Terveisiä Taavetista

     

Suomalaisen kulttuurin juhlapäivä tai kansalliselle kulttuurille pyhitetty päivä. Sää suosi eilen ulkoilijaa, aurinko hemmotteli ja illalla, kun päivän valo hiipui verkkaan, kuu nousi punertavankellertävänä vehreiden mäntyjen latvusten takaa. Kuu muisti sitä, että julkaisimme eilen Kaunis kesäpäivä -blogissa neljännen osan proosatekstiä Kun kuu kääntää kasvot. Helmikuun aikana sovittelin siitä kuunnelmamuotoa ja lähetin sen viime torstaina tuntemattomaan kokeilemaan kohtaloaan. Kuu -kuunnelman jälkeen Tipit -tarina, joka tuli julki blogissa viime kevätkesällä, vaati päästä vuorollaan telakalle ja aloin työstää sitä. Ohessa luen Shakespearen Kesäyön unelmaa ja ääneen olen lukenut kolmena iltapäivänä ja iltana hersyttävää Günter Grassin Peltirumpua, jonka olen ja olemme lukeneet monituisia kertoja, mutta minulla on vierähtänyt viime kerrasta paljon aikaa. Aamulla kävin ensimmäiseksi parvekkeella katsomassa kuuta. Se näkyi pilviharson takaa.

Kun kuu kääntää kasvot(4)

 >>>jatkuu>>>    

Olin kaksijakoisella mielellä, kun pääsin oman asuntoni suojaan ja huomaan. Seisoin eteisessä enkä arvannut sytyttää valoa, sillä en halunnut nähdä kasvojani peilistä. Parta yritti kasvaa kaikesta huolimatta, vaikka yritin kieltää sitä ja kaikki kemia minussa pyrki samaan. Poikana, miehenä parrankasvuni oli ollut vähäistä. Minun ei tarvinnut ajaa partaa päivittäin. Käytännössä tein sen kaksi kertaa viikossa. Mutta nyt tyttönä, naisena, parta piti keljusti ja tottelemattomasti pintansa ja jouduin ajamaan sen kerran kahdessa päivässä, jos en aikonut alkaa kasvattaa sitä ja joka päivä, jos halusin pitää sen näkymättömänä.

Parta, joka kasvaa kasvoissa, näkösällä, kaikkien näkösällä, sitä on vaikea piilotella.

Parran alla mielessä, piilossa, oli tämä tunne olemattomasta siittimestä, joka muistutti ikävästi itsestään. Olin antanut leikata tärkeän osan itseäni ja itsestäni. Olin ottanut siitä kuvia muistoksi, velttona ja jäykistyneenä, kuvia, jotka ovat lipaston laatikossa kätkössä tallella, mutta joita en halua enkä edes kuvittele kehystäväni esiin, pitäväni niitä seinällä nähtävänä. En halua nähdä niitä itse. En halua kuljettaa menneisyyttä mukanani.

Ajattelen, että nämä surkeat mietteet ja mieleennousemat tulevat siitä, että olen vaihtamassa sukupuolta miehestä naiseksi enkä päinvastoin. Nainen minussa reagoi, se vallitseva puoli minussa, joka on ollut aina feminiininen ja jonka olen tiedostanut ja hyväksynyt. Mutta ajattelen siis, että jos tämä operaatio tapahtuisi toisin päin eli jos olisin muuttumassa naisesta mieheksi, miehinen minä ei hempeilisi eikä tutkisi tuntojaan niin naismaisesti tunteella kuin teen. Kuvittelen näin, oli se totta tai ei. Nainen, miehekäs nainen muuntuu ja taipuu helpommin mieheksi, koska mies on tyly ja piittaamaton, vähätunteinen ja vastaavasti naismainen mies, hänestä ei tule koskaan hyvää ja toimivaa naista, koska hän suree liikaa, ajattelee liikaa, tunnepitoisesti ja ylipäätään liikaa.

Tämä tammikuinen aamupäivä upean, reippaan kävelylenkin jälkeen päättyi siihen, että itkin eteisessä istuallani, lattialla ja nojasin selkääni asunnon oveen ja eteisen hämärä väistyi vähitellen muualta huonetiloista lankeavasta hajavalosta, johon silmä mukautui. Rappukäytävässä kolisi, joku liikkui siellä ja säikähdin, kun posti työnsi rämähtäen luukusta mainossälää päälleni.

Se oli hauskaa, tämä päätösosa. Se nosti hymyn takaisin mieleen. Ehkä hymyilin oikeasti? Nousin, kokosin lehtiannin kynnysmatolta ja vein sen mukanani keittiön pöydälle. Katsoin ulos ikkunasta. Säteilevä, aurinkoinen päivä. Otin nenäliinan paketista keittiön työtasolta ja niistin nenäni.

Yksi tammikuinen päivä vuonna 2020. Paitsi, että päivä ei ollut vielä tässä. Painoin kahvinkeittimen päälle. Nainen minussa oli laittanut sen sitä vaille valmiiksi ennen aamulenkkiä. Miehet ja naiset ovat erilaisia. Sen takia aloin aikoinaan haaveilla ja uneksia omasta tyttöminästäni. Koska huomasin väistämättömän, ajattelevani ja tuntevani enemmän naisen tavoin kuin miehenä ja että tein myös kaikkia asioita niin kuin naiset tapaavat tehdä, ennakoiden, huolehtien, järkeillen, kun miehet ovat enemmän impulsiivisia. Miehet tekevät asioita, jotka eivät tule meille naisille mieleen. He ovat rohkeampia.

Postin sälän joukossa oli tilattu lehti: Me naiset. Olin laittanut tilauksen sisään heti toimenpiteen jälkeen, samoihin aikoihin, kun muutin tänne Itä-Pasilaan. Toinen numero, jonka sain. Painotuotteen odotuksia herättävä tuoksu, joka teki seuraa valmistuvan kahvin erilaiselle aromille.

Laitoin paperinkeräykseen menevän lehtikuonan omaan jäteastiaansa odottamaan, istuin, asetin Me naiset -lehden pöydälle eteeni kahvinkeittimen kurahdellessa seuraksi kuin oikea seuralainen, koira tai kissa, joita minulla ei ole, mutta kurahdukset kuuluivat ja pöhähdykset, kun keitin päästi höyryjään. Olin kotona. Olin yksin, mutta olin kotona.

Kaikki mitä naiset tekevät, meikkaaminen, kotityöt siivouksineen, kaupassakäynti, ruuanlaitto, joka toki kuuluu kotityöosioon, lastenhoito, vaikka siitä en oikein tiedä enkä säärikarvojen poistosta, siihen en ole ryhtynyt, mutta enimmäkseen kaikki se, mitä naiset tekevät erotukseksi miesten tekemisistä, tuntuu minusta tavoiteltavalta ja hyvältä. Teen niitä asioita mielelläni. Sanon itselleni, että tuota minä haluan tehdä. Haluan meikata. Kyllä.

Kun olin aamulla kävelemässä, laitoin ennen lähtöä väriä ripsiin ja sipaisun punaa huuliin, enemmän rohtumista vastaan, suojaksi kuin muusta syystä. Nykyisin nautin siitä, kun kahvissa on kevyt sivumaku huulipunasta. Nautin siitä samalla tavalla kuin nautin aikoinaan siitä, että suutelin jotain tyttöä, suutelin hänen maalattuja huuliaan. Ja nyt näen sen samana mielessäni. Kuvittelen suutelevani toista tyttöä, naista. Voi olla, että tulevaisuudessa vokottelen ja vikittelen naisia, en miehiä? Voi olla, mutta en tiedä varmemmin, koska kaikki on yhä epäselvää ja vaiheessa. Ehkä minusta ei tule ikinä sellaista naista, joka olisi miesten seksiobjektina, joka viihtyisin siinä osassa? En ole kullinkipeä.

Tuliko selväksi? Vaihdoinko sukupuolta voidakseni tulla lesboksi? Se on yksi ajatus ja johtopäätös. Joku toisinajatteleva voisi väittää tämän kuullessaan, että tein koko homman turhaan. Hän voisi lisätä myös, että meikäläinen on kaikella todennäköisyydellä päästään vialla.

Olen kyllä, myönnän, jos se tekee oloni paremmaksi, miellyttävämmäksi ja tasapainoisemmaksi. Hyvä, jos olen tämän jälkeen paremmin oma itseni, omassa itsessäni ja kehossani, tunnen sen enemmän omaksi itsekseni, kodikseni. Onko vääryys, jos ihminen haluaa olla kotonaan ja viihtyy niin?

