Kaunis kesäpäivä

tiistai 30. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

    













Teimme poikkeuksellisesti iltakävelyn hämärissä. Kännyyn tuli viesti saapuneesta paketista: Odotetut toppahousut, jotka ovat reissanneet viikon ajan jostain Pohjanmaan perukoilta ensin Helsinkiin ja sieltä Luumäen Taavettiin. Housut sopivat, siitä hyvä eli ei tarvinnut paketoida uudestaan ja palauttaa. Nyt netissä seuraavat tarjouksina toppahousut. Marraskuun viimeinen päivä 2021. Se jää historiaan niin kuin kaikki ohitetut päivät. Eilen väitin Terveisiä Taavetista -postauksessa, että kirjallinen nykysuuntaus on sanavuolaus ja -runsaus. Jos tämä pätee, minun pitää ottaa omat, toistaiset kaunokirjalliset yritelmäni pelkkinä synopsiksina ja jotka siis odottavat loppuun kirjoittamista. Uusia versioita vanhojen rinnalle. Harakat tulivat kuvattaviksi eilen puolen päivän aikaan, keikkuivat tuulessa männyn yläoksilla. Kuvatausta jäi syksyisen harmaaksi tai platuksi.




maanantai 29. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

    











Huomenta. Musta rusakko kyyristeli valkoista lunta vasten tien toisen puolen ojassa, kun katsoin aamulla ensimmäiseksi ulos ikkunasta. Jotain kalvettavaa se löysi sieltä, palasi tielle ja loikki hiljalleen tienristeykseen ja kääntyi näkymättömiin lehdettömien omenapuunrangan ja kriikunapensaiden taakse. Seitsemän ja puoli astetta pakkasta. Euroopassa, Englannissa ja muuallakin samalla leveyspiirillä on satanut viikonloppuna lunta. Arktinen polaaripyörre vallitsee. Ilmavirtaus käy koillisesta jäämeren jäätiköiltä. Mietin muotia ja varsinkin kirjallista sitä. Muutama vuosi tai vuosikymmen sitten tavoite oli käyttää niukkaa kieltä, ladata vähempiin sanoihin enemmän, mutta tämä suuntaus kesti vain aikansa ja tekstiä on alettu ja saatu koristella jälleen, lisätä ja lisätä sanoja kansien väliin. Tietenkin kirjailijat, kirjoittajat suosivat luontaisesti ja omaa tyyliään milloin mitäkin, mutta tendenssi taitaa olla, että kirjat käyvät paksummiksi. Ne lihovat niin kuin elintasoihmisten käy tässä yltäkylläisessä maailmassa.



sunnuntai 28. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   











Harakat viihtyvät tien toisella puolella olevassa männyssä, joka puu toimii meidän silmämääräisenä tuulimittarinamme. Asvaltissa, männyn alla on valkoisia ulosteläimäreitä, oli ennen lumia, joten tiesimme siitä, että linnut viihtyvät siellä oksiston suojassa. Helena sai napattua tämän kuhertelevan kaksikon tähtäimeensä. Minä pääsin puolestani perinteiden ääreen, kun luin Lawrence Durrellin romaania Tunc. Tätä kappaletta, eksemplaaria ei ole kukaan lukenut minua ennen kannesta kanteen. Kun tekstiä oli lukematta kolmasosa, tuli vastaan ensimmäinen aukaisematon sivu. Ahaa. Otin hedelmäveitsen käteeni ja selasin kirjan läpi loppuun asti ja auoin ehkä kaksikymmentä vielä yhdessä ollutta, leikkaamatonta sivua. Tämä painatustapa on ollut normaalia käytäntöä vuosisata sitten eikä näemmä tarvitse mennä edes niin kauas historian hämärään. Meidän på svenska Tunc on painettu vuonna 1968.






lauantai 27. marraskuuta 2021

Tiikerintalja(26)

  >>>jatkuu>>>  












Kun he ovat naputtaneet lyhyin nauloin ensimmäisen kourunpätkän laudat sieltä täältä yhteen, he laskevat kourun pään hellästi ojamonttuun. Kentucky-Joe lisää kahden nyrkin kokoisen kiven painoksi pitämään päätä aloillaan. Kourun vapaa pää nousee siinä vaiheessa kaarella ylös montusta sivuun penkalle ja Joe virittää lyhyen liisteen ojan yli niin, että kouru nojaa sen varaan. Laudan kolme erimittaista päätä lepäävät ojan penkalla ja he valikoivat niille sopivia jatkoja.

Larry olettaa ensin, että he panisivat joitain riepuja lautojen liitoskohtiin tilkkeiksi, mutta kun niin ei tehdä eikä tapahdu, hän tulee ajatelleeksi, että Joen tarkoitus on antaa veden hoitaa sen puolen. Tukit ja laudat eivät ole kuivuneet täysin, mutta ne turpoavat kyllä entisestään, kun vesi virtaa tai seisoo lautakourussa ja kastelee puun läpikotaisin.

He tekevät ensimmäisen jatkon. Alkuperäisen kourun perässä keikkuu pitkä kourunsojo lisää. Larry on jo selvillä, miten työvaiheet tapahtuvat ja nostaa ja kannattelee kourua ilmassa, kun Joe vetää ojan yli olevan liisteen pois välistä ja uusi salaojan osa painuu omalla painollaan alas kaivantoon. Joe asettelee sitä ja varoo samalla ravistamasta maata ja muroa tasaiselle ojanpohjalle. Larry siirtyy kauemmas pois tieltä sitä mukaa, kun Joe lähestyy häntä. Kun kourun pää on hänen käsissään, Joe asettaa liisteen poikittain ojan yli ja Larry laskee kourun sen varaan ja he alkavat valikoida jatkolautoja. 

Katatko sä tämän jollain?” Larry kysyy. ”Ainakin pihatien kohdalta. Niinko silta?”

Peitän maalla”, Kentucky-Joe vastaa. Hän ei katso päin. ”Ajattelin, että laskemme ensin tämän salaojan pohjan ja kattaa sen vasta sitten.”

Larry nyökkää, vaikka ei ymmärrä. Mitä ihmettä. Jos oja luodaan tästä umpeen, silloin siinä on vain tällainen kourumainen lautahökötys. Sekö on salaoja?

Mistä tämä salaoja on peräisin?” hän kysyy, sen verran ja Joe vilkaisee hatunlierin alta.

Päivä paistaa niin kuin se tekee tähän aikaan vuodesta. Ei ole kaikkein järkevin ajankohta tällaisille raskaille ulkotöille katottomalla ja suojattomalla aromaalla. Maa itsessään hohkaa kuumuutta, vaikka se ei polta sentään saappaiden paksujen anturanahkojen läpi.

Näitä on ollut läpi historian”, Kentucky-Joe vastaa. ”Antiikin ihmiset tekivät vesijohtoja kivestä.”

Ja löivät kepillä kallioon, jolloin siitä alkoi virrata vettä”, Larry lisää. Hän hörähtää. Kyllä hän hallitsee tämän verran Raamatun tarinoita. Hän ei tiedä kuitenkaan antiikin ihmisistä eikä ole kiinnostunut heistä. Nämä ovat jotain niitä merentakaisia juttuja, mutta niinhän Joekin on. Vai onko Joe arktisilta alueilta lähempää pohjoisnapaa?

Kalliosta vettä”, Joe nyökkii. ”Vesi löytää suonet.”

Hän katsoo ja valikoi lisää sopivia lautoja ja keskittyy siihen. Niiden pitää olla ehjäreunaisia. Sen Larry on huomannut jo. Lisäksi Joe on tarkkana lautojen pituuksista.

Ojanteko sujuu loppujen lopuksi nopeasti. Se ei ole edes erityisen raskasta työtä. Vain kumarassa olo ja se, että aurinko pääsee paistamaan selkään, koettelee voimia.

