Terveisiä Taavetista

    

Helmikuun viimeinen päivä ja Kalevalan päivä. Liputuspäivä. Luin vuoden alussa viimeinkin tämän kansalliseepoksen kannesta kanteen, Lönnrotin Kalevalan. Se kesti kansainvälisen vertailun. Siinä käytettiin sanoja ennemmin kuin aseita ja usein konflikti ratkesi ilman verenvuodatusta. Mallikkaasti. Helena luki eilen loppuun Erle Stanley Gardnerin Perry Mason -dekkarin Ruskeaverikön tapaus. Unilukemisiksi hän otti Pekka Kejosen Jamit. Eilen iltapäivällä luimme viisikymmentä sivua Stephen Kingin Mustan tornin viidettä osaa, Callan sudet. Eddie, Jake ja Oi, mäyriäinen on mukana, totta kai, siirtyvät unissaan tai hypnoosissa tai sen tapaisessa tilassa New Yorkiin suojelemaan Ruusua. Ruusu kasvaa siellä puretun rakennuksen tontilla ja sitä täytyy varjella rakentajilta ja raivaustraktoreilta. Susannah taas livahtaa öisin yksin syömään sammakoita ja verijuotikkaita, jotta Heppu saisi ravintoa. Roland seuraa ja varjelee salaa naista vaaroilta ja murehtii maailman menoa. Siitä maailmasta siirryin kevyesti Marcel Proustin Combrayn kuvitteelliseen pikkukaupunkiin junamatkan päähän Pariisista ja jossa ei tunneta vielä sähköjä eikä autoja pikkupojan varttuessa, lukiessa ja tutkiessa erikoisia yhteiskuntasuhteita, sovinnaisuuksia ja pinttyneitä tapoja. Combray alkaa: ”Pitkät ajat menin varhain nukkumaan. Toisinaan...”

Terveisiä Taavetista

    

Kevättalvella on näitä kylmiä aamuja, talon mittari näytti viiden jälkeen kuuttatoista astetta pakkasta, jos uskon silmiini ja iltapäivällä lämpötila noussee nollaan tai lämpöasteille. Kevät on voimallinen. Tuuli kantaa kevyitä terveisiä lounaasta. Eilen oli Helenan vuoro lukea Pekka Kejosen Napoleonin epätoivo: Hauska. Aloitimme Stephen Kingin Mustan tornin viidennen osan nimeltä Callan sudet. Luimme prologin. Siinä esiteltiin rontit, aivottomat, isot ihmiset, jotka Sudet olivat ryövänneet Myrskyn maahansa pieninä ja palauttaneet takaisin aikuisina epäihmisinä. Kirjassa sanansaattajarobotti Andy tiedotti, että Sudet ovat tulossa kuukauden päästä. Edellisen kerran ne kävivät ja herättivät kauhua sukupolvi sitten ja nyt ne tulevat kokemaan uuden ihmissadon. Sama robotti oli havainnut, että Säteen tiellä lähestyy revolverimiehiä: Miksi näiltä ei pyydettäisi ammattiapua, tuhoamaan Sudet? Eilen luin myöhemmin itsekseni jälleen muutaman sivun Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Olen Swannin tien Combrayn puolivälissä. Sen ovat suomentaneet Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen yhdessä. Proustin ison kirjan parissa ovat päässeet monet eri kääntäjät koettelemaan voimiaan. Hieno asia tällaisesta ranskaa taitamattomasta, että pääsee lukemaan upean ja yhä toimivan merkkiteoksen.