Muuten, kaksikymmentäkahdeksanvuotias ihminen ei ole enää nuori eikä lapsi. Hänellä on omat kokemuksensa elämästä ja maailmasta. Sen ikäisenä luulisi ja olettaisi omaavansa riittävän kokemuspohjan saadakseen luvan päättää omista, itseään koskevista asioistaan. Olevansa oikeutettu päättämään niistä. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 

 Sataa. Ensin se oli vettä, mutta muuttui rännäksi. Säätutkan seurannassa näkyi, että pilvialue viistää Taavetin yli, punaisin ydin on kohdalla, mutta sateen jälkeen on toiveissa aurinkoa. Eilen luin ääneen päätökseen Alberto Moravian Matka Roomaan, joka jäi kai kirjailijan viimeiseksi teokseksi. Kahdestoista lukemani kirja tänä vuonna ja viides ääneen. Muistan pitäneeni nuoruudessani Moraviasta. Teksti oli edelleen hallittua ja kaikkein hallituinta olivat repliikit. Ei ollut vaikea seurata kuka on kulloinkin äänessä eikä Moravian tarvinnut mainita sitä erikseen. Jokainen tarinan henkilö puhui omalla äänellään. Itse kertomus oli teennäinen enkä pitänyt siitä erikoisemmin. Pääasia, että liikuttiin Roomassa, Ikuisessa kaupungissa, jonka tunnen vain elokuvista. Helena piti kuulemastaan. Hän lainasi kirjastosta Apollinairen Alcoons -kokoelman pieluskirjakseen.

Terveisiä Taavetista

 

William Shakespearen Hamlet on yhdestoista lukemani kirja tänä vuonna. Shakespeare on ollut lukuohjelmassani vuosia, mutta aina vain jokin uutuusromaani tai muu muka tärkeämpi on syrjäyttänyt Williamin näytelmät ja jotka ovat saaneet siirtyä tuonnemmas odottamaan parempaa aikaa. John Irvingin kirja Minä olen monta, jonka luin ääneen kuukausi sitten, herätteli ja toi taas kerran muistutuksena esiin Shakespearen ja luin sen jälkeen Macbethin, aiemmin lukemani ja nyt oli vuorossa Hamlet, molemmat toki juoneltaan tuttuja monista yhteyksistä, mutta tuttuja, joihin en ollut paneutunut sanatarkemmin. Olen lukemassa nyt toiseen kertaan Hamletia läpi. Henkilöt ovat jo tutumpia ja huomaan, että sitä myöten myös elävämpiä. Irvingin kirjassa on poikien sisäoppilaitoksessa Shakespeare-henkistä opetusta ja näytelmäpiiri, joka harjoittelee ja esittää joka vuosi koulutyönä jonkin hänen näytelmänsä. Roolihahmo kirjassa painottaa sitä, että näytelmä avautuu vasta silloin, kun näyttelee sitä ja kun näkee sen näyteltynä. Uskon, että näin on.

Kun kuu kääntää kasvot(3)

  >>>jatkuu>>>  

 

Lisää taustoittavia väitteitä, jotka pitävät paikkansa ainakin omasta mielestäni. Totuutta siteeksi, puoliksi tai ainakin jonkin verran: Talouselämän käytössä on täsmäase, elvyttäminen, rahan työntäminen niille aloille, jotka kärsivät rahan puutteesta. Esimerkiksi pienyrittäjät ovat riippuvaisia kuluttajien varallisuudesta, yleisestä käyttövarallisuudesta. Mitä enemmän käyttövaraa ja käyttövaroja ja niitä omaavia kuluttajia on liikkellä, sitä enemmän pienyrittäjillä on mahdollisuuksia. Ideointi jatkuu niin, että me ihmiset olemme samassa veneessä, kävi kuinka kävi. Sitä kannattaa toistaa. Tai en tiedä kannattaako se, toistaminen ja puhuminen, mutta tuon tämän tärkeän huomion täten esiin. Jos joku markkinoi omia pyrkimyksiään väittämällä, että on olemassa erilaisia pyrkimyksiä ja tavoitteita, tämä joku vetää höplästä, sillä tosiasiassa kaikki pyrkivät samaan. Kaikki ovat yhtä mieltä ja yhtämitallisia.

Minun näillä vääristävillä silmälaseillani näkee, että esimerkiksi kampaajapienyrittäjän etua on, jos tavallisten maatajalkaisten tulot ja eläkkeet ja etuudet kasvavat. Osa näistä rahoista ohjautuu myös kampaajille. Jos suuntaus on käänteinen ja käyttövarallisuus keskittyy yhä pienemmälle porukalle, pienemmälle kuluttajamäärälle, kampaamoyrittäjä on vaarassa joutua laittamaan lapun luukulle kysynnän puutteessa ja pahimmassa tapauksessa hänen on pakko kutsua muuta sukua ja kaikkia läheisiään apuun, jotta saa maksettua ahneet velkojat kimpustaan. Arvoitus on, oikea piilokuva, miten tällainen yrittäjä voi kannattaa niitä poliitikkoja, jotka vastustavat teoin ja puhein työntekijöiden aiheellisia pyrkimyksiä oman ja muiden elintason nostamiseksi? Arvoitus on, mitä ihmiset äänestävät äänestäessään tai mistä?

Loppujen lopuksi ihmisten elämässä ei taida olla kyse politiikasta, vaan järjen käytöstä. Järkevällä tekemisellä, asiainhoidolla ja sijoittamisella, järkevillä hankinnoilla ja järkevien yritysten ja toimintaideoiden edistämisellä kaikki voittavat. Tai ne vapaamatkustajat eivät voita välttämättä, jotka istuvat leveillä persuksillaan tavallisten ahertajien harteilla ja vetävät sikaria, tursuavat tursumistaan ja valittavat elämänsä tylsyyttä. Loiseläjät, vapaamatkustajat. Villissä lännessä näistä olisi maksettu tapporahaa.

Toivottavasti en joudu lailliseen edesvastuuseen näistä sanoista? Eli kuka mahtaa riippua ensimmäisenä hirressä?

Toisaalta se olisi saavutus ja näyttäisi tulevaisuuden dokumenteissa hienolta. Näkökulma: Ensimmäinen suomalainen hirtetty uudella vuosituhannella.

Tästä tulivat mieleen hirtettyjen kuvat Amerikan maaseudulta sata vuotta sitten. Niitä on nähty viime aikoina enenevästi varsinkin televisiossa. Siitä ajasta ei ole kulunut sen kauempaa, yhden ihmisen elämänikä. Niistä kuvista minun epänormaali mieleni huomioi lynkkaajat. En katso puiden oksista roikkuvia ruumiita. He eivät ole enää täällä. Heidän kärsimyksensä on päättynyt. Katson kasvot kuvaajaan päin kääntyneitä oman käden oikeuden ottaneita lynkkaajia. He ovat todennäköisesti isiä ja äitejä ja joilla on jälkeläisiä, parhaillaan keskuudessamme eläviä lynkkaajien veljeskunnan veriperillisiä. En tiedä osoittaako kukaan näitä kuvissa kuin hyvin tehdyn työn jälkeen poseeraavia henkilöitä ja kysyy, kuka on tämä ihminen? Ihminen? Niinkö? Onko raakalainen sama kuin ihminen? Onko se henkilö kunniakas, joka käy joukolla yhden ja heikomman päälle? Voiko hän olla arvokas meidän jälkeentulevien silmissä?

Kuka tuntee tämän henkilön? Kuka tunnustaa tuntevansa kyseisen naaman?

Odotan milloin heräävät vaatimukset, halu saada oikeutta näille hirtetyille ja asettaa nämä naamansa näyttäneet lynkkaajaveljet ja -siskot korvausvelvoitteeseen. Ihmettelen, ettei tähän ole vielä päästy, kun on kyse Amerikan maasta, jossa käydään oikeutta kaikesta mahdollisesta ja paljon vähäisemmästäkin? Odotan sitä. Luulisi ajan olevan kypsä tilintekoon? Mitä aika odottaa, kun se lepää hiljaisena kuin vilja pakkasyön jälkeen?

Entä Suomessa? Vanhaa patinaa ja sinivalkoista paikallisväriä tähän alustukseen: Suomessa oli se vähäpätöinen, paikallinen, masentava kapina ja rettelö sata vuotta sitten. Tältä aikaetäisyydeltä katsoen mietin hämmästyneenä mitä ajattelivat silloiset maanomistajat, porhot ja teollisuusyrittäjät? En tarkoita itse kapinaa ja rettelöä, joka oli oma osionsa, mutta sen jälkeen tapahtunut voittajan oikeudenkäyttö panee kysymään, kenen he kuvittelivat tekevän jatkossa raskaimmat ja epäkiitollisimmat, pakolliset työt tässä maassa? Silloin pellot kynnettiin hevosvetoisilla auroilla ja metsissä puut kaadettiin justeerilla ja jostain vaiheesta alkaen pokasahalla.

Kuvitteliko Suomen silloinen, vallassa ollut vallasväki, että he voivat hakea Afrikasta muutaman laivalastillisen orjia peltotöihin? Kuvittelivatko viisaat porvarit, että Suomeen on tunkua ja tulijoita muualta? Siihen aikaan sosiaalihuolto oli vasta sana, katteeton kummastus eli senkään varjolla kukaan ei ollut pyrkimässä pohjolan kultalaan. Epäilen, että Suomea karsastettiin.