Kun he pääsevät hiekkarintuuksen alle, Kentucky-Joe jää arvioimaan kertynyttä salaojaa ja nousua altaalle. Hän katsoo Larryyn silmät näkymättömissä varjossa: ”Onko se kanojen aika?”

Larry pyyhkii hikeä päästään: ”Taitaa olla.”

Hän arvioi ja luuli, että he tekisivät tämän kourunpohjatyön tänään valmiiksi asti, mutta näemmä ei. Jäljellä ei ole montaa yardia. Yhdet pitkät laudat ja sen jälkeen sovituspätkät.

Joe pudottaa takamuksensa hiekkakasan päälle. Hän päästää itsensä putoamaan rennosti alas. Se ei ole mitään, vaikka ei aivan miehen tapaista, mutta seuraavaksi suomalainen kallistaa itsensä maahan kyljelleen. Hän sulkee silmät.

Hei”, Larry sanoo, sillä tämä näky on hieman outo. Huimaako miestä?

Niin varmaan, sillä seuraavaksi Kentucky-Joe avaa silmät, räpyttelee niitä niin kuin niissä olisi roskia, kääntyy istumaan, tarttuu pudonneeseen hattuunsa ja läiskii siitä hiekat pois.

Mies tuli kaukaa”, hän sanoo hatulle.

Kuinka?” Larry kysyy. Hänestä tuntuu hetki hetkeltä enemmän, että Joe on kerrassaan päästään vialla. Seonnut. Hänen touhunsa eivät ole enää täysipäisen tekosia. Ovatko olleet pitkään aikaan? Sekin areena-hanke. Mitä sellainen tarkoittaa? Cal Habbard on mennyt siihen mukaan, mutta ehkä enemmän sen takia, että Habbard taitaa luulla ja epäillä, että outo suomalainen on keksinyt ja älynnyt jotain sellaista, mitä paikalliset eivät ole tajunneet?

Säikähditkö?” Joe kysyy.

Larry ei vastaa.

Otin lukua ja palasin”, Joe jatkaa. ”Ei mitään vakavaa.”

Eikö? Larry epäilee. Hän katsoo ojaa, vesialtaan seinää siinä ylempänä, mutta enemmän hän huomioi silmäkulmastaan tätä naapuriaan. Joe istuu yhä, mutta nousee viimein jaloilleen.

Liian pitkiä päiviä”, hän murahtaa.

Huomenna sitten?” Larry kysyy.

Niin. Jos sinulle vain sopii?”

Vain käy se. Aamua vai iltaa?”

Ilta voisi olla hyvä. Sinä tulet sitten omia aikojasi?”

Niin. Näen, kun olet työmaalla.”

He tarkastelevat molemmat ojatyömaata, joka noudattaa melko tarkkaan viereisen tien suuntaa. Jos ojaa jatkaisi samaa linjaa se menisi Larryn talon ja piharakennusten ohi. Nyt, kun he tarkastelevat näkymää täältä käsin, Larry toteaa, että hänen oma pihakaivonsa on kutakuinkin linjassa tuoreen ojaviillon kanssa.

Siinä on sinulle myös vesiliittymä”, Joe sanoo. ”Sun ei tarvitse päättää mitään. Se on varaus.”

Kentucky-Joe on puhunut tästä aiemmin, mutta ajatus ei ole lämmittänyt Larryn mieltä. Mikä tarve hänellä on saada toinen vesiyhteys, kun hänellä on vettä omassa kaivossa?

Kunhan se ei kuivuisi, hän ajattelee ja huolehtii. Se, että Joe on kaivanut ison vesisuonen esiin ja padonnut itselleen kaivoaltaan hiekkaharjun kylkeen, saattaa vaikuttaa muiden alueella olevien kaivojen vedentuottoon.

Et ole ajatellut?” Joe kysyy.

En. Näkee sitten.”


Kentucky-Joe makaa selällään pitkänään tuvan kovalla lautalattialla. Huonetila on pieni, joten hän ylettää halutessaan koskemaan nousematta lieden rautajalkaa. Jos hän kurottaa toista kättä, se tavoittaa ja haparoi makuuhuoneen tai -alkovin ovipieltä tai keinutuolia, joka on myös siinä vieressä. Hän painaa välillä sen kaarevaa jalasta ja tuoli keinahtelee edestakaisin kuin kätkyt. Joe katsoo ja laskee kattolautoja yläpuolellaan. Tyhjä katto jatkuu koko huoneen yli. Kattolaudat ovat ehjiä. Niissä ei roiku mitään. Hän on inhonnut aina katosta roikkuvia öljytuikkuja, takkeja, saappaita ja hevosten suitsia. Monissa asumuksissa katto on säilytystilana, koska hiiret eivät pääse niin helposti kiinni katsota roikkuviin tavaroihin, mutta Joeta harmittaa, että joutuu väistelemään ja työntämään sivuun tällaista roinaa, kun tulee huoneeseen ja liikkuu siellä. Sama kuin menisi kaupan takatilaan tai varastoon.

Tällä hetkellä hän on liian väsynyt ajattelemaan varsinaisesti, mutta joitain häiritseviä mielteitä liikkuu päässä: Hän ymmärtää ryhtyneensä järjettömään, suuruudenhulluun urakkaan. Mikä houkuteli hänet siihen, sai lähtemään toteuttamaan muka oivaa tuumaa? Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun tapahtuu näin. Kullankaivajana ollessaan hän kehitteli samanlaisia vesirännejä ja lieterännejä kuin nytkin. Hän olettaa löytäneensä useampia kultahippusia samasta verrasta maata kuin muut löysivät, koska hän seuloi tarkemmin. Hän ei ollut isojen moukkujen perään, vaan hänelle kelpasivat ja riittivät pienet. Niistä kertyi. Niissä oli pulloon pantavaa.

Vasta, kun lähestyvän illan viileys alkaa virrata sisään ulko-oven alta ja lattialankkujen raoista, Joe kompuroi pystyyn.

Se oli viimeinen paha, hän ajattelee, kun Larry näki hänen pyörtyvän. Naapuri ei kertoisi eikä juoruilisi välttämättä asiasta kaupungilla, koska hän ei ole mikään suupaltti, mutta näki, että Larry on menettämässä tai menettänyt täyden luottamuksensa häneen. Sellainen on aina vakava asia, paha piirre ja pahan alku. Asiat ovat huonosti, jos ihmiset ympärillä eivät enää luota eivätkä usko lähimmäiseensä. He vain säälivät, mutta eivät luota eivätkä kunnioita oikeasti.

Joe virittää tulen kamiinaan. Hän valmistaa itselleen papumuhennosta. Vihoviimeinen ruoka. Vanhassa maassa hän söisi taatusti jotain muuta, mutta täällä luvatussa maassa on tarjolla papuja joka päivä. Hänellä on säilöttynä kuivatettua lampaankuvetta liiterissä, roikkumassa katosta siellä, mutta tuntuu liian isotöiseltä alkaa valmistaa siitä syötävää. Hänellä on varastossa myös kokomoisesti jauhoja, mutta ei mitään sellaista, josta voisi keittää puuron, joten pavut saavat kelvata. Puolet niistä on ruskeita, melkein mustiksi maatuneita, mutta puolet vihersi vielä.

Kun kokkaus on valmis, Kentucky-Joe toteaa, että hänen on nälkä. Hän on syönyt viimeksi aamupäivällä johonkin aikaan. Siitä on kulunut vähintään kahdeksan tuntia ja jonka aikana hän on juonut vain vettä ja kerran kahvit. Hän tarjosi työmiehelleen kahvit. Sen kanssa he nauttivat palaset maissikakkua. Oikeammin Larry söi, hänelle, Joelle ei maittanut. Hänelle on kertynyt muutenkin päiviä, jolloin ruoka ei ole ollut maullaan, päiviä, jolloin hän ajattelee synkimmillään, että ihmisen olisi varmaan helpompi olla kuolleena.