Terveisiä Taavetista

    

Katot ovat kovilla. Eilen, kun päivä valkeni, huomasin, että yhden rivitalon katolta ovat valuneet lumet alas ja jääneet vanhojen kinosten varaan nojaamaan katonreunaa vasten ränni taipuneena kaarelle. Helena luki yötä vasten loppuun Stephen Kingin kirjan Billy Summers. Hän sanoo siitä: Loistava, jännittävä, hyvä juoni ja parasta Kingiä. Minä tyydyin ajelehtimaan Proustin pitkien lauseiden varassa. Ajatukset keinuivat samaan tahtiin. Luimme ääneen Kingin Mustan tornin Velhon viimeisen, lyhyen osan. Eli sivuutimme kaksi osaa, kuusisataa sivua Rolandin nuoruudenseikkailua. Olemme lukeneet molemmat sen aiemmin, joten muistamme sen pääpiirtein. King kirjoitti Velhon loppuun, että hän suunnittelee vielä kahta tai kolmea kirjaa sarjaan ja kehottaa koputtamaan puuta. Ai, ai. Kolme vuotta myöhemmin pakettiauto tai tila-auto, luulen, puskee kirjailijan aamulenkillään ojan pohjalle ja hengenhätään. Koira oli ollut vallaton auton takapenkillä ja kuski oli läimäyttänyt sitä ja samalla auto oli heilahtanut tien laitaan, kun se ylitti pikkutien kumpareen. King selviytyi, palasi tietokoneen ääreen ja kirjoitti pikavauhtia Callan sudet, Susannan laulun ja Mustan tornin. Myöhemmin vielä itsenäisen osan Tuulen avain, jonka jätämme omaan arvoonsa. Kirjoitti tukun muitakin kirjoja ja jatkaa aina vain.

Terveisiä Taavetista

   

Kumua maailmalta. Uutisia seuraamattomana ihmisenä tulin vasta eilen illalla tietämään, että jotain tapahtuu. Kun en nimeä niitä, ne ovat poissa vaivaamasta mieltä. Pienen ihmisen päivittäiset askareet ovat tärkeämpiä, suorastaan välttämättömiä. Eilen luin Pekka Kejosen 1964 julkaistun kirjan Napleonin epätoivo. Se oli hauska, lukukokemuksenakin. Muistaakseni olen lukenut sen aikoinaan, mutta en voi olla varma. Kahdeskymmeneskolmas lukemani kirja tänä vuonna. Helena lukee Stephen Kingin uusinta, Billy Summers -jännäriä ja on innoissaan. Luimme ääneen Kingin Mustan tornin Velhon ensimmäisen osan, jossa ka-tet vaeltaa moottoritietä hylättyjen autonromujen välistä ja oheikko huokailee ja soi tien kahtapuolen. Tämä näkymä on se hienoin kohta Tornissa ja jota olen odottanut. Se ei ollut minkään osan alussa. Oheikko on paikka, jossa ihminen voi solahtaa toiseen maailmaan ja samalla vaaran paikka. Seuraavaksi Roland toteuttaa ystäviensä pyynnön ja kertoo yöllä nuotiolla nuoruuden seikkailustaan menneillä mailla. Me hyppäämme sen yli Velhon neljänteen ja lyhimpään osaan. Saako kirjoja lukea näin? Saa kai sentään kokeilla? Saa näemmä maailmakin tehdä yhtä ja toista.

 

Terveisiä Taavetista

   

