Terveisiä Taavetista

 

Kuukausi päättyy. On vappuaaton varhainen hetki. Ulkona pakkasta viisi astetta. Toissapäivänä sain lahjakirjan, jonka kannessa on teksti Allen Ginsberg Collected Poems ja kuva keski-ikäisestä, mustapartaisesta runoilijasta lukemassa seisaallaan ympärilleen piiriin kokoontuneille, istuville kuulijoille isoa kirjaa, ilmeisesti jossain puistossa. Kuva on mustavalkoinen. Helena on etsinyt tätä teosta, tilannut sen netin kautta ja toissapäivänä hän saattoi ilahduttaa minua sillä ja pääsin tavailemaan näitä alkuperäkielisiä runotunnelmia. Aloitin pitkästä runosta Kaddish, joka on omistettu runoilijan äidille, jonka tämä joutuu saattamaan koulupoikana hoitolaitokseen. Kuulen runoilijan äänen korvissani. Ääntä, Allen Ginsbergiä lukemassa omia säkeitään, on tallella monissa dokumenteissa. Patti Smithin Apinan vuosi -teoksessa Patti mainitsee jollain vaeltelullaan lukevansa Allen Ginsbergin Collected Poems -kokoelmaa, kuljettavansa sitä yhtenä mukanaan. Kirjassa on melkein tuhat kaksisataa sivua. Tulee mieleen puhelinluettelo. Luen sitä runon kerrallaan vuoden ja sitten vuosia. Ylipäätään palaan samoihin, vanhoihin kirjoihin, jotka olen lukenut aiemmin. Olen kierrätyksessä.

                          

Terveisiä Taavetista

 

Leonora Carringtonin The Hearing Trumpet oli kahdeskymmenesviides lukemani kirja tänä vuonna. Televisiosta tuli joitain aikoja sitten ohjelma hänestä, englantilaisesta, unohdetusta taiteilijasta, joka oli elänyt maanpaossa Meksikossa. Tehtailijan tytär, joka tunsi nuoresta alkaen vastustamatonta, taiteellista intohimoa, viehättyi surrealismiin ja surrealisteihin, karkasi Pariisiin, joutui sodan jalkoihin, pakeni Espanjaan tai Portugaliin ja perhe Englannissa järjesti häiriintyneen tyttären hoitoon. Aikanaan Leonora Carrington asettui Meksikoon, teki taidetta ja eli vaimona ja äitinä. The Hearing Trumpet on mielikuvituksellinen kirja, jossa päähenkilö on yhdeksänkymmentäkaksivuotias, hampaaton, huonokuuloinen nainen, jolle hänen ikäystävänsä lahjoittaa kuulotorven. Torven avulla päähenkilö saa kuulla, että hänen poikansa perhe, joiden luona vanha nainen asuu, haluavat järjestää hänet asianmukaiseen laitokseen kaltaistensa seuraan. Edessä erikoisia aikoja. Kirjan reiluun sataanviiteenkymmeneen sivuun mahtuu muistumia menneistä päivistä ja ystävistä, havaintoja uusista oloista ja henkilöistä, tauluista myös, on yksi murha, nälkälakko, äkillinen kylmän ilman jakso lumimyrskyineen ja maanjäristys, joka ravistaa ihmisen rakennelmat tiehensä ja lopulta ilmaantuvat älykkäät sudet ja sudenpäähahmoiset ihmiset. Näin suppeasti kerrottuna.

Kun kuu kääntää kasvot(21)

 >>>jatkuu>>> 

Tiskaan astiani ruokailun jälkeen saman tien. Laitan astiat likoamaan, syön, ruoka lämpimänä ja kun olen syönyt tiskaan astiat, laitan ne valumaan pyyheliinalle, jonka olen levittänyt tiskialtaan viereiselle pöytätasolle ja kuivaan astiat ennen kuin laitan ne takaisin paikoilleen kuivauskaappiin. Minulla on tilaa kaapeissa, mutta se johtuu siitä, että en pidä astioita enkä mitään muutakaan varastossa. Olen oppinut pitämään varastot pieninä. Järkeilen niin, että kauppa on minun varastoni. Kauppias järkeilee tahollaan, että tukku on hänen varastonsa.

Syön päivässä yhden kunnon aterian ja toinen on vähän niin ja näin. Oma haasteensa on annostella ainekset yhdelle hengelle. Varsinkin kokkaillessa käy niin, että ruokaa jää pakastettavaksi. Sitä varten minulla on pakastepurkkeja. Nekään eivät täytä keittiöni hyllykköjä. Asun tässä mielessä leveästi.

Mainitsin kai aiemmin, että valmistan uunissa lämpimiä leipiä. Ne ovat jonkinmoinen bravuurini.

Eräs minulta puuttuva kotitalouskone on pyykkikone. Palaan aiheeseen. Mietin sitä niin kuin mietin kaikkia hankintoja, en rahan kannalta, vaan tilan kannalta ja tulin siihen päätelmään, että en hanki sitä ainakaan heti. Käytän taloyhtiön pesukonetta ja mitä siellä on. Kun menin tutustumaan pesutupaan ja varasin pyykkikoneen seuraavalle päivälle, totesin, että siellä oli myös erillinen kuivausrumpu. Yksi pesukone, yksi kuivausrumpu, ei erillistä linkoa, mankeli, jota en usko tarvitsevani.

Kun olin asunut nykyisessä asunnossani puoli vuotta, totesin, että en tarvitse edelleenkään omaa pesukonetta. Se on minun tapauksessani turha ja turhake. Lapsiperheet ja vastaavat ovat asia erikseen, mutta yksinäinen nainen selviää vähemmällä. Olen liikkeellä vähemmin kantamuksin. Olen ikään kuin jatkuvasti retkellä, matkalla ja menossa. Pidän käsillä ja mukanani vain välttämättömimmän.

Kirjoitin aiemmin myös, että minulla ei ole omaa autoa, vaikka varaa olisi nykyään hankkia ja pitää sellaista. Olen oppinut pois siitä elämäntyylistä. Kymmenen vuotta on mennyt niin, että minulla ei ole ollut omaa autoa, vain leasing -sopimuksellisia kulkuneuvoja lyhytaikaisesti ja nyt tuntuu, että pärjättyäni kymmenen vuotta huokeasti ilman omaa autoa, pärjään taatusti yhtä kevyesti koko loppuelämäni. Olen kahdenkymmenekahdeksan, muutaman kuukauden päästä kahdenkymmenenyhdeksän, kolmekymppiä on pian lasissa ja puhun valmistautumisesta loppuelämään. Toisilla loppuelämä alkaa aiemmin kuin toisilla. Toisilla loppusuora tulee vastaan varhemmin kuin toisilla.

Autoista, moottoripyöristä, mopoista, tasapainolaudoista, sähköpotkulaudoista ja polkupyöristä voin sanoa yleisesti, että minulla ei ole niitä tällä hetkellä. Polkupyörän jätin vanhempieni varastoon.

Aikamoinen tyyppi, etten sanoisi retku: Kasaan omia romppeitani toisten nurkkiin.