Mistä alkaen hän on ajatellut niin synkkiä? Sairauden jälkeen ja takia. Sen takia, että Siiseli jätti hänet. Joe ei ole ajatellut Siiseliä pitkiin aikoihin, mutta nyt pienen intiaaninaisen kuva piirtyy mieleen eikä ainoastaan kuva, vaan hän haistaa tämän, hätkähtää ja katsoo taakseen. Ei ketään. Ei Siiseliä, vain tämän ominaishaju, joka on painunut lähtemättömästi muistiin. Joe muistaa myös miltä tuntui painautua Siiseliä vasten ja miten tämä tiesi heti, mitä piti tehdä. Naista ei tarvinnut neuvoa eikä opastaa. Joku oli tehnyt sen jo.

Joe nostaa kuhmuisen kattilan kamiinan päältä ja kantaa sen ulos. Ulkona on mukavampi syödä. Kattilan saattaa laskea siltään maahan.

Hän päättää olla ajattelematta Siiseliä. Hän ei saa ajatella tätä. Sellaisesta ei ole odotettavissa mitään hyvää. Silti Siiseli pysyy mielessä, varsinkin yksi tärkeä hetki ennen muuta, kun tämä intiaanityttö, -nainen seisoi odottamassa Joen hevosen vieressä. Puhumaton nainen, jolle Joe ei sanonut mitään. Hän irrotti suitset kaakinpuusta, hevonen otti sivuaskelia, loitommas intiaaninaisesta, mutta tämä tunki Joen ja hevosen viereen ja kiipesi Joen kylkeä myöten satulan taakse. Se kävi tältä. 


>>>jatkuu>>>



  

perjantai 26. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   










Eilen lumi suli päivällä vähiin tienpinnoilta ja jäätyi yön tullen kimmeltäväksi katteeksi. Nyt aamuviiden jälkeen maassa on kerros valkeaa lunta, jossa näkyy tien kohdalla lehdenjakajan auton renkaanjäljet. Eilen Suomen naisten jalkapallomaajoukkue haastoi Ruotsin vieraspelissä, mutta koki tappion. HJK jatkoi voitokkaasti uudessa Konferenssi-liigassa, mutta se ei taida viedä joukkuetta sen pitemmälle. Olen lukenut pätkinä på svenska Lawrence Durrelin kirjaa Tunc. Juoni ei siinä kiinnosta minua, niin kuin ei yleensäkään, mutta on mukava lukea vaihteeksi Kreikan ja Turkin maisemista. Helena luki Minna Eväsojan kirjan Melkein geisha ja aloitti nyt Kalle Päätalon Kunnan jauhot. Yhteisprojektina jatkoimme Roberto Bolanon Kesyttömiä etsiviä. Samat kommentoijat palaavat uudelleen ja vuorollaan ääneen muutaman sivun ajaksi ja uusia ilmaantuu kuuluviin. Tarkkajia maailman turuilla, kohtaamisia elämässä. Pidän tekstistä. Tapahtumia on, mutta ne liittyvät vain siltä osin löyhästi edeltäviin kuin elämää kerrostuu aikaa myöten. Aikakirjoja tämäkin.





torstai 25. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   












Toissapäivänä meillä tuoksui vastaleivotuille pipareille. Kahvipöytäherkkua tälle väliajalle, kun odotamme joulua. Eilen olivat tiet ja jalkakäytävät jäiset ja liukkaat. Nyt torstaiaamuna sataa lunta ja maa on valkoinen. Roberto Bolanon Kesyttömät etsivät ovat edenneet ääneen lukiessani kirjan puoleen väliin. Paikanvaihdoksia Meksiko Cityn, DF:n eri kaupunginosissa ja lähiöissä, poikkeamisia rajan takana Amerikassa ja meren toisella puolen Euroopassa Barcelonassa ja Pariisissa, viinitiloilla ja kalastuskutterissa. Runoniekat reissaavat, nuo varjomaiset, joista lukija erottaa vain häivähdyksen, koska he ovat olemassa vain muiden kertomana ja julkituomana. Viskerealistien runoja vain ei näy, ei yhtään säettä heiltä. Runoilijoita runoilijoiden valtakunnassa, jossa runot jäävät vaeltamaan mieleen.




keskiviikko 24. marraskuuta 2021

Tiikerintalja(25)

   >>>jatkuu>>>    













Lähdemme ravintolasta ja kiertelemme laivalla ympäriinsä sen, mitä siellä pystyy kulkemaan. Bändi soittaa isossa ravintolasalissa. Osa risteilyporukasta on kai päättänyt valvoa koko yön, mutta me siirrymme sen kummemmin sopimatta vähin erin lähemmäs yhteishyttiämme ja olemme viimein käytävällä hytin ovella, kun Teppo kysyy kohteliaana miehenä, haluaako Marina, että me miehet odottelemme käytävällä sen aikaa, että hän ehtii suorittaa iltatoimet ja pääsee omaan sänkyynsä?

Mielellään”, Marina vastaa. ”Mulla ei mene kauan. Avaan oven, kun saatte tulla.”

Hän on pohtinut tämän etukäteen, ajattelen, nämä järjestelyt.

Teppo ja minä siirrymme ahtaalta käytävältä avarampaan porraskuiluun ja odottelemme siellä. Valoja näkyy ulkona mustalla merellä ja arvelemme, että ne ovat jonkin rahtialuksen valot, joka on menossa Kotkaan tai miksei Helsingin Vuosaaren satamaan. Näemme, kun hyttimme ovi raottuu ja jää puoliavoimeksi. Sitten Marinan pää tulee näkyviin oven takaa ja hän katsoo meihin päin: ”Saa tulla.” 


>Länsi>


Nilkka, jonka Kentucky-Joe astui pahasti kivenkoloon edellisenä päivänä, on ajettunut aamulla, kun hän herää eikä jalalle kärsi laskea painoa. Hän pitää siinä ympärillä kylmää käärettä parin tunnin ajan, mutta ontuu puolen päivän aikaan työmaalle.

Kun hän on tukkitapulien kohdalla, Larry yllättää hänet ja astuu näkyviin yhden ison ristikon toiselta puolelta. Joe hätkähtää puolittain. Larrylla ei ole tapana liikuskella eikä hiiviskellä hänen maillaan. He ovat molemmat sellaisia omissa oloissaan viihtyviä erakoita tai puolierakoita. Piirre, josta Kentucky-Joe on vain hyvillään. Häntä ei haittaa, mitä kaupunkilaiset puhuvat mahdollisesti hänestä ja heistä molemmista ja mitä korkonimiä heihin on tarttunut. Joe ei välitä turhista puheista. Hänen puolestaan ihmisillä saa olla puheenaiheita.

Päivää vaan”, Larry tervehtii ensimmäisenä.

Päivää”, Joe vastaa.

Aika kasa puutavaraa. Ja sirkkeli.”

On sitä.”

Enemmän kuin tarpeeksi, Joe ajattelee.

Hän ei ole miettinyt tätä ennen mahdollista kaveria sahuun ajaksi, mutta kysyy nyt saman tien suoraan, onko Larry halukas olemaan apurina muutamana aamupäivänä: ”Maksan tietenkin.”

Muulit tarvitsevat ohjastajan käsittelemään niitä ja saamaan ne kulkemaan pientä rinkiä ja siihen osaan Joe aikoo vuokrata Cal Habbardin Mustan ja kaksi elikkoa. Tukkien kanssa painiessa puolestaan kaksi raavasta miestä ei ole liikaa. Tukit pitää pyöritellä tapulin laitaan, lähelle sirkkelipetiä, nostaa ne terälle vievään ohjuriin ja sen jälkeen peräpään mies työntää tukkia ja toinen mies ottaa vastaan lautaa ja jäännöstukkia toisesta päästä.

En tarkoita, että aloittaisin sahaamisen tänään tai huomenna, mutta arvioisin sen, että aikaisintaan ylihuomenna.”

Larry taputtelee mietteliäänä tukinpäitä ja kokeilee nostaa niitä. Nousivathan ne, mutta ei tyyten ponnistelematta.