Palauttivatko maatalojen isännät Suomen takaisin kasvu-uralle ja korjasivat sotakiihkoilijoiden pahimmat myyräntyöt? Maatalon isännät hyväntyössä. Oletan ja kuvittelen, että isäntien joukosta löytyivät ne selväpäisimmät ja suoraselkäisimmät yksilöt, jotka hakivat renkinsä pois vankileireiltä, palauttivat perheensä luo ja ajastaan töihin heidän vainioilleen. Oletan, että useimmat näistä maanviljelijöistä olivat harmissaan siitä, että heidän työjuhtansa, heidän maaorjansa, oli nälkiinnytetty ja ettei ollut enää varmuutta tokenevatko nämä työmiehet koskaan enää takaisin työkuntoon vai kuolevatko käsiin? Luulen, että näitä maahan ja viljelyyn sidottuja isäntiä harmitti, kun sotaintoiset ampuivat vallansokeudessaan ja huvikseen mielivaltaisesti tavallisia työläisiä ja ahertajia, tavallisia ihmisiä, joiden epäkiitollinen osa ja kohtalo on olla vain väärässä paikassa ja ajassa ja aina väärällä puolella.

Sitä vain, että tämä satavuotias vääryys tai viimeinen vääryyksien sarjassa vaivaa ja hiertää yhä ihmisten mielissä ja kansakunnan muistissa. Kun väärä oikaistaan. Se pitäisi tehdä, mutta miten? 

>Kultainen puutarha 1> 

Tammikuu kääntyy lopuilleen. Lämmin tammikuu, joka jää Suomen historiaan. Päivänvalo lisääntyy. Sen huomaa jo. Tänään on pientä pakkasta. Aurinko näyttäytyy.

Freelance-toimittajana saatoin tehdä kävelylenkin, kun aurinko teki nousua ja duunarien töihinmenoriento ja -liikenne oli ohi. Kävelin Mäkelänkatua Sörkkään asti. Hämeentien sillalla odotin levollisena kolmen metrojunan ohituksen ajan ennen kuin palasin pitkää Aleksis Kiven katua Pasilaan. Mielialani oli hyvä, vaikka jouduin hidastamaan kulkua loppumatkasta. Tapahtui taas kerran sellainen hämminki, että tunsin kullin vasten reittäni. Se saa hiukset nousemaan pystyyn ja panee ajattelemaan aavesärkyä, jota on kuulemma heillä, joilta on amputoitu käsiä tai jalkoja. Varpaita palelee, vaikka varpaat ovat siinä raajassa, joka on poltettu aikoja sitten hävityksen kamiinassa, poltettu ja häipynyt tuhkana maailman turuille. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 

 Kymmenes lukemani kirja tänä vuonna on Michael Scholtenin Quentin Tarantino. Saksalainen kirjoittaja ja saksaksi ilmestynyt vuonna 2016. Kirjoittaja pysyy asiallisena kronikoitsijana ja jolloin kuvattava saa pääosan. Kirjasta puuttuu luonnollisesti Tarantinon Hollywood -elokuva. Tarantinolla oli suunnitelmia tehdä seuraavana pätkänä kolmas länkkäri tai vampyyrielokuva, mutta Hollywood vei voiton. Olemme katsoneet tämän viimeisen kuvan kaksi kertaa, lainanneet kirjastosta. Länkkärit olemme katsoneet kummankin kerran, Basterdia ei ollenkaan, aihe ei innosta, mutta Jackie Brown ja Pulp Fiction ovat tulleet tutuiksi. Reservoir Dogs -elokuvan olemme nähneet kerran, ilman tekstitystä, mutta se ei iskenyt. Kill Bill. Miten meinasin unohtaa sen? Olemme katsoneet tämän tuplan ainakin kolme kertaa, tosin ensimmäisellä kerralla taisimme jättää sen kesken. Luulenpa, että nautimme sen taas johonkin aikaan tänä vuonna. Jos se ei tule telkkuohjelmistoon, lainaamme kirjastosta.

Terveisiä Taavetista

 

Lunta tupruaa ja on tuprunnut muutaman viime päivän. Tuntuu, että talvi tyhjentää pussinsa. Taavetissa traktorit urakoivat ja kolaavat teitä ja parkkipaikkoja aamuvarhaisesta alkaen. Sunnuntaiaamureippailulla traktoreita oli enemmän liikkeellä kuin ihmiskulkijoita. Nyt maanantaihämyssä odottaa maassa jälleen paksu kerros vastasatanutta lunta. Se ei estänyt Helenaa tekemästä sauvakävelylenkin. Minä pysyin koneen ääressä ja käyn läpi, luen ja korjaan ja hion, käännän ja väännän Kun kuu kääntää kasvot -kuunnelmaluonnosta. Poistan osia ja lisään toisia. Samaan aikaan päästämme julki Kaunis kesäpäivä -blogissa tämän tarinan proosaversiota, vuoden takaista kirjoitusprojektia, joka kävi yhdessä kirjoituskilpailussa, oli esittäytymässä lisäksi nipulle kustantajia, mutta tuloksetta. Sen sijaan, että paneutuisin parantelemaan tätä tekelettä, kokeilen luontuisiko se paremmin kuunnelmaksi?

Terveisiä Taavetista

      

Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys oli yhdeksäs tänä vuonna lukemani kirja ja neljäs ääneen. Uuden ajan klassikoita, julkaistu 1967. Kirja alkaa siitä, kun päähenkilö seisoo teloituskomppanian edessä. Samalla tavoin alkaa suomalaisen nobel-palkitun Frans Emil Sillanpään Hurskas kurjuus. Jälkimmäisessä teloitettavana ei ole eversti vaan torppari, mutta kapinoitsijoita kumpikin. Muuta yhteistä ei ole näillä kirjoilla. Luin nyt Sadan vuoden yksinäisyyden kolmannen kerran. Ensimmäisellä kerralla olin torjuva, etelä-amerikkalais-espanjalainen karnevalistinen kevytmielisyys, mielikuvituksellinen haihattelu – mikä onkaan – ei saanut minua puolelleen. Toisen kerran luin tämän kirjan noin kymmenen vuotta sitten ja korjasin kantaani: Pidin teoksesta. Nyt kolmannella lukukerralla tekstissä oli tuttuutta kauttaaltaan, mutta en muistanut sitä kunnolla, koska teos on niin monipuolisen runsas. Pidin jälleen ja oletan, että muistan tästedes kirjan hahmon, teeman, vaikka en väitä ymmärtäneeni sen sanoman: Ehkä siinä palataan ihmiselämän ja pyrintöjen turhuuteen?

Kun kuu kääntää kasvot(2)

 >>>jatkuu>>>     

Toinen viikko vuosikymmentä 2020 alkaa. Luin tähän asti kirjoittamani ja masennuin. Tai suhtautumiseni on epäilevä ja epäröivä. Mitä tästä tulee? kysyn itseltäni. Mitä kaikkea minun pitää käsitellä ja sisällyttää tähän eepokseen? Yhdestä seikasta olen kuitenkin hyvilläni: Olen saanut kevennettyä raskasta asiaa. En ole sortunut taakan alle. Yritän tehdä myös jatkossa kaiken, jotta vältyn ajautumasta epäolennaiseen.

Toivoisin silti ja kaipaan, että joku aitokirjailija tulisi kertomaan minulle miten menetellä, kun koko kirjan edestä kohtauksia, tietoa ja asiaa tulvii mieleen kerralla ja kuitenkin sitä on alettava purkaa jostain päästä tai suunnasta ja toivomus on, että ei menettäisi eikä hukkaisi mitään? Auttaako siinä vain, että sulkee silmänsä, istuu alas ja tyhjentää mielensä, antaa kaiken tulvineen kadota, tulvan virrata ohitseen ja nousee sen jälkeen silmäilemään mitä on jäänyt ympärille tähteeksi?

Uhkapeli.

Euroopan osalta isointa muutosta, jonka alaisena elämme tätä uutta vuosikymmentä, on brexit eli Britannian ero EU:sta. Siitä tullee viimein totta. Sen väännön osalta selvisi ainakin minulle, että kunnioitetut britit taitavat olla varsin sekopäistä porukkaa. Ainakin heidän televisioidut parlamentti-istunnot ovat sitä, samoin kuin eri klikkien suorittamat välistävedot ja oman edun tavoittelu. Se näyttää näin matkan päästä likaiselta peliltä.

Suomalaisena toteutuva, jakautuva Eurooppa, jossa Englanti on puoliksi sivussa, merkitsee ainakin meidän tuleville, nouseville jalkapalloilijoillemme tiettyjä hankaluuksia. Englantiin ei pääse enää välttämättä noin vain, vaan maahanpääsy riippuu taustoista ja selvityksistä. Maahanpääsyluvat ovat tutkinnan alla ja ennemmin perustelut pitää olla maahan pääsylle kuin englantilaisten viranomaisten taholta sen kieltämiselle.