Pyörä jäi jossain välissä ja nykyään ajattelen, etten halua edes pyöräillä. En hiihdä. Harrastukseni ovat vähissä ja vähäisiä. Sitä paitsi talvi on taas kerran takana, lumet poissa. En ole erityisempi talvi-ihminen. Olin luistimilla viimeksi koulussa. Käveleminen ja uiminen ovat minun ainoat lajini, harrastukseni ja iloni. Viimeisten kuukausien aikana myös uiminen on ollut poissa kuvioista.

En voi sanoa, että minusta riippumattomista syistä.

Sienestäminen ja marjastaminen meinasi unohtua. Tällaisia harrastuksia.

Kävelen, en juokse ja mietin mitä teen siinä vaiheessa, jos en enää edes kävele? Silloin makaan sängyssä ja sänky on hautani. Vai makaanko silloin ilman mitään väliä oikeassa haudassa? Ellei minua ole tuhkattu. Ellen kiellä jälkeenjääviä tuhkaamasta kalmoni.

Olen toiveikkaalla mielellä sen suhteen, että pääsen pikapuoliin uimaan. Halli tien, kadun tuolla puolen tuikkii kutsuvasti, mutta yhtä lailla houkuttavat maauimalat, molemmat laskuun ottamani ja tietenkin on aina mahdollista uida meressä. Kaikki tämä uimallisuus odottaa sitä lopullista silausta ja tervehtymistä, jota naiseutuva vartaloni vaatii ja kaipaa. 

>Lisäyksiä>

Kirjoitin ylläolevan väliotsakkeen itselleni patistaakseni itseäni. Neljän päivän päästä menen leikkaukseen. Laskenta alkaa. Tällä kertaa ennakko-ohjeistuksessa ei kielletä parranajoa. Siinä on syömättömyysvaatimus mukana, mutta se on vanhaa rutiinia. Ehkä on väärin minun käyttää sanaa rutiini, sillä olen ollut harvinaisen vähän tekemisissä terveydenhuollon työntekijöiden ja sairaaloiden kanssa. Olin ennen niin terve, mutta sitten sairastuin miehenä olemiseen ja nyttemmin terveestä miehestä on taantunut sairaalloinen nainen. Tai puoli-nainen. Kokonainen puoli-nainen, ei puolinainen.

Tein sellaisen poikkeavan tempun, että kävin kotona. Tarkoitan vanhempieni luona. Soitin heille etukäteen ja kysyin sopiiko tällainen audienssi ja mikä ajankohta olisi heille mieluisin?

Sopi heti. Itse asiassa palasin hetki sitten tältä vierailulta. Olen siinä määrin sekavissa ajatuksissa, että istuin näin ensimmäiseksi koneen ääreen. Vuodatan asioita tähän.

Lukija käsittää ehkä väärin, että siellä vanhempieni kotona tapahtui ja sattui jotain pöyristyttävää tai järkyttävää. Ei tapahtunut. Ei kriisiä. Se vaikutti minuun, että molemmat vanhempani, sekä äiti että isä vaikuttivat vanhemmilta kuin ennen. Jos se näkyi äidistäni jo aiemmin, silloin, kun hän pistäytyi luonani vajaa kuukausi sitten, en huomannut asiaa. Olen huono huomaamaan ja hoksaamaan. En ole maailman teräväpäisin tyyppi, gimma.

Isä oli vanhentunut heistä kahdesta enemmän. Selvemmin. Vanhentunut yllättävän lyhyessä ajassa. Ajattelin, että hänelle minun sukupuolenvaihdokseni on kovempi paikka kuin äidille. Emme puhuneet tästä muutosprosessista. Sitä ei käsitelty sanallakaan enkä minä puolestani kertonut, että joudun harmikseni uudelleen leikkauspöydälle, koska yksi pahuksen kives on piilossa pötsissä.

Nostan katseeni tietokoneen näppäimiltä ja luon silmäyksen ulos asuntoni korkeuksista. Asun kerroksissa, jos ei tullut mainittua aiemmin. Puissa on pientä viherrystä. Tai sitten vain luulen ja kuvittelen niin. Kevät koittaa. Kuinka mielelläni olisin jo nyt kunnossa ja ehjä vastaanottamaan sen.

Äiti puhui luonnollisesti enemmän kuin isä, mutta yhtä luonnollisesti isä sanoi enemmän. Sikäli, että hän sai asiaa enemmän vähempään. Hän sanoi muun muassa, että äidistä ja hänestä olisi mukavaa, jos kävisin heillä useammin, kerran kahdessa viikossa tai vaikka joka viikko. Voisin käydä heillä syömässä. Voisimme syödä yhdessä.

”Niinkö?” vastasin.

”Niin”, äiti kiirehti lisäämään.

Kyllä, ajattelin siinä, sillä hetkellä. Ajattelin, että näin vähällä ja pienellä voin tehdä vanhempani onnellisiksi. Se ei ole paljon vaadittu. Se ei ole minulta mikään uhraus.

”Me olemme äidin kanssa täällä paikalla”, isä jatkoi.

”Niin”, sanoin siihen.

Isä on jäänyt hiljattain eläkkeelle. He ovat kaksi eläkeläistä ja minä olen yksi kroisos, rahamies, jolla on myös, eläkeläisten tavoin, aikaa vaikka kuinka paljon.

”Meistä on mukavaa, kun sä käyt”, isä lisäsi.

Hän puhui paljon siihen nähden, miten hän yleensä istuu vaiti puhumattomana, vastailee muutamalla sanalla vaimonsa kysymyksiin tai pistää tavallaan nämä harvat, usein vain yksittäiset sanat vaimonsa, äitini puheen väliin. Olen tottunut siihen, että äiti pitää meillä puhetta ja hoitaa asiat, kun kyse on perheasioista ja -järjestelyistä ja isä vain hyväksyy ne, antaa sanansa. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 

Eilen näimme räkättirastaita hyppimässä nurmikolla yhtä arkisen oloisina kuin eivät olisi käyneet missään kaukomailla talven pakkasten aikaan. Kauempana kedolla tarkkaili ympäristöä kaksi puhtaan valkeanhohtavaa lokkia. Meidän kerrostalon tv-antennin päällä oli yksinäinen varis ja talitiainen lauloi vieressämme koivussa. Tänään sataa edelleen. Lämpötila on nollassa ja tuulta pohjoisesta kolme metriä sekunnissa. Eilen aamupäivällä laitoin matkaan Tiikerintalja -käsikirjoituksen erinäisille kustantajille. Myöhään iltapäivällä pidimme lukutuokiota. Arthur Miller on ottanut yhden teemalauseen Ajan uurteita -muistelmiinsa: ”Ajat olivat sellaiset.” Sitä lausetta saattoi toistaa. Kirjailija haastettiin virallisesti epäamerikkalaista toimintaa tutkivan komitean eteen vastaamaan, kertomaan ja paljastamaan omia kommunistikytköksiään ja -yhteyksiään ja vaadittiin tilille kaikista kannanotoista esimerkiksi rauhan ja liennytyksen puolesta, joita julkilausumia aloitteleva, idealistinen kirjailijanuorukainen oli kannattanut omalla allekirjoituksellaan varhaisimmassa nuoruudessaan. Ajat olivat sellaiset. Ajan uurteita -kirja etenee ja eteen avautuu väistämättä yhdyselämä Marilyn Monroen kanssa ja kuuluisan näyttelijän seuraan liittyvä julkisuus. Petos, vainoharhaisuus, mies- ja naisnäkökulma, näyttelijä vastaan ohjaaja, odotukset ja toteutuma, luottamus, toivo, usko, sekainen vyyhti, jota mitkään tekstisivut eivät saa välttämättä selvitettyä pohjia myöten.