Aion ostaa vahvaa köyttä ja pykätä vintturin avuksi”, Joe lupaa.

Hän keksii sen siinä puhuessaan ja huomaa ja moittii mielessään omaa huolimattomuuttaan: Mitä hän on ajatellut ja pyöritellyt päässään, ei mitään tai ei ainakaan erikoisemmin näitä tehtävään työhön liittyviä yksityiskohtia?

Jaa sanoitko vintturin?” Larry toistaa.

Kentucky-Joe ei tiedä, mitä mies hautoo oikeasti mielessään, ehkä hän pitää naapuriaan heilahtaneena, pöhkönä, mutta Larry ei sano sitä sentään ääneen.

Talja”, Joe sanoo.

Pitää olla köysi ja talja, molemmat.”

Niin pitää.”

Taas Larry kohottaa ja punnertaa kaksin käsin painavaa pöllinpäätä, laskee sen takaisin ja ravistaa päätä: ”Aika jukureita.”

Ovat.”

Miksi et rakenna pyöreästä puusta? Mihin sinä tarvitset lautoja?”

Selitys on niin ilmeinen ja selvä Joelle, ettei hän ole oivaltanut, ettei toinen käsitä sitä välttämättä yhtä lailla.

Enin osa lautaa tulee vesijohtoputkeen.”

Joe ei ehdi jatkaa, kun Larry älähtää: ”Vesijohtoputkeen? Semmoiseen!”

Tyrmistynyt äänensävy paljastaa miehen ajatukset.

Niin”, Joe myöntää.

He katsovat pitkään kaivohuoneelta tasanteelle kaartuvaa ja laskeutuvaa ojaa, joka kulkee avoimena siitä muutaman yardin päästä heidän ohi. Kaivanto on paikoin puoli metriä syvä, paikoin syvempi.

Lautaa menee muuhunkin, mutta osa on vesijohtoa varten.”

Niin kuin kouru?” Larrylle välähtää. Hänen äänensä on nyt asiallisempi. Tottahan hän on nähnyt kouruja ennen, kullankaivajilla ja karja-aitauksissa. ”Nyt minä käsitän.”

Kentucky-Joe ajattelee, että Larry ymmärtää, mutta vain niin kauan kunnes hän kattaisi vesijohdon ja peittäisi sen maalla tai paremminkin hienolla hiekalla. Johdon pitää olla suojassa maan onkalossa, mutta se pitää olla samalla kaivettavissa tarvittaessa helposti esiin, helpommin kuin se työ ja vaiva, mitä ojan kaivaminen ja perustaminen on vaatinut. Oja voi tukkeutua. Jokin eläin voi joutua ja juuttua putkeen ja tukkia sen.

Puun tarvitsisi olla niitten samaa paksuutta”, Larry miettii.

Sitten hän kysyy, mistä päin eiliset rahtarit olivat?

En kysynyt”, Joe vastaa.

Hän ei tee sillä tiedolla mitään, mutta näkee Larryn ilmeestä, että tämä ajattelee asiasta toisin.

Miten vointi?” Larry kysyy seuraavaksi. Hän nyökäyttää päällä viitaten Joen jalkaan.

Nyrjäytin sen eilen.”

Jaa.”

Larry lähtee kiertämään uudestaan tapuleita ja tarkastelee niitä. Joe ei välitä konkkia perässä kipeällä jalallaan, vaan nojaa ja tukee kylkensä vasten vankkoja hirsiä.

Larryn ääni kuuluu näkymättömistä: ”Mihinkä aiot sijoittaa sirkkelin?”

Sano sinä?” Kentucky-Joe vastaa.

Hän on ajatellut sitä sentään koko paljon etukäteen, mitannut ja laskeskellut, mikä olisi viisainta ja edukkainta, mutta eilen ja tänään hän ei ole jaksanut vaivata sillä seikalla päätään.

Meinaan, kun tuo on tuossa tuo helvetin kaivanto.”

Larryn äänensävy ja sanat paljastavat, että mies ei ole mielissään Joen salaojenpohjista.

Muulit eivät mahdu kiertämään siinä ja joku astuu varmasti jalkansa poikki siihen jonain päivänä.”

Kaikki on järkipuhetta, Joe myöntää mielessään. Tai hän ajattelee niin päin, että ei olisi pitänyt kaivaa ojaa vielä tänne asti, näin pitkälle. Hän on kiirehtinyt ja hätiköinyt suotta sen kanssa. Sen olisi ehtinyt möyriä perille saakka myöhemmin.

En laittaisi sirkkeliä sille puolelle, vaan tien laitaan”, Larry jatkaa.

Joe lähtee ontumaan ja katsomaan tapulien ja tien väliin jäävää maa-alaa. Maata on ollut olevinaan alun perin vaikka kuinka paljon, avonaista kenttää, jossa tuuli pääsee pyörteilemään vapaasti ja puhaltamaan okapalloja edellään, mutta nyt tämä joutotanner on käymässä ahtaaksi. Se huvittaisi, ellei harmi karvastelisi päällimmäisenä.

Tietä ei voi oikein tukkia”, hän toteaa puoliääneen.

Eikö?”

Larryllä on ehdotus: ”Muulit voivat kiertää kehää keskellä tietä. Ne eivät ole siinä kenenkään tiellä. Kuka muu täällä liikkuu?”

Aivan. Kyllä.”

Tie on pelkkä kärrynpyörien ura. Toki Kentucky-Joe sen tietää. Hänen maatilkkunsa ja tien välissä ei ole edes ojaa. Ei liioin tien tuolla puolen erämaata vasten. Joeta houkuttaa ja kiinnostaa ajatus tien siirtämisestä, houkuttaa hetki hetkeltä enemmän. Tie siirtyisi käytännössä itsestään eikä sen eteen tarvitsisi tehdä mitään. Riittää, jos tukkii tien pystyttämällä sirkkelin tylysti keskelle kulkuväylää ja jolloin väki kiertää työmaan ohi ja tekee samalla uuden tien kauemmas joutomaalle.

Intiaanit eivät valittaisi, koska he eivät valita mistään. Kaatopaikalle menijät eivät puuttuisi tähän tapaukseen. Koska tie päättyy intiaanien leiriin, se ei ole kenenkään muun käytössä. Ehkä tienura on jatkunut joskus edemmäs ja se voi olla alun perin jokin villieläinten, biisonien tai vastaavien eläinten vaelluksillaan talloma, vanha kulkureitti, mutta sen ovat yksin eläimetkin unohtaneet ikiajoiksi. Eläimet ovat kaikonneet ja tie on peittynyt puolittain autiomaan hiekkaan.


He laskevat lautoja pitkinä, retvakkaina raitoina maahan kaivettuun kapeaan ojaan muodostamaan kourun. Pohjalautaan tulee nauloin kiinni laudat molemmille sivuille. Laudat eivät ole saman mittaisia. Niiden ei tarvitse eikä edes kuulu olla. Kentucky-Joe selittää tätä harvasanaiseen tyyliinsä Larrylle. Vaihtelevalla jaolla jatkokset eivät tule samaan kohtaan.

He aloittavat ojanlaskun kaivannon päästä, siitä kohdasta, lähinnä Larryn maita, jossa ojaura päättyy umpimaahan. Larry kuvittelee, että Joe kaivaa siihen myöhemmin päätekaivon. Suomalaisen puheista hän on saanut jonkinmoisen kuvan tästä oudosta suunnitelmasta: Joe aikoo rakentaa kolme erillistä taloa, joissa on vain pienet keittiöpuutarhat ja tilaa välttämättömille vajoille ja muille lisärakennuksille. Larry järkeilee mielessään, että Joe suunnittelee kaivavansa taloille yhteisen kaivon tai kolme kaivoa ja jos vesi ehtyy jostain kaivosta, sitä voidaan laskea silloin lisää hiekkarinteessä olevasta isosta kaivoaltaasta.