Olipa vaikeasti sanottu. Ajatus jäi hämäräksi ja sekavaksi. Toimittajaminä häpeää. Kirjoittamani horjuvan teesin voi ymmärtää miten vain. Melkein. Lähtökohta asiassa on, että Englanti sulkee rajansa ja sisään pääsee poikkeusluvalla. Tämä käytäntö on vasta maistiainen, sillä englantilaiset ja eurooppalaiset ja maailma kokonaisuudessaan vasta opettelee tätä uutta eurooppalaista mallia.

Englanti menettää, menetti kai jo tällä rajankäynnillä aasialaisia autojättejä. Pelkästään Englannin markkinat ovat aika pienet, kun vertaa koko Eurooppaan.

Johnson, josta tuli uusi jyrä Englannin politiikkaan, on kuin toinen Trump. Siinä veljekset hoitelevat englanninkielisiä emämaita. Molemmat valtakunnat natisevat. Jos heillä ei olisi armeijoita hallinnon kuuliaisina käskyläisinä, mitenhän kävisi?

Brexit -näytelmän päivitys vuoden ja vuosikymmenen 2020 alkaessa antaa tiedoksi, että näytelmä on edelleen vaiheessa.

Mietin tässä saako toimittaja julkaista valeuutisen, -uutisia? Saako, jos ne ovat hyviä? Saako siinä tapauksessa, jos on valetoimittaja?

Yhdysvaltain osalta olen kokenut aina huvittavana sen, että heillä on Vapaudenpatsas, joka toivottaa tulijat tervetulleeksi vapaaseen länsimaailmaan. Vapaus on heidän suussaan. Se on vain sana. Sille ei voi antaa muuta todellista arvoa. Jos Yhdysvalloissa on eri mieltä eli käyttää vapauttaan olla eri mieltä, kokee taatusti sanktiota ja vainoa. Tähän asti siitä on kertynyt muutama kansiollinen esimerkkejä enkä usko, että mikään on muuttunut siltä osin. Kommunistit valtaapitävät nimeävät ja julistavat maan vihollisiksi, pettureiksi ja he ovat seurannassa, vaikka seuranta olisi nimellisesti laitonta. Kommunistien kohtelu Amerikassa on samanlaista kuin ei-suotavien henkilöiden kohtelu naapurimaassamme Venäjällä. Isot valtiot ovat pienempiä tarkempia siitä, minkälaista väkeä maan rajojen sisäpuolella asuu ja oleskelee.

Oikeastaan mitä enemmän vapaudesta puhutaan ja vaahdotaan, sitä varmempi voi olla, että jossain piilossa kuplii pintaan mätää.

Vapauden suhteen on ongelmia kaikkialla, myös kotoisessa Suomessa, se kannattaa pitää mielessä, mutta surkeinta on silti valhe vapaudesta ja patsaan tekeminen valheelle. Se ei eroa millään tavoin Venäjän Stalin- ja Leninpatsaista. Patsaita kunnioitetaan ja niille annetaan suurempia tehtäviä kuin mihin kuollut kivi pystyy. Patsaat ovat pelkkiä symboleita.

Suomi kärsii vakavasta hirvikärpäsongelmasta ja puutiaisista. Ennen jalona metsäkansana, aitoina metsäläisinä pidetyt kantasuomalaiset eivät uskalla mennä enää metsään. Hirvet, karhut ja sudet eivät saaneet suomalaisia karttamaan metsää, mutta pikkuitikat tekivät sen mihin isot otukset eivät kyenneet. Suomeen on lanseerattu kokonainen aasialaisrykmentti haravoimaan marjat ja sienet metsistä. Seassa on vain muutamia tällaisia kotoperäisiä outolaisia tai hörhöläisiä sekoilemassa ja menemässä metsään. Minun tapaisiani, joista ei tiedä ovatko ne lintuja vai kaloja, miehiä vai naisia, aikuisia vai lapsia, haihattelijoita lähinnä ja jotka yhä palvovat puukulttuuria. Kuoleeko Suomen kulttuuri puun kaatuessa? Hierretäänkö vihreä kulta paskapaperiksi?

Palaan asiaan, kun kolmas viikko on menossa vuonna 2020. Näin päivät karkaavat. Tänä vuonna katoaa jälleen muutama kunta Suomen kuntakartalta. Oletan näin. Oletan jos. Sitä tapahtumaa ja toimintaa sanovat säästöksi.

Esittelen arvon lukijoille isovanhempani, nostamatta nimiä esiin ja jotka elävät vielä molemmat. Heillä on tarinoita säästämisestä. Alkuperäiskielellä se tarkoittaa ja ymmärrän sen tarkoittavan, että otetaan säästötavoite ja laitetaan pääomaa sivuun tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Ennen aikaan säästämiseen käytettiin pankkitiliä. Sitä kartutettiin. Säästö tapahtui ennen hankintaa, ei jälkikäteen.

Ruokaa on säästetty perinnepohjalla niin, että valmistetaan keittoa kerralla enemmän, jotta siitä jää eli säästyy seuraavalle päivälle. Säästäminen on jokapäiväistä kulutuksen ohjaamista ja kontrollointia. Pieniä tekoja suuressa maailmassa.

Säästämisen käsite merkitsee tätä nykyä kuitenkin useimmille ja useimmiten samaa kuin supistaminen. Teoriassa, kun supistetaan kuntien määrää, kuntapäättäjien ja -hallinnon määrä pienenee ja tuo myötään säästöjä. Tätä tietä on kuljettu kaksikymmentä tai kolmekymmentä viimeistä vuotta. Luonnollinen kysymys on, missä ovat ja näkyvät kertyneet säästöt? On vähennetty ja supistettu ja teoreettisesti on saatu säästöjä. Väitetty mantra. Onko näin tapahtunut? Onko varma? Jos säästöön ei ole saatu eikä kertynyt mitään, silloin on pelkästään vähennetty, lopetettu, siirrytty supistavalle uralle kasvu-uran sijaan ja tämä on tehty turhaan. Tai ei turhaan, anteeksi. Jos tarkoitus on ollut ajaa toimintaa alas, supistaa omaa kapasiteettia ja potentiaalia, siinä on onnistuttu. Mutta on harhaanjohtavaa nimittää sitä säästämiseksi.

On köyhdytty ja köyhdytetty, vaan ei saatu säästöjä. Ei ole ollut varaa eikä kai välttämättä edes halua eikä aikomusta säästää siinä perinteisessä mielessä, että olisi siirretty varoja ja pääomaa syrjään tulevaa tarvetta, käyttöä tai hankintoja varten.

Tämä supistussäästäminen, joka on ehkä oikeampi nimitys sille, ei säästäminen vaan supistussäästäminen, on vitsaus, joka minun silmissäni johtaa ja on johtanut deflaatioon, inflaation vastapooliin ja joka ehkäisee tehokkaasti toimeliaisuutta ja yrittämistä. Oletan, että taloustieteilijät ovat ainakin tästä jälkimmäisestä seikasta, deflaation vaikutuksista, samaa mieltä? Edelleen isovanhempieni kertomuksista olen saanut kuulla, että isot tehtaat ja vaurastuneet yritykset pyrkivät takavuosina laajentamaan ja monipuolistamaan toimintaansa. Ne harjoittivat kannattavan päätoimialansa rinnalla ja ohessa pilottiprojekteja. Niillä oli varaa siihen ja halua. Niillä oli helmoissa kasvamassa tulevaisuuden yrityksiä tai ne tekivät tuotekehittelyä menestyäkseen alallaan ja maailmassa paremmin ja laajemmin.

Niillä oli visioita jatkon varalle. Ne eivät keskittyneet ja keskittäneet vain yhteen, jääneet sen varaan.

Nokia -brändi tarkoitti ennen lähinnä kumisaappaita, mutta kas kummaa, siitä kehittyi ja kehkeytyi matkapuhelinoperaattorihaara, jolla oli merkitystä maan- ja maailmanlaajuisesti. Tämän esimerkin olisi luullut ohjaavan ajattelua säästämissupistamistendenssiä vastaan, mutta ilmeisesti supistaminen oli ja on edelleen sen puolestapuhujille helpompi ja helpoin tie omakohtaiseen menestykseen. Oikotie henkilökohtaiseen onneen. Purkaminen toteutuksena ja toimenpiteenä on huomattavasti helpompaa ja nopeampaa kuin kokoaminen eikä vaadi sen ideoijalta suurta luovuutta eikä älynlahjoja.

Kokoaminen sanana viittaa säätämiseen, siihen ennenaikaiseen säästämiseen. Supistaminen puolestaan on enemmän vähennyslaskua.