Terveisiä Taavetista

 

Kosteaa keliä. Pohjoisvirtaus. Toissayönä näin unta, jossa pesin hevosia tai suunnittelin jonkinmoista lavaa, jolle taluttaa hevonen pestäväksi. Järjestely oli monimutkainen, sarjatyönä hevosten pesua. En muista yleensä uniani, paitsi erinomaisia kirjoitusvihjeitä ja tämä uni olisi kai hävinnyt tietymättömiin kaltaistensa lailla, mutta kun teimme kävelylenkin kuutostien pohjoispuolelle ja näin joutomaakaistaleella, ojan penkalla, säiden harmaaksi kuluttaman kuormalavan, muistin uneni ja kerroin tämän minimaalisen verran Helenalle. Eilen puolenpäivän aikaan, odottaessamme korvapuustien paistumista uunissa, aloin lukea ääneen Arthur Millerin Ajan uurteita -muistelmien kuudetta osaa, jossa kirjailija on Nevadassa, intiaanireservaatin pienellä suolajärvellä hankkimassa avioeroa voidakseen naida Marilyn Monroen. Siinä maisemassa oli vapaana laiduntavia hevosia ja villejä mustangeja. Tiikerintalja -käsikirjoitukseni on puoliksi hevos- ja muuliajassa, joten erilaisia hevosellisia kytköksiä on.

                                       

Terveisiä Taavetista

  

Viime torstaina oli sumuinen aamu ja Helena haki sauvakävelylenkin jälkeen kameran ja kävi kuvaamassa Linnalantien ja Joukolantien kulmassa olevaa autiota rakennusryhmää, josta metsuri oli raivannut edellisenä päivänä pihan vallanneen ryteikön. Kuvauksellisia kohteita. Samalla siitä sai otettua oksia tuotavaksi kotiin maljakkoon. Eilen lauantaiaamuna oli ollut käpytikkoja kisailemassa tienvarren puussa ja tuntia myöhemmin, kun olimme kauppareissulla, pienikokoinen rusakko loikki editsemme pyörätien ja Linnalantien yli Rusalan pihatantereelle ja hävisi näkyvistä. Villiintyneitä sinisiä kevätkukkia oli kirjavanaan Vallitien ojanpenkassa. Pellolla sinne ajetut viimeiset lumikasat ovat sulamassa. Ääneenlukemiseen tuli eilen välipäivä. Katsoimme sen sijaan televisiosta, kuinka Joel Pohjanpalo teki Union Berlinin ja Werder Bremenin välisessä ottelussa kolme nopeaa maalia. Suomen jalkapallomaajoukkueella on laittaa peliin aikamoisia hyökkääjiä, Pukki, Pohjanpalo ja Jensen. Norwich on melkein tämän kauden championliigamestari, Englannin mestari.

Kun kuu kääntää kasvot(20)

>>>jatkuu>>> 

 

Tuli mieleen, että se tuntuu melkein säännöltä: Kaikki mitä ihminen tavoittelee, muuttuu turhaksi. En tiedä olenko maininnut sitä aiemmin näissä muisteloissani, mutta joka tapauksessa tämä sama tieto, masentava tietoisuus valtasi mieleni jälleen. Entä sitten, kun olen lopullisesti muuttunut naiseksi? Mitä minulta siinä vaiheessa puuttuu? Keksin taatusti lisää tarpeita ja pyyteitä.

Äidin visiitistä on kulunut yli kaksi viikkoa. Kulta Kimonon katoamisesta elämästäni on kuukausi, seuraavaksi kaksi kuukautta. Ei aivan, mutta kohta. Kohta muistelen, että siitä on vuosi. Entä löydänkö jonkun tilalle? Kun menen ensi syksynä kirjamessuille, jos menen, onko siellä joku toinen kaappaamassa minut käsipuoleensa?

Tämä ajatus pysäytti. En halunnut sitä. En halunnut sen tapahtuvan. Se olisi toisinto tapaamisestani Kulta Kimonon kanssa ja muistuttaisi minua siitä.

Tulin Lauttasaaren puolen rantaan. Kaupunki. Tuntemattomia rakennuksia, katuja, liikennejärjestelyjä. Olen käynyt ennen Lauttasaaressa, mutta se ei vaikuttanut nyt tutulta tai entiseltä. Kaikki muuttuu aina. Jos muu ei muutu, muuttuvat kuitenkin ihmisen omat muistot ja ajatukset. Ihminen muuttuu itse.

Mitä nyt? kysyin itseltäni. Voin kääntyä, kävellä takaisin sillan yli toiseen, päinvastaiseen suuntaan, jatkaa ratikkapysäkille ja nousta seuraavan ratikan kyytiin. Kohta olisin jälleen keskikaupungilla ja voisin jäädä jonnekin kuluttamaan aikaani, oikeammin viettämään aikaa, nauttimaan päivästä. Minulle sopisi istua hetken aikaa Esplanadinpuiston penkillä, aurinkoisella penkillä muiden kaltaisteni penkkihirmujen seassa ja seurata yksittäisten pulujen ja lokkien ja varpusten tepastelua ja niiden lentelyä muutaman linnun parvissa minne vain näkivät tärkeäksi lentää.

Kännykkään kilahti viesti: Sisäänkirjautuminen ja päivämäärä. Viikko. Viikko vielä odotettavana. Tämä on sitä ”sitten kun” -elämää. Hyvä on, mutta jatkossa pitää olla toisin. En hyväksy ajatusta, että elämäni kuluisi odottaen jotain seuraavaa, parempaa tai soveliaampaa aikaa. Sellaista ei ole tai ei tule. En usko. Jos tämä hetki ei ole hyvä tai riittävä, niin pahaa pelkään, että mikään muukaan hetki vastaisuudessa ei ole sen parempi eikä otollisempi. Elämä on tässä ja nyt. Sitä ei voi elää etukäteen eikä jälkikäteen.

Tuliko minusta lopulta aforisti? Nainen ja aforisti ja mitä muuta?

Ryhdistäydyin niin paljon, että kävin läpi taas kerran kertaukseksi tätä kirjoittamaani. Minua nolotti lukiessani. Olen ja käyttäydyn kuin pieni lapsi, joka lähtee tekemään ja toteuttamaan suurta suunnitelmaa, lähtee malttamattomana ja innoissaan, mutta kun kuluu muutama päivä, taivaitasyleilevät, suuret haaveet ja pyrkimykset ovat unohtuneet tyystin. Harmittelin. Minun olisi kuulunut pitää kirjaa tiheämmällä sykkeellä. Se, että jätin päiväkirjatyylin ja otin vapauksia, johti siihen, että laiskottelin enkä tehnyt töitä ollenkaan. Tai tuskin ollenkaan.