Sen jälkeen, kun Larry oivalsi tämän selityksen, järkiselityksen, hänen pahin levottomuutensa karisi pois ja hän alkoi suhtautua koko projektiin luottavaisemmin ja innostuneemmin. Hän on utelias ja haluaa nähdä, miltä rakennelma näyttää valmiina? Näin siitä huolimatta, vaikka hän ei ole erityisen ilahtunut siitä, että tänne alakaupunkiin tulisi ja houkuteltaisiin tällainen väenpaljous. Maisema muuttuu, sen hän koki ensimmäisen kerran jo silloin, kun suomalainen tuli hänen naapurikseen. Kuinka paljon suomalaisen vuokramökit muuttaisivat aluetta lisää? Mutta vielä sitä ei ole tapahtunut. Vielä ei ole varmaa edes, että Kentucky-Joen mystiset salaojat onnistuvat, toimivat tai toimisivat käytännössä. Sen Larry halua nähdä, olla paikalla todistamassa, kun salaojat täytettäisiin ja vesi alkaisi virrata niitä pitkin. Niin pitkälle kuin virtaisi. 


>>>jatkuu>>>



tiistai 23. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

     














Illalla pakkanen ylsi kymmeneen asteeseen. Aamuviideltä talon mittarin lukema oli laskenut kuuteen pilkku viiteen. Roberto Bolanon Kesyttömät etsivät on runsaudensarvi. Siinä on vilisemällä henkilönimiä, jotka espanjalaisina pitkinä rimpsuina tuovat mieleen venäläiset romaanit pitkine nimineen. Kesyttömissä etsivissä on runsaasti myös espanjalaisen kielialueen runoilijoiden ja kirjailijoiden nimiä. Ja muiden kirjailijoiden nimiä tai kirjannimiä. Yksi äänen saanut henkilö, jolta kuviteellinen haastattelija on kysynyt mielipidettä ja muistumia runokaksikosta Belano ja Lima, mainitsee kirjoja nimeltä Kadonnutta aikaa etsimässä, Taikavuori, Kurjat ja Sota ja rauha. Suluissa henkilö nostaa ylimmäksi Taikavuoren. Hauskaa, koska luimme juuri Taikavuoren ja joka oli ja on hyvä. Sitä kelpaa lukea. Niin kuin kelpaa lukea myös Kesyttömiä etsiviä. Paljon on hyviä kirjoja. Toivottavasti ne eivät ole vähenemään päin, kun kirjallisuuden sarkoja viljelevät kentän vaikuttajat ryöstöviljelevät seurauksista piittaamatta herkkää kulttuurikudosta. Helena luki eilen illalla loppuun Kalle Päätalon Iijoki -sarjan toisen osan Tammettu virta. Hän on nopea lukija, ainakin kaksi kertaa niin nopea kuin minä.




maanantai 22. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

     












Lumen valkoista on nimeksi nurmikolla ja rivitalojen katoilla ja vaaleaa kuuraa asvaltilla. Pakkanen kipakoutui aamua vasten seitsemään asteeseen. Eilen saimme havainto-opetusta vaihtuvista televisio-ohjelmista tai vaihtuvista ohjelmatiedoista: Aamuensimmäiseksi katsoin läppäriltä tulevan päivän ilmaiskanavien tarjontaa. Siellä oli elokuva, joka kiinnosti meitä molempia, kahteen kertaan ennen nähty. Tuntia myöhemmin Helena sanoi, että hän ei löydä sitä miltään kanavalta. Vai niin. Kävin samoilla sivuilla ja totesin, että samalla ohjelmapaikalla oli toisen niminen elokuva ja joka ei kiinnosta meitä. Toissapäivänä illalla Helena oli katsonut ennakkoon, mitä jalkapalloa näemme seuraavana päivänä: Bundesliigaa. Eilen se tieto oli poissa ja tilalla oli italialaista huippujalkapalloa. Se kävi mainiosti. Hyvä, että huomasimme. Pitääpä olla tarkkana. Näemme yhden ottelun, ei muuta. Kun ottelu päättyi, Helena tarkisti tuleeko vielä jotain: No niin, nyt näemme espanjalaista jalkapalloa. Kyllä, ottelu on tuore, suora lähetys. Katsoimme ensimmäisen puoliajan, jonka jälkeen menimme nukkumaan. Tuli mieleen, että arpooko siellä lähetyspäässä joku näitä näytettäviä ohjelmia vai kilpailevatko kanavat keskenään? Tai onko siinä tarkoitus pitää katsoja valppaana, mieluummin koko ajan töllön äärellä ja selaamassa kaukosäätimellä kanavalta toiselle?






sunnuntai 21. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   










Pakkasen puolella. Kuu näkyi ohikiitävien pilvenrepaleiden seassa. Eilen näimme televisiosta bundesliigaa, Berliinin paikalliskamppailun, mutta tänään meille ei näytetä ilmaislähetyksiä. Monikanavainen maailma on sokkeloinen. Tosin etsivä löytää sieltä aina jotain. Luin eilen melkein neljä tuntia ääneen Roberto Bolanon Kesyttömiä etsiviä, hekin etsivät, ovat viskerealistisia runoilijoita ja ties mitä muuta sen ohessa. Kirja jakaantuu kolmeen osaan ja ensimmäisessä on kuvitteellisen nuoren runoilijan päiväkirjaa vuoden 1975 marras- ja joulukuussa ja joka päättyi uuden vuoden vastaanottajaisiin, räiskeeseen, pakomatkaan ja ammuntaan tai paukutteluun. Luin kirjan kesällä, ehkä olen maininnut sen aiemmissa postauksissa, mutta näin runsasväkisessä ja monipolvisen laajassa ja sekavassa kirjassa on vain eduksi, että siinä on tuttuja aineksia mukana.








lauantai 20. marraskuuta 2021

Tiikerintalja(24)

     >>>jatkuu>>>   














Entä haemmeko kaupasta juotavaa?” 

Tarkoitatko viinaa tai olutta? Mulla ei riitä ikä.” 

Aika veikeää, joo. En muistanut sitä. Sä voit odottaa mua kaupan ulkopuolella. Tuonko mä sulle jotain?” 

Mitä sä aiot ostaa itse?” 

Ison pullon katkeroa. Otanko sulle samanlaisen ja Tepolle kirkasta. Se voisi tehdä hyvää Tepolle.” 

Nyökkään. Myönnän. 

En nyt tarkoita enkä suosittele, että sun pitäisi juoda jotain”, Marina jatkaa. ”Voimme ottaa paukut, mutta se on siinä. Sunhan täytyy ajaa taas aamulla.”

Täytyy -sana ottaa korvaan.

Niin”, sanon.

Löydämme viinanmyyntipisteen ja Marina kiertää siellä ja palaa kassajonon kautta. Odotan Tepon soittoa. Lääkäri otti Marina Guzevan puhelinnumeron, mutta oletan, että Teppo soittaa minulle ensimmäisenä, kun hän selviää ja pääsee irtautumaan lääkärin vastaanotolta ja saa reseptin ja mahdolliset hoito-ohjeet.

Marina tulee muovikassin kanssa.

Viemme nämä ensin hyttiin. Sopiiko?”

Sopii.”

Kävelemme rinnakkain. Kun olemme päässeet kauemmas viinamyymälästä, ehdotan, että voin kantaa kassin.

Kiitos, gentlemanni”, Marina vastaa. Hän ojentaa kassin ja hymyilee. ”Musta tuntuu, että meidän on viisainta ottaa paukut lääkkeeksi. Aloittaa siitä.”

Voi olla”, myönnän.

Sen sijaan, että menisimme etsimään seuraavaksi mieleistä ravintolaa, Marina korkkaa vodkapullon ja kaataa siitä kahteen lasiin, lasit puolilleen ja etsii minibaarijääkaapista hiilihappopitoista lantrinkia.

Sopiiko näin”, hän sanoo ja kaataa lasit täyteen.

