Swannin nimen ympärille. Combrayn, romaanin ensimmäisen niteen etuliepeeseen olen kirjoittanut lukeneeni sitä kaksitoista vuotta sitten, 2008. Työmatkalukemisina. Ensimmäisen kerran luin Kadonnutta aikaa etsimässä kolmekymmentä vuotta sitten, lainasin silloin kirjastosta kirjan kerrallaan. Luin sen tuoreeltaan, kun kirjasarjan viimeinen osa oli ilmestynyt. Se oli seitsemäs osa ja se tuli julki suomeksi 1989. Sen jälkeen on tullut vielä pidemmin välein kolme nidettä lisää, kuin jälkitoimituksena.

Moni kirja, jonka olen lukenut pitkästä aikaa uudestaan, on ollut minulle pettymys, mutta luettuani Combrayn, ensimmäisen niteen puoliväliin asti, huomaan, että Proust ei petä. Teksti on parempaa, paljon parempaa kuin muistin. Tuntuu, että en ole edellisillä kerroilla tajunnut sitä näin täysin. Ei ihme, jos Proustia pidetään Joycen, Faulknerin ja Simonin esikuvana. Lainaus: ”...pyysikin lääketeetä, ja minun tehtäväni oli mitata apteekin pussista pienelle lautaselle lehmuksenkukat, jotka sitten pantiin kiehuvaan veteen. Kuivuessaan vanat olivat käpristyneet oikukkaaksi korsistoksi, jonka sokkelosta pistivät esiin kalpeat kukat, kuin maalari olisi niitä sommitellut, asetellut...”

 21.11.2020

Talvi tiukensi otetta. Aamulla oli jäiset tienpinnat, kun Helena lähti sauvakävelemään. Hän laittoi piikit tossujen kantoihin ja kun suuntasimme yhdeksäksi kirjastoon, meillä oli molemmilla piikit tossuissa. Lainasimme kolme vanhaa lehteä, Parnasson edellisen numeron ja kaksi Kanavan numeroa väli- ja oheislukemistoksi.

Enkeleitä -näytelmäluonnoksen tilanne on tänään se, että aloin lukea sitä läpi aamusta ja olin päässyt ennen puoltapäivää reilusti yli puolenvälin, kun sain uuden idean päätösnäytökseen, ison idean, joka vaatii minua ottamaan uuden version tätä näytelmää ja kirjoittamaan kolmasosan uudestaan. Se ei ole masentavaa, vaan ilahduttavaa. Löysin kadottamani punaisen langan. Tuleva kolmas erilainen loppu näytelmään.

Laitoimme julki näytetekstin Me puhallamme kynttilöitä(24). Kertomus päättyy siihen. Jokin päättyy ja se mahdollistaa sen, että jokin uusi voi alkaa.

 22.11.2020

Enkeleitä -näytelmäluonnosta on seitsemänkymmentäyksi sivua repliikkejä. Kirjoitin eilen iltapäivän päätteeksi ja tänään, nyt aamupäivällä loput uudesta loppunäytöksestä. Jätän sen odottamaan huomista, jolloin luen loppunäytöksen läpi ja jos vanhat ennusmerkit pitävät paikkansa, se muokkaantuu ja muovaantuu lisää.

Yöllä alkoi sadella ja jäät sulivat teiltä. Harmaat pilvet ajelehtivat verkkaan taivaalla. Niiden ohessa erottuu sinitaivasta. Iltapäivällä aiomme tehdä yhdessä kävelylenkin. Iltapäivällä katsomme jalkapalloa, ehkä, luemme kirjojamme, Helena kutoo todennäköisesti ja sunnuntai hiipuu vähin erin iltaan.

Me puhallamme kynttilöitä(23)

 >>>jatkuu>>>  

MAKAAN selälläni, silmät auki, hereillä ja virkeänä. Moottori vaikenee. Tulee syvän hiljaista. Hetki ennen seuraavaa ääntä: Auton ovi avautuu ja sulkeutuu. Tavallisia ääniä. Arkipäivän ääniä kesken yön.

En ole mielissäni, huvittunut enkä tyytyväinen. Pelottaa ja jännittää, ennen muuta jännittää.