Sää lauhtuu ja tuulee. Helena lähti sauvakävelylenkille. Otin eilen esiin Marcel Proustin teoksen Kadonnutta aikaa etsimässä ensimmäisen osan, joka on Swannin tie, Combray. Proustin laajassa kirjassa on seitsemän osaa, jotka ovat suomennoksena kymmenenä niteenä. Combray on alanimi, joka aloittaa omana osanaan Swannin tien. Olen merkinnyt lukeneeni sen ennen 2020 ja 2008. Luin sen ensimmäisen kerran 1990 taitteessa, jolloin kirjan kaikkia osia ei ollut vielä suomennettu. Lainasin Kadonnutta aikaa silloin kirjan kerrallaan paikallisesta Toivakan Pääkirjastosta. Combray on tuttu ja tutummaksi käy. Se on johdanto Marcel Proustin Kadonneeseen aikaan, yli sadan vuoden taakse. Tahti ja rytmi on hidas ja lauseet ovat pitkiä, loputtomia, polveilevia vaelluksia menneisyyden hämärille käytäville. Helena luki eilen loppuun Jillianne Hoffmanin Cupidon ja vertasi sitä Cornwelliin ja Slaughteriin. Nyt hän vilkuilee Richard Munsonin Teslaa ja odottelee josko Luumäen Pääkirjastosta tulisi päivemmällä viesti noudettavista varauksista. Odotamme molemmat lukutäydennystä. Helenalle on tulossa kaksi kirjaa, toinen Jillianne Hoffmanilta ja toinen Stephen Kingin uusin. Minä varasin Pekka Kejosen Napoleonin epätoivon, jonka olen lukenut ennen viisikymmentä vuotta sitten. Kiinnostaa kokeilla miltä se tuntuu nyt? Stephen Kingin Mustassa tornissa, Velhossa Rolandin ka-tet selviytyy yhdestä seikkailusta ja saapuu autioon Topekaan, Kansasiin ja lukevat vanhasta lehdestä, että influenssa riehuu tappavana. Näin käy toisinaan ennustusten.

Terveisiä Taavetista

     

Korkeita, valkoisia lumipenkkoja Luumäen Taavetissa ja jääpuikkojen pitsiä mökkien räystäissä. Eilen varaamani Stephen Kingin Mustan tornin neljäs osa, Velho tuli tiistaikuljetuksessa kirjastoon. Kirja on julkaistu alun perin 90-luvun lopulla, ennen Kingin loukkaantumista liikenneonnettomuudessa, mutta tämä meillä käsillä oleva painos on 2000-luvulta ja jolloin kaikki Tornin seitsemän osaa olivat jo valmiina. Kirjassa on pitkä johdanto, essee siitä, miten yhdeksäntoistavuotiaana ihminen on voimansa tunnoissa ja lähdössä valloittamaan maailman. Kun aloin vuoden alussa lukea ääneen Tornia, päätin jättää Velhon kokonaan välistä. Muistin viiden vuoden takaa, että siinä tarina hypähtäisi menneisyyteen ja jota en kokenut hyvänä enkä onnistuneena. Velho on kuitenkin kirjoitettu niin, että siinä alussa Joutomaa -osa päättyy, lyhyt luku ja lopussa on lyhyt Callan sudet -osan alku. Olen lukemassa nämä liitännäiset, mutta hyppään yli välissä olevan kuusisataasivuisen muisteluksen. Eilen illalla luin loppuun Richard Munsonin kirjan Tesla. Se on kahdeskymmenestoinen lukemani kirja tänä vuonna. Helena luki eilen Leena Krohnin teoksen Mehiläispaviljonki ja aloitti joululahjakirjansa Jillian Hoffmanin esikoisen Cupido.

 

Terveisiä Taavetista

     

Illalla alkoi ryöpyttää lunta Luumäen Taavetissa. Jonkinmoinen kerros näkyy karttuneen yön aikana Vallitielle ja sataa edelleen nyt aamulla. Eilen otin siis uuden kopion Roto -käsikirjoituksesta. Tein ensimmäiset korjaukset tekstiin sivulla seitsemän tai kahdeksan ja työrupeaman päättyessä olin sivulla kaksikymmentä. Käsikirjoituksessa on nyt kolmesataakaksikymmentä sivua. Eilen lainasin Luumäen Pääkirjastosta uutuushyllystä löytämäni Richard Munsonin kirjan Tesla, joka on serbialais-amerikkalaisen Nikola Teslan elämäkerta. Tesla on magneettivuon tiheyden yksikkö ja se on annettu Teslan kunniaksi. Samoin Tesla -merkkinen sähköauto on saanut nimensä miehen mukaan. Teslamuuntaja on mukana elokuvassa Kahvia ja tupakkaa. Toissapäivänä, kun luin Leena Krohnin Mehiläispaviljongin, siellä mainittiin Nikola Tesla ja heti seuraavana päivänä näin tämän uuden kirjan. Sen takaliepeessä on maininta, että kerrotaan jonkun haastattelijan kysyneen Einsteinilta miltä tuntuu olla maailman älykkäin ihminen, johon Einstein vastasi: ”Minä en tiedä, kysykää Teslalta.” Luin sitä eilen kaksisataakaksikymmentä sivua. Helena lukee Leena Krohnin Mehiläispaviljonkia. Stephen Kingin Velho on matkalla noutopaikkaan eli on mahdollista, että pääsemme jatkamaan tänään iltapäivällä ääneenlukua. Palaudumme normaalitilaan.