Esimerkiksi sen jälkeen, kun raportoin äidin käynnistä, en ollut avannut tätä tiedostoa kahteen viikkoon. Muistin sen vasta, kun tein jonkinlaisen pyhiinvaellusmatkan Lauttasaaren sillalle, jossa rakkaani koki kohtalonsa. Oliko hän minulle rakas? Missä mielessä? Rakas ei tarkoita samaa kuin rakastaja. Ihmiset voivat olla rakkaita toisilleen ilman sukupuolista kanssakäymistä.

Mitä tapahtui niiden kahden viikon aikana, sen jälkeen, kun äiti oli vieraillut luonani ja ennen kuin kerroin näillä sivuilla ja riveillä matkastani Lauttasaaren maisema- ja ulkoilusillalle? En muista. Odottelin alitajuisesti sairaalaan kutsua. Lähinnä. Odottelin tietämättä sitä ajankohtaa ja nyt jatkan odottamista, mutta olen selvillä tarkasta ajankohdasta. Odottaminen pysyy. Odotan pysyykö sovittu sovittuna? Toivon mukaan, jos siihen ei tule syystä tai toisesta viime hetken peruutusta. Elän edelleen ”sitten kun” -todellisuudessa.

Kun vaivaan päätäni, saan poimittua tuolta menetetyltä ajanjaksolta, että kävin kaksi tai kolme kertaa kirjastossa, kaksi käyntiä Vallilan pienessä sivukirjastossa ja kerran Kallion kirjastossa. Kyllä, käyntejä oli kolme. Luin aikakauslehtiä tai lähinnä selasin Kamera -lehteä, Parnassoa luin osin, enimmältään kirja-arvosteluja. En tiedä miksi arvostelut kiehtovat niin? Luonnollista muuten ja mielestäni, että toimittaja lukee paljon ja usein ja seuraa maailman tapahtumia, sykettä.

Jätän mainitsematta ilmeisen, asioinnit ruokakaupassa. Se mikä on säännöllistä tai pakollista, ei ole tapahtumista. Se ei ole maininnan arvoista.

Olen seurannut televisiosta ajankohtaisohjelmia ja uutisia. Huomasin, että televisiovastaanottimeni on superpakkaus, teknologian eturintaman tuote. Siinä on toimintoja ja mahdollisuuksia, joita en osaa käyttää tai joille en löydä käyttöä enkä tarvetta. Jos olen ymmärtänyt oikein, voisin olla vastaanottimen kautta suorassa yhteydessä tv-lähetykseen, mutta ehkä se on pelkkä optio ja totta ja toimivaa vasta tulevaisuudessa? En tiedä mitä teknisiä valmiuksia se vaatisi, ei välttämättä minun vastaanottimeni osalta, vaan tv-verkon osalta. Aito feedback tuntuu ajatuksena hienolta.

Tiedotan edelleen, että en ole käynyt käsityöliikkeessä, en ole aloittanut käsityöharrastusta, mutta jumppaan melkein päivittäin. En ole hankkinut varsinaisia salilaitteita, mitään penkkiä, menen vain kovalle lattialle selälleni ja teen siitä istualleen vatsapunnerruksia. Kutsun niitä tällä nimityksellä. Oma nimitykseni. En tee reisiä, en tee harteita, en tee mitään näistä, koska kaikki jäsenet ja lihasryhmät ovat minussa jo valmiina olemassa. Minut on luotu. Olen taivaan lahja.

Vatsapunnerrustyylini kehittyi aluksi niin, että etsin ratkaisua siihen, miten saisin varpaat kiilattua jonkin tuen alle, jotta jalat eivät pyrkisi nousemaan kevyempinä ilmaan, kun nostan ylävartaloa ja vääntäydyn istuvilleni. Hain ratkaisua ja kehitin liikettä siten, että suoritan sen jonkinmoisena kokonaisvaltaisena tasapainoaktina. Jännitän monia eri lihaksia yhtä aikaa ja vatsalihaksia eritoten ja estän sillä sen, että jalat nousisivat ylös alustalta, kun kohottaudun istualleni. Jalat pyrkivät nousemaan, mutta vastustan sitä. Pidän käsiä levällään sivulla ja tuen niihin kevyesti. En tiedä onnistuuko liike kohta ilman käsiä, niin että voin unohtaa kädet kokonaan.

Fiksua, vai? Toinenkin määre voi olla.

Vietän näitä yksinäisiä päiviä, yksinäisiä aamuja, päiviä, iltoja ja öitä ja esimerkiksi, kun teen yllämainittua vatsaliikettä ja muita venytyksiä, kädet, kämmenet lattiaan suorin jaloin, tulee välillä mieleen, mitä näkymätön tarkkailija tuumaisi, jos tällä olisi tilaisuus seurata puuhiani?

Edelleen viimeisten, kadonneiden kahden viikon aikana olen keittänyt kerran perunoita ja tein jauhelihakastikkeen ja seuraavana päivänä oli yhä samaa kastiketta, paistettuja perunoita, keitin kananmunan eli tein pyttipannun tai sen korvikkeen. Lisään reseptiin punajuuren. Keitin yhden punajuuren perunoitten ohella. Jo sinä ensimmäisenä päivänä. Keitin punajuuren erikseen. En tiedä olisiko sen voinut panna kattilaan yhtä aikaa pottujen kanssa? Otin aikaa tähän askareeseen. Keittiössä puuhailu tuntuu mukavalta. Ainakin vielä. Edelleen lisäyksenä, toisena lisäyksenä otin annokseen mukaan suolakurkkua. Minulla on ilmeisesti suolan puutos tai jokin muu syy vaikuttaa niin, että tungen melkein mihin hyvänsä ruokalajiin lisukkeeksi suolakurkkua. Nam.

Sienet, joita minulla oli jäljellä syksystä, on syöty. Sienten kanssa toimin niin järkevästi ja kauaskantoisesti, että siirsin ne ennen kuin muutin pois edellisestä asunnostani, turvaan vanhempieni pakastimeen säilöön väliaikaisesti ja vasta kun olin selviytynyt muutosta, hain sienet.