Puhetta. Ihmiset puhuvat, totta kai. En saa selvää puhuuko kuski jonkun toisen kanssa vai kenties kännykkään? Kuuluuko kännykkä täällä luolassa? En erota sanoja, mutta en yritäkään sitä.

Toinen ääni, miehen ääni. Kaksi eri miestä. Kaksi miestä, jotka ovat äänessä. Ajattelen tai kuvittelen jostain syystä, että miehiä on enemmän, kaikkiaan neljä ja he ovat palaamassa metsästysretkeltä. Miksi metsästysretkeltä? Miksi kuvitella mitään? Neljän miehen rinki, josta kaksi on ollut toistaiseksi äänessä. Kaikki eivät ole aina äänessä. Kaikilla ei ole joka hetki tarve pitää pulinaa yllä.

Mielikuvitukseni saattaa miehet seisomaan Minin eteen, niin kuin miehet jäävät pyörimään minkä hyvänsä tavallisesta poikkeavan tai tavallisenkin auton tai moottoripyörän tai skootterin tai mopon ympärille. Mikä hyvänsä tekniikka kiinnostaa miehiä. Totisia miehiä. Miehet ovat tällaisessa tilanteessa totisia ja vakavia, heimon kingit riittiensä ääressä.

Menisitte jo haaskat, patistan heitä hiljaa sisimmässäni. Kuulen miesten jatkavan juttua. Kaksi ääntä edelleen. He palaavat mökiltä ja heillä on tietenkin tavaraa mukanaan. Sitä on niin ylettömästi yli tarpeen, että heidän on tehtävä useampi reissu autolta rappukäytävään hissin eteen ennen kuin kaikki on roudattu.

En näe mitä tapahtuu, mutta kuulen ja kuuntelen. Silmäni ovat auki ja olen tarkkana. Näen ja tunnistan seinänaapurini. Hän on yhtäkkiä siinä silmissäni, tuulilasin takana ja konepellin takana. Virtanen on miehen nimi. Näen miehen kasvot, pään, ylävartalon ja jonkun toisen, tuntemattoman miehen siinä rinnalla.

Hyvää päivää, sanon mielessäni.

Miehet nousevat näkökenttääni. He seisovat siinä puhumattomina, tuijottaen minuun, aloilleen jähmettyneinä ja miettivät varmaan, mistä on kysymys? Harkitsen sulkea silmäni. Kiroan ääneti, karkeasti ja katkerasti. Se tapahtui mitä olin pelännyt. Tämä helvetin auto, helvetin Mini vetää miehiä puoleensa kuin kärpäsiä.

En tiedä mitä tehdä, miten pitäisi reagoida, mutta se ei jää enää minun huolekseni, sillä naapuri toimii. Virtanen. Olen kuullut miehen etunimen, mutta se ei ole jäänyt mieleen. Oven postiluukussa lukee Virtanen.

Mies avaa Minin kuskinpuolen oven. Se ei ole lukossa. Miksi pitäisi olla?

”Mitä? Onko sulle sattunut jotain?”

Tiedostan häiritsevänä ja nolona oman oudon asuni ja asentoni. Käännän penkin normaaliasentoon ja käännyn istuvilleni. Työnnän penkkiä taaksepäin. Siinä on sopivaa puuhaa.

Syrjäsilmällä näen, että herra Virtanen katsoo yhä hämmästellen ja silmäilee kaikkea näkemäänsä kauttaaltaan.

Ymmärrä mitä ymmärrät, ajattelen. Et ymmärrä, vaikka miettisit näkemääsi loppuikäsi.

”Mihin sä olit menossa?”

Me olemme hyvänpäiväntuttuja ja moikkaamme kohdatessa. Virtanen oli ensimmäinen talossa, joka esittäytyi minulle. Siitäkin on kulunut vuosia. Me tiedämme ja tunnemme toisemme, mutta en tiedä sentään esimerkiksi, mitä herra Virtanen tekee työkseen tai minkä alan miehiä hän on? En tiedä tyypistä mitään, koska en ole kiinnostunut. Toisin päin Virtanen on todennäköisesti selvillä, että hänen seinänaapurinaan asuu Hepun vaimo, tämän leski. Koska minä olen se, mikä olen ja Heppu Heppu. Kuuluisuuden ikuisia kiroja. Mutta siihen se tutustuminen on rajoittunut.