Terveisiä Taavetista

    

Kävelimme eilen puolenpäivän jälkeen Savitaipaleen suuntaan Raitalantien kohdalla olevalle puronnotkolle. Vähävetinen puro virtaa siellä mustana valkoisten lumipenkkojen välissä. Kevään henki elää siinä. Luin eilen Roto -käsikirjoitustani sata sivua, iltapäivään kello neljään asti. Tarkoitus oli lukea se kokonaan, mutta tyydyin selaamaan sen lopun. Teksti on yhä kesken. Siinä on paljon paranneltavaa, joten otan nykyisestä uuden kopion ja alan tehdä siihen muutoksia ja parannuksia. Luin loppuun Leena Krohnin kirjan Mehiläispaviljonki. Mieleeni tuli Don DeLillo ja etenkin Valkoinen kohina. Koin ja löysin Krohnin kirjasta samaa tunnelmaa. Krohnin teksti on älykästä ja viisasta. Tekstistä kuulee, että siellä takana on ajatteleva ihminen, joka ei kaihda viiltäviäkään päätelmiä ja analyysejä. Helena luki Kalle Päätalon kirjan Sateenkaari pakenee. Hänestä se oli ookoo. Palautamme tänään kaksi Kallen kirjaa Luumäen Pääkirjastoon. Saa nähdä löytyykö sieltä jotain sopivaa luettavaa tähän hetkeen ja mielentilaan? Helena saattaa tarttua seuraavaksi Krohnin Mehiläispaviljonkiin, jonka hän on lukenut ennen muutama vuosi sitten. Minua houkuttaa Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Siitä on vuosi, kun luin sen viimeksi, viimeisen osan viimeiset sivut, mutta mitä se haittaa.

 

Terveisiä Taavetista

    

Kuusi astetta pakkasta. Pilvessä, mutta ei sada lunta. Kinokset ja nietokset saartavat Luumäen Taavettia. Traktorit ovat ajaneet jo monena päivänä lumivalleja pois joutomaalle. Rivitalojen katoilla näkyy lumenpudottajia. Jääkiekkokansa jännittää, sillä kohta alkaa olympialaisten kultaottelu, jossa naapurin pojat ovat vastakkain. Viimeisen kahden viikon ajan olen työstänyt novellia kirjoituskilpailuun. En kerro siitä Kaunis kesäpäivä -blogissa, jotta en joudu diskatuksi, vain sen, että lähetin tekstin eilen ja toivotin mielessäni hyvää matkaa. Aion ottaa seuraavaksi esiin Roto -käsikirjoituksen ja lukea sen läpi. Arviointina. Olen lukenut puoliväliin Leena Krohnin kirjan Mehiläispaviljonki. Hieno kirja. Helena luki loppuun Kalle Päätalon Höylin miehen syksyn ja aloitti Sateenkaari pakenee -romaanin. Hän miettii, mitä sen jälkeen? Olemme lukeneet molemmat välillä Bob Dylanin tutumpia sanoituksia ja kuuntelimme kappaleita korvalapuilla iltamyöhällä.