Jotkut vanhan ajan tehtaanpatruunat perustivat jopa oman tehtaan urheiluseuroja ja rakensivat urheilukenttiä, jotta työväki harrastaisi enemmän urheilua ja vähemmän ei-suotavampia harrasteita. Tai muuten vain. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

     

Kirjavaraus oli haettavissa eilen Luumäen pääkirjastosta Taavetissa. Kirja Quentin Tarantinosta, johon sain vinkin blogit.fi -sivuilta. Samaan matkaan Helena löysi juhlavan teoksen Timo Sarpanevasta ja minä hain Shakespearen näytelmiä – Hamlet Eeva-Liisa Mannerin suomennoksena ja Kesäyön unelma, joka on Yrjö Jylhän suomentama. Sain juuri luettua V. V. Majakovskin näytelmän Sauna. Kahdeksas tänä vuonna lukemani kirja. Sauna puuttui siitä, mutta ehkä se oli kuvitteellinen, aikakone, jolla pääsi hetkessä vuoteen 2030. Se on vielä edessä. Eilen illalla jatkoin ääneen Gabriel Garcia Marquezin kirjaa Sadan vuoden yksinäisyys. Siinä on loppupäättelyt enää tekemättä. Alkuperäiset, matkaan lähteneet kirjan henkilöt, ovat jo kuolleet ja haudattu, mutta perilliset tai näiden perilliset tai lapset tai lapsenlapset tekevät vielä omat tarinansa. Kirja on niin barokkisen runsas, että vaikka siellä on tuttua sisältöä, se taitaa maatua saman tien, kun se syntyy ja on leimahtanut hetkeksi näkyviin. Sanaviidakko, joka sulkeutuu kävijän jälkeen.

Terveisiä Taavetista

   

 

Talon mittari näytti aamulla pakkasta kaksikymmentäkahdeksan astetta. Jääkukat koristavat ikkunoita. Kuunsirppi näkyi illalla parvekkeelta toissailtana ja eilen. Sopivasti, kun eilen tuli julki Kaunis kesäpäivä -blogissa Kun kuu kääntää kasvot(1) -postaus. Käsikirjoitus, joka on ohittanut kustantajien pyydykset ja jota aiomme julkaista kahtena päivänä viikossa. Eilen sain käytyä läpi tämän saman käsikirjoituksen muutoksen kuunnelmaksi. Mitä siitä tulee? Seuraava vaihe on lukea teksti läpi, korjata virheet ja korjata muutenkin ja arvioida onko se kunnossa ja valmis? Sivuja kuunnelmaversiossa on 153. Onko se liian pitkä? Onko se myös kuunnelmana sarja?

Kun kuu kääntää kasvot(1)

          

    

Nimeni on Siskoveikko Suomi. Kun aloitan näitä rivejä, on vuosi 2020. Uusi vuosikymmen. Raketit paukkuvat vielä, ihmiset juhlivat, Suomi juhlii, Helsinki juhlii ja minä katson ja seuraan tätä Itä-Pasilasta, neljännen kerroksen asuntoni keittiönikkunasta. Se antaa itään.

Minun uudenvuodenlupaukseni on oikeastaan uudenvuosikymmenenlupaus: Aion pitää tärkeisiin maailman-, Euroopan-, Suomen- ja omiin tapahtumiini keskittyvän ja rajoittuvan kymmenvuotisjakson päiväkirjan. Uskon, että siihen ei tule mainintoja päivittäin enkä ainoastaan usko, koska se on aika mahdoton kuvitelma, mutta toivon ja yritän, että siitä tulisi mahdollisimman kattava. Koska näkökulma on minun, asioiden painotus menee niin, että lähellä itseäni olevat ja minuun eniten vaikuttavat asiat ja tapahtumat saavat päähuomion.

Pieni esittely lienee paikallaan: Valmistauduin tähän alkavaan vuosikymmeneen. Yksi osa siitä oli uuden nimen haku, lupa siihen ja kaikki mikä liittyi tähän prosessiin. Otin oman puhtaan identiteetin. Siskoveikko -etunimi ei ole kaikkein tavallisin, mutta ei ole sen kantajakaan. Olen pojaksi syntynyt, mutta 2020-luvun alkaessa naisena jatkava ihminen. Minut on leikattu. Tämä ei ollut sterilisaatio, mutta oli sitä silti, ainakin tällä hetkellä. Tämä muutos ei ole vielä valmis. Olen vasta kehkeytymässä naiseksi. Käytän ilmaisua: Kasvatan rintoja. Keskenkasvuiset pojat kasvattavat partaa ja minä kasvatan rintoja. Jalkojenvälistä en puhu. Se ei kuulu kellekään muulle kuin minulle.

Siskoveikko Suomi, ikä 28, ammatti toimittaja, tällä hetkellä freelance. Taloudellinen tilanteeni on kadehdittavan vakaa, sillä olen yksi siitä porukasta, joka voitti viime kesänä Jackpot-arvonnan päävoiton. Se on historiaa, mutta mainitsen sen oletusarvona ja esittelynä. Potti oli muutama miljoona. Sen avulla minun oli varaa vaihtaa sukupuolta, jättää työni rivitoimittajana ja ostaa oma asunto kerrostalosta Helsingistä hyvältä paikalta. Olen malttamaton sen suhteen milloin pääsen uimaan Hallilla, jonka näen tästä parhaillaan. Lääkärin arvion mukaan se siirtyy myöhemmäksi, ehkä kesään asti. Olen kärsivällinen, mutta odotan sitä aikaa.

Odottaminen on. Se ei lopu koskaan.

Mitä on olla suomalainen maailmassa, ihminen maailmassa ja vuoden 2020 alkaessa?

Onko vuorossa tyly kaksikymmentäluku, muutteeksi, koska vuosisata sitten vallitsi iloinen kaksikymmentäluku. Se silloinen ajankohta osui kahden maailmansodan väliin eli ehkä oli aihetta tuntea hetken helpotusta tai suoranaista iloa?

Jos lukija odotti ja odottaa, että laitan esiin päivämääriä, hän saa pettyä. Tämä toimittaja ei hallitse eikä haikaile sellaista toimittamisen tapaa. Lähtökohtani ei ole sillä tavalla perinteisen päiväkirjanomainen. Esimerkiksi nyt, heti uuden vuoden alkaessa, sain vaivakseni kunnon lenssun ja olin monta päivää poissa pelistä ja olen vasta tekemässä hiljalleen paluun arkirutiineihin. Tilastonikkareille tiedoksi: Viisi päivää pipinä ja päässä muurahaiskeko ajatuksia siitä, minkälainen maailma ja elämä on, kun alkaa vuosi 2020? Tilastoihin myös, että en potenut korona-virusta. Se saapui vuoden alussa, mutta ei ensimmäisellä viikolla.

Voin valistaa, että elämä ei muutu eikä mikään muutu koskaan yhdessä yössä eikä yhdellä kellonlyömällä. Elämä jatkui samanlaisena viime vuosikymmeneltä tämän vuosikymmenen puolelle. Siinä välissä ei ollut erottuvaa kynnystä. En huomannut sellaista. Inhimilliset vaivat ja tarpeet sanelivat edelleen. Esimerkiksi lihan syöminen on edelleen siinä puolipannassa, jonka tilan se saavutti viime vuosikymmenen aikana ja sama suuntaus jatkuu. Tai kovenee. Veikkaan, että lihan hyljeksintä ei rajoitu hetken hitiksi. Omalla kohdallani seuraava askel on kokeilla härkäpapuja. Olen myös lisännyt sienten käyttöä entisestään. Kerään niitä ja olen kerännyt aina. Sienissä oleva sokeri on muodossa trehaloosi ja olen epävarma podenko jonkinasteista intoleranssia tämän sokerityypin suhteen? Minulla on noita muita vaivoja sekalaisesti riesoina ja jotka liittyvät osin ja muun muassa tiettyjen hormonien käyttöön johtuen meneillään olevasta sukupuolenvaihdosprojektista. Josta mainitsin jo ja saatan mainita myös jatkossa. Olen ottanut tällaisen projektin vapaa- ja omaehtoisesti vaivoikseni. Saan syyttää itseäni. Luulen, että enemmistö kanssasisaristani ja -veljistäni ottavat tämän kannan. Oma valinta, oma vika, mitä valitat, mutta toisaalta tunnen, että tämä projekti antaa minulle voimaa. Huomaa, että jotkut saavat voimaa esimerkiksi meikkaamisesta, miksi ei siis sukupuolenvaihdoksesta?

Mainio tilkkutäkki jatkuu. Ensimmäinen viikko matkaani uuden vuosikymmenen oudolle aavalle on päättymässä ja se meni siis enimmältään siestan merkeissä. Maailmalla tapahtui ja ei tapahtunut. Siellä on aina eloa yllin kyllin. Toimittaja tiedostaa, että vaikka yksi iso epäkohta, Brasilian metsäpalot, on saatu aisoihin ja rajatuksi menneen vuoden osalta, sama tilanne voi olla edessä myös nyt alkaneena vuonna. Huomaa ohessa Australia. Brasilian osalta ei ollut tarve mennä sentään talouspakotteisiin asti ja jota pidän henkilökohtaisesti hyvänä ja oikeana ratkaisuna. Huonoa on, että osa kantaaottajista liioitteli asiaa tarkoituksella ja loi siten osaltaan maailmanlopun henkeä. Nämä tahot esittivät faktat pahempina ja vakavampina kuin ne olivat ja se on huonoa sikäli, että jatkossa voi olla vaikeampi saada viestiä menemään perille. Ihmiset kohauttavat olkiaan: ”Tuota samaa virttä on veisattu maailman alusta asti.”

