Terveisiä Taavetista

 31.12.2020  

Hyvää Uutta Vuotta. Hyvää vuoden viimeistä päivää. Onnea tulevalle vuodelle 2021.

Varhain liikkeellä loskaisella tiellä. Lunta sataa hiljaa. Kolme mäntyä koristavat tienviertä. Tienvierusmäntyjä pellon laidalla, joissa oksat kasvavat alhaalta asti, vääryskäiset, tuulten ja ohikulkijoiden mennessään riipimät. Hienoja mäntyjä.  

Pois väistyvästä vuodesta jää muistoon minulle Kaunis kesäpäivä -blogi. 2020 aloitimme sen. Silloin olimme kypsiä jakamaan mietteitämme, haaveita ja päivittäisiä kulttuuririentoja, jakamaan ne lukijoiden kanssa.

Tähän sopii tunnelmointi Marcel Proustin tyyliin. Lainaus Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin osasta Sodoma ja Gomorra I-II, sivulta 195: ”...omenapuitten sijaitsevan, ne olivat silmänkantamattomiin täydessä kukassa, ennennäkemättömän ylellisesti; jalat savessa mutta tanssiaisasussa ne asettivat surutta alttiiksi ihastuttavimman vaaleanpunaisen satiinin mitä ajatella saattaa, auringon pannessa sen kimaltamaan; kaukana taivaanrannalla meri...”

 1.1.2021

Tarkkana päivämäärän kanssa. Ensimmäinen Taavetin Uusi Vuosi. Vielä vajaan puoli vuotta kaikki, mikä tapahtuu meille Taavetissa, on ensimmäistä kertaa täällä. Ensimmäinen joulu meni ja samoin ensimmäinen vuodenvaihde. Uusi vuosi avautuu edessä isona, uutena ja pitkänä päivien sarjana, ikään kuin uutena tilaisuutena ja mahdollisuutena. Miten käyttäisin ja käyttäisimme sen ajan? Miten käyttäisimme sen parhaimmin ja tuloksellisemmin?

Tänään aamulla teimme kävelylenkin seitsemän jälkeen. Taavetin keskusta oli hiljainen. Kolme autoa, ei muita kävelijöitä eikä edes koiranulkoiluttajia.

Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoitukseni toinen kirjoituskerta on edennyt sivulle 180. Tänä aamuna olen työstänyt sitä neljä sivua eteenpäin. Otan vauhtia kauempaa, eilen ja aiemmin kirjoitetusta ja luen, korjailen korjattavat, uppoudun tekstiin ja sitten huomaan missä olen ja totean tyydytyksellä, että olen edistynyt. Koko käsikirjoituksessa on sivuja nyt 329.

Helena laittoi Repe(13) -postauksen julki. Repen tarina on puolivälissä. Kello yhdeksän aikaan postaus ei ollut vielä näkynyt blogit.fi:ssä. 

 2.1.2021

Aattona eli toissailtana katsoimme vanhan, perinteisen tv-ohjelman Illallinen yhdelle. Se on Uuden Vuoden traditiomme. Eilen olivat vuorossa kolme ensimmäistä Palmu -elokuvaa. Traditioita ja klassikkoja myös. Ajattelin, että näissä vanhoissa filmeissä on meidän Suomi-kulttuuriamme samalla lailla kuin esimerkiksi amerikkalaiset tuovat esiin, lainaavat ja matkivat heidän omia tv-koomikoitaan ja elokuviaan. Tietyn ikäpolven suomalaiset voivat lausua tuttuja Palmufilmirepliikkejä ja kaltaisemme tunnistavat ne ja vastaavat omilla lainauksillaan. Muitakin historiallisia Suomi-elokuvia on, joita lainataan äänenpainoja ja ilmeitä myöten, Tuntematon sotilas, Hilman päivät, Opri, nämä esimerkkeinä, mutta kirjojen osalta tällaiset lainaukset ovat vaipumassa unohduksiin. Kirjat kokevat uuden elämän elokuvina ja näyttelijäsuorituksina, henkilöityvät tiettyihin kasvoihin ja ääniin. Kirjat kulttuurin pohjana ja osana. Teksti, suomen kieli kielenä ja kertomuksena.

Repe(12)

 >>>jatkuu>>>  

NÄIN pian uudestaan olin täällä taas. Sama asunto, kaksio, se oli pysynyt samana, kaksion osa, mutta olin tällä kertaa yksin ja itsekseni. Oletin näin, koska Lindan ja Joren huoneen ovi oli kiinni. Olin hyvilläni. En kokeillut oliko heidän ovensa lukossa, se ei tullut mieleen, kuuntelin vain hetken aloillani eteisessä, sytyttämättä valoja ja huoahdin helpotuksesta, että väki on poissa. En ollut seurustelutuulella. Olin seurustellut maailman paljon tälle päivälle.

Kuvittelin Joren oleva jollain iltaluennolla – onko sellaisia – tai opiskelemassa vaikka kirjastossa sillä aikaa, kun Linda siirsi persettään Aleksis Kiven kadun ja heidän, Lindan ja Terin panokämpän väliä. Huomasin ajattelevani taas Lindaa. Minua tympi. Olin nähnyt itseni ritarillisena nuorena miehenä, joka ei sanoisi pahaa sanaa, vaikka tyttöystäväni oli kadun ammattilainen. Sitähän olotilaa olin hakemassa tai olin ollut. Olin kuvitellut, että alkaisin seurustella virallisesti Lindan kanssa ja hän saisi huomata, että meikäläinen ei ollut sellainen normaali, mustasukkainen tapaus, joka säikähtäisi asiaa, vaan antaisin hänen päättää ja valita ja määrätä omista asioistaan.

Avasin tuuletusikkunan, -luukun. Jätin huoneeni oven auki eteiseen. Annoin sen olla niin. Hallitsin sekä omaa huonetilaani että kaistaleen verran eteistä. Tuntui hyvältä, kun tilaa oli ja sitä riitti. Kiersin tarkastelemassa yhteisiä tiloja. Nämä me jaamme keskenämme. Keittiössä ei ollut ikkunaa niin kuin ei eteisessäkään. Napsautin valon painikkeesta. Pieni kahden hengen ruokapöytä tukki puolittain kulun jääkaapille, tiskipöydän ja hellan eteen. Normaalit viritykset. Vessassa oli suihku, ei ammetta. Sekin koppero oli pieni ja ahdas, mutta sen ei tarvinnut olla isompi. Se hoiti asiansa. Peilikaappi pursui Lindan purnukoita. Tietenkin siellä oli myös Joren hygieniavälineet, mutta ne olivat minulle kaikki Lindan purkkeja ja tuubeja. Lindan kädenjälkiä. Jälkiä Lindasta, hänen läsnäolostaan.

Huvitti, kun ajattelin, että toisin siihen sekaan täytteeksi oman hammasharjani, tekisin tilaa sille ja tahnaputkilolle, partahöylälle ja -vaahdolle. Kynsileikkurit, ne pitää hommata. Tiivistäisin tilaa tai pyytäisin Lindaa tekemään sen.

Naurahdin autiossa asunnossa.

Ei ollut paljon tiivistämistä. Ajattelin perään, että tämä alkaa ehkä sujua? Olin hätäillyt, kun olin kuvitellut muuta. Pelkäsin ja arastelin suotta?

Palasin nimikkohuoneeseeni. Minulla oli nostattava, hieno tunne: Olin omassa asunnossa. Elämäni ensimmäisen kerran. Vaikka se ei ollut omistusasunto ja vaikka soppala huolehti vuokran, asunto tuntui kummasti omalta sopelta, minun paikaltani. Ensimmäisen kerran näin. Tämän takia kannatti taistella. Auoin kaappeja. Huone oli valmiiksi kalustettu, sänky, kirjoituspöytä, tuoli sen ääressä ja nojatuoli. Olin nähnyt ne enkä nähnyt kuitenkaan.

Istuin alas sängyn laidalle. Maailma oli hiljainen ja rauhallinen, pysähtynyt. Sen keinuntaa ei huomannut. Kuuntelin ja hengitin. En ottanut uskoakseni, että olin täällä, tällä hetkellä ja että tämä olo oli totta. Katsoin ikkunasta, joka kattoi melkein koko seinän. Minulla oli sellainen ylellisyys. Näin vastapäisen talon ylimmän kerroksen ja mustan katon lappeen ja taivaan sen yläpuolella. Pulut lensivät parvena kierroksen ja palasivat takaisin. En katsonut niin tarkkaan, että olisin tiennyt mistä ne lähtivät ja minne menivät? Ne olivat ilmassa hetken aikaa, kaartelivat eikä niitä näkynyt sen jälkeen.

Ajattelin lapsellisia, herkkiä tunteita tulvillani, että ne tulivat tervehtimään minua. Hoopo. On etu, ettei täällä ollut ketään kuulemassa minua eikä näkemässä. Kuulemassa? Kuin minussa olisi ollut jotain kuultavaa? Olin kerrankin hiljaa. Niin suuri pyörä oli pyörähtänyt ylitseni, että se musersi ja vaiensi minut. En olisi voinut uskoa, että se tuntui näin hyvältä.