Terveisiä Taavetista

    

Hyvää lauantaita ja luistoa talvilomalaisille, myös Pekingiin. Eilen luimme loppuun Stephen Kingin Mustan tornin kolmannen osan Joutomaa. Se päättyi jälkisanoihin, joissa kirjailija pahoitteli sitä, että joutui jättämään kirjan sikäli kesken, että Rolandin ka-tet jää oman onnensa nojaan Blaine -junaan, joka on ohjelmoitunut tuhoamaan itsensä ja matkustajansa. Onneksi Blaine on myös addikti, arvoitusten suhteen ja Roland käy kauppaa sen kanssa omiensa hengestä ja johon tilanteeseen kirja päättyy. King ei tiennyt jatkosta ja hän tunnusti Joutomaan ”kirjoittaneen itse itsensä”. Joutomaa on kahdeskymmenes tänä vuonna lukemani kirja ja neljäs ääneen. Avasin viidennen osan, Callan sudet ja totesin, että sen alussa ei ole hurjan junaseikkailun loppudraamaa ja joka tarkoittaa, että joudumme tarttumaan sittenkin neljänteen osaan, ”muistelukseen”, Velhoon ja lukemaan sitä valikoiden. Sitäpä ei ole Luumäellä, joten varasin sen heilistä ja joudumme odottamaan kirjaa ensi tiistaihin. Kolmen päivän muutos rutiineihin eli kolme vuorokautta vailla ääneenlukusessioita. Bob Dylanin lyriikkakirjasta poimin niitä kappaleita, jotka muistan ja jotka soivat päässäni ja luin muun muassa säkeet, Blowing in the Wind, Hard Rain, Song to Woodie, Hattie Carrol ja aloin lukea lisäksi Leena Krohnin kirjaa Mehiläispaviljonki. Hyvää ja nautittavaa proosaa. Älykästä ja huolellista. Olen lukenut aiemmin seitsemän teosta Leena Krohnilta, mukaan lukien uusimman esseekirjan Mitä en koskaan oppinut, mutta en ennen tätä. Helena on lukemassa viimeisiä sivuja Kalle Päätalon Höylin miehen syksystä.

Terveisiä Taavetista

    

Tuuli käy tuimana lännestä. Lainasin pari päivää sitten sinisen kirjan, Arto Mellerin Pääkallolipun alla, joka on Martti Anhavan toimittama kokoomateos Mellerin proosatuotannosta. Luin siitä eilen katkelmia sieltä täältä ja nuoren runoilijan ensimmäisen kertomuksen, mutta en tuntenut mielenkiintoa uppoutua syvemmin näihin teksteihin. Helena siirtyi lukemaan Kalle Päätalon Höylin miehen syksyä, jonka luin viime vuoden puolella, toisen kerran enkä pitänyt. Stephen Kingin Mustan tornin Joutomaassa Oi -mäyriäinen rientää Jaken avuksi, kun poika on pahoissa vaikeuksissa ja Roland saapuu perässä paikalle ja listii revolverillaan kaikki konnat. Ludin kaupungin tietokoneet heräävät ja ohjelmoivat pommin laukeamaan muutaman minuutin päästä. Elävä hybridi, mikä lie, Blaine -juna odottaa valmiina lähtöön, jos Rolandin ka-tet ehtii masiinan kyytiin. Ensimmäiseksi pitää arvata tunnussana, jotta laiturin portti aukeaa. Meillä on tänään edessä viimeiset viisikymmentä sivua tästä kolmannesta osasta. Sen alla olohuoneen sohvapöydällä odottaa viides osa, Callan sudet.

