Terveisiä Taavetista

29.6.2020  

Arjen avaus näin sään suosiessa. Aamu-uinnin jälkeen pakkasin reppuun kaiken tarpeellisen, vesipullo, muovikassi, leikkurit, kyypakkaus, savettia, normaalit kännykkä, aurinkolasit ja avainpussukka, puin hupparin, farkut, villasukat ja kumisaappaat. Poljin metsätielle, jätin pyörän seisomaan tienoheen ja verotin tiheästä koivikosta kahden vastan tarpeet.

Kun palasin kotiin päin, kettu juoksi edellä tien poikki ja risteyksen yli. Hyväkuntoisen, hyväturkkisen näköinen eläin. Se vilkaisi risteyksessä sivulleen. En tiedä olisiko se odottanut, jos sieltä olisi tullut auto?

Kaksikymmentäkolme vuotta sitten meijerillä asuessamme keräsimme kesällä mustikoita kuutostien pohjoispuolelta. Se oli hienoa nummimaastoa. Nykyisin siitä menee tie. Samana kesänä poljin muutaman kerran kirkon vieritse, kirkkomäen yli Suo-Anttilan suuntaan ja patikoin sopivasta kohtaa polkua pitkin Suursuon laitaan keräämään hilloja. Tänä vuonna korvasienten aika ehti mennä meiltä ohi, mutta onneksi mustikat, hillat, puolukat ja sienet vasta odottavat poimijaa.

30.6.2020

Nokkoset jäivät mainitsematta. Meillä on kuivattuja nokkosia kahden vuoden tarpeet. Tänä vuonna emme ole keränneet niitä. Nokkoset, joita meillä on kaapissa, on poimittu Lappeenrannan Rutolasta, rappeutuneen ja raunioituneen ylivientilaitoksen takaa.  

Nyt tiedämme rakennuksen virallisen nimen, kiitos Hilkka Mattilan kirjan Tukkien matkassa.

Olemme pyöräilleet useampana vuonna alkukesästä Rutolan Rännikorpeen, tehneet retken sinne, repussa mukana termospullossa teevettä, leipää ja keitetyt kananmunat. Olemme istuneet rannalla pölkyillä, katselleet veden liplatusta, kuunnelleet lintujen liverrystä ja taustana olevaa Mikkelintien autoliikennettä.

Muutaman kerran olemme jättäneet polkupyörät ylivientilaitoksen luo ja kävelleet tien ali ruohottunutta traktorinuraa vanhalle ampumaradalle ja nauttineet teen ja eväät siellä. Palatessamme olemme poimineet pussilliset nokkosia.

1.7.2020

Heinäkuu alkoi suomalaisessa kesäsäässä. Kolmetoista astetta, sataa ja tuuli taivuttaa puiden latvoja. Parvekkeelle pitää lisätä huppari t-paidan päälle.

Jatkan puolukoista: Vielä pakkasessa olevat puolukkamme ovat viime syksynä kerättyjä ja siis Lappeenrannan puolukoita. Kaupunkipuolukoita.

Puolukkapaikkoja pitää etsiä samoin kuin mustikka-, hilla- ja sienipaikkoja. Sienet ovat marjoihin nähden vaikeampia löydettäviä, mutta hakatuissa metsissä tai raiskoissa ovat toisinaan myös mustikat ja puolukat hakusessa.

Toukokuussa, reilu vuosi sitten, löysin heti toisella metsäreissulla erinomaisen korvasienipaikan. Reppu täyttyi. Heinäkuussa viime vuonna hain mustikat samalta metsänkohdalta, jossa olin kerännyt niitä monena vuotena. Syksyn puolukat löysin läheiseltä, pari vuotta aiemmin kaadetulta hakkuuaukealta. Uusi löytö.

Eilen Helena teki pullataikinan ja leipoi puolukkakimpuroita, pieniä puolukkapiiraita kahvin kanssa.

2.7.2020

Hellat ovat asunnoissa vakiovarusteena. Jossain lööpissä oli äskettäin juttu, jossa hellan ovessa oleva lasi oli särkynyt. Vanha juttu. Meille se tapahtui viisi vuotta sitten. Uusi hella, uudistuotantona saneerattu kerrostalo ja kaikki reilassa. Helena laittoi hellan uunissa pannukakun. Se oli testi, joka kertoo hellan ruuanlaitto-ominaisuuksista. Pannari oli valmis. Se oli nostettu tiskipöydälle alustalle. Helena oli ottanut oman palansa lautaselle ja minä olin ottamassa omaani, kun vieressä pamahti. Paksu lasi pamahtaa räjähtäessään säpäleiksi. Pamaus ja rahina ja helinä, kun lasimurskaksi kajahtanut uunin ovenlasi valui lattialle.

Tuorein hankaluus hellan kanssa oli lapsilukko. Uunin luukku ei auennut. Piti auttaa veitsellä, että saimme makkarat ulos. Kun uuni oli jäähtynyt, tutkin tilanteen. Yksinkertainen patentti, jossa on uuninoven yläreunassa peltisuikale ja sen keskelle on laitettu metallitappi, joka menee pellissä olevan reiän läpi ja kiinnitetään kiristysprikalla ja mutterilla. Tappi oli vahva, mutta pelti oli kiertynyt mutkalle. Irrotin peltisuikaleen, ruuvasin tapin pois, laitoin talteen, oioin pellin ja kiinnitin takaisin. Luukku aukeaa ja menee kiinni ja aukeaa uudestaan.