Nousin, kävin kaapit läpi uudestaan ja auoin sen jälkeen muutaman kirjoituspöydän vetolaatikon. Tyhjää tilaa riittämiin muutaman meikäläisen tarpeiksi. Toistamiseen keittiössä, jossa tutkin tällä kertaa kaappitilanteen. Tein listaa päässäni. Minulla oli omaisuutta nolla ja kiireellistä hankittavaa jonkin verran. Jos olin luullut, että pääsisin muuttamaan sisään jo tänään, erehdyin. Pasi sai majoittaa minut vielä tämän tulevan yön yli.

Pasi ja Minni odottivat minua varmaan, odottivat ja jännittivät minne olen joutunut? Ei hätää, Pasilla ei ollut autoja korjattavana tallilla. Hän ei ollut puhunut mitään, että joku olisi tuomassa jonkin murheellisen autoikälopun, jolle Pasi antaisi tekohengityksen.

Keittiötasolla oli kutsuvasti lehtiö ja kynä. Arvasin, että Lindan jäljiltä. Repäisin lehtiön välistä arkin ja tein siihen listaa kaikesta mitä tarvitsin, jotta voisin muuttaa tänne. Palasin omalle tontille ja istuin nojatuoliin. Se otti minut syliinsä. Tämän olin kokenut viimeksi kotona, viime keväänä. Tässä välissä oli ollut toisenlainen kesä. Se aika meni vauhdilla. Siitä ei saanut kiinni. Soitin Annalle. Vasta, kun olin pannut soiton menemään, tulin ajatelleeksi, että hänen työaikansa saattaa olla päättynyt.

Anna vastasi, mutta se oli vastaaja: ”Anna hei. Yritit tavoitella. Soita huomenna uudestaan. Voimia ja jaksamista.”

”Voimia ja jaksamista”, toistin.

Huolehdin, että valot tulivat sammuksiin, tuuletusikkuna kiinni ja varmistin, että avain oli taskussa. Minulla oli kahden avaimen setti asuntoon ja huoneeseeni, mutta en ollut pohtinut vielä mihin piilottaisin vara-avaimen tai kenen haltuun? Pasille. Se ei tullut mieleen, vaan oli ollut mielessä kaiken aikaa. Tunsinko muita luotettuja kuin Pasin?

Suljin huoneeni oven. Se meni lukkoon, poistuin asunnosta ja painoin ulko-oven kiinni. Tämä ei ollut samanlaista kuin silloin, kun asuin vielä kotona. Tämä tunne oli uusi ja erilainen. Huone, josta olin lähtenyt juuri, tuntui kuiskivan minulle kuin rakastava nainen.

Tajusin tällaisia siinä rappukäytävässä. Kokemus oli yhtä sykähdyttävä kuin jos olisin muuttanut yhteen jonkun sydämeni valitun kanssa. Asunto oli minun naiseni, ainakin nyt. Tällainen sairas ajatus. Vai oliko se päinvastoin normaali? Kun ihmiset saavat hankittua vaikka oman auton, siitä tulee heille toinen nainen. Tai mies, jos ajattelen tasapuolisesti.

Olin selvä. Se oli ero, jonka huomasin. Huomattava ero. Anna, sosiaaliohjaajani, oli pitänyt puhetta myös viinasta ja ryyppäämisestä. Ei muuten ollut. Hän ei ollut ehtinyt siihen, niin kauas, niihin asian varsinaisiin uumeniin ja juuritasolle. Ei ollut tullut vielä tilaisuutta. Emme olleet ehtineet puhua niin pitkään, että se aihe ja kaikki aiheet olisivat tulleet esiin. Luonnollisesti sitä puheenaihetta ja elämänaluetta, alkoholismia seurauksineen, ei voisi välttää eikä karttaa tulevalla ja mahdollisilla tulevilla tapaamisillamme. Mutta siitä ei ollut pakko tehdä peikkoa. Pahinta peikkoa.

Elin sellaista harhaa, että oli kuin olisin parhaillaan toista tai kolmatta päivää kuivilla, kun totuus rajoittui yhteen ja siinäkin vajaaseen päivään. Olin ollut vielä aamulla päissäni, en täydessä seilissä, mutta vaikutteessa, mutta sitten varsin pian käsi ja kaikki, mitä päivän aikana tapahtui ja oli tapahtunut, loi oman harhansa.

Eli sitä tapahtuu, ajat menevät sekaisin, olin selvä tai päissäni.

Askeleena kunnollisuuteen ostin kännykällä ratikkalipun. Tai yritin tehdä sen, mutta känny ilmoitti, että siirto ei ole mahdollinen. Eli annoin sen olla tällä kertaa, mutta seurasin kuitenkin tarkkaan, ensin lähestyvää, pysähtyvää ratikkaa, näkyikö siellä sisällä lipuntarkastajia, ei ollut ja sen jälkeen jäin seisomaan takasillalle. Kahden pysäkin päästä, ennen Hämeentietä jäin kyydistä ja kävelin Meri-Hakaan.

Pasi kysyi käyttäisinkö Minnin ulkona? Hän kokkaa sillä aikaa.

”Oletan, että sä et ole syönyt mitään?”

”En varsinaisesti.”

”Asunto on nyt selvä?”

”On.”

Emme tarinoineet enempää. Otin pussin Minniä varten, avaimen naulasta, nyt minulla oli kaksittain avaimia ja siirryimme käytävän kautta hissiin ja alas pihalle.

Jaloissa tuntui, ei kuitenkaan niin paljon kuin kipeässä kädessä.

Kiersimme rantaan. Minnin kuono kävi, kun se haisteli tuulia. Me kaksi hiljaista, ajattelin. Kaksi samanlaista. Kaksi sivuraiteelle ajautunutta. Sivuraide vei ajatukseni jälleen kerran Itäkeskukseen. Siellä oli aikoinaan Sivuraide -niminen pizzapaikka. Samanlainen oli myös Kalliossa vai oliko se Pasilassa. Minun metropolini ylsi Itäkeskukseen ja joissain tilanteissa jopa saaristoon, Suomenlinnaan ja Lauttasaareen. Sellaisilla kerroilla tuli havainnoineeksi, että Helsinki on iso kaupunki. Sen kiertämiseen pitää varata aikaa. Siitä voi valita parhaat osat, poimia ne ja käydä niissä.

Sivuraiteella oli isot pizzat. Edullinen paikka nääntyneelle alkkikselle. Yleensä en käyttänyt metroa muuten kuin, jos tein matkaa Itä-Helsinkiin. Nopea ja kätevä, mutta kannatan silti ratikkaa. Se on helsinkiläinen malli. Siitä ei ole luovuttu täällä eikä ole pitänytkään luopua.

Kadotin ajatukseni. Hain sitä Meri-Haan ympäri, löytämättä ja Minni teki omia tutustelujaan ja tunnustelujaan. Se ei jäänyt työntämään pökälettä.

”Onko varma, ettei tarvi lähteä yöllä ulos?” kysyin siltä, mutta koira ei kuunnellut.

Hississä ylös, sisälle ja riisuin Minnin valjaat ja menin vessaan. Minni olisi tullut perässä.

”Hei, vähän yksityisyyttä”, toppuutin sitä, mutta koira seisoi oviaukossa. Se piti työntää rinnasta pois oven välistä.

Pasi oli keittänyt lyhyttä makaronia, pakastevihanneksia ja paistanut pannulla jauhelihaa ja sotkenut ne yhteen padaksi. Oletin, että hän oli jotenkin valmistellut sitä ennakkoon. Ruoka oli sopivasti valmis, kun tulin vessasta.

”Haisee hyvälle”, sanoin. Herra kohtelias.

Pasi otti essun pois edestään. Oletin, että se oli jokin Njaanan lahja miehelleen tai tuotu tuliaisena Thaimaasta. Essusta sain syyn kysyä onko Jaana viestinyt?

”Ei nyt juuri, mutta ennen koneen lähtöä.”

Istuimme pöydässä, emme vastatusten, en ollut niin törppö, että olisin istunut Njaanan paikalla, vaan istuimme toinen toisella sivustalla pöytää ja toinen toisella. Istuin sillä paikalla, missä olin yleensä, kun olin heillä. Kattila oli nostettuna puualuselle keskelle pöytää, lautasella oli tummaa ja vaaleaa leipää, kevytlevitettä siinä vieressä, maitotölkki ja toinen piimää, ketsuppi ja sinappi ja suolapurkki.

”Ole hyvä”, Pasi kehotti minua ottamaan ensin.

”Ansiotonta”, sanoin, kun kouhin makaroni-jauheliha -pastaa lautaselle. ”En ole tehnyt mitään ruokani eteen.”

”Et vielä”, Pasi vastasi.

Vilkaisin miestä: Mitä hän suunnitteli minulle?

”Joudatko huomenna kaitsemaan Minniä?”

”Minulla on se soppala-käynti”, sanoin. ”Ja pankissa pitää käydä.”

Ajattelin näitä ja ajattelin muuttoa. Mitä muuttoa muuten? Meikäläisessä ei ollut muuttamista, kunhan on paikka missä voin riisua kenkäni ja panna pitkäkseni. Yhtäkkiä en ollut enää niin pilvissä sen asunnon takia. Mikä se on, tyhjät seinät, tyhjien seinien tai seinien, pelkästään seinien rajaama tyhjä tila, huone, huoneet.

”Minni voi odottaa ulkona.”

Siihen ei voinut sanoa oikein mitään.

Pursotin sinappia ja ketsuppia muhennoksen päälle ja sekoitin sitä. Kaadoin itselleni piimää.

”Kaada mullekin.”