Terveydeksi”, Marina sanoo, nostaa lasia ja kilautamme niitä vastakkain. Hän juo kerralla puolet lasista. ”Pöpöt pois.”

Seisomme molemmat, vähän hölmösti niin kuin olisimme jollain kekkereillä. Vain me kaksi kahdestaan. Marina katsoo minua sen näköisenä, että oletan hänen kysyvän kohta jotain, mutta hän ei tee sitä kuitenkaan, ei sano, mitä ajattelee, vaan laskee lasin kädestään pienelle pöytätasolle laivan keskikäytävälle antavan ikkunan eteen, kääntyy selin minuun ja alkaa tutkia tai järjestellä kasseissa olevia tavaroitaan ja vaatteitaan. Istun alas sängylle. Äsken seistessä näin sisäikkunasta laivan kauppakeskusmaiselle kävelykannelle, ihmisiä kuljeksimassa siellä, mutta nyt kykenen silmäilemään vain kannen toisella puolella olevien vastaavien hyttien ikkunoita ja kannen yläpuolisia rakenteita tai toisena vaihtoehtona tätä ahdasta hyttiä ja väistämättä Marinaa, hänen selkäänsä ja takamustaan. Hän on ottanut pois laukusta jonkin puseron ja nostaa sen minieteisen henkariin. Hytin suljetun oven takaa käytävältä kuuluu ääniä. Ne vaimenevat, kuuluvat taas ja menevät ohi.

Monta henkaria saan käyttää?” Marina kysyy. ”Monta mun pitää jättää teille kahdelle? En aio purkaa laukkuja tämän enempää, mutta otan esiin valmiiksi huomista varten, mitä laitan päälle.”

Koska Marina puhuu normaalisti ja hidastelematta, englanniksi, en ole varma ymmärränkö läheskään kaiken hänen sanomansa? Tulee mieleen sellainen epäilys, että hän toivoo minun siirtyvän hetkeksi käytävälle ja kysyn sitä?

Ei”, Marina vastaa. ”Ei tarvitse. Tarkoitatko siksi aikaa, kun vaihdan vaatetta? En ole vaihtamassa tässä vaiheessa mitään. Myöhemmin, mutta kiitos huomaavaisuudesta.”

Marina nostaa kassistaan rintsikat ja joitain muita vaatteita, pikkarit oletan ja sukat ja löytää niille tilaa hattuhyllyltä. Hänen katseensa pyyhkäisee minua, kun hän kulkee ohi meikäläisen vierestä. En tiedä vastasiko hän äskeiseen kysymykseeni, mutta en kysy uudestaan ja siemailen juomaani.

Häiritseekö sua, kun katson sua? ajattelen. Se on mielessä kysymyksenä. Toisaalta mihin tässä panisi silmänsä?

Tuleeko susta koulutettu rekkakuski?” Marina kysyy. ”Olet varta vasten opiskelemassa alalle?”

Kyllä. Kuski ja mekaanikko.”

Toiveammatti? Olet odottanut penskasta asti, että kasvaisit siihen ikään, että voit ajaa kortin ja pääset auton rattiin?”

Niin.”

Marina avaa vessan oven ja vie sinne meikki- tai toilettipussin. Hän palaa, mutta ei istu sängyn laidalle, vaan seisoo keskellä hyttiä, sivuttain minuun, katsoo alas kävelykannelle ja ottaa lasin käteen.

Kauankohan Tepolla menee?”

Ei tiedä.”

Oletteko te veljeksiä tai serkkuja, jotain sukua kumminkin?”

Serkkuja.”

Join”, Marina sanoo, katsoo minuun, lasia kädessäni ja juon sen tyhjäksi.

Menemmekö vai odotammeko Teppoa täällä hytissä?” kysyn.

Marinan mielestä voimme lähteä. Voimme ainakin katsoa ruokapaikan valmiiksi.

Känny hälyttää. Se on Teppo.

No?” kysyn.

Missä olette? Mä menen apteekkiin.”

Tulemme sinne.”


Teppo saa reseptinä antibioottikuurin ja jotain vatsaa rauhoittavaa. Hän on apteekissa sisällä, kun pääsemme paikalle ja jäämme odottamaan Marinan kanssa käytävän puolelle. Teppo ottaa ja nielee vesipisteellä ensimmäisen pillerin. Hän katsoo kelloa: ”Seuraava aamulla.”

Me olemme menossa syömään”, Marina sanoo. ”Jaksatko sä tulla mukaan?”

Teppo on virkistynyt silminnähden. Lepo on tehnyt hänelle hyvää. Tai tietoisuus siitä, että tauti on hoidossa.

Jaksan”, hän sanoo.

Mikä oli diagnoosi?” kysyn.

Akuutti tulehdus. Jotain siihen tyyliin. Vatsavaivoja. Kaikki taudit ja vaivat yhtä aikaa. Alkoholia ei saa nauttia kuurin aikana tai antibiootin teho menee. Sitä tavallista.”

Jaksat lähteä syömään?” Marina kysyy uudestaan.

Kyllä. Ei tee mieli mennä heti hyttiin nukkumaan. Mukava olla vaihteeksi vähän väljemmin.”

Mahdolliset ruokapaikat on kartoitettu äkkiä. Puolityhjä sali, salonki, jossa pääsemme valitsemaan pöydän ikkunaseinältä ja joista ikkunoista näkyy pelkkää mustaa. Mustaa merta, jota ei näe.

Tilaan wienerleikkeen ranskalaisilla. Juomaksi maitoa. Marina ottaa jonkin salaatin ja keskioluen. Teppo valitsee pizzan ja vettä ruokajuomaksi.

Terveydeksi”, Teppo sanoo ja nostaa lasia.

Miten Liena?” kysyn. ”Käytkö katsomassa sitä missään välissä?”

En”, Marina vastaa. ”Ei se kaipaa mua, jos luulet.”

Ruoka tulee nopeasti ja syömme enimmäkseen hiljaa. Minun tekee mieli kysyä Tepolta, sanoiko lääkäri mitään siitä, onko tauti tarttuvaa lajia vai ei, mutta en kysy. Teppo kysyy sen sijaan minulta, olenko poikki pitkän ajomatkan jälkeen? Tuntuuko missään?

Tuntuu”, vastaan. ”En kiellä.”

Jaksat jatkaa huomenna?”

Jaksan.”

Sinäkö ajaisit? hymähdän mielessäni.

Laiva on ilmeisesti liikkeellä”, Teppo jatkaa juttua.

On”, Marina vastaa. ”Sen tuntee, vaikkei tietäisi muuten.”

Hän on syönyt salaattinsa ja kysyy Tepolta tai ehkä meiltä molemmilta, mikä sai meidät lähtemään tähän Korkeasaaren kuljetukseen? Mistä tiesimme hakea sellaista?

Luin netistä Korkeasaaren kotisivuilta, että he ovat hankkimassa tiikeriä”, Teppo selittää.

Kävit varta vasten sivuilla?” Marina kysyy.

En”, Teppo kieltää. ”Jokin muu syy sai käymään niillä sivuilla ja lopputulos on tässä. Tämä auto tai firma, toiminimi, joka on mulla, on isän osin sponsoroima.”

Jutustelemme. Tepolta ja minulta heltiää englanti hankalammin ja kankeammin kuin Marinalta, mutta Marina utelee niin kauan, että asiat selviävät ja samoin oikenevat väärinkäsitykset ja -ymmärrykset.

Entä sinä?” kysyn.

Minä?”

Marina katsoo minua silmät suurina, mutta hymy huulilla: ”Mitä minusta?”

Oletko sä eläintenhoitaja?” Teppo kysyy.

Kyllä. Olen koulutettu eläintenhoitaja. Muuten ei kai voisi ollakaan eivätkä eläintarhat olisi luottaneet muuten tätä kuljetusta tältä osin minun varaani.”

Ei ole tarkoitus väheksyä”, sanon. ”Jos osaan sanoa sen oikein?”