Voin kuvitella tämän kommentin.

Amerikan presidentti ja joka on melkein sama asia kuin maailman presidentti ellei peräti maailmankaikkeuden ja kaikkien aikojen ainoa presidentti, hänet valitaan minun veikkaukseni mukaan seuraavalle nelivuotiskaudelle. Veikkaan myös, että herra presidentti valitaan toiselle kaudelle jopa selkeämmällä marginaalilla kilpailijoihinsa nähden kuin ensimmäisellä kerralla. Tämä toinen kerta ei jätä tilaa spekulaatioille.

Herra ison ja isoimman maanpäällisen presidentin puheet ja teot eivät onneksi vaikuta olevan yhteneväiset. Kyseinen korkea-arvoinen vaikuttaja ja mediapersoona on sisäistänyt täysin retoriikan jalon taidon. Hän pistää puhumalla ja puhuu muut pyörryksiin. Hän liioittelee, yllättää, ällistyttää, suututtaa, lupaa, on vakuuttava, vaikuttaa pelleltä, tekee mitä haluaa, sortuu johonkin pahaan harhaan ja toimii sen mukaisesti ja unohtaa sen saman tien, unohtaa mitä oli suunnitelmissa ja on jälleen takaisin jaloillaan ja entisellään kuin mitään kummallista ei olisi tapahtunut kuunaan. Hän on kumiukko.

Meillä on verraton presidentti luomakunnassamme. Kaikkien presidenttien äiti.

Toinen supervalta, jos lähdemme siitä, että niitä on vuosikymmenen alkaessa vain kaksi, on edelleen vanha, tuttu Venäjä. Sanonko tuttu ja turvallinen? Jätänkö siihen option?

Kiinaa voi pitää tietyin ehdoin suurvaltana, samoin Intiaa, mutta onko muita? Saksa, Japani, Brasilia? Mille kohtaa pitäisi vetää suurvallan raja? Toistaiseksi olen vakuuttunut vain kahdesta tämän kokoluokan maasta ja vaikuttajatahosta. Kaksi, joiden eläminen ja tekeminen on nivoutunut yksiin. Otan esimerkkinä ISS:n. Kansainvälisen avaruusaseman huolto ja miehistönvaihdokset hoituvat venäläisten kantoraketein. Näin on tapahtunut jonkin aikaa. Venäläisillä on teknologia suoriutua tästä tehtävästä. USA:lla oli sukkula toiminnassa ja käytössä, mutta he pilasivat sen mediasirkuksella. Venäläisten tyyli on operoida piilossa ja salassa, kun taas heidän virkaveljensä toisella mantereella haluavat sirkusmeininkiä ja joka on yhtä juhlaa, kunnes joku putoaa trapetsilta ja taittaa niskansa.

Niin siinä kävi ja näen sen sikäli hyvänä ja tervetulleena, että se sitoo molempien suurvaltojen, supervaltojen käsiä. Heidän on tehtävä tässä asiassa yhteistyötä, oltava yhteistoiminnassa ja kelpo naapureita keskenään ja se vaatii käyttäytymään.

Maailman ykkösongelmana oleva ja sellaiseksi korotettu ilmastonmuutos on pantu jäihin. Toimittajana en malta olla käyttämättä tätä kliseistä terminologiaa. Ilmastonmuutoksesta puhutaan puolesta ja vastaan. Iso fakta on, että maapallolla on edessä ja takanaan toistuvia jääkausia ja niiden välisiä lämpimämpiä jaksoja. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

  

 

Helmikuun puoliväli ohitettu. Perinteinen talvisää jatkuu, toisin kuin vuosi sitten. Pakkasta muutama aste, mutta sääennuste lupailee kahdenkymmenen asteen rajan rikkoutuvan viikon aikana.

Helmikuu on kulunut Kun kuu kääntää kasvot -kuunnelmaluonnoksen parissa. Ainakin tämä viikko menee vielä.

Aloin lukea seuraavaa näytelmää, V. V. Majakovskin Saunaa. Otimme myös seuraavan lukukirjan, joka on meille molemmille tuttu Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys. Luen sitä kolmatta kertaa. Ensimmäisen kerran en pitänyt erikoisemmin, toisella kerralla, noin kymmenen vuotta sitten, pidin kerrontaa taiturimaisena ja sama tarinan punonnan vaivattomuus ihastuttaa tälläkin kertaa. Riehaantunut mielikuvitus ei rassaa enää. Luimme sitä eilisen illan, sata sivua, neljänneksen koko kirjasta.

Terveisiä Taavetista

 

Kuudes tänä vuonna lukemani kirja oli Markku Envallin aforismikokoelma Samurai nukkuu. Viisaita ajatelmia. Pitäisikö minun jaotella lukemiani kirjoja koon ja sivujen mukaan? Tai painottaa niitä jotenkin? Runot, aforismikokoelmat, näytelmät ovat monet eri sarjaa kuin vastikään lukemani Proustin moniosainen Kadonnutta aikaa etsimässä. En erottele. En mainitse luetuksi Parnasson artikkeleita lehden siitä ja siitä numerosta. Pidän kirjaa itselleni siinä mielessä, että näen, mitä olen lukenut milloinkin, minkä lukemani vaikutuksessa olen ollut.

Seitsemäs tänä vuonna lukemani kirja on William Shakespearen näytelmä Macbeth, jossa on Ralf Långbackan pitkä esipuhe. Luin sen toisen kerran. Luin sen tällä lukukerralla kahteen kertaan. Teksti on hyvää, mutta siinä on kovin paljon näyttelijöitä ja sekavuutta. Shakespeare eli melkein viisisataa vuotta sitten.

Kun kuu kääntää kasvot -ennakko

 

Yhä edelleen Charles Dickensin ja hänen aikalaistensa hengessä jatkokertomusten maailmassa laitan julki Kaunis kesäpäivä -blogissa Kun kuu kääntää kasvot -fiktion – kilpailuteksti, jolla otin osaa kirjoituskilpailuun viime vuonna. Jäin joukosta. Luin tekstin läpi kaksi viikkoa sitten ja totesin, että julkaisen sen siltään, teen vain jaon osiin. En parantele, korjaile, stilisoi. Otin toisen kopion, tiedoston ja aloin muokata siitä Kun kuu kääntää kasvot -kuunnelmaa. Huomaan aina uusia, valmiita tai puolivalmiita tekstejäni, jotka sopisivat mielestäni myös kuunnelmiksi. Itse asiassa äänikirjat ovat jonkinmoisia kuunnelmia. Kaikki teksti on tarinan muokkaamista sanalliseen muotoon.

Terveisiä Taavetista

    

Jatkoa aiheeseen Taulut ikkunassa eli lisää valokuvia Helenan tauluista Hannan kirjalahjan näyteikkunassa. Olemassaolevia taideluomia sinä menneenä aikana. Osa kuvissa olevista töistä on löytänyt reitin maailmalle, osa viettää odotuksen aikoja kellarikopin täyteydessä. Taulut ikkunassa -projektin aikaan meillä oli tällaista pyrkimystä markkinoida tauluja, taidetta, mutta se into on loppunut ja jäänyt pelkkä tekemisen, uuden luomisen riemu. Dokumenttitekstiä, jossa minä olisin antanut oman panokseni raportoimalla Taulut ikkunassa -näyttelyn vaiheista, tätä kirjoitelmaa ei ole eikä mielessä muistikuvaa, mitä tarinoin sen otsakkeen alla. Hyvä aihe sinänsä. Jos sen kirjoittaisi nyt, siitä tulisi silkka fiktio, kuvitelma eikä siinä olisi jännitettä, ellei sitä lisäisi keinotekoisella juonella, tekemällä esimerkiksi dekkarin

        

                                                                                                                                                                                     

                                                                                                                                                                                                               

Terveisiä Taavetista

 

Eilen luin viimeiset sivut ja rivit Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanista. Lasken sen olevan viides tänä vuonna lukemani kirja. Aloitin ensimmäisen osan, Combrayn viime marraskuussa. Olin silloin kirjaston jonossa odottamassa David Foster Wallacen suomennettua Päättymätön riemu -teosta. Tiesin, että joutuisin keskeyttämään Proustin luvun, mutta se ei tuota ongelmia. On kirjoja, jotka eivät tallaudu minkään jalkoihin. Kadonneen ajan viimeisessä osassa Jälleenlöydetty aika, tuleva kirjailija, ikääntynyt mies, joka on kuvitellut ikänsä kaiken kirjoittavansa suuren romaanin ei ainoastaan omasta aikakaudestaan, vaan ihmisenä ajassa, jossa eilinen palaa nykyisyyteen ja on elävämpi kuin tämä hetki. Kirjailijaminä on kirjoittamisen sijaan elänyt haaveissaan, sairastellut, mutta tavatessaan taas vanhoja tuttaviaan pitkän eron jälkeen, on kuin seinät aukeaisivat tai luhistuisivat hänen ympärillään, kutsumus kohoaa tärkeimmäksi, saada purettua aivoistaan ne tuntemukset ja oivallukset, jotka järisyttävät häntä ihmisenä, ei saadakseen sillä osakseen kuolemattomuuden, vaan kädenojennuksena tulevalle ihmiskunnalle.