Epämääräinen ruokalista jatkuu: Yhtenä päivänä minulla oli hernekeittoa. Parina päivänä kävin ulkona syömässä, toinen niistä kerroista osui samalle päivälle, kun tein aiemmin mainitsemani siltakävelyn. Olin maailmalla liikkeellä ja silloin käyn yleensä ulkona syömässä. Voi olla, että se oli kolmas kerta ulkona syömässä tämän kahden viikon jaksossa ja se tapahtui siis sen Lauttasaaren keikan yhteydessä. Retkahdin. En käytä vakavalla mielellä tätä retkahdan -sanaa. Käyn tarkoituksella välillä ulkona syömässä. Se toimii tuulettumisena. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 

Maanantaina sain Tiikerintaljan luettua ja tehtyä viilaukset ja lähetin sen Helenan sähköpostiin. Hän luki sen kahdessa päivässä ja hyväksyi tekstin toissailtana. En saa tehdä siihen muutoksia. Eilen kirjoitin saatteen Tiikerintaljaan – olen lähettämässä sen maailmalle – ja luin tekstin Helenalle ja hän hyväksyi myös sen. Ehdin lukea käsikirjoituksen eilen aina vaanivien, mahdollisten lyöntivirheiden takia sivulle kuusikymmentäyksi ja tänään saan käytyä sen toivoakseni loppuun. En tiedä onko tällainen ylimääräinen lukeminen tarpeen, mutta toisaalta löysin eilen kaksi korjattavaa virhettä, lisäsin kaksi pilkkua ja muutin yhden aikamuodon, johon oli jäänyt väärä. Tiikerintalja -tarina alkoi yli vuosi sitten ja on nyt tulossa valmiiksi.

Terveisiä Taavetista

 

 

Kahdeskymmenesneljäs lukemani kirja tänä vuonna, Arthur Millerin näytelmä Kauppamatkustajan kuolema oli hieno, hyvä, nautittava ja pätevä. Minun kokemukseni ja lukukokemukseni näytelmistä on vähäinen, mutta Kauppamatkustajan kuolema nousi heti top ykköseksi. Luin näytelmän kahteen kertaan, huolellisesti, hitaasti ja rauhallisesti. Ensimmäisellä kerralla se vaikutti hajanaiselta ja hyppelehtivältä, mutta ei enää toisella lukukerralla. Tähän arvioon saattaa vaikuttaa myös, että luen ääneen Arthur Millerin omaelämäkertaa Ajan uurteita ja siinä on käsittelyssä se aika, jolloin Miller kirjoitti Kauppamatkustajaa ja sitä harjoitettiin näyttämölle. Sain perusteelliset selvitykset, mitä näytelmä pitää sisällään, mitä se tarkoittaa ja miten sitä hiottiin valmiiksi esitykseksi. Ja miten se muutti kirjailijaa, hänen suhdettaan vaimoonsa ja perheeseensä. Tai miten menestys nousi päähän. Siitäkö on kysymys?

Kun kuu kääntää kasvot(19)

>>>jatkuu>>> 

 

Muistin yhtäkkiä hämmästyksekseni Edgar Rice Burroughsin Tarzan -kirjat. Nekin liittyivät asiaan. Luin niitä nuoruudessani tai varhaisnuoruudessa niin kuin varmaan myös useimmat muut meistä lukutoukista. Harveneva, outo lahko. Yhdessä Tarzan -kirjassa oli kirjan alussa Tarzan viidakon muiden puiden yläpuolelle kohoavan puun latvassa ja ihaili kuuta. En muista mitä tämä ihailu ja ihmettely piti sisällään, kirjan sanoja, mutta sen kautta tajusin silloin, siinä iässä, että muinaisille ihmisille on täytynyt olla ylittämätön kummastuksen aihe suuren, keltaisen kuun kohoaminen taivaalle. Se on kunnioitusta herättävä näky. Tähdet, niiden ääretön määrä, niitä nämä esi-isämme ovat ihmetelleet taatusti myös ja sikäli suurella syyllä, koska muinaiseen aikaan ei ole ollut valosaasteita haittaamassa näkyvyyttä, mutta silloinkin kuu on ollut silti ylivertainen ilmestys.

Aurinko päivällä, sokaiseva valopätsi ja yöllä kuu, joka oli lempeämpi vaihtoehto ja salli itseään katsottavan. Pelkästään näissä kahdessa kohteessa on kyllin synnyttämään myytit ja uskonnon. Asiat ja ilmiöt on haluttu selittää jotenkin, tehdä ne itselle ja samalla myös muille ymmärrettäväksi. Jumaluudet seuranamme ja vallitsemassa meitä.

En tiedä kuinka kauan istuin ja seurasin täydenkuun nousua ja siirtymistä. Sen liikkeen näki, kun kuu osui viistämään sopivasti katon lapetta ennen kuin se vapautui kokonaan avaruuden suhteelliseen mustuuteen. Katuvalot eivät himmentäneet kuuta. Ihmisten järjestämä maanpäällinen valoshow ei saanut kuuta edes kalpenemaan eikä iskemään silmää.

Ajattelin myös, että kuu pitää saman puolen itsestään suunnattuna maata kohti. Se on huomionarvoista. Olin lukenut siitä. Mietin kuinka tarkkaan se onnistuu eli pysyvätkö kuun niinsanotut kasvot kuinka tarkalleen samassa asennossa suhteessa maapalloon ja sitä kohti? Kuu ei kierrä vain maata ja maan mukana aurinkoa ja ole mukana meidän aurinkokunnassamme, joka kulkee jonnekin osana galaksia, vaan kuu kiertyy myös itsensä ympäri, tosin sellaisessa liikkeessä, että maanpäällinen havainnoitsija ei näe sitä. Maa ja kuu ovat kuin tanssipari, jotka pyörähtelevät yhdessä avaruuden tanssilattialla, mutta maa ei pane kuuta pyörähtelemään piruetteja edessään. Jokin maan ja kuun välillä lukitsee näiden keskinäisen asennon.

Näin on niin kauan kunnes tunnistamaton häiriö pakottaa Kuun pyörähtämään. Se tulee, ajattelin, ennustin. Nykytila on vallinnut aikakausista aikakausiin, mutta onko tulevaisuudella jotain muuta meidän varallemme?

Käsitin, että muistuma Hale-Boppista vaikutti tähän virinneeseen ajatuskulkuun. Yllätyksiä löytyy. Vaikka avaruus on laaja ja täynnä tilaa tai tyhjää, on silti olemassa mahdollisuus, että jokin komeetta sinkoutuu päin maata. Niitä on sinkoutunut ennenkin, materiaalia, tavaraa ja sinkoutuu myös nykyään, mutta ne kaikki ovat olleet tähän asti merkityksettömän pieniä kappaleita. Mutta mitä kauemmin Maa välttyy törmäämästä isoon avaruudenkappaleeseen, sitä lähempänä tuleva, iso törmäys on. Jokamiehen realismia ja todennäköisyyslaskentaa.

Koska maa ja aurinkokunta on ollut ihmiskatsannossa ikuisuuden ajan laskennallisesti muuttumattomassa, staattisessa tilassa, se kantaa mukanaan muuttuvan tulevaisuuden mahdollisuuden. Rauhallisen kehityksen tai olotilan rajana on muutos, myrsky. Se on tulossa, odottaa tulevaisuudessa, mutta kukaan ei tiedä matkansa määrää. Ennustusten ajat eivät ole loppuneet. Ne ovat päinvastoin vasta alkamassa.