Pasi ojensi oman lasinsa.

Tämä oli kuin olisin ollut kotona äidin kanssa. Tunsin niskahiuksieni nousevan pystyyn. En pitänyt ajatuksesta enkä muistosta. En halunnut kuolleiden liikkuvan kannoillani.

”Mä käyn tukussa”, Pasi sanoi.

Hän kuului siihen kermaan, joka asioi tukussa, vaikka hänen firmansa ei ole kummoinen, pelkkä toiminimi, mutta siihen kuului oikeus ja lupa hakea tarpeita ja tavaroita tukusta. Halvemmalla, ymmärsin.

”Voin valita ajankohdan”, Pasi lisäsi.

”Niin.”

Olin yhä puoliksi äidin kanssa kotona, keittiön pöydän ääressä. Äidillä oli se hyvä, että hän kuoli nopeasti. Hänen ei tarvinnut kitua eikä kärsiä. Sydän pysähtyi. Yhden kerran sydän tilttasi ja sen jälkeen olivat hautajaiset ja tietenkin sitä ennen ruumis haettiin pois. Krematorio.

”Kuunteletko sä?” Pasi korotti ääntään.

”Anteeksi. Vajosin ajatuksiini.”

”Sä et kuunnellut?”

”En.”

”Ehdotin, että haemme Ikeasta sulle sängyn.”

”Ei tarvitse. Se on kalustettu huone.”

”Aina parempi.”

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 27.12.2020  

Taavetin joulu täytti odotukset. Lumi peitti valkoisena nurmikot ja tiet. Joulunpyhät kahden kesken. Joulupöydässä oli peruna-, porkkana- ja lanttulaatikkoa, kinkkua, keitettyjä punajuuria ja puolukkasurvosta. Sama menu kolmena peräkkäisenä päivänä ja vielä tänään, sunnuntaina. Viimeiset piparit tänään aamukahvilla.

Harjoitimme liikuntaa, kävelimme aamuhämärissä Haminan-Savitaipaleen -tien laitaan. Kaksi tähteä erottui selvästi. Hiihtäjä sivakoi pururadan lumella.

Kulttuurintekijä tarvitsee myös kuntoilua. Tänä vuonna olen alkanut tehdä sellaisia vatsaliikkeitä, perinneliikuntoa, jossa apuri pitää jalkoja aloillaan ja jumppaaja kohottautuu selältään istuvilleen ja laskeutuu takaisin selälleen ja uudestaan ylös. Paitsi sovelsin liikkeen niin, että teen sen itsekseni. Etsin aluksi sopivaa, vankkaa piironkia, patterin alustaa, jonne voi kiilata jalkansa, mutta luovuin tästä tyylistä. Teen näitä taivutuksia niin, että menen kovalle lattialle selälleni, jännitän jalkoja niin, että ne kohoavat vain vähän tai ei ollenkaan alustasta ja taivutan itseni istualleni, ilman, että autan käsillä lattiasta, ojennan kädet suorina eteen jalkaterien yli ja laskeudun takaisin selälleni jännittäen jalkoja niin, että ne pysyvät kiinni lattiassa tai ainakin melkein. Toisto, alas, toisto.

28.12.2020

Muutama välipäivä ja sen jälkeen on taas aihetta juhlaan. Joulun välipäivät, jotkut puhuvat. Ilmaus ei ole tarkoitettu tarkaksi ja täsmälliseksi. Loppiainen on tietääkseni se päivä, johon joulunaika päättyy tai päättyi aikoinaan, kun kirkolliset pyhät rytmittivät vielä ihmisten elämää.

Eilen illalla luin loppuun jälleen yhden kirjan Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanista ja tartuin seuraavaan: Sodoma ja Gomorra I-II. Proust ehti kirjoittaa neljä osaa valmiiksi ennen kuolemaansa. Sodoma ja Gomorra I-II on juuri se neljäs, tosin suomeksi julkaistuna seitsemäs. Proustin veli toimitti loput kolme osaa.

Kertaan vähän mitä Kadonneessa ajassa on tapahtunut tähän mennessä. Juonipaljastuksia. Luen siis kolmatta kertaa tätä monumentaalista kirjarypästä ja joka elää ja leikittelee muistoissa. Alussa on luontevasti lapsuusmuistoja. Äidin poika, Marcel, ei saa unta, kun äiti ei tule antamaan hyvänyön suukkoa. Äidin pitää seurustella alakerrassa. Perhe on Combray -nimisessä, kuvitteellisessa paikassa viettämässä kesää. Tädin luona. Myöhemmin Pariisissa Marcel käy puistossa leikkimässä, varsinkin yhden tytön kanssa. Francoise -palvelija on pojan seurana tai isoäiti. Balbec, niinikään kuvitteellinen paikkakunta, sijaitsee pohjoisessa, meren rannalla ja Marcel ja isoäiti viettävät siellä kesää. Marcel on nuorukainen ja nuoret neidot kiinnostavat. Takaisin Pariisissa isoäiti kuolee ja vasta sen jälkeen Marcel pääsee sisälle seurapiireihin. Guermantesin tien loppuosa on seurapiirikuvausta, hyvin modernia, hyvin kirjoitettuja lainauksia ja repliikkejä 1800-luvun lopun pariisilaisesta aatelistosta ja näiden seurapiirileikeistä. Lukiessani noin kahdensadan sivun verran yhtä ja samaa ja osin erillisiä seurapiirikommentteja ja -sutkauksia tulin ajatelleeksi, että nykymaailman vastine seurapiireille on blogitodellisuus. Molemmissa liikutaan ja näyttäydytään ja luodaan suhteita.

 29.12.2020

Lisää mielipiteitä Marcel Proustin kirjasta Kadonnutta aikaa etsimässä: Nimet ovat osin keksittyjä ja osin todellisia. Oma historiantietämykseni on niin heikko, että minulle Ranskan kuninkaiden ja aatelisten nimihistoria on kuin tapettitaustaa sitä vasten kirjoitetulle tarinalle. Kreivit, herttuat, ruhtinaat, paronit, prinsessat, ylimykset, Hänen Korkeutensa – kaikki tämä materiaali jää takaviistoon itseni kaltaiselle suomalaislukijalle. Vika on minun, myönnän. Kysymys on tuleeko tutustua lähihistoriaan, vaikka kahden tuhannen vuoden ajalta, tutustua välillä siihen ja palata sen jälkeen neljännen kerran Proustin pariin?

En ole jättämässä tätä lukukertaa kesken. Nautin lukemastani, nautin sanojen vuosta, mutta samaan aikaan uteliaisuus, tarve tietää enemmän, kasvaa. Niin on hyvä.

 30.12.2020

Perinteinen lumipyry. Taivas sakeanaan tuulen pyörittämiä lumihiutaleita. Harakka istuu koivussa seuraamassa tilannetta. Harakoita on meidän kulmilla poikkeuksellisen paljon, laskin eräänä päivänä yli kymmenen yksilön parven. Puluja on samoin kymmenien lintujen parvina ja varpusyhteisö sirkuttaa pensasaidan suojassa. Varikset päivystävät ilmeisesti vilkasliikenteisten teiden varsilla. Sen lisäksi olen huomannut, että varikset seuraavat tai ohjailevat naakkaparvia. Talven lintuja, jotka ovat seuranamme näin vuodenvaihteen lähestyessä.

Teimme kauppareissun piikit talvilenkkarien kantapäissä. Muistin viedä tyhjät, teipatut paristot keräyslaatikkoon ja ostimme uusia tilalle, kuitukynäpaketin ja askarteluliimaa.

Sosekeitto porisee parhaillaan liedellä ja levittää tuoksuaan. Perunoita, porkkanoita, kaalia, kesäkurpitsaa, juurespalaa, paprikaa, ripaus sitä ja tätä.

Repe(11)

 >>>jatkuu>>>  

YLÄKERRASSA oli ihminen paikalla, asukas, iso, vaalea, nuori nainen. Maalta tullut opiskelijaneito opiskelemassa. Sellainen ajatus tuli. Hän punkkasi nimenomaan siinä pienessä huoneessa, vastaavassa kuin kerrosta alempana. Hän päästi minut peremmälle ilman epäilyksiä ja katsoin huoneessa näennäisesti ympärilleni, vaikka minulla oli valheellinen olo. Homma meni kuitenkin enemmän tavarakatselmukseksi. En ollut kiinnostunut sisustuksesta, mutta en nähnyt kämppää sisustukselta. Sisustus vei huomion, vaikka en tiedä poikkesiko se jotenkin? Kuten arvelin, sirolla kirjoituspöydällä oli jokin tenttikirja auki ja kohdevalo päällä. En muistanut näkemästäni muuta erityistä jälkikäteen. Siitä tuli taas yksi tarkoitukseton ja turha käynti. En ollut katsonut niin kuin piti, ymmärtääkseni tai painaakseni mieleeni enkä tiennyt miksi olin mennyt sinne ylipäätään, mukana tässä typerässä tivolissa ja miksi olin antanut Lindan ylipuhua itseni?

”Tervetuloa taloon”, nainen toivotti. Se kuului asiaan. Hänellä oli miellyttävä, suora, rehellinen katse ja ilme. Rehellisen ihmisen hyväntahtoiset silmät. Mutkaton, hyvä ja verraton ihminen. Miksi en törmännyt koskaan itse sellaiseen henkilöön?