Repen jälkeen

 

Aika Repen jälkeen. Repe on tarina, joka alkoi kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Näin kuvitelmissani tällaisen hulttiotyypin ja joka ei ole tyyppinä mikään omaperäinen eikä ennenkuulumaton. En muista milloin tein ensimmäisen yrityksen Repeksi eikä minulla ole sitä jäljellä. Se oli monipolvisempi ja juoneltaan hajanaisempi kuin tämä uusin. Repe -fiktiot ovat yksinkertaistuneet ja supistuneet juonellisesti kerta toisensa jälkeen. Vanhimmat kokeilut ovat jääneet matkasta niiden tietokoneiden ja tietokoneohjelmien myötä, jotka ovat menneet menojaan. Kaikenlaista tekstiä häviää. Monta kertaa olen luullut kirjoittaneeni itseni eroon Repestä, mutta aina se palaa. Tämä versio, jonka julkaisin jatkokertomuksena Kaunis kesäpäivä -blogissa, on sellainen, jota en ole tarjonnut kustantajille ja jonka on voinut lukea vain blogissa. Aiemmat Repe -versiot eivät ole läpäisseet kustantajien seulaa.

Terveisiä Taavetista

    

Hannan kirjalahja Taavetissa toimi nykyisen kirjaston paikalla olleen virastotalon päädyssä. Siellä oli 1997 vähän aikaa Taulut ikkunassa -näyttely, Helenan maalauksia, uusimmat nimellä Diva. Tein siitä kaunokirjallista dokumenttia ja otimme sitä varten valokuvia. Kuvat ovat jäljellä. Niitä on pieni nippu kirjekuoressa, jossa lukee päällä Taulut ikkunassa. Niihin liittyvää tekstiä ei ole löytynyt. Meillä oli siihen aikaan oikea tietokone Compaq-merkkinen 486, ensimmäinen tietokoneemme, tulostinta ei ollut, mutta saatoimme tulostaa paperille Brother-sähkökirjoituskoneella, tekstinkäsittelylaitteella, jossa oli dd-diskettejä muistia varten ja kapea näyttö, johon mahtui muutama rivi kerrallaan, jonka kone talletti vähän väliä ja jolloin kirjoittaminen keskeytyi siksi aikaa. Tulostamista varten piti jäljentää tietokoneella oleva teksti erikseen merkki merkiltä, koska ne disketit olivat hd-levykkeitä.

   

                   

 

                                    

Terveisiä Taavetista

   

Luen viimeistä osaa Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaania, jonka tämänkertaisen luku-urakan aloitin viime vuoden marraskuussa. Osan nimi on Jälleenlöydetty aika, reilu neljäsataa sivua, jossa on Pariisia ensimmäisen maailmansodan aikana, ilmalaivoja ja lentokoneita, autoja ja hevosvaljakoita, seurapiirielämää ja sanomalehtikirjoitusten täyttämää arkipäivää. Luen Marcel Proustin elämäntyötä kolmatta kertaa. Minulla on eri osissa suosikkeja ja toisia, joista en välitä niin paljon. Olen miettinyt jopa olisiko ollut parempi, jos kirjailijan veli ei olisi toimittanut näitä viimeisiä osia? Vastaan: Parempi näin. Lainaan tähän näytteeksi tekstiä sivulta 218: ”...selitys, miksi lakkasin olemasta huolestunut omasta kuolemastani hetkenä, jolloin alitajuisesti tunnistin madeleinen maun, sillä entinen minäni muuttui silloin ajan ulkopuoliseksi olennoksi eikä niin muodoin piitannut myöskään tulevaisuuden tuomista muutoksista. Tämä olento eli vain asioiden olemuksesta...” Lainaus, jota edelsi useita sivuja kerrontaa sellaisista huomioista, kuten laskea jalkansa epätasaiselle kiveykselle ja kilauttaa lusikalla lautasta ja mitä muistoja nämä herättivät.

Repe(25)

 >>>jatkuu>>>    

HAVAHDUIN. Sisällä oli hämärää. Nousin ja samalla syttyi valo eteiseen. Näin Minnin heiluttavan häntää Lindalle ja Lindan kyykistyvän koiran puoleen. Takana ovella seisoi keski-ikäinen mies. En ollut odottanut sitä. Se säväytti.

Tyhjä kaljatölkki kaatui, kun jalkani osui siihen. Nostin sen ylös, menin eteisen puolelle ja Linda kurkotti antamaan pusun poskelle.

En kysynyt miksi hän oli tuonut seuralaisen mukanaan? En kysynyt, mitä tämä tarkoitti? Olin huomaavinani, että Linda räpäytti silmää minulle.

”Me tuotiin olutta”, Linda sanoi. Hänellä oli muovipussissa tölkkejä ja hän kääntyi viemään niitä jääkaappiin.

”Voi kulta, sinäkin olet ostanut olutta. Hyvä juttu.”

”Niin kuin huomaat”, sanoin.

”Muistatko sä Jussin?” Linda kysyi.

”Muistan”, vastasin, vaikka en muistanut.

Kaveri, äijä, keski-ikäinen mies, Jussi ojensi kätensä ja minä tartuin siihen.

”Repe”, sanoin.

”Jussi.”

Ehkä tyypissä oli jotain tuttua? Ehkä tämä oli sama henkilö, jota olin luullut ja pitänyt Lindan sutenöörinä?

”Mitä kello on?” kysyin.

Se oli tulossa kahdeksan. Otin Minnin valjaat ja laitoin ne sille päälle. Linda ja Jussi seisoivat keittiön puolella katsomassa. Kaljatölkit sihahtivat.

”Tekeekö pahaa?” Linda kysyi.

”Ei”, vastasin. Laitoin kengät jalkaan ja varmistin, että avain oli mukana.

”Nähdään kohta?” sanoin ja aukaisin oven käytävään.

Minun oli pakko päästä ulos. Minun oli pakko tehdä se nyt, heti.

”Hei”, Linda sanoi.

Suunnittelin kai, että kävisin Minnin kanssa vain pistäytymässä kadun laidassa, nurmikon reunassa, mutta kiersimme kuitenkin korttelin ympäri. Arvasin ja pelkäsin, että tämä Jussi saattoi olla ja todennäköisesti oli jokin Lindan vanha asiakas ja kiirehdin siksi Minniä takaisin sisälle.

Eteisessä oli valo edelleen, samoin keittiössä. Minun huoneeni ovi oli kiinni ja kuulin, kuulin niin selvästi kuin voi kuulla, että Jussi ja Linda naivat. Äänestä ei voinut erehtyä. Riisuin Minnin valjaat. Menin keittiöön ja laskin lisää vettä koiran juomakippoon. Minni tuli siihen ja kastoi kuononsa. Palasin ovelle ja aukaisin sen. Minni oli takanani.

”Paikka”, sanoin sille.

Suljin oven ja laskeuduin raput alaovelle. Seuraavassa hetkessä olin ulkona ja kävelin Mäkelänkadun laitaan. Pysähdyin siihen hetkeksi. Katselin katua oikeaan ja vasempaan ja käännyin Pasilan suuntaan.

Heräsin siihen, että makasin pitkänäni sängyssä. Se oli vieras paikka. Huone oli pimeä. Kaikki ei ollut kohdallaan. Oksetti ja nieleskelin. Olin ryypännyt. Hiki otsalla. Pahin kuvotus meni ohi ja vatsa asettui. Mieleen nousi katkelmia edellisestä illasta ja yöstä, mutta jostain lähtien en muistanut enää muuta kuin unohduksen. Muistikuvat olivat kuin toinen versio tätä sappea, joka nousi kurkkuun ja jota nielin alas keskittyneesti.

Joku makasi vieressäni. Olin tajunnut sen heti, mutta nyt näin ja huomasin, että se oli mies. Se meni tajuun hitaasti, samoin toisena, että perse tuntui märältä. Oudolta. Tuntui kuin olisin laskenut kurapaskan housuun.

Siinä paikassa hyppäsin jalkeille, vaikka se ei käynyt helposti eikä ollut mikään notkea hyppy. Miehen jalka lepäsi raskaana puolittain säärelläni ja peitto oli kiertynyt ympärille. Pääsin riistäytymään lattialle ja aloin etsiä vaatteitani. Olin alasti. Päässä oli yksi ainoa ajatus: Äkkiä pois täältä.