Hale-Bopp on saanut nimensä sen löytäjän mukaan. Sitä taivaankappaletta, sen ilmestymistä ei käsittääkseni ennustettu etukäteen, mutta kun se on nyt viimein pyydystetty, siitä tiedetään tavattoman paljon, komeetan kiertoaikaa myöten. Sitä tiedemiehet osaavat tuskin sentään ennustaa kuinka komeana tähtitaivaan ilmestyksenä Hale-Bopp palaa tulevaisuudessa? Onko siitä, sen materiasta, kulunut silloin, retkellään universumin halki, kuinka merkittävä osa alkuperäisestä tai viimekertaisesta massasta? Sillä avaruudessa on myös muita energia- ja materiakasaumia ja -syöppöjä, jotka voivat verottaa ohikulkevien, -kiitävien komeettojen massaa. Tai on mahdollista, että tämä komeetta kohtaa ennakoimattoman kohtalonsa Oortin pilvessä tai millä nimellä sitä komeettavarastoa kutsutaankaan? Hale-Bopp voi törmätä tuhoonsa, osua liian lähelle mustaa aukkoa ja jäädä kiertämään yhtä pistettä kohti suuntautuvaa spiraalirataa kohden mustia syvyyksiä. Kahden ja puolen tuhannen vuoden aikana ehtii tapahtua paljon. Siinä ajassa komeetta kiertää pitkän radan ja kohtaa lukemattomat erilaiset maailmat ja avaruudenmaisemat.

Aloin palella. Oliko tämä hypotermiaa ja nämä ajatukseni myös? Kuu kiertyi pois näkyvistä. Jos olisin halunnut seurata sen kiertoa vielä, minun olisi pitänyt nousta ja mennä katsomaan lähemmäs lasitettua parvekkeen reunaa tai avata reunimmainen lasi ja kurkottaa ulos tyhjän päälle, mutta istuin sen sijaan yhä viipyvän hetken aloillani hytisemässä ja katsoin kuun heijastamaa ja kyllästämää kelmeää hohdetta, joka oli kuin harmaata kuuraa vanhojen kerrostalojen mustilla katoilla.

Keitin teetä. Tein sen kanssa voileivän, jonka päälle tuli juustoa ja suolakurkkua. Panin äidin tuliaiskorvapuustit, yli jääneet kaksi puustia, jotka olivat olleet jääkaapissa, lämpiämään mikroaaltouuniin. Halusin syödä ne pois saman tien. En halunnut nähdä niitä aamulla. En halunnut järkyttää mieltäni.

Teehetki, jonka aikana tein eroa äitiini ja kotiin. Jälleen kerran. Sama eron teko näemmä toistui aina uudestaan.

En nähnyt keittiön ikkunasta kuuta, mutta kaupungin valoja ja valopisteitä oli sen edestä. Sisälle ei kantautunut samalla lailla liikenteen ääniä kuin parvekkeelle. Ylipäätään tämän asunnon äänieristys oli hyvä, mutta jos aukaisi esimerkiksi tuuletusikkunan, kuuli tasaisen kaupungin yhtenäisen kumun. Sekin oli alavireinen, melkein murheellinen. Melankoliaa.

Äidin takia, oletin, mutta ravistin sille päätäni. Ei. Kyse oli niistä hormoneista. Kyse oli siitä, että keinotekoisesti nauttimani hormonituotteet, -lääkkeet ja vatsaontelossani ilmeisesti yhä vaikuttava kives taistelivat sukupuolestani. Riitaa on kaikkialla. Se tulee jopa ihmisen sisälle. Ei ihme, jos olo on hankala. 

>Pyhiinvaellus>

Nyt, kun kerroin miten asiat ovat, minusta tuntuu, että asiat ovat niin kuin kerroin.

Tällainen mistään tulematon ja mitään tarkoittamaton lause syntyi mielessäni. Näitä on liikkeellä.

Tein pyhiinvaelluksen Kaapelitehtaalle, oikeammin tehtaan ohi Lauttasaareen vievälle sillalle. Lämmin kevätpäivä. Ajoin ratikalla päättärille Salmisaareen ja nousin kyydistä. Kaapelitehdas seisoi entisellään omalla paikallaan, mutta en aikonut poiketa siellä sisällä enkä edes pihakuilussa. Ehkä samat kaverit olivat siellä kessuttelemassa, mutta minua ei kiinnostanut heidän seuransa.

Kävelin sen sijaan risteyksen yli ja edelleen Kaapelitehtaan viertä. Sillalla oli onkijoita. Se tuntui minusta lohdulliselta ja hyvältä. Se kertoi, että elämä jatkuu.

Kuljin onkimiesten ja parin onkinaisen ohi. Mereltä kävi suolainen henkäys, meren haju. Aurinko paistoi ja säkenöi kauempana veden pinnalla. Katsoin vain hetkittäin merta, hetkittäin kaiteen yli, mutta muuten seurasin lähestyvää Lauttasaaren rantaa. Seurasin vastaantulijoita, pyöräilijöitä, kävelijöitä, koiranulkoiluttajia. Liikenne, autot hurisivat ajoradalla. Kevät ja keskipäivä. Mietin, että on paljon ihmisiä, kaupunkilaisia, jotka eivät ole töissä, joilla on aikaa maleksia minun tavoin esimerkiksi tällä sillalla. Osa on varmaan työttömiä, osa eläkeläisiä tai sairaseläkkeellä ja jotkut ovat luovan työn tekijöitä, kirjailijoita, taidemaalareita, musiikin tekijöitä.

Ajatuksia piisaa toimittajalla. Hyvä juttu.

En ollut tarjonnut vieläkään mitään juttuja lehtiin, vaikka annoin ehkä äidin ymmärtää niin. En ollut jatkanut olematonta kirjaani. Miten sellaista voi jatkaa, jota ei ole edes olemassa? Odotan vain kutsua leikkaukseen. Olin luullut, että kaikki oli ohi, tavoite saavutettu ja sitten selviää, että yksi pieni juttu vielä. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 

Eilen keskipäivän jälkeen, kun lähdimme kaupalle, teimme mutkan pellonlaidan kautta. Lokkeja oli arviolta viidenkymmenen linnun parvi matoaterialla tuoreella kynnöksellä. Traktori perässään viisisiipinen aura käänsi niille maata. Vajaa puolikuu erottui taivaalla. Kun kävelimme Linnalantietä torin viertä kuun rinnalla oli taivaalla kaartelemassa kymmenkunta mustaa naakkaa ja niistä erillään toinen mokoma valkeita lokkeja. Suihkukone alkoi piirtää pakokaasuvanaa idästä länteen. Myöhemmin kotona, kun otin hupparin tuolin selkämykseltä, huomasin pienen hämähäkin kulkevan karminlaitaa pitkin. Laitoin sormen sen eteen ja nappasin otuksen kämmenelle. Se hyppäsi siinä kolmen, neljän hämähäkin mittaisen loikan, halusi varmaan pois, vapaaksi, mutta vein sen olohuoneeseen, jossa Helena oli kutomassa ja katsoi televisiota. ”Mikä sulla on siinä? Hämähäkki?” hän arvasi. Laitoin käden sohvapöydälle niin, että pikkuinen pääsi kipittämään liinalle. Kymmenen minuuttia myöhemmin se oli liikkeellä lattialla. Illalla, kun katsoimme jalkapalloa, kävimme välillä ihailemassa kuuta ja tähtiä. Oli jo hämärää, kun näimme kaksi rusakkoa laiduntamassa nurmikolla tien vieressä. Illalla viimeiseksi, kun olimme tuulettaneet makuuhuoneessa, sulkeneet ikkunan ja makasin sängyssä selälläni, näin katossa mustan pisteen. Kärpänen.