Hei, nyt olen törmännyt, muistutin itseäni. Kiitin häntä ja ajattelin pahoitellen, että et arvaa, mutta tuotan pettymyksen. En jää tänne.

”Vaatimatonhan tämä on”, nainen selitti.

”Näyttää ihan kivalta.”

”Toivottavasti viihdyt. Täällä on kiva asua, ainakin minusta.”

Ilmeilin.

”Hauska kuulla.”

Jorea ei näkynyt maisemissa, kun pääsin raput takaisin alakertaan. Linda oli jättänyt oven tarkoituksella raolleen, jotta en menisi ohi poikkeamatta. Hän tunsi minut ja tapani. Hän halusi kuulla kaiken. Jore oli lähtenyt. Mistä tiedät? En tiennyt, mutta vaisto kertoi. En kysynyt minne enkä miksi?

Linda oli pukeissa. Verkkahousut ja t-paita, ilman rintaliivejä. Hän tykkäsi olla niin.

”Mitä pidit?” Linda kysyi.

Kysyttyä vastataan. Myöntelin, että ei vikaa ja aloin sitten puhua asian vierestä, toiseen mielenkiinnon kohteeseen: ”Asutko sä, asutteko te kaksi täällä?”

”Kyllä.”

Lindan silmissä ei ollut kärsimätön, vaan ennemmin ilkikurisen huvittunut pilke. Oliko siinä koko miessukupuoli huvittuneen tarkastelun kohteena?

”Miten niin?” hän kysyi. ”Jore opiskelee.”

Nyökkäsin.

Linda piti ilmettä.

”Ei mitään”, sanoin.

”Eikö?”

Ajattelin, että minun ei tarvitse nähdä enempää. Olin nähnyt kylliksi. Minun ei olisi tarvinnut eikä pitänyt käydä yläkerrassakaan tonttuilemassa. Älysin ja älyän asioita taannehtivasti, joka on sukuvika. Anteeksi, miksi vedän suvun tähän? En tiedä suvusta, en kunnolla tunne heikäläisiä. Olen myös siltä osin aika yksinäinen tyyppi. Pasi on ainoa sukulainen, johon minulla on yhteyksiä.

”Milloin muutat?” Linda kysyi.

Hauskaa. Katsoin häntä.

”Soppalako hommasi asunnon? Arvaan?”

”Niin.”

Sen saatoin vastata. Se oli helppo kysymys.

”Hakkasiko ne sut pahasti?”

Lindan ääni oli pahoitteleva.

”Ei.”

Nyt saatoimme käsitellä aihetta, kun herra avio- tai avomies ei ollut paikalla korvineen.

”Juotko jotain, jos mä keitän?”

”Ei, kiitos. Mä lähden tästä.”

En sanonut mitään Joresta. Linda ymmärsi muutenkin, että lähdin pois tieltä.

”Mä olen vapaalla”, hän sanoi.

”Joo”, vastasin. ”Näen ja ymmärrän. Ihan oikein. Olen pahoillani, että tulin sopimattomaan aikaan.”

”Eiköhän se selviä siitä.”

”Sano sille.”

”Jore?”

”Niin, Jorelle. Sano terveisiä Jorelle.”

Linda jäi katsomaan avoimelle ovelle, kun lähdin.

”Nähdään”, hän sanoi perääni.

Se oli haikea ääni. Koin niin. Kuin kutsu.

”Nähdään”, käännyin vastaamaan. En olisi enkä ollut sanomassa sitä oma-aloitteisesti, en itse ensimmäisenä.

Sitten olin pihalla, pihatietä kadun laitaan ja kävelin ja jatkoin päättäväisesti ratikkapysäkille asti.

Voi voi miten kävi, pieni menninkäinen pauhasi sisälläni. Muuten kaikki olisi ollut niin hyvin. Pitikö sen olla Linda? Pitikö hänen asua täällä?

Mietin haittasiko se asiaa, loppujen lopuksi? Asetin tällaisen kysymyksen: Mitä se haittasi? Miltä osin? Mikä vaikutti? Pelkäsin, että olen tässä ja olisin luovuttamassa taas kerran vaihteeksi liian aikaisin ja kesken kaiken? Pitikö minun välittää siitä, että Linda ja tämän ukko – en saanut sanottua enkä ajateltua tätä nimeltä, en ennen kuin päätin tehdä sen varta vasten, Jore – että Linda ja Jore, heidän yhteiselämänsä jotenkin häiriintyisi minun läsnäolostani? Tai olisiko niissä törmäyskurssia? Oliko minun asiani piitata tällaisista seikoista?

Tai minä häiriintyisin siis heistä?

Ei, mutta se meni silti pilalle. Jo.

En ajatellut Lindaa. Se tarkoitti, että olin ajatellut tähän asti. Elänyt siinä oletuksessa, että meidän välillämme oli jotain. Nyt en ajatellut häntä lainkaan, katsokoon kuinka haikeana ja surullisena perääni. Hänen ilmeensä puhui paljon, mutta tarkoittiko se myös? Voi olla, että käsitin vikaan? Niin monesti on käynyt niin.

Ratikassa ajattelin tulevan kieltoni, selitykseni sanamuotoja. Askartelin sillä. Mitä sanoisin, millä oikeilla sanoilla toisin itseni julki ja kertoisin ja selvittäisin sosiaaliohjaajalleni, Annalle, että en voi ottaa tätä tarjousta vastaan? Kiitos vain. En ajatellut isännöitsijää tässä vaiheessa. Isännöitsijä oli vain välikäsi, toistaiseksi epämääräinen puhelintuttavuus eikä edes tuttavuus. Minun ei tarvitsisi välttämättä ottaa koko henkilöön yhteyttä. Hanke raukeaisi, kun en ottaisi yhteyttä määräaikana. Pasi taas? Hän oli ja on innoissaan parhaillaan. Mitä sanoisin hänelle? Se ei ollut niin hyvä kuin luulin. Se oli paha, pahempi, pahin. Se oli luokkaa narkkarien kämppä. Sen sanoisin.

Olin tyytyväinen, kun keksin niin hyvän syyn.

Ajattele vähän, muuten näppärä kämppä, mutta narkkarit pilasivat sen. Osaatko kuvitella?

Olo oli halju. Jos itkisin, olisin sitä tyyppiä, vetistelisin varmaan muutaman vesihelmeisen kyyneleen. Epäoikeudenmukaista, kidutusta antaa toisen ensin toivoa, luoda toivoa paremmasta, ratkaisua elämään ja kun toinen hölmö uskoo ja nielee sen, luottaa virvatuliin ja elää lyhyen hetken elämänsä parasta hetkeä, silloin on strategisesti oikea hetki nykäistä matto alta.

Vittuun kaikki.

Ratikka pysähtyi Hakaniemessä. Nousin kyydistä. Lipuntarkastajat nousivat kulkuneuvoon. Ainakin siinä suhteessa olin ollut onnekas. Kaikeksi varmuudeksi siirryin kauemmas enkä katsonut heihin päin.

Kiva selitettävä Annalle: Sain sakot, kun ajelin ratikassa ilman lippua. Sori, siitä on tullut vähän tapa, että en harrasta heidän lippujaan. No joo, se toinen juttu, vähän paha, siitä asunnosta, ei siitä tullut mitään. En nyt selitä tai selitän ehkä tulevaisuudessa, mikä riippuu niin monesta.

Lopetin siihen älyttömän yksinpuheluni. Äänettömät sanani. Tajusin, että en voi tehdä sitä. Minut on saatu ansaan. En voi tuottaa millään tällaista pettymystä, en tälle Annalle enkä Pasille, en ihmisille, jotka luottivat minuun, joilla on kärsivällisyyttä minua luuseria kohtaan.

Pysähdyin. Otin kännykän esiin. Kiersin takaisin vanhan kauppahallin nurkan taakse pois Hämeentien liikenteen pauhusta. Tekstiviesti, jossa sosiaaliohjaajani toivotti menestystä asuntoasiassa ja pyysi pitämään hänet ajan tasalla ja ilmoittamaan miten siinä kävi?

Hetken peukalo hapuili kännyn päällä ja aioin soittaa, vastata, mutta hain sitten kuitenkin isännöitsijän numeron: Anna Laine. Taas sormi epäröi. Kello ei ollut vielä kolme. Siirryin, vein kännyä mennessäni, se kädessäni kauppahallin rappusille ja istuin ja lähetin tekstiviestin: Asunto ok. Onko avain huomenna soppalassa?

Lähetin sen, istuen, odottaen ja oikeastaan heti känny hälytti: Anna Laine soitti: ”Hei. Päätin soittaa. Kokous on kesken, kun kaksi nikotinistia lähti hetki sitten ulos sauhuille, joten me muut odottelemme heitä. Viestit, että asunto oli kunnossa?”

Nyt se peruu, ajattelin, sysäsin sen sivuun päästä ja puhuin: ”Näin yläkerran asunnon.”

”Anteeksi?” Anna Laine keskeytti.

Aloitin uudestaan. Puhuin ja selitin, puhuimme molemmat ja asia selkeni. Anna Laine toimittaisi avaimen soppalaan tai toinen vaihtoehto, voisin tulla noutamaan sen?

Menin hiljaiseksi.

”Niin?” Anna Laine kysyi.

”Missä se on niin kuin?”