Vaatteet olivat tuolilla, osa lattialla. En löytänyt kalsareita, mutta en jäänyt etsimään niitä. Kolistelin muutenkin liikaa.

”Mitä nyt?” mies sanoi sängystä. Sen äänikin oli miehen.

”Käyn kusella”, sanoin. Olin sängyn päädyssä ja sen jälkeen hapuilin pimeässä eteisessä. Ihmettelin vasta jälkeenpäin miten löysin suoraan ulko-ovelle? Arvasinko reitin vai oliko se jäänyt mieleen yöltä?

”Hei!” kuului ennen kuin löin asunnon oven kiinni. Aloin juosta rappuja alas. Kukaan ei huutanut sentään perään.

Ulkona tajusin, että olin Pasilassa. Pakkasaamu. Valikoin ensimmäisen pusikon, muutaman puunraaskun muodostaman pusikon, astuin kuuraiselle nurmikolle ja jäin siihen kuselle. Höyryävän virtsan haju nousi etovana nenään.

Minua oli pantu perseeseen. Ei helvetti.

Tulin Mäkelänrinteelle ja aloin nousta sitä. Menin kadun yli. Kokeilin taskujani. Kännykkä oli tallella, kolikoita taskun pohjalla. En katsonut mitä kello oli? Oli joka tapauksessa aikaista. Kukaan ei tullut vastaan ja olin hyvilläni siitä. Minusta oli tullut yhtäkkiä ihmisarka, arempi kuin ennen.

Asunnon avain oli tallella, tajusin myös, kun aukaisin rapun alaoven lukon. Päätä särki. En tiedä oliko harmi suurin syy siihen? Tai kauhu? Paniikki?

Aukaisin asunnon oven. Minni oli heti jalkeilla – kuinka olin voinut unohtaa sen ja se alkoi pyöriä edessäni ja jaloissani. Se vinkui.

”Onko hätä?” kysyin.

Näin samassa vieraat, isot miesten kengät ovipielessä. Varmaan ne olivat olleet siinä jo illalla lähtiessäni, paetessani, mutta nyt huomasin ne. En sytyttänyt valoa, mutta näin käytävästä tulevassa valossa, että meidän huoneen, minun huoneeni ovi oli samalla lailla kiinni kuin se oli ollut silloin.

”Ai, ai”, sanoin.

Kättä särki ja tykytti. Olinko lyönyt sen jonnekin? Olin voinut kaatua? Laitoin yhdellä kädellä valjaat Minnille ja joka rauhoittui siksi hetkeksi. Menimme porrastasanteelle. Avain, tunnustelin ennen kuin painoin oven kiinni. En lyönyt sitä, en paiskannut. En halunnut pitää turhaa ja tarpeetonta ääntä.

Siellä me seisoimme aamuvarhaisella kadulla, mies toisessa päässä narua, hihnaa ja koira toisessa päässä. Minni laski aamuvirtsan, joka lähti valumaan tummana läikkänä nurmikon laidasta jalkakäytävän asvaltille ja alamäkeen. Vilkaisin taakseni. Kukaan ei ollut näkemässä. Koira raapi vaistomaisesti takatassuillaan ruohonpiikkejä ja -tuppaita kusipaikan päälle ja minä kiskoin sitä eteenpäin.

Kävelimme pitemmän lenkin kuin illalla. Värisin kylmästä ja mielipahasta. Olo oli kurja. En ollut varma olivatko housun persaukset sen miehen, homon spermassa tai missä määrin? Harmitti, etten ollut etsinyt sittenkin kalsareitani. Perse ei tuntunut enää niinkään märältä, vaan sitä kuumotti.

”No niin hinttari”, puhuin itsekseni. Puhuttelin itseäni. Minni ei kiinnittänyt huomiota siihen.

Jossain välissä kierrosta aloin huomioida paremmin ympäristöä, Vallilan vanhoja rakennuksia, sitä kaupunkikuvaa. Se oli entisellään. Se oli jotenkin niin kaunista ja hellyttävää, että kyyneleet nousivat silmiin. Ravistin ne pois.

Mies oli lähtenyt. Sen tajusi heti. Jussi. Jos se oli Jussi, jonka kengät olivat lojuneet eteisessä? En pitänyt mahdottomana, että miehiä olisi jonossa. Niitä oli ollut Terin luona niinä kertoina, kun olin viettänyt humalaisia öitä heidän lattiallaan.

Eteinen oli valaistu, keittokomero myös ja meikäläisen huoneen ovi auki. Linda keitti kahvia eli asetteli suodatinsuppiloa paikalleen mukin päälle. Hän vilkaisi sivulleen, meitä tai minua.

”Sulla pitäisi olla kahvinkeitin. Mikä systeemi tämä on?”

En vastannut. Otin valjaat Minnin päältä. Kun koira pääsi vapaaksi, se jolkotti Lindan luo.

”Joko sinä kävit ulkona?” Linda kysyi. ”Missä olit?”

Huomasin hänen katsovan minua.

”Kävelimme lenkin.”

”Eikun yöllä?”

Mitä se sulle kuuluu? ajattelin kiukuissani. Olin mustasukkainen. Myönsin sen.

”Mä luulin, että sä makaat mun vieressäni, mutta se oli Jussi. Se on sun paikkasi.”

”Niinkö?”

”On. Jussi on vanha kaveri.”

”Kyllä”, myönsin. ”Aavistin.”

Linda puhui ja touhusi samalla kahvisuodattimen kanssa: ”Tästä tuli myrkkyä. Mä en hallitse tätä.”

”Laimenna”, kehotin.

”Täytyy tehdä niin.”

Linda siirsi suodatinsuppilon toisen mukin päälle ja kaatoi suppiloon lisää kiehuvaa vettä.

”Mä olin auki varvin Jussille”, hän sanoi.

”Niinkö?”

Linda kääntyi ja katsoi välillä minua ja kaatoi sen jälkeen seuraavan lorauksen vettä kahvinporoille: ”Sitä paitsi se meidän yhteinen asunto ei toteutunut vielä.”

Oliko tämä kosto? ajattelin. Ehkä. Siitä sain, kun en jyrännyt asiaa läpi. Miten se olisi onnistunut?

”Ymmärsitkö, mitä mä puhuin?”

”En tiedä.”

”Etkö? Kuule, mä olin auki Jussille yhden varvin. Pystyssä, velkaa, mikä sana menee perille?”

Linda katsoi minua ja minä takaisin.

”Niin”, hän sanoi. ”Sitä paitsi Jussi heitti silti viisikymppiä.”

Linda näytti seteliä pöydällä. Viisikymmentä euroa.

”Hienoa”, sanoin.

”Ai, sitä ollaan loukkaantuneita. Annoin nyt persettä, mutta se oli syystä, että mä olin saanut maksun siitä ennen. Mä en ollut hoitanut hommaa, en ollut toimittanut tavaraa.”

Lindan kädet kävivät, kun hän puhui.

”Selvisi”, sanoin.

”Hyvä. Sitä paitsi siinä tuli kommellus, että mä toin Jussin tänne. Pyydän anteeksi. Mun olisi pitänyt olla fiksumpi ja mennä Terin luo.”

En vastannut.

”Saanko anteeksi? Tämän kerran.”

”Saat.”

”Ei kuulosta siltä.”

”Saat.”

”Vähän parempi. Haluatko sä, että mä kerään kamppeeni ja lähden?”

”En. En halua.”

”Hyvä. Saanko mä juoda kahvin ennen kuin lähden?”

”Sun ei tarvitse lähteä.”

”Kiitos. Olen kiitollinen.”

Kahvimukit olivat valmiina. Toinen oli tervanmustaa. Linda nosti ne pöydälle.

”Joko sä nyt kerrot missä olit yöllä?” hän kysyi.

”Tuolla vain.”

”Et kerro enempää?”

”En.”

Ajattelin, mitä Linda tuumaisi, jos kertoisin tai arvuuttelisin, jos pyytäisin häntä arvaamaan, missä olin ollut ja mitä tekemässä ja paljastaisin, että olin ollut ryyppäämässä ja pämppäämässä – vaikka sen hän tosin tiesi ja näki muutenkin päältäni – mutta mikä olisi hänen kommenttinsa, kun tai jos kertoisin tarkemmin, että joku homo tai pervo pani minua perseeseen, kun olin tiedottomana? Mitä hän sanoisi siihen, että meikäläinen oli saanut spermalastin anukseensa?

Hymähdin.

”Mitä? Sua huvittaa jokin?”

”Tiedätkö?” sanoin. En sanonut. En sanonut mitään, mutta mitä Linda sanoisi, jos tekisin tämän tunnustuksen, sen jälkeen: Niin. Niinkö kävi? Sä älytät mua. En uskoa sua.

Ei, joku muu voisi sanoa sillä lailla, mutta Linda sanoisi toisin: Anna olla. Sitä tapahtuu mulle yhtenään.