Marina on halunnut ja haaveillut valmistuvansa eläinlääkäriksi, mutta hänellä ei ole riittänyt lukupäätä siihen.

Sääli”, Teppo sanoo.

Marina jatkaa, että hän hakeutui jo kouluaikoina kesätöihin ja harjoittelemaan eläinten parissa ja pääsi virallisesti työharjoitteluun, kävi oheisena vaadittavat kurssit ja vakinaistettiin eläintenhoitajaksi. Parhaillaan hän on tosin sapattivapaalla, lasten ja perheen takia, mutta lähti tälle keikalle, kun häntä pyydettiin varta vasten.

Tiikeri on hyvissä käsissä?” kysyn tai sanon.

Toivon niin”, Marina vastaa. ”Otetaanko vielä jotain? Kahvia?”

Tilaamme kahvit ja laskun.

Olet käynyt Suomessa ennen?” Teppo kysyy vuorostaan.

Helsingissä. Vain Helsingissä ja tietysti Korkeasaaressa.”

Hän kehuu saarta hienoksi, mutta pahoittelee sitä, että tila on niin rajallinen. Korkeasaari ei kestä kovin suurta kävijämäärtä. Kävijämäärää ei voi lisätä. 


>>>jatkuu>>>

perjantai 19. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   











Viiden jälkeen aamulla puoli astetta pakkasta talon mittarissa. Pilvessä. Varttia vaille kuusi kävin parvekkeella katsomassa näkyykö kuuta? Ei näkynyt, mutta kaksi jänöpupua loikki nurmikolla. Luimme eilen loppuun Thomas Mannin Taikavuoren. Se oli tänä kalenterivuonna kuudeskymmeneskuudes lukemani kirja ja viidestoista ääneen. Liikuimme niissä maisemissa yli kaksi viikkoa. Varsin hieno kirja, yhtä aikaa vanhanaikainen ja samalla moderni. Oma aiempi lukukokemukseni siitä on 1970 -luvulta. Muistan, että pidin siitä silloin ja pidin nyt. Helena sanoi, että sitä kuunnellessa ei tullut kertaakaan sellainen olo, että riennä nyt vaihteeksi eteenpäin. Ei. Ei tullut minullekaan. Mietin kirjan loppupuolella, mitä kirjailija löytää vielä lisää tarinaan, mutta suotta tuumin, kyllä löysi. Aika on teoksen suuri teema. Voi kysyä, että mitä aika on ja miksi aika kuluu toisinaan nopeasti ja toisinaan verkkaan? Helena luki Päätalon Huonemiehen pojan ja aloitti Tammetun virran. Minä palasin Aronpuron runojen jälkeen Lawrence Durrellin Tuncin pariin på svenska.





 

torstai 18. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

    












Eilen kävimme keskipäivällä kausi-influenssapiikillä. Kävelimme takaisin kotiin pellon kautta. Sänkipelto levittäytyi kumpuilevana keltaisen ja rusehtavan eri sävyissä. Marja-aronian hiilenmustat marjat kimmelsivät sateessa. Etelä-Saimaan Keskiviikko -liitteessä oli haastateltu Lappeenrannassa Sammonlahden kirjaston virkailijoita. He ovat huomanneet työssään, että käytännössä pankit ja kela ovat siirtäneet asiakkaansa kirjastojen henkilökunnan avustettavaksi. Toiset ovat mestareita teettämään omia töitään muilla. Mutta ne myönteiset asiat, suosikkikirjat: Cecilia Samartinin Kaunis sydän, Anna Janssonin dekkarit ja Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Toinen myönteinen huomautus: Kirjastovirkailijat tekevät tärkeää työtä. He ovat kulttuurin portinvartíjoita. Kuudeskymmenesviides tänä vuonna lukemani kirja on Kari Aronpuron runokokoelma Gathandu.




keskiviikko 17. marraskuuta 2021

Tiikerintalja(23)

    >>>jatkuu>>>    












Viimeisen tukin jälkeen he istuvat kaikki kolme rinnatusten samalla pöllillä. Illan viileys tuntuu ja hikinen iho alkaa karehtia. 

Tulee kylmä yö”, puujalka toteaa. 

Niinkö yötä kohti lähdette paluutaipaleelle?” Joe kysyy. Hän ei tiedä pitäisikö ja kuuluisiko pyytää näitä jäämään ja olemaan yötä hänen mökissään? Hän ei ole selvillä rahtarien käytännöistä tällaisissa tilanteissa.

Olemme yötä Butlerin mökillä”, nainen vastaa.

Joe ei ole kuullut ennen sitä nimeä.

Mikä se sellainen paikka on?” hän kysyy.

Puujalkamies naurahtaa: ”Tällaisten reissareiden hotelli.”

Nainen kertoo tarkemmin, että taipaleitten varsilla on riittämiin hylättyjä asumuksia ja että kiertelevät kulkijat yöpyvät usein niissä. Joskus niissä on tilaa, joskus taas ei, mutta silloin voi pystyttää leirin pihamaalle ja jos käy hyvä onni, löytyy vettä matkalaisten ja heidän elikoidensa tarpeiksi.

Se ei ole millään tavalla järjestettyä?” Kentucky-Joe kysyy. ”Näiden mökkien huolto tai vastaava?”

Ei”, mies vastaa vuorostaan. ”Siellä on voimassa perinteen laki. Se joka käyttää esimerkiksi polttopuita, hakkaa ja pienii niitä valmiiksi seuraavan kulkijan varalle. Jotkut noudattavat tätä käskyä paremmin ja jotkut huonommin.”

Niin kuin aina”, nainen lisää ja liittää perään vielä arvoituksellisen lausunnon: ”Näissä hommissa saa nähdä ja kokea kaikenlaista. Kaikki siitä ei ole tarpeellista eikä toivottavaa.”

Niin varmaan”, Joe uskoo.

Seuraavaksi hän aikoo ehdottaa, että voisi keittää heille lähtijäisiksi toiset kahvit, mutta se jää, sillä rahtarit alkavat liikehtiä sen oloisina, että he tekevät tässä saman tien lähtöä.

Käyttäisin vielä herran huussia, jos sopii?” nainen kysyy ja Joe lupaa tietenkin.

Teidän täytyy täyttää vesileilit”, hän neuvoo saman tien.

Niin me vähän toivoimme”, nainen vastaa. Hän hymyilee. Se on lännen naisen nopea hymy. Monissa mukana olleen ja monenlaista kokeneen naisihmisen hymy, joka ei ole leveä eikä pitkä ja jonka tunnistaa hymyksi melkein pelkästään silmistä, katseesta, jonka ihminen heittää kuulijaansa.

Joe ja puujalka jäävät istumaan, kun nainen lähtee kohti ulkohuussia.

Kovaa työtä”, Joe toteaa.

Mies ei vastaa.

Kaikkea pitää tehdä”, Joe yrittää jatkaa juttua, viritellä sitä. Hän ei ole erityinen puhemies eikä ole ollut koskaan. Tällainen turhan puhuminen ei onnistu nytkään.

Mies havahtuu kuitenkin ja alkaa urkkia hänen vastaisia suunnitelmiaan: ”Jos ajattelit perustaa sahan niin kuin tähän, pitäisi olla muuleja pyörittämässä sirkkeliä. Tai valjastaisi tuulen.”

Tarkoitat tuulimyllyä?” Joe kysyy.

Sitä paljon.”

Joe nyökyttelee. Hänen iso suunnitelmansa on rakentaa kolme uudisrakennusta sopivasti tienlaitaan kenen hyvänsä ostettavaksi tai vaikka tulevan baseball-areenan henkilökuntaa varten, mutta se tuntuu parhaillaan melko utuiselta ja mahdottomalta ajatukselta. Riittääkö siihen pelkästään, että saa näille taloille ja tonteille vesiliittymän? Vesi on ajanut ja narrannut hänet tähän eikä hän tiedä enää, olisiko sopivaa pysähtyä tuumimaan asiaa vielä vai mitä tekisi? Jos hän aikoo toteuttaa hankkeensa, siitä pitäisi suoriutua tämän kesäkauden mittaan ja se pitäisi runnoa valmiiksi lähes yksinomaan omin voimin.