”Tämä kokouspaikka on Aleksanterinkadulla”, Anna Laine kertoi, ilmoitti talonnumeron, osoitteen, kerroksen ja minä toistelin, vaikka en kuunnellut kunnolla. Jouduin pyytämään häntä toistamaan sanomansa.

”Anteeksi kuinka?”

”Aleksanterinkatu? Mikä numero?”

Anna Laine hidasti reippaasti, kertoi pyytämäni numeron, puhuen korostetun hitaasti ja selkeästi, kuvitteli kai, että kirjoitin sitä muistiin sitä mukaa, hengähti välillä, jatkoi kertoen mikä talo se oli, minä se tunnettiin. Joku kirjallinen piiri tai kulttuuriseura oli perustettu juuri niissä samoissa tiloissa, joissa he istuivat parhaillaan.

”Historian siivet havisevat”, hän selitti.

”Niin tekevät.”

Eli saan avaimen häneltä, kunhan tulen hakemaan? kysyin muun väliin.

”Jos se käy sulle”, nainen vastasi.

”Teemmekö jotkin paperit?”

”Kyllä. Itse asiassa, kun nyt katsoin kelloa, joudut ehkä odottamaan viisi minuuttia tai kymmenen minuuttia. Riippuu siitä, mistä asti olet tulossa?”

”Hakaniemestä.”

Valehtelin: ”Olen Hakaniemen hallissa kahvilla.”

”Aivan.”

”Ajattelin kävellä.”

Ajattelin sitä heti, kun tuli puheeksi, että kävisin keskustassa. Matka oli ihan kätevä. Se ei ollut eikä olisi ensimmäinen kerta, kun kävelisin Kalliosta, Hakaniemestä keskustaan. Ajassa se on arvioiden kaksikymmentä minuuttia tai puoli tuntia, riippuu pisteistä mistä minne.

”Me tässä jatkamme kokousta. Eli näemme piakkoin?”

”Näemme. Kuulemiin.”

”Kuulemiin.”

Katkaisimme puhelinyhteyden. Akussa oli neljäkymmentä prosenttia virtaa jäljellä. Numero vaihtui kolmeenkymmeneenyhdeksään ennen kuin soitin Annalle, soppalaan. Känny hälytti kaksi tai kolme kertaa ennen kuin hän vastasi: ”Anna hei, soita myöhemmin uudestaan. Asiakas odottaa.”

”Selvä”, vastasin ja suljin kännykän.

Kättä, käsivartta oli alkanut särkeä. Puudutuspiikin teho oli lopussa. Katsoin valkoista kannatussidettä. Se oli yhä puhdas. Nousin seisomaan. Oliko tarpeen mennä Meri-Haan kautta tervehtimässä Pasia ja Minniä vai ei? Kysyin sitä itseltäni, vaikka olin päättänyt, että menen seuraavaksi suoraan kävellen Pitkälle sillalle ja sen yli isoon kaupunkiin. Kysyn kaikenlaista, vaikka olisin päättänyt etukäteen, mitä teen.

Tuuli tuli meren suunnasta, kun pääsin aukeammalle torille. Meren tuttu haju, hyvä ja huono yhtä aikaa.

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 24.12.2020  

Hyvää joulua. Rauhaisaa aattoa ja pyhiä. Valkeaa aattoa, näin Taavetissa ja Luumäellä ja koko maakunnassa. Odotuksentäyteistä aattoaamupäivää, varsinkin nuoremmille. Aamusta iltaan. Taas keräännymme viettämään perinteisiä menoja ja yhteisoloon läheisten kanssa. Taas sytytämme kynttilät.

Hyvää joulua kaikille. Hyvää joulua kaikille, joilla on työvuoro tänään ja joulunpyhinä. Hyvää joulua koteihin ja liikenteeseen, laitoksiin ja sairaaloihin, kotimaan kolkkiin ja yli maitten ja merien. Hyvää joulua talven luonnolle, puille ja pensaille, jotka keräävät uutta voimaa seuraavalle kasvukaudelle, linnuille, jotka värittävät maisemaa ja sirkuttavat äänellään, jäniksille ja oraville, joiden jäljet tekevät omat polkunsa lumikentille. Hyvää joulua ja joulumieltä kaikille.

 25.12.2020

Joulupäivän aamu valkenee. Teimme kävelylenkin Joukolantietä Linnalantielle, Patteritien risteykseen, Patteritien päästä päähän, Pajatietä Haminan-Savitaipaleen -tien laitaan ja Vallitietä takaisin kotiin. Tiellä oli ohut kerros lunta ja lisää hiutaleita satoi verkkaan ja ääneti. Muutamia kävelijöitä oli liikkeellä meidän lisäksemme ja muutama auto.

Joulupaketeista paljastui lyhtyjä. Tarvitsemme valkeutta. Jokin paketti sisälsi suklaalajitelman, toinen sisälsi tutun näköiset villasukat, jossain oli ristikkolehti ja kolme kirjaa, Helenalle tuli Marie Darrieussecquin Kummitusjuttu ja minulle Markku Envallin Samurai nukkuu sekä John Irvingin Minä olen monta. Lukeminen ei lopu.

Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä on edennyt niteeseen Guermantesin tie 2. Isoäiti kuolee. Lainaan otteen sivulta 34: ”...paljastivat osan himmeää, vuotavaa silmää, jossa kuvastui elimellisten näkyjen ja sisäisten kärsimysten synkkyys. Tämä kuumeinen liikehdintä ei kohdistunut meihin, hän ei nähnyt eikä tuntenut meitä. Mutta jos siinä vain jonkinlainen otus elämöi, niin missä minun isoäitini...”

26.12.2020

Vaihteeksi elokuvakulttuuria. Aattona katsoimme Hyvät, pahat ja rumat ja eilen joulupäivänä Patersonin. Tänään aiomme katsoa jalkapalloa, jalkapallokulttuuria. Kulttuurit muuttuvat. Minusta näyttää, että nykyjalkapallossa pelaajat kaatuvat niin pienestä kontaktista, että sellaista ei olisi edes huomioitu viisikymmentä vuotta sitten. Vai pitääkö minun hankkia lasit?

Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoituksen toinen kirjoituskerta on edennyt sivulle 151. Koko käsikirjoitus on paisunut sivumäärään 325.

Proustin Guermantesin tie 2 on puolivälissä. Helena on samoin puolivälissä David Foster Wallacen Infinite Jestiä.  

Repe(10)

 >>>jatkuu>>>  

AJOIN ohi eli roikuin ratikan kyydissä pysäkin liian kauas. Sen jälkeen harhailin Mäkelänkadun takana pihoilla. Tarkoitus oli oikoa, mutta siitä taisi tulla lenkki. Pääsin kuitenkin viimein oikean rakennuksen luo. Tai se näytti oikealta. Palasin kadunkulmaan, josta näin, että kadunnimi meni oikein. Talon numero oli oikea. Lähestyin porrasedustaa: Rappu A. Niin piti.

Pysähdyin tutkimaan summeritaulua. Olin menossa asuntoon A seitsemän. Taulussa luki siinä kohdalla Liukkonen. Lisäykseksi oli joku vetänyt paksulla, mustalla tussilla suoraan lasiin tai pleksiin nimen päälle ison L-kirjaimen, joka oli haalistunut töhryksi. Oliko sillä erityismerkitystä tai -merkityksiä?

Painoin summeria. En ajatellut mitään. Tyhjensin pääni ajatuksista, vaikka se oli tyhjä ennestään, ainakin tuntui siltä. Odotin. Toivelistani kärjessä oli, että soittooni vastattaisiin. Jännitin asiaa. Olin vastaherännyt, virkeä ihminen ruusuisessa aamunkoissa ja toivoin, ettei minun tarvitsisi synkistellä jatkossa.

Hetki meni ja jännitys rapisi. Totesin, että pelkäämäni masentava ja latistava tapahtui: Soittoon ei tullut vastausta. Ei kaikua eikä vastakaikua. Asunnossa ei ollut ketään. Ehkä illalla? Minun pitäisi palata myöhemmin uudelleen. Kaikki oli ollut liian helppoa tähän asti, sujunut epäilyttävän hyvin. Se tarkoitti, että jossain vaiheessa oli vuorossa vastoinkäymisiä. Meikäläisen kohdalla mikään ei mennyt koskaan ilman niitä, ilman kenkkuilua ja keljuilua.

Painoin uudestaan summeria. En uskonut, että siitä olisi apua, mutta painoin kuitenkin, pitkään. Ehkä se oli yksi kilahdus yläkerrassa, hälytys, kun päästin irti painikkeesta. Ei mitään. Ei vaikutusta. Toiveikas mielialani joutui suoraan pudotukseen. Painoin silti kolmannen ja neljännen ja viidennen kerran summeria. Painoin laskematta, uudestaan ja heti uudestaan ja toivoin toivoton uskoa vailla ja olisin varmaan rukoillut, jos olisin rukoillut.

”Jore.”

Lopetin. Käsi pysähtyi ilmaan summeritaulun eteen. Näin sen. Olin mokannut. Olinko? Olin menettänyt malttini.

En ollut varma vastauksesta, vastaajasta, tämän nimestä, minkä nimen olin kuulevinani, sillä ääni meni säröille. Se johtui joko laitteesta tai ehkä puhuja oli hengästynyt? Bodaaja, joka keskeytti harjoitteensa, kun häiritsin ja häiriköin. Kumma mieleennousema, sillä en kuulu varsinaisiin kuntoilijoihin.