Terveisiä Taavetista

   

Olemme lukeneet neljäsosan Arthur Millerin omaelämäkerrasta Ajan uurteita. Originaalin nimi on Timebends A Life. Se on ilmestynyt 1987 ja suomennos 1989. Arthur Miller syntyi 1915 ja kuoli 2005. Kirjoittaessaan muistelmiaan hän on ollut seitsemänkymmenen iässä ja alle. Teksti on hyvää ja nautittavaa, konstailematonta, siinä on kronologinen eteneminen pohjana ja johon tulee aina luonteva viittaus nykyhetkeen. Ihmisiä, sukua, luovia kirjoituskokeiluja ja politiikkaa. Amerikkalaisissa kirjailijoissa on yhteisenä piirteenä, että heistä on mainittava aina, mistä heidän juurensa ovat peräisin. Puhtaasti amerikkalainen kirjailija on kai intiaani. En tiedä omasivatko Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain alueella asuneet alkuperäiskansat kirjallista kulttuuria, mutta heillä oli oma kieli tai kieliä. Onko seuraava askel, että saamme lukea oglalala-siouxin kielestä suomeksi käännettynä aidointa amerikkalaiskirjallisuutta?

                     

Terveisiä Taavetista

   

Eilen oli Englannissa kuninkaalliset hautajaiset. Arkisemmassa jalkapallomaailmassa ratkesi, että Norwich selvitti sarjanousun Valioliigaan. Teemu Pukki mukana menestyksessä. Myöhemmin illalla Manchester City, jolla oli ennen FA-cupin välierää vielä mahdollisuus voittaa tällä kaudella kaikkiaan neljä pokaalia, hävisi yksi nolla Chelsealle ja putosi loppuottelusta. Ei ole kaunista leuhkia omalla erinomaisuudellaan. Eilinen oli aurinkoinen päivä. Iltapäivällä kävelimme ihailemassa leskenlehtien keltaisia kukintoja tienpenkoilla. Korppi lensi kaartaen ylitsemme. Auringonpaisteisella, hiekkaisella oikopolulla oli vilskettä muurahaispesässä. Kolmantena luontoelämyksenä kiirehti kotikerrostalomme alakäytävällä hämähäkki suojaan seinänrakoon.

Kun kuu kääntää kasvot(18)

 >>>jatkuu>>> 

Äidillä ei ollut kudinta mukana. Se oli toisin. Äiti ei ollut harrastanut kutomista, kun olin aivan pieni tai en muistanut, että hän olisi kutonut, mutta ennen kuin lähdin kotoa maailmalle opiskelemaan ja toimittamaan toimittamistani, siihen aikaan hänelle oli tullut kutomisesta rakas harrastus. Nyttemmin hän kuului netissä kaikkiin villasukkakerhoihin ja vastaaviin käsityön ystävien kerhoihin. Ehkä hän oli mukana myös talkoissa kutomassa tumppuja synnytysosaston vauvoille. Hellyttävää ja hienoa.

Kaksi asiaa, aihetta, joille en ole lämmennyt. Vaikka olen muuten naiseutunut ja naiseutumassa, se ei tarkoita, että olisin innostunut ajatuksesta kantaa lasta ja synnyttää, imettää vauvaa. Tämä suuresti arvostettu ja hehkutettu äitiys ei ole se, jota tavoittelen. Ei sen enempää olla panoalustana. Minun naisenkaipuuni - monimerkityksinen sana - ei liity seksuaalisuuteen eikä lisääntymiseen. Se on enemmän aivoperäinen. Aivokasvain, sanoisin, jos tämä sana ei olisi virheellinen, viittaisi väärään ja väärin.

Kutominen, käsityöt on toinen osio, jonka jätän mielelläni muitten iloksi ja mielihyväksi. Ajattelen, että jos lähden tähän mukaan, siitä tulee pian uusi pakko. Pelkään, että siitä kehittyisi voimakas, henkinen side ja että jatkossa en voisi olla enkä elää ilman, että kulkisin joka paikkaan kutimen kanssa. En tiedä onko uusien harrastusten, harrasteiden omiminen järkevää tai käytännöllistä tai toivottavaa? Luulen, että kaikki keksimisen arvoinen, on jo keksitty.

Jäin miettimään tätä viimeistä. Se vaatii tarkennuksen: Jatkossa on arvioitava tarkemmin mihin käyttää aikansa. Ei riitä, että täyttää ristikoita tai sudoku-ruudukkoja tai pelaa pasiansseja pelikorteilla, nämä ajankäytön muodot, ajan tappaminen, ikään kuin se olisi jotain vahingollista, aika, se ei miellytä minua. En lue aikaa tappaakseni. En opettele kutomaan tai virkkaamaan voidakseni käsitöitä tekemällä täyttää vapaa- ja joutoaikani. Minulle vapaa-aika on kallisarvoinen, henkinen pääoma, henkinen tila käytettävänä enkä ole täyttämässä sitä millään suin päin.

Otin television häiriköimään tähän, mutta toistaiseksi en ole katsonut sitä edes joka päivä. En ole avannut sitä joka päivä.

”Tulet kai käymään joskus kotona?” äiti kysyi, kerjäsi.

Voi äiti parkaa, joudutko sinä kerjäämään poikaasi ja tytärtäsi käymään luonasi?

”Tarkoitan, että tiedät, että olet aina tervetullut?”

Hän katsoi minua silmiin.

”Tiedän”, vastasin.

”Et ollut jouluna.”

”En.”

”Olitko kipeä silloin?”

Tämän lähemmäs emme päässeet sitä kuumaa aihetta, sukupuolenvaihdosta? Se on yhtä kartettava kuin ammoin kuopattu Tshernobylin vaurioitunut atomireaktori, joka tarvitsee ympärilleen kymmenien tai satojen kilometrien suojavyöhykkeen ja aidat ja kieltotaulut aidoissa ja joissa varoitetaan tappavasta säteilystä ja kehotetaan kansalaisia pysymään poissa alueelta.

Äiti otti vaikenemiseni myöntönä.

”Minkälainen sun vointisi on nyt?”

”Ihan hyvä.”

Tietäisit, ajattelin. Jos tietäisit, et kysyisi. Katso leukaani. Katso t-paitani etumustaa ja kerro vasta sitten mitä näet ja miltä vaikuttaa?

Halasimme lähtiäisiksi. Äiti ei kyynelehtinyt, mutta huomasin kuitenkin, että hänen silmänsä eivät olleet kuivat. Hän lähti sumussa ja surussa. Voi meitä poikia. Voi, vaikka olisimme tyttöjä. 