Kentucky-Joe ei ole laskenut eikä pitänyt sirkkeliä muuna kuin yhtenä kulueränä muiden ohessa, mutta onhan niitä sahamiehiä, jotka ovat aloittaneet urakoinnin juuri tällä tavoin, ostaneet sirkkelin, valjastaneet pari riuskaa muulia pyörittämään sitä väkipyörien ja rensselien kanssa ja tehneet ensin talon itselleen ja sen jälkeen väkeä on alkanut liikkua ja käydä kysymässä saisiko sahattua puutavaraa myös heille? Sellaista liikeyritystä Joe ei ole kuvitellut missään vaiheessa. Hänellä on toisenlainen tuuma mielessä. Kenttäsahan muun muassa hän on suunnitellut myyvänsä pois heti käytön jälkeen, kun sillä ei ole enää käyttöä.

Jos joki olisi lähempänä, se helpottaisi.”

Joe havahtuu miehen puheeseen.

Niin”, hän vastaa.

Hän ajattelee, että kaikki olisi mahdollista, jos hän itse olisi kaksikymmentä vuotta nuorempi ja riuskemmassa kunnossa. Silloin hän voisi ostaa maaparoneilta koko läänin joen rantaan asti ja kiikuttaa sirkkelilaitoksen sinne. Mutta siinäkin hankkeessa olisi taatusti omat riskinsä: ”Mikä sitä jokea ohjailee.”

Mies katsoo häntä sivusta: ”En tiedä.”

Joen uoma voi siirtyä”, Joe tuumii ääneen.

Niinkö, tännekö suuntaan?”

Se ei ole tullut Joen mieleen, mutta hän viivähtää hetken punniten mielessään sitä mahdollisuutta ja hylkää sen.

Hän poimii kuivan oksanpätkän käteensä ja alkaa piirtää sillä maankamaraan. Tai yrittää raapia kovaan, kuivuneeseen tantereeseen edes pienen jäljen ja kääntää muutaman kivenmurikan syrjälleen.

Hän huomaa miehen tarkkailevan häntä yhä. Tämä katsoo mietteliäänä, kääntää sen jälkeen katseen arolle tai preerialle niin kuin monet sitä kutsuvat. Kaukainen suden, kojootin ulvonta kantautuu autiudesta. Joelle eläimellä on nämä molemmat nimet, mutta yleensä kuulee ihmisten puhuvan ja mainitsevan vain kojootin.

Seuralaistako haluat?” mies kysyy.

Kentucky-Joe yllättyy ja vilkaisee miestä. Kauppasiko tämä naistaan hänelle, työkaveriaan? Samassa Joe käsittää miehen puhutelleen valittavaa eläintä tuolla jossain näkömatkan päässä, mutta piilossa silti.

Nainen painaa huussinoven perässään kiinni ja alkaa astella heitä kohti. Onko tämä aviopari vai mikä on näiden kahden ihmisen suhde? Tietenkään se ei kuulunut hänelle, Joe tiesi sen hyvin, mutta minkä voi, että kaikkea outoa ja turhanaikaista tulee mieleen.

Aivan”, puujalkamies toteaa ja nousee seisomaan. Viallisen jalan takia se on horjuvaa kompuroimista. ”Lykkyä vaan tykö.”

Kiitos”, Joe vastaa. Hän kohottautuu myös jaloilleen ja tajuaa, että sivullisen silmin he kaksi miestä saattoivat näyttää molemmat perin raihnaisilta ja huonokuntoisilta.

Älä valita, hän läksyttää itseään.

Hyvää matkaa teille.”

Mies vastaa jotain, mutta hän on kääntänyt jo selkänsä päin Joeta eikä tämä kuule selvästi sanoja.

Nainen taluttaa tullessaan toista valjakkoa. 


>Itä>


Yritän nähdä porraskäytävän ikkunasta, onko laiva jo liikkeellä vai ei? Oletan, että on, mutta meren pimeydestä sitä ei erota. Teppo nojaa minuun. Hänellä on kuumetta. Minulla on oma reppu selässä ja Marina Guzeva kantaa omia laukkujaan ja Tepon reppua.

Mennään hytin kautta”, Marina ehdottaa.

Selvä.”

Löydämme hytin. Nuoria keskenkasvuisia juoksee riekkuen vastaan kapealla käytävällä. He ovat hullaantuneita mahdollisuudesta saada valvoa iltamyöhällä ja kaksin verroin, koska heillä on tilaisuus päästä varkain laivaravintolaan.

Puramme tavarat hytin alasängyille. Teppo istuu sängyn laidalle viereeni.

Käy vessassa”, sanon hänelle. ”Etsimme sen jälkeen lääkärin.”

Teppo ei vastaa, mutta hän nousee ja ottaa askeleen vessan ovelle.

Odota”, Marina hihkaisee. ”Mä käyn ensin.”

Kun Marina ja Teppo ovat hoitaneet molemmat vessakäyntinsä, lähdemme porukalla neuvontapisteeseen. Selitän tilanteen siellä ja Teppo sanoo myös muutaman sanan, jonka jälkeen asiakaspalvelija soittaa johonkin hätänumeroon ja me istuudumme käytävän penkille odottamaan. Virolainen mieslääkäri tulee paikalle. Hän kokeilee kämmenellä Tepon otsaa ja pyytää tätä avaamaan suun. Lääkärillä ei ole valkoista takkia, vaan varustamon yhteisen pukukoodin mukainen asu, mutta sieltä taskusta hän koppaa esiin taskulampun, valaisee sillä Tepon avoimeen suuhun ja nyökkää, nyökkää erikseen asiakaspalvelijan suuntaan, joka seuraa tilannetta oman tiskinsä takaa ja sen jälkeen lääkäri kääntyy minun ja Marina Guzevan puoleen: ”Minkälaista teillä oli?”

Ei mitään”, Marina ehtii vastata ensimmäisenä. Hän kertoo, että olemme samaa seuruetta Tepon kanssa.

Aivan”, lääkäri vastaa.

Hän pyytää Marinan kännynumeron, tallettaa sen omaan puhelimeensa, sanoo soittavansa, kun tutkimus on ohi ja antaa meille luvan mennä omaan hyttiimme tai liikkua laivassa niin kuin on tarpeen. Mies pitää puhuessaan kiinni Tepon käsivarresta kuin pelkäisi tämän karkaavan muuten.

He lähtevät. Minä katson Marinaa ja hän minua.

No, hyttiin, syömään, kahville?” luettelen vaihtoehtoja. Huomaan, että englanti irtoaa hetki hetkeltä luontevammin. Ikään kuin sanavarasto olisi ollut mielen pimennossa kaiken aikaa ja nyt, kun on joutunut käyttämään kieltä enemmän, muistista paljastuu kokonainen sana-aarre.

Niin kai”, Marina vastaa. ”Toivottavasti se ei ole mitään pahempaa?”

Tuskin”, vastaan. Ajattelen kuitenkin, että tauti voi olla tarttuvaa ja mitä jos on, joudummeko saman tien karanteeniin? Pitäisikö meidän toimia fiksusti ja sulkeutua ennakkoon varmuuden vuoksi omaan hyttiimme? Voisimme hakea sinne jotain syötävää. Vai käyttäydymmekö niin kuin olettaisimme kaiken olevan kunnossa ja menemme muitten mukana iltalounastungokseen.

Mä voisin syödä jotain”, Marina sanoo.

Sama juttu.”

A la Carte voi olla hiljaisempi ja rauhallisempi”, Marina ehdottaa. ”Miltä kuulostaa?”

Minulta vie hetken tajuta, mitä hän tarkoittaa.

Selvä. Käy”, sanon.

Ajattelit samaa?”

Joo.”


>>>jatkuu>>>