Esittäydyin, kerroin nimeni, asiani ja odotin käsi valmiina oven rivalla, että kaveri, Jore, painaisi avauspainiketta.

”Hetki”, hän sanoi ja katkaisi yhteyden.

”Haloo”, sanoin.

Haloo itsellesi, ajattelin. Harkitsin kaksi sekuntia soittaisinko saman tien uudelleen, mutta tajusin, että se ei olisi paras mahdollinen alku. Se ei olisi sisääntulotoivotus. Käänsin päätä, kun joku tuli takaa ja ohitti minut, nuori mies. Hän astui rappukäytävän alaovelle, aukaisi sen avaimellaan ja vilkaisi minuun.

”Kiitos”, sanoin.

Päästin tyypin edelle ja lähdin kapuamaan portaita hänen perässään.

Asunto numero seitsemän postiluukussa oli nimen päällä harmaa ilmastointiteipin pätkä, jossa luki EI MAINOKSIA. Nimi oli peitetty. Pani ajattelemaan, että asunnon väki piilotteli.

Tietenkään sen ei tarvinnut merkitä sitä. Selityksiä löytyi, vaikka omaan päähäni ei tullut. Olin aavistuksen nolo omasta, asenteellisesta ajatuksestani, vaikka eihän sitä ja siitä kukaan tiennyt. Tiesi vähemmän, kun ei nähnyt meikäläisen naamaa.

Soitin ovikelloa. Tein ylläkön. Miehen ääni kuului ja erottui sisältä. Tarkkoihin korviini otti myös naishenkilön hiljaisempi ja hennompi ääni, mutta en ollut varma. Ovi avautui. Nuori mies, opiskelija, arvasin ja joka toi mieleen oman itseni. Tuollainen julli olisin, jos olisin hänen asemessaan. Opiskelijarenttu. Paitsi että jos minun pitäisi todistaa oikeudessa, väittäisin, että tämä kaveri antoi minulle päihin eilen. Vastikään. Ehe.

Menin syystä hiljaiseksi. Odottavalle kannalle. Tyyppi tarkasteli naamaani ja kantositeessä olevaa kättäni. Kysymysmerkkejä ilmassa. Kävi mielessä, että hän luuli ehkä, että tulin hakemaan häneltä korvausta, että olin jäljittänyt hänet, etsinyt käsiini.

Säikähdin sitä, mihin olin työntänyt tai työntämässä pääni. Aioin kääntyä ympäri, mutta pelkäsin kääntää selkäni tälle näin.

Kaveri oli ilman paitaa, farkut jalassa, paljain jaloin.

”Anteeksi”, sain sanottua. ”Repe. Soitin äsken alaoven summeria. Naapuri päästi mut rappuun. Anteeksi, jos olen häiritsemässä.”

”Ei mitään”, kaveri vastasi. Jore.

Hän pelasi niin kuin ei tuntisi minua, kuin emme tuntisi toisiamme. Ääni oli sen. Jumankauta. Ja kaveri tunsi minut, mutta ei tiennyt, mikä tässä oli takana? Hän oli toinen hölmistynyt tässä luomakunnassa, ymmällään.

”Sä olet Jore?” kysyin.

”Olen.”

Jore ei pyytänyt minua sisälle. Hän ei tehnyt elettäkään siihen suuntaan. No, ehkä en olisi tehnyt sitä itsekään hänen tilallaan. Hän ei väistynyt sivuun ovelta, vaan päinvastoin tukki sen tarkoituksella.

”Tulin katsomaan sitä vapaata huonetta”, kerroin uudestaan.

Olin mielestäni maininnut sen kertaalleen, alkuun, mutta en ollut enää varma. Sitä paitsi, tajusin siinä seistessäni, että tämä oli turhaa. En ollut todella menossa asumaan kenenkään sellaisen tyypin kanssa samaan soluasuntoon, jolta olin saanut päihini. Silkka itsesuojeluvaisto pisti vastaan. Puhuin sitä silti, vanhaa soosia, kertaalleen lämmitettyä, vaikka jollain tasolla mieli käskytti minua toimimaan ja pyörtämään ympäri. Puhuin siis, jatkoin, vaikka tämä oli pään hakkaamista seinään. Oliko se takana, että minun piti näyttää jollain tapaa yritteliäältä verrattomalle sosiaaliohjaajalleni, Annalle, hänen silmissään ja että yritin tosissani, tein kaiken voitavani, mutta minkä tein, jos olosuhteet hankasivat vastaan.

”Ai niin, joo”, Jore vastaili, epäluuloisena ihmetellen, mitä kaikkea.

Hän päästi vastahakoisesti irti oven kahvasta, peruutti ja minä siirryin eteisen puolelle. Kaksi tappelukukkoa vastakkain. En kääntänyt Jorelle selkääni. Linda tuli avoimesta ovesta eteiseen pelkissä pienissä, vaaleanpunaisissa nimettömissä, rinnat paljaina. Oletan, että suuni loksahti auki.

”Hei!” hän sanoi ensimmäisenä. Kuin ei mitään.

Näin hänet tässä ensimmäisen kerran näin rinnat paljaina. Huh. Reilu juttu. Olin nähnyt hänet siinä asussa, että hänellä on ollut ohut t-paita tai yöpaita päällä, ilman rintaliivejä ja jolloin törhöttävät nännit erottuivat kiihottavina, kankaita puhkovan kiihottavina. Tajusin, että olin ollut monta kertaa kiihottunut nähdessäni hänet, vaikka en ollut myöntänyt sitä itselleni. Ei, myöntämisestä ei ole kyse, vaan siitä, miten se nyt on, että en ole korostanut sitä asiaa tai olen pyrkinyt käyttäytymään. Hillitsemään mielihaluni. Yleensä olen ollut sellaisessa altavastaajan tilanteessa, tullut kinumaan yösijaa ja silloin ei sopinut oikein ruveta lähentelemään tätä hyväntahtoista ihmistä, joka ymmärsi lähimmäistä eikä käännyttänyt häntä oveltaan.

Pitkä selitys. Enemmän sellaista hyvien ystävien välistä yhteyttä.

”Hei”, vastasin.

Tajusin ja kysyin mielessäni samassa lyhyessä hetkessä monta eri asiaa, monta eri asiaa yhtä aikaa lävisti pään eri kulmista: Oliko pariskunta ollut rakastelemassa, kun soitin ovisummeria? Olinko keskeyttänyt heidän aktinsa? Oliko Linda tekemässä keikkaa vai oliko tämä jotain muuta? Seurustelivatko he kaksi?

”Muutatko sä tuohon pikkuhuoneeseen?” Linda keskeytti ajatukseni. Hän oli kuullut puheemme. Totta kai. Hän oli nokkela, viisas, ymmärtäväinen ja kuten olen sanonut hän oli hieno ja ihana ihminen, naisten parhaimmistoa.

Linda ei ujostellut eikä peitellyt rintojaan. Hän oli tarkoituksella siinä niin, kelteisillään. Se oli tämän Joren takia. Vaikka en nähnyt mitään muuta kuin iki-ihanan, melkein alastoman Lindan, näin silti Joren murjottavan.

Linda ei ollut koskaan peitellyt itseään katseiltani, mutta hän ei ollut varsinaisesti esitellyt kroppaansa, sulojaan. Minun takiani ei tarvinnut. Ajattelin jotenkin niin. Linda ei ollut nytkään hämillään, luonnollinen, kenties kiusoitteleva, mutta se ei kohdistunut minuun.

Anna minun kokea rakkautta hänen taholtaan, mutta ei ylenkatsetta.

Ihmisen päässä kulkee kummia lauseita. Niistä on pääsemättömissä.

”Muutatko?” Linda kysyi uudelleen, kun meikäläisen hihna luisti ja savutti.

”Tarkoitus on?” vastasin.

”Mä olin huolissani. Miksi et ole tullut käymään?”

Erikoinen sanavalinta, kun otti huomioon.

Näin pitkälle ajatus ui ennen kuin kurvasin sen toisaalle: Linda ei ollut perillä tapahtuneesta muilutuksesta, käsittelystä. Hänelle ei ollut tiedotettu. Jore ei ollut pitänyt siitä ajatuksesta, vaan Lindalta piti pimittää tällaiset radikaalit temput.

Sanoinko, että Linda on, oli luonteva ja ujostelematon. Kyllä, mutta ei hänkään huomannut kaikkea tai huomannut ennen kuin nyt vasta, että minulla on käsi kantositeessä.

”Mikä käteen on käynyt? Oletko sä kaatunut?”

”Niin voi sanoa.”

”Miten se tapahtui? Missä sä teloit tuon?”

Epäilikö ihanainen Linda jotain? Yritin olla katsomatta Jorea siinä sivussa ja puoliksi edessäni. Olimme kaikki kolme ahtaasti ja kankeasti asunnon pienessä eteistilassa ja Lindan takana oli ovi auki ilmeisesti heidän huoneeseensa ja jossa otti silmään petaamaton sänky sen näköisenä, että siitä on noustu vasta.

”Kompuroin rappusissa.”

”Et kompuroinut. Sä oot saanut selkääsi?”

”Aiheesta. Se on ohi ja unohdettu.”