>Kuu>

Menin parvekkeelle. Samalla, kun Kontin kuljetus toi minulle isomman keittiönpöydän, tuotin heillä myös muuta samaan kyytiin, pilkkahintaisen parvekekaluston, vanhan, kaikki siellä on vanhaa, pikkuruisen, pyöreän pöydän, pariisilaispöydän, ajattelen ja siihen kuuluvat kaksi tuolia. Ne myytiin yhdessä tietenkin, kalustona, joten minulla on nyt parvekkeella tällainen oleskelutila. Se odottaa varsinaisesti lämpimämpiä ilmoja. Ulkona oli lämpöasteita, joten saatoin istua siellä jo nyt jäähyllä, toppatakki päällimmäisenä.

”Kiva”, äiti hyväksyi myös parvekkeen, kun näytin sitä hänelle. Kaikki, mitä minulla oli täällä asunnossani, rojut, joilla olin ympäröinyt itseni, kaikki sai äidin hyväksynnän ja siunauksen. Lähettiläs oli käynyt, tiedustelija toisesta maailmasta ja hän oli havainnut tämän hyväksi. Poika eli elämäänsä.

Olin jotain viiden vanha, en sitäkään, kun Hale-Bopp -komeetta näkyi Suomen taivaalla. Näin sen kuulemma, mutta en muista sitä ollenkaan. En mitään siitä. Isä on ihmetellyt asiaa. Hän on tarinoinut monta kertaa kuinka olin ollut useasti heidän, vanhempieni mukana syksyllä aikaisin pimenevinä tähtikirkkaina iltaöinä ihailemassa komeettaa. Se ei ollut kuulemma tapahtunut kerran eikä kahdesti, vaan olimme olleet sopivilla säillä useina peräkkäisinä iltoina katsomassa tähtiä ja nimenomaan tätä yhtä, taivaallista, pysyvää ilotulitusta.

”Se näytti siltä kuin taivaan kangas olisi repeytynyt”, isä on kuvannut näkyä. ”Repeämästä sirottui tänne taivaan aliseen, maanpäälliseen osaan ylimaallista kirkkautta.”

En ollut muistanut tätä tarinaa aikoihin, mutta kun istuin siinä parvekkeella ja olohuone takanani oli pimeänä ja katsoin Vallilan talojen kattojen ylle kohoavaa kylmää kuuta, Hale-Bopp ja siihen liittyneet tarinat tulivat mieleen. Siitä on vierähtänyt pyöreästi neljännesvuosisata, kun tämä näyttävä komeetta viipyi vieraanamme. Se ei ollut mikään pikavisiitti, ei tähdenlento, vaan uusi tähti, joka oli ilmestynyt, syttynyt taivaalle ja se pysyi ihmisten ihailtavana koko syksyn ja seuraavan talven, joka tapauksessa pitkään.

Muistan kuulleeni tai lukeneeni Hale-Bopp -komeetan kiertoajan, oletan, että aurinkokunnan suhteen. Se on melko tarkkaan kaksi tuhatta ja viisisataa vuotta. Se panee miettimään, että on mahdollista, että sama komeetta oli se mainittu Itäinen tähti, jonka Raamatun paimentolaiset kedolla näkivät taivaalla ja jota seuraten paimenet löysivät Vapahtajan Nasaretissa seimessään, härkien kaukalossa. Aikamäärä sopii.

Kun mietin asiaa, olen muistavinani, että ehkä jokin tällainen väittämä tai kirjoitus, artikkeli olisi esitetty silloin tuoreeltaan. Se tuntui hyvin uskottavalta väitteeltä.

Hale-Bopp ja kuu. Suuret öisen taivaan ihmeet. Kuun ja maan keskiset vetovoimat vaikuttavat niin kuin kaikki planetaariset ja avaruudelliset vetovoimat. Kuu kiertää maapalloa ja noudattaa omaa erikoista rytmiään. Pystyin aavistamaan mitä hämmennystä kuun oikullisuuden on täytynyt aiheuttaa muinaisissa havainnoivissa ja ajattelevissa ihmisissä. Kuun liikkeiden ennustaminen onnistui heiltä joiltain osin ja osin ei. Kuun vaiheet mustan kuun ja täyden kuun välillä selvisivät tarkkailijoille varmaan aika pian, mutta muu kuuhun liittyvä, vaihteleva kiertokulku säilyi kuitenkin jonkinasteisena arvoituksena. Yliluonnollisena. Yliluonnollisen ilmentymänä. Pelkästään paljain silmin tarkkailemalla ja ilman tarkkaa kelloa kaikki, mikä kuusta näkyi todistettavasti silmien edessä, sai ihmeen hohteen ympärilleen. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 

Kauppareissulla eilen näimme ja kuulimme palokärjen. Lintu kajautti tunnuksensa Rusalan pihapiirissä, keskellä Taavettia. Pysähdyimme Riihitielle katsomaan näkisimmekö sen ja musta lintu lehahti näkösälle yhteen korkeaan, vanhaan puuhun ja päästi huutonsa. Myöhemmin iltapäivällä patikoimme asemalle ja seurasimme tavarajunan ohiajon lännestä itään. Harjakone ajoi hiekanrippeitä kasaan ja pois jalkakäytäviltä ja -reunuksilta. Pysähdyimme keskustaan palatessa Taavetin kauppa-aitassa ja Helena osti lankoja ja pöytäliinakankaan. Hetki vanhan liikkeen tunnelmaa. Tullessamme sisään paikkakuntalainen mies oli tarinoimassa omistajan kanssa ja jatkoi luontevasti puhetta minun kanssani. Hän puhui puukiipijöistä, jotka ovat vähentyneet luonnossa ja samoin metsoista, joita ei enää juuri kohtaa. Päivän päätteeksi aloin lukea ääneen Athur Millerin omaelämäkertaa Ajan uurteita. Hyvä valinta. Historiaa, koska Miller kuvaa siinä aluksi asioita maton tasalta, pienen taaperon muistoja ja silloin mukana on koko ympäröivä suku, lukuisasti vanhoja, sittemmin manalle menneitä ihmisiä.

Terveisiä Taavetista

   

     

Eilen näimme iltapäivän kävelylenkillä auringonpaisteessa tienpenkereellä ensimmäiset kukkivat leskenlehdet ja sitruunaperhosia, jotka lepattivat keveinä pois kuvasta. Lunta oli jäänteinä notkon varjoissa ja pururadalla. Kahdeskymmenestoinen tänä vuonna lukemani kirja oli Outi Nyytäjän kolmeosainen kuunnelma Vapaa nainen, jonka ensiesitys on vuodelta 2004. Lukiessani kuulin Outi Nyytäjän äänen. Kuunnelman juoni tuntuu hyvältä, mutta toisaalta kliseeltä. Tämä näin luettuna. Kuultuna, äänitehosteiden tukemana asia voi olla toisin. Järjestyksessä kahdeskymmeneskolmas tänä vuonna lukemani kirja oli Doctorowin Maailmannäyttely ja samalla yhdestoista ääneen. Doctorow voitti tällä teoksella National Book Award -palkinnon vuonna 1986. Maailmannäyttely on parempi ja hallitumpi teos kuin aiemmat Kuikkajärvi ja Danielin kirja. Tässä vaiheessa uraansa kirjailija on kehittynyt ja hioutunut valmiiksi mestariksi.