Lähdin hakemaan kassia autosta. Olin unohtanut sen tänne. Tarjosin sen selitykseksi.

”Tätäkö?” avulias naapurini kysyy. Hän tarttuu urheilukassiin, joka on typerästi siinä kuljettajan istuimella eikä takapenkillä. Yhtä typerää on, että istun auton vieruspenkillä enkä pääse pois sieltä muuten kuin hankalasti kuskin puolelta. Ovi vieressäni on poissa pelistä. Sen ja betonisen pilarin välillä on tilaa korkeintaan kaksikymmentä senttimetriä eikä ovi avaudu millään niin paljon, että mahtuisin siitä ulos. Ja sama tietenkin toisin päin.

Herättänee ajatuksia.

Älä selitä, muistutan ja varoitan itseäni. Älä alennu selittämään. Selittäkööt ne, joita sellainen huvittaa ja kiinnostaa.

Virtasesta tilanteessa ei ole kai mitään hirveän ihmeellistä? Ainakaan hän ei sano mitään siihen viittaavaa ääneen, nostaa vain kassin autosta pois tieltä ja laskee sen kädestään jonnekin taakseen autotallin lattialle autojen väliin. Kymmenet pilleripurkit helisevät kuin kassissa olisi jokin kristallikruunu tai vastaava.

Tai ei niitä purkkeja ole kymmentä.

”Onko tässä jotain särkyvää?” tulee seuraava kysymys.

”On”, vastaan. En halua, että Bacardi särkyy, mutta muistan sitten, että se taisi olla niitä muovipulloja. ”Mitä mä sanoin, ei.”

Virtanen on minua nuorempi mies, noin kolmekymppinen. En ole katsonut häntä sillä silmällä tai koskaan kovin tarkasti, mutta huomioin sen nyt. Iän. Sinänsä merkityksetön asia. Virtasen seurassa oleva toinen mies on samanlainen, nuorehko tapaus. Hän seisoo yhtä odottavana ja ihmettelevänä auton lyhyen konepellin edessä, seuraa omalta osaltaan tapahtumia ja todistaa niitä. Kaksi kaverusta ja ääntä, jotka kuulin.

Huomaan, että Virtanen tuijottaa vaatetustani.

”Miten sä pääsit sinne?” hän kysyy.

En vastaa. Ei kuulu muille. Nostan persausta, otan kiinni ohjauspyörästä ja vien jalan istuinten välisen konsolin yli, temppuilen, vaikka en yritä sitä, temppuilen taas vaihteeksi tiellä ja esteenä pystyssä sojottavan vaihdekepin yli ja ohjauspyörän ali kuskin paikalle.

Herra naapuri väistyy edestä ja tekee tilaa. Mies nostaa uudestaan kassin hallin lattialta ja perääntyy sen kanssa tieltäni.

”Mitä sä olit puuhaamassa?”

Kysymyksiä riittää, oivallan. Olemme puhuneet tänä lyhyenä hetkenä enemmän kuin koko menneinä vuosina yhteensä. Me olemme vain naapureita. Me emme ole vierailleet kertaakaan toistemme luona. Kumpikaan ei ole ehdottanut sitä. Kummallakaan ei ole ollut tarvetta siihen. Elämme omaa elämäämme.

Emme puutu toistemme asioihin, lisään ärtyneessä mielessäni.

Jään kiinni vaihdetankoon. Siinä käy niin kuin pelkäsin eli kylpynuttu on liikaa tällä kertaa. Käsitän, että ihme tapahtui aiemmin. Ihme oli silloin mennessäni, etten takertunut hiivatin keppiin kiinni vääntäytyessäni sen yli. Kepillä ei ollut silloin vielä pahat mielessä, mutta nyt olen siinä perseestä nalkissa ja tunnen itseni naurettavaksi ja typeräksi. Puristan pakaroita yhteen pelätessäni, että vaihdetangon muotoiltu nuppi sujahtaa persereikään. Yritä siinä seurustella. Ehdin kirota vain kerran mielessäni, kun vahvat käsivarret tulevat apuun. Ne kietoutuvat vartaloni ympärille ja auttavat minut vapauteen, ulos autosta.