Puhuin tämän tiedoksi Jorelle. En halunnut, että hän saisi päähänsä antaa minulle uudestaan kyytiä. En ollut siinä kunnossa, että olisin voinut panna vastaan tai en ollut sitä lajia sankari tietenkään muulloinkaan. Varsinainen onnettomuus koko mies, jos ajatteli, että tässä tulisi käsirysy ja Jore tekisi niin kuin olisi hänen kannaltaan järkevintä ja kolhisi kipeää kättäni. Mikä olisi palaute, jos palaisin vielä tämän vuorokauden puolella otille ja käsi olisi entistä pahemmassa jamassa? Mihin vastaanotolle ne työntäisivät minut? Suoraan hermoparantolaan. Tämä heppu tarvii uuden latingin.

”Jore on mun ukkoni”, Linda esitteli.

”Selvä.”

Tarjosin väärää kättä. Jore hyväksyi kädenojennukseni.

Avo- vai aviomies, ajattelin, vaikka sillä ei ollut merkitystä. Olin yllättynyt, mutta sekään ei ollut minun tapauksessani uutta. Elämä kokonaisuudessaan on minulle yllätys. Olin ikuinen hämmästelijä, jonka suu on jäänyt pysyvästi auki syntymästä asti.

”Käyn vessassa”, Linda ilmoitti.

Hän meni ja Jore tointui hieman. Hän kysyi oliko minulla avain huoneen oveen?

”Ei”, sanoin. ”Ajattelin, että se voi olla täällä asunnossa?”

”Ei ole ja ovi on lukossa.”

”Ymmärrän.”

Seisoimme molemmat vieretysten, veljellisesti ja tuijotimme lukollista ovea. Kokeilin kääntää ovenkahvasta. Ovi ei auennut. Ei niin.

”Yrittäkää käykö meidän avain”, Linda korotti ääntä vessan puolelta.

Jore kävi pariskunnan huoneen puolella. Näin paremmin sekaisen, myllätyn sängyn ja joitain kalusteita, joita jalkalamppu valaisi. Hämäryydestä päätellen verhot olivat edessä.

Avain ei pelittänyt. Ei kuulunutkaan.

”Mitäs nyt?” mietin ääneen.

Jore kohautti olkiaan.

Vessa kohisi. Linda tuli takaisin, rinnat yhä paljaina ja vaistosin Joren naamanilmeestä, että hän olisi halunnut ja toivonut, että Linda vetäisi viimein paidan tai rintaliivit päälleen.

Kysyin mielessäni, miten hän suhtautui ja otti sen, että Linda jakoi työkseen persettä? Tai hankkeeksi, sillä prostituutiota ei hyväksytä Suomessa työnä vielä. Vai pätikö se enää? Onko jonkin humalaputkeni aikana päätetty toisin, päädytty toisenlaiseen, vapaamielisempään ratkaisuun? Merkityksetöntä. Olennaista oli tai ajattelin siis potiko herra Jore mustasukkaisuutta vai ei?

Kysy, tokaisin hiljaa itselleni. Jos olet niin utelias, niin mikset kysy? Pidin suuni.

”Huone on ollut kaksi viikkoa tyhjillään”, Linda tiesi. ”Käy yläkerrassa katsomassa. Luulen, että se on samanlainen kämppä.”

”Aivan”, nyökkäsin. Piti olla Linda ennen kuin se välähti.

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 22.12.2020  

 Jos löytyisi tietokoneliimaa, kiinnittäisin rastin blogin hallinnan komentoon: Älä tilastoi omia käyntejä blogissa. Nyt rasti ei pysy tai se pysyy kännyköissä ja applen laitteissa, mutta läppäreissä ei, vaikka niissä on viimeisin windows 10 -käyttöjärjestelmä. Muistelen windows xp: tä. Jos voisi, valitsisin sen. Käyttökokemusten perusteella.

Viikonlopun jalkapallovaihtelun jälkeen palasimme eilen lukutuokioksi sohvalle. Viiden tunnin tovi. Katkelma isällistä kommenttia Proustin Guermantesin tie 1 -kirjasta, sivulta 188: ”...vaikka ryhtyisitkin kirjailijaksi. Sillä näenhän minä, ettet sinä muutakaan tule tekemään. Kyllä sitäkin voi pitää kunniakkaana elämänurana, vaikkei se minusta parhaalta ratkaisulta tuntunutkaan...” ja sama kirja ja sivu fiktiivisen Marcelin mietteitä: ”...muuta syntynyt kuin tyhjä arkki, vailla kirjoituksen piirtoakaan, vääjäämätön kuin se pakollinen kortti jonka tietyissä peleissä aina...”

Eilen olimme kaupassa sekä aamulla heti, että myöhemmin päivällä. Totesimme, että muutkin ovat liikkeellä. Joulu teettää kiirettä. Kiireestä rauhaan.

 23.12.2020

Joulun jännitysnäytelmässä sataa viime hetken lumi. Sääennusteiden perusteella oli toiveissa, että aamulla maa olisi valkoinen ja olihan se. Säähaltia ripotteli lahjapussistaan lumen hohtavia höytyviä maan piiriin. Pientä pakkasta.

Varhain kauppa-asioilla. Torilla oli useita kojuja. Vilkkaampi keskiviikko kuin yleensä.

Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoituksen toinen kirjoituskerta on menossa sivulla 132. Käsikirjoituksen koko pituus on 323 sivua. Muutoksia on edessä ja tulossa. Joudun miettimään myös juonellisia seikkoja, en pelkkää tekstimuotoa. Arvioin, että minulla kuluu tässä toisessa kirjoitusrupeamassa joulukuu loppuun ja tammikuu.

Repe(9)

 >>>jatkuu>>>  

TALLILLA on aina hyvä ja rattoisa tunnelma. Se ei pettänyt nytkään. Katsoin kaihoten omia, Pasin seinustalle koukkuun nostamia kokohaalareitani. Ne odottivat sitä hetkeä, kun voisin pukea ne taas päälle. Tekisin sen ja muuttuisin samalla uudeksi ihmiseksi. Pasi olisi voinut rytätä haalarini takaisin muovipussiin, pakata ne valmiiksi sitä varten, että hakisin ne pois, mutta haalarit olivat nyt seinustalla kuin hienona vihjaisuna, että minulla on paikka tässä erikoisessa työpisteessä ja -yhteisössä. Meidän kahden lisäksi kaverina oli nyt myös vahtikoira, joka pysähtyi tallin ovensuuhun ja pysytteli siinä. Ehkä näkymä ja auton, bensan, öljyn, kumin ja minkä kaiken luonnottoman haju pelotti eläintä ja se pysytteli siksi lähellä uloskäyntiä? Eläin. Minnin kohdalla ei voi puhua villieläimestä. Pelkkä eläin. Mutta koira on silti aina kymmenen kertaa enemmän eläin kuin ihminen. Eikä ihminenkään ole päässyt kokonaan irti biologisesta perimästään, muinaisuudestaan isona apinana.

Volvoa ei näkynyt enää, mutta Corolla oli sisällä.

”Etkö sä kuullut, että se käy välillä kolmella pytyllä?” Pasi sanoi.

”En.”

En ollut kuullut ja tajunnut. Eli sitä Pasi siis kuunteli silloin aamupäivällä niin kärsivän näköisenä. Se ei koskenut yhteydenpito-ongelmia. Minulla ei ollut vielä tätä kännykkää, mutta nyt oli, vaikka ei vielä Pasin numeroa.

”Mä soitan sulle. Saat samalla numeron. Kerro mihin numeroon mä soitan?”

Kerroin. Pasi painoi puhelun menemään ja jäi katsomaan minua. Koominen näky: Iso mies ja vaivainen kännykkä tämän isossa, rasvaisessa, mustaksi tahriintuneessa kädessä. Isokätiset ja isot miehet osaavat olla myös varsin siroja liikkeissään, myös sormistaan. Ei uskoisi ennen kuin näkee.

Kännykkä soi.

”Saat sä näpelöityä sitä yhdellä kädellä?”

En vastannut, koska koko huomioni meni kännykän käsittelyyn. Laskin sen lopulta lavuaarin reunalle ja räpläsin siinä.

”Unohditko sä avaimen?” tuli seuraava kysymys.

Huvitti: ”Onko se niin selvää mun kohdalla?”

”On.”

Sain talletettua Pasin numeron. Soitin hänelle ja Pasi kuittasi sen ja tallensi numeroni.

Säikähdin, kun oma känny soi heti uudestaan. Luulin toivuttuani väistämättömästä tärähdyksestä, että Pasi kokeili tuliko numero oikein, mutta se oli Anna.

”Anna tässä hei.”

”Hei”, vastasin. Jännittyneenä, ilahtuneena, moninaisten tunnetilojen vallassa. Koskiko soitto työkkäriä vai oliko tämä muistutus siitä, että minun piti soittaa hänelle heti, kun selviäisin työvoimatoimistosta varatakseni ajan?

”Siitä asuntoasiasta”, Anna sanoi.

”Niin?”

Emme olleet puhuneet mistään asunnosta. Emme olleet päässeet niin pitkälle aamupäivällä, ensimmäisellä, pikaisella ohimennenkäynnilläni, mutta Anna oli ilmeisesti järjestellyt ja tutkinut asiaa omin päin. En ihmetellyt sitä, vaan ihailin. Vau.

”Sä olet ollut asunnoton keväästä asti. Lukee sun papereissa. Tai eihän nämä mitään papereita ole, mutta näin on. Vai pitääkö paikkansa?”

”Pitää. Pitää paikkansa.”