 

Terveisiä Taavetista

   

Luumäen Taavetissa luonto varistaa pohjattomasta varastostaan uutta lunta eilisen loskan päälle. Luin eilen illalla loppuun Sirpa Kähkösen kirjan Vihreä sali. Yhdeksästoista kirja tämän vuoden listaan. Hyvä kirja. Helena luki sen jo viime vuoden puolella ja suositti sitä. Finlandia-ainesta. Kieli, kuvaus ja henkilöhahmot olivat eläviä ja nautittavia. Helenalla oli eilen illalla luvussa Kalle Päätalon Mustan lumen talvi, jonka hän sai loppuun. Kirja oli ilmestyessään ajankohtaiskuvaa pohjoisesta, mutta nyt historiaa. Kun minusta ei saanut puheseuraa, Helena tapaili lisäksi unilukemisiksi Pentti Saarikosken Hämärän tansseja, hyvästijättöä runoudelle. Näissä Kähkösen ja Saarikosken kirjoissa on molemmissa surullinen tunnelma ja pohjaväritys. Aiemmin iltapäivällä vietimme kaksituntisen Stephen Kingin seurassa Mustan tornin Joutomaassa. Ludin kaupungissa on rautatieasemalla eli kehdossa Blaine -juna, ääntä nopeampi yksiraiteinen, joka on tappavan vaarallinen ja kannattaa jättää rauhaan. Roland ja Oi -mäyriäinen seuraavat kaapatun Jaken jälkiä ja verijälkiä viemärikerrosten kautta kaupungin aliseen tilaan, loppuunpalaneiden, sirisevien loisteputkien valaisemille himmeneville käytäville ja pommisuojiin. Näin Kuopiosta Tjörnin saaren kautta toiseen maailmaan. Nojatuolimatkat taittuvat kuin siivillä.

 

Terveisiä Taavetista

 

Nollakeli. Suojasää. Mutta tuulta on reippaasti. Vielä maininta Kalle Päätalon Ennen ruskaa -teoksesta. Helena piti erikoisesti sen lopusta. Minä taas koin sen kovin ilmeisenä ja yllätyksettömänä. Niin eri tavalla ihmiset lukevat ja ymmärtävät tekstin. Aloitin Sirpa Kähkösen uusimman kirjan Vihreä sali. Siinä on selkeästi henkilönnimi, joka on äänessä, ensin nuori nainen ja seuraavaksi nuori mies. Hain kuitenkin tekstistä jotain harhautusta ja luin ensin, että tämä mieskertoja oli nurinkurisesti sama nainen kuin alussa ja kyse oli aiemmasta ajasta. Miksi näin? Kahdesta viitteestä: Koska mies pyysi työnantajaltaan voisarvien reseptiä ja kun tämä halusi ommella ystävänsä villapaidan kauluksen napin. Kun olin lukenut kirjaa viisikymmentä sivua, totesin, että kyllä tässä mieskertoja on mies, tällä on vain tällaisia harrastuksia ja totesin, että ajankohta on koko ajan sama. Tämän alun kompastelun jälkeen tarina ja kerronta tuntuvat varsin hyviltä ja mielenkiintoisilta. Helenalla on luvussa Päätalon Mustan lumen talvi, jossa pohjoisesta lähtee väkeä Ruotsiin. Kun pysähtyy miettimään tätä, Suomi menetti väkeään naapurivaltiolle. Eikö se ole menetys? Olisivatko valtiovalta ja poliitikot voineet vaikuttaa asiaan päätöksillään? Stephen Kingin Mustan tornin kolmannessa osassa, Joutomaassa, oli jännittävä sillanraunion ylitys ja sen jälkeen kuppatautinen roisto kaappasi Jaken. Muistin tämän edelliseltä lukukerralta. Arvioin, että meillä on jäljellä kolmen lukupäivän sessiot tätä kirjaa. Lainasin eilen valmiiksi, en seuraavaa, neljättä osaa, vaan hyppäsin sen yli ja otin Callan sudet odottamaan.