Haistan miehen tuoksun. Olemme niin lähekkäin. Kontaktissa. Tuoksussa on sävyjä, voimakkaimpana ensin ulkoilma, toisena alkoholi, vienompana tupakka ja mausteeksi sekä hikeä että jokin deodorantti. Haistan ja analysoin nämä hetkessä ja yhtä nopeasti tuokio on ohi ja seisomme molemmat auton sivulla, ahtaassa välikössä.

Suljen Minin oven. Tartun avaimenperään ja painan lukituksen päälle.

Virtanen pyytää anteeksi. Hän ei tiedä minkä takia tuli katsoneeksi sisälle Marian Miniin?

Koska olet mies, vastaan vastaamatta. Selitys ei ole sen kummempi.

Lisään yksityiskohtia kertomukseeni: En saanut unta, kun muistin unohtuneen kassin. Sen takia olen näissä pukeissa. Lähdin sängystä pistäytymään alakertaan.

”Lopputulos on tämä.”

Lopeta, kiellän ja voihkaisen päässäni. Älä sorru selittämään.

”Säikähdin, kun tänne tuli ihmisiä. Tämän asun takia.”

Ääni päässä ärisee kahta pahemmin. Suljen suuni.

Miehet myötäilevät ja myöntelevät. Myös se tuntematon kaveri löytää äänensä, mutta en kuule enkä kuuntele mitä miehet sanovat. Olen kuitenkin pääsemättömissä heistä. Voin vain lähteä heidän mukana hissiin ja ylös. Olemme kolmisin pakkautuneina hissikorissa ja lisäksi treenikassi ja miesten tavarat, kaksi rinkkaa, iso kattila ja haavi.

”Mökiltä tulossa?” arvaan.

”Joo”, Virtanen vastaa. ”Lähdimme aika myöhään sieltä. Ei malttanut lähteä valoisan aikaan.”

”Aivan.”

Hymyilen.

Sitten olemme meidän kerroksessa, vierekkäisillä ovilla.

”Ai, te olette naapureita”, tuntematon mies käsittää.

”Hyviä naapureita”, Virtanen vakuuttaa.

”Kyllä”, vakuutan osaltani ja hymyilen lisää. ”Kiitos paljon avusta.”

”Ei kestä. Haluatko tai kiinnostaako tulla sisälle käymään? Lasilliselle.”

”Ei kiitos. Taidan mennä jatkamaan unia.”

”Selvä.”

Työnnän avaimen oven lukkoon. Naapuriasunnon ovi on jo puoliksi auki. Saan vaikutelman, että miehet odottavat ja seuraavat, että menen tosiaan takaisin mökkiini. Olen sellainen peräänkatsottava. Miehet eivät uskoneet välttämättä sanaakaan kertomastani.

”Hyvää yötä”, miehet toivottavat kuorossa ja vastaan: ”Hyvää yötä.”

Menen sisään. Eteisen piti olla pimeä, oli lähtiessäni, mutta se ei ole nyt. Eteisen valo killittää, samoin makuuhuoneessa on valo ja keittiössä. Käsitän, että Aldous Tsitsis on herännyt tällä välin. Raukka on pelästynyt huomattuaan olevansa yksin, noussut ja sytyttänyt valon joka huoneeseen.

Niinpä se ei onnistunut tälläkään kertaa. Ei onnistunut. Onnistuisiko koskaan?

Minut valtaa voimattomuus ja välinpitämättömyys. Minulla on helvetin kassi käsipuolessani ja minun pitäisi piilottaa se ensimmäiseksi, mutta se tuntuu kovin turhalta.

”Missä sä olet?” kysyn.

”Täällä.”

Ääni kuuluu keittiöstä: ”Keittiössä. Ruokapöydän ääressä.”

Joten menen lenkkitossuissani vaatehuoneeseen, vien kassin samalla sinne lattialle, kapean huoneen perälle ja potkaisen lenkkarit jaloista.

>>>jatkuu>>>