Pasi seisoi liikkumatta ja tarkkaili minua. Corollan konepelti oli pystyssä hänen takanaan. Ja toinen, Minni, seurasi ja kuunteli myös yhtä tarkkana, suu auki, kieli roikkuen, kuin hymyillen, valmiina ja lähtövalmiina. Koira ei ollut asettunut aloilleen. Se koki ja tunsi kai, että olemme pikapuoliin lähdössä. Se tulkitsi meidän ihmisisäntien ilmeitä ja mielialoja ja hajuja tietenkin.

Annalla oli minulle puhelinnumero, jonne voisin soittaa.

”Niinkö?” kysyin. Tyhmästi, ymmärsin perään.

Naurua luurin päässä.

”Annanko?” Anna kysyi. Minun päässäni meni heti siihen sopiva, hullu hokema koulusta, ruotsintunneilta: Annas klara panna.

Piti ponnistella, että pystyin puhumaan: ”Kiitos. Ilman muuta. Katselen kynää.”

”Laitan viestin sulle.”

”Selvä. Hienoa.”

”Totean, että tämä ei ole varma asia. Ei vielä. Soitin kaimalle ja hän vastasi, että tarkistaa tilanteen, mutta hänellä on muistikuva, että jokin yhden ihmisen soluasunto, -huone olisi vapautunut tai vapaana.”

”Niin, mikä tämä juttu on?”

”Tarkoitat henkilöä? Anna Laine. Kaima, mutta ei sukua. Hän on projektisihteeri. Älä kysy missä. Saat numeron ja tavoitat hänet sieltä. Korostan nyt, että mietit, mitä puhut hänelle. Oikeat sanat.”

”Ymmärrän.”

Olen kuullut sen ennenkin: Oikeat sanat avaavat ovia.

”Aikamääristä en tiedä. Se voi olla niin, että asunto löytyy kuukaudeksi kerrallaan. En tiedä, miten sä suhtaudut siihen, kelpaako niin lyhytaikainen vuokrasuhde?”

”Kelpaa. Totta kai.”

Se selvä, joten sovimme toisen asian, soppalanajan alustavasti huomiselle. Kello kaksitoista.

”Sopiiko silloin?”

”Sopii mainiosti.”

”Kävit työvoimatoimistossa?”

”Kyllä. Onko tullut? Onko sieltä tullut tietoa?”

”Ei vielä. Voin tarkistaa.”

”Kiitos.”

Puhelu päättyi. Suljin kännyn ja lähdin, oli kummallinen pakko lähteä kävelemään ja tein epämääräisen ja -muotoisen lenkin tallissa sisällä. Väistelin seiniä ja esteitä ja esineitä. Kahden auton tallissakin pystyy kävelemään, mutta se on samanlaista liikehdintää kuin eläimillä häkeissä. Taas piti oikein miettiä ja käskeä mielessään jalkojaan, että sai ne seisahtumaan.

Pasi nauroi: ”Mikä sulle tuli? Toi soittoko?”

Katsoin Minniä, joka vastasi katseeseen, suu auki, äänettömästi naurava koira ja sitten Pasia, jonka maha meni hytkyen laineina kireän t-paidan alla. Njaana taputtaa aina mielellään mennessään omistavasti Pasin mahaa. Jaana on riemuissaan ja huvittunut siitä. Se saa hänet nauramaan epäuskoisena: Kuinka jollain voi olla noin iso maha? Pasi on raskaana. Mies raskaana on uuden riemun aihe. Pasi kantaa lasta.

”Huu”, sanoin. ”Pitää puhaltaa. Olen ehkä saanut asunnon.”

”Hienoa. Niin sitä pitää.”

”Mulla on numero, jonne pitää soittaa.”

”Huomasin tai kuulin. Joku nainen?”

”Anna. Anna on mun uuden sosiaaliohjaajan nimi, uskomaton nainen ja uskomattoman hyvännäköinen. Hänellä on joku tuttu tai yhteys: Anna Laine. Soitan hänelle. Mulla on numero.”

”Nyt. Soitat varmaan nyt?”

”Jos sopii?” kysyin. ”Jos mun pitää lähteä heti, niin sä hoidat varmaan Minnin?”

”Mistä mä maksan sulle?”

Pasi virnuili. Tämä oli hänen huumoriaan.

”Kai sä haluat mut niskoiltasi?” kysyin. Leikittömästi. Totisena.

Pasi vakavoitui myös: ”Joo. Soita ja käy. Me lähdetään tästä kohta Minnin kanssa. Auto on sille jo tuttu.”

”Niin.”

Menin ulos soittamaan. Siinä oli enemmän tilaa harhailla. Projektipäällikkö Anna Laine. Hän ei ollut sihteeri, vaan päällikkö. Insinööritoimiston ihminen, joka hoiti sivutöinään muutamien osakuntien asuntojen isännöintiä.

Anna Laine ilmoitti olevansa kiinni päätyössään, mutta hän oli ottanut itselleen esille sivuun työpöydälle tiedon yhdestä vapaasta soluasunnosta. Kaksion pienempi huone. Isompi on pariskunnille ja pienempi yksinäisille opiskelijoille.

”Opiskeletko sä jotain?” Anna Laine kysyi.

Jännityin. Kireä ja hermostunut tunne nostatti pikahien niskaan. Ajatukset ravasivat päässä. Mitä Anna, sosiaaliohjaajani oli kertonut? Hän ei ollut evästänyt minua siitä, mitä hän oli kertonut ja paljastanut tälle isännöitsijälle, mutta todennäköisesti jotain hyvin mitätöntä. Sosiaaliohjaajan ei kuulu eikä pidä jakaa tietoja asiakkaastaan. Asiakkaistaan. Eiköhän se ole sääntö numero yksi?

”En”, vastasin viiveellä.

”Niin mä vähän ajattelin.”

Heittäydyin: ”Henkilö joka soitti puolestani, on sosiaaliohjaaja.”

”Tiedän, mutta olen kiinnostunut enemmän vuokralaisesta. Takaako soppala sun vuokranmaksun? Oletan, että takaa?”

”Samoin. Oletan”, sanoin. ”Voin varmistaa sen.”

”Puhumme kuukauden koeajasta. Tämä on vajaa kuukausi, mutta se on ota tai jätä.”

Anna Laine piti sen pituisen tauon, että olisin voinut sanoa siihen oman sanani, mutta en puhunut mitään. En tiennyt, miten tämä kulkee tästä eteenpäin? Vai tyssäsikö? En tiennyt olinko mokannut jotenkin, tehnyt tyypilliset? Olisiko minun pitänyt valehdella ja sanoa opiskelevani? Luultavasti olisin jäänyt kiinni siitä heti? Eli ei, minun ei kuulunut puhua eikä väittää perättömiä.

”Annan sulle osoitteen”, Anna Laine jatkoi.

Huoahdin. Uskalsin taas hengittää. Osoite ei ollut tuttu, mutta oli kuitenkin jollain tapaa.

”Se on Vallilaa”, Anna Laine selitti kysymättä. ”Mäkelänkadun sivukatu. Jos sä olet perushelsinkiläisiä, sä tiedät varmaan Mäkelänkadun?”

”Tiedän.”

Lisäsin mielessäni, että olen paljasjalkainen helsinkiläinen, mutta en halunnut sekoittaa ja puhua liikaa.

”Löydätköhän sä sinne?”

”Enköhän. Onko siellä joku paikalla?”

Anna Laine selitti, että hän ei ehdi näyttää asuntoa minulle. Asukas, joka on asunut siinä huoneessa aiemmin, on muuttanut pois.

”Ymmärrettävästi”, sanoin. Sen verran.

Anna Laine jatkoi: Kaksion isommassa huoneessa on asukkaat, pariskunta ja he joko ovat paikalla tai eivät. Anna Laine epäili, että koska huoneiston ovissa on lukot, pois muuttanut vuokralainen on laittanut todennäköisesti oven lukkoon. Hän ei tiennyt oliko tämä jättänyt vara-avaimen soluun?

”Niinkö?”

Anna Laine puhui ja minua pyörrytti: ”Jos kiinnostaa, voit käydä paikan päällä katsomassa ja kokeilemassa, pääsetkö käymään asunnossa, siis tänään, puhun tästä päivästä. Mä pääsen irtautumaan huomenna sen verran, että vien asunnon avaimen sun sosiaaliohjaajalle, jos sovimme niin? Miltä kuulostaa?”

”Hyvältä”, vastasin.

”Okei. Käy asunnolla. Tee niin. Ota sitten yhteyttä minuun, mutta sanotaan, että mieluummin kello kolmen jälkeen. Mulla alkaa palaveri kymmenen minuutin päästä enkä vastaa tuleviin puheluihin silloin muuten kuin pakottavissa tilanteissa. Poliisi tai palokunta.”

”Poliisi tai palokunta”, toistin.

”Sisäpiirivitsi.”

”Aivan.”

En ymmärtänyt, mutta sillä ei tainnut olla merkitystä. Ei minun kannaltani, ei minun puolestani.

”Lähden tästä kokeilemaan onneani.”

”Saanko kysyä sun ikääsi, että saan vähän taustaa: Minkä ikäinen sä olet?”

”Kahdenkymmenenkolmen.”

”Siinä tapauksessa palaa koulun penkille. Annan tällaisen neuvon kaikessa ystävyydessä.”

>>>jatkuu>>>