Terveisiä Taavetista

    

Salpausselän harjulla Luumäen Taavetissa sataa lunta ja räntää. Puut saavat jälleen lumisen katteen. Luin eilen loppuun Kalle Päätalon Ennen ruskaa. Seitsemästoista tänä vuonna lukemani kirja. Kahdeksastoista oli Pentti Saarikosken Hämärän tanssit. Tarkoitus ei ole urakoida nimikkeitä, mutta merkitsen ylös kaikki lukemani kirjat ja tuntuu järkevältä numeroida ne samalla. Päätalon Ennen ruskaa vaikutti pelkältä tapailulta tai kokeilulta. Kirjailijan työvoitto, kun oli päättänyt rustata tällaisen kirjan. Saarikoskesta olen pitänyt aina. Yhteen aikaan minulle ei ollut olemassa muita suomalaisia nykyrunoilijoita kuin Pentti Saarikoski. Helena luki loppuun Viimeisen savotan ja siirtyi Mustan lumen talveen. Kingin Mustan tornin Joutomaassa Rolandin ka-tet lähestyy Ludin kaupunkia, josta kantautuu ajoittain pahaenteistä rummutusta. Roland päätti, että on aika asettaa leirivartio yöksi. Heidän ei olisi pakko mennä Ludiin, mutta se on Säteen linjalla ja yleensä on viisainta pysyä sillä linjalla ja edetä suorinta reittiä. Ka voi pakottaa takaisin reitille, jos yrittää kiertää ja välttää edessäolevaa.

Terveisiä Taavetista

    

Hyvää ystävänpäivää. Nollassa. Tuuli käy lounaasta. Ääneen lukemassamme Stephen Kingin Musta torni -sarjassa, sen kolmannessa osassa Joutomaa, revolverimies Rolandin ka-tet saa lisää kaksi jäsentä. Edellisessä osassa Kolme korttia pakasta Roland veti omaan maailmaansa ensin Eddien, narkkarin ja sen jälkeen skitsofreenisen mustan, raajarikkoisen naisen, josta muokkautui Susannah. Kolme revolverimiestä, jolle Rolandin arvonimelle Susannah virnuilee. Joutomaassa King kertoo sadalla sivulla Jaken, pojan vetämisen ja kun Jake on saatu vaarallisten tilanteiden ja yhteisten ponnistelujen avulla hengissä Rolandin maailmaan, poika ystävystyy mäyriäisen kanssa, joka on jonkinmoinen puolikesy koiramainen otus ja matkii puhetta. Mäyriäinen saa nimen Oi. Ka-tetissa on tässä vaiheessa viisi jäsentä, jotka ovat matkalla Tornille. Ka tarkoittaa minun tulkintani mukaan lähinnä kohtaloa ja ka-tet voisi olla asialleen omistautunut ryhmä. Toissapäivänä ja eilen luimme sata sivua tätä mielikuvituksellista seikkailua. Helena luki lisäksi loppuun Kalle Päätalon Koillismaa -sarjan teoksen Myrskyn jälkeen ja aloitti Viimeisen savotan. Minä olen loppupuolella kirjaa Ennen ruskaa. Jotkut lukevat Päätaloa.

Terveisiä Taavetista

    

Tässä kuussa penkkiurheilijoita hemmotellaan, kun televisio on täynnä lähetyksiä Pekingistä ja etenkin, kun suomalaiset urheilijat menestyvät, yltävät mitalisijoille ja voittoon asti. Hienoja suorituksia. Myös poikkeuksellisen luminen ja parhaillaan leuto talvi jatkuu upeana. Kaksi ja puoli astetta pakkasta, sataa lunta ja sää muuttuu ennusteen mukaan myräkäksi. Kun kävimme viimeksi kirjastossa Helena lainasi myös Pentti Saarikosken viimeiseksi jääneen runokokoelman Hämärän tanssit. Meillä ei ole sitä omassa hyllyssä, mutta on Tiarnia -sarjan Tanssilattia vuorella ja Tanssiinkutsu ja paksumpi varhaisempien runojen koostekirja Tähänastiset runot. Runot ovat välipaloja pitempien tekstien väleissä. Luemme molemmat Kalle Päätaloa, Helena Myrskyn jälkeen kirjaa ja minä luin eilen kolmasosan teoksesta Ennen ruskaa. Siinä on tapahtumapaikkana alussa Helsinki, mutta seuraavaksi päähenkilö on kääntämässä auton keulan kairan maille, kotiseuduille. Keskeytys: Lähdimme aamulenkille, Linnalantietä Taavetin keskustan läpi, liikenneympyrästä kuutostien alikulun kautta Saviniementielle ja sitä myöten voimalaitoksen ohi ja seuraavasta alikulusta ylös Patteritielle ja Joukolantietä kotiin. Neljän kilometrin lenkki, voi olla pitempikin. Lunta satoi koko ajan hiljaa. Lumipenkkoja kirjavoivat jäniksenjäljet peittyivät uuden lumikerroksen alle. Hyvää ja reipasta huomenta.

Terveisiä Taavetista

    

Yli puolikkaaksi kasvanut, kellertävä kuu näkyi herätessämme makuuhuoneen ikkunasta puittenlatvojen yllä. Kaksitoista astetta pakkasta. Luin eilen loppuun Nicholas Evansin kirjan Hevoskuiskaaja. Kuudestoista lukemani kirja tänä vuonna. Kritisoin sen verran, että lukukokemus jätti läätevän olon. Hevososuudet olivat kirjan varsinainen paras anti ja tarina itsessään oli periaatteessa hyvä, mutta siinä oli arvattavaa, teennäistä draamaa, joka päättyi oletettuun, teennäisen dramaattiseen loppuun. Tänään on kiire tarttua Kalle Päätalon Ennen ruskaa -teokseen ja pyyhkiä liika siirappi pois. Helena ei ole puhunut kirjasta, koska kerroin, että aion lukea sen seuraavaksi, mutta oletan, että Kallen teksti toimii tähän hätään. Helenalla on luvussa Kalle Päätalon Koillismaa -sarjan kirja Myrskyn jälkeen. Stephen King on venyttänyt ja vanuttanut Mustan tornin Joutomaassa Jaken odotettua siirttymistä Rolandin maailmaan noin sadan sivun ajan. Hidasta, rauhallista kerrontaa. Muistan viiden vuoden takaisesta lukukerrasta, että siirroshetki on lähellä. Edelleen kirjassa ei ole ollut vielä sitä kohtausta, jonka sijoitin muistoissani Joutomaan alkuun, mutta oletan, että se tulee vastaan tämän iltapäivän lukusessiossa. Aikamoista veikkaamista.

Terveisiä Taavetista

    

Eilen iltayöstä on näkynyt revontulia Luumäellä ja myös Taavetissa. Ne jäivät jälleen näkemättä, mutta ehkä ensi kerralla, ehkä ensi yönä. Eilen iltapäivällä, kun kävimme kaupassa, naakat parveilivat Rusalan katolla Linnalantien varrella. Oliko siellä menossa poikasten lentoharjoitus? Helena alkoi lukea Kalle Päätalon kirjaa Ennen ruskaa. Kirja oli klaffipiirongin päällä ja sen kansi kiinnosti ja niinpä vilkaisin ensimmäisiä rivejä tekstistä: Onko se sijoitettu kaupunkiin, Tampereelle? En ole lukenut ennen sitä teosta ja päätin, että luen sen Helenan jälkeen. Nicholas Evansin Hevoskuiskaajassa olen sivulla kaksisataaneljäkymmentä. Tarina on hyvä. En pidä kuitenkaan varauksettomasti kirjan kirjoitustyylistä, joka hyppelehtii henkilöstä ja kohtauksesta toiseen niin kuin mikä hyvänsä tv-sarja. Epäsuoraa kerrontaa on myös turhan paljon. Stephen Kingin Mustan tornin Joutomaa -osassa koulupinnari Jake käy oudossa kirjakaupassa ja ostaa lasten veturikirjan ja arvoituskirjan. Hän luulee löytävänsä seuraavaksi oven ja pettyy, kun löytää purkutontin talon ja oven sijasta. Tontilla on kuitenkin yksinäinen hehkuva ruusu ja avain.