Makeaa lupiinia(5)

>>>jatkuu>>>  

MARJO halusi ajaa vuorostaan. Jorge kaivoi esiin matkatavaroista varta vasten hankkimansa kirjan, jossa esiteltiin Ranskan eri viininviljelyalueita, eri rypälesukuja, maaperätietoutta, satoisuutta, tuholaisia ja niiden torjuntaa. Kaikkea sekalaista, ei kovin systemaattisesti. Paljon värikuvia. Hyviä kuvia. Kirja ei ollut varsinainen tieteellinen opus, vaan lähinnä jonkinasteinen matkaopas tai lahjakirja, mutta muuta Jorge ei ollut löytänyt tähän hätään. Hän oli hankkinut kirjan ohella myös uuden, ajantasaisen kartan Pariisista. 

Helsinki-Vantaan lentoasemalla Marjo ilmoitti, että hän jatkaa saman tien eteenpäin.

”Ole varovainen”, Jorge muistutti.

Marjo hymyili.

”Aina liikenteessä”, hän vakuutti. ”Ehkä sinun on myös hyvä pitää varasi.”

”Kyllä”, Jorge lupasi.

He vaihtoivat poskisuukot, kaksi eurooppalaista eron hetkellä. Jorge nousi autosta.

Piritta oli punnertanut sillä välin itse omat matkatavaransa pois tavaratilasta ja odotti niiden kanssa sivummalla.

Heillä kahdella oli reilu tunti aikaa kulutettavana ennen koneen lähtöä.

Piritta osti R-kioskista naistenlehden.

Tyypillistä, Jorge ajatteli. Hän ei sanonut kuitenkaan mitään.

He istuivat odotussalin penkillä rinnakkain, kaksi eri-ikäistä ja eri sukupuolta olevaa ihmistä, joilla ei ollut erityisempiä puheenaiheita eikä suuria puhehaluja. Isä ja tytär lähdössä matkalle. Jorge ajatteli, että siltä tämä näytti varmaan satunnaisesta sivullisesta, joka kiinnitti heihin huomiota. Joku toinen tosin saattoi pitää heitä, yhtä perustellusti, avioparina tai ylipäänsä parina, jossa mies sattui olemaan vanhempi osapuoli, harmaantuva vanhus ja nainen puolestaan tuskin täysi-ikäinen.

Jorge katseli odotussalin isoista ikkunoista ulos kentälle. Lentoonlähtevä suihkukone teki hallitun nousun. Erikoisrakenteinen hinauskuorma-auto lähestyi jollain viereisellä kiitorataosuudella olevaa konetta ja otti sen peräänsä. Hallissa kaikuivat kuulutukset. Ihmisiä liikkeellä monine, isokokoisine matkalaukkuineen. Askelia. Lukemattomien askelten kuluttamat lattialaatat, paitsi että ne eivät olleet kuluneet. Tämä oli maan päälentoasema, Suomen paraatikenttä, tervetulotoivotus maahan saapuville vierailijoille ja turisteille. Tämä paikka oli luksusta tai sen oli ainakin tarkoitus olla.

Jorgen katse sivusi Piritan sylissä olevaa lehteä: Aukeamallinen seurapiiripalstan vierekkäisiä henkilökuvia. Ihmisiä parhaissaan cocktailkutsuilla. Kurvikkaan naisen kuvan alla oli nimi Kim Kardashian. Hyvän näköinen nainen kasvojaan myöten. Jorge ymmärsi, että hän oli kuullut nimen ennen, vaikka henkilö ja asiayhteys oli jäänyt tuntemattomaksi. Hän oli mieltänyt silloin kuulon perusteella, että Kim Kardashian olisi ollut mies. Ehkä on olemassa todella joku sen niminen, vaikka venäläinen poliitikko? Nimi viittasi siihen ilmansuuntaan.

Venäjä palaa luokse, hän sanoi mielessään.

Jorge otti esiin uudestaan oman viinialan lukemistonsa. Oliko siitä mitään hyötyä hänelle? Tuskin. Tuskin sentään suurempaa haittaa. Jorge myönsi kuitenkin mielessään, että Piritan valikoima naistenlehti ei tainnut olla perin perin sen kehnompi eikä huonompi tapa kuluttaa aikaa kuin tämä hänen versionsa, katsella hyvällä kameralla otettuja kuvia erilaisista, mehukkaista viinirypäleistä.

Jorge tajusi odottavansa, että Piritta sanoisi jotain Marjosta? Arvion. Hän oli odottanut sitä kaiken aikaa? Jokin huomautus, josta paljastuisi, että Piritta oli huomannut ja pannut merkille, että Marjo oli ollut mustasukkainen ja että heillä kahdella oli kaikesta päätellen kränää keskenään. Mutta Piritta pysyi hiljaa.

Ehkä hän päätti olla puuttumatta asiaan? Miksi puhua ja puuttua toisten asioihin? Miksi pitäisi puhua työtoverin kanssa? Mistä? Mitä jutunjuurta heillä oli keskenään? Työasioita? Mitä niistä?

He kävivät Jorgen ehdotuksesta kahvilla. Pian sen jälkeen he pääsivät siirtymään koneeseen. Jorge antoi Piritan valita istuinpaikan. Piritalle sopi ikkunanvieruspaikka, joten lennon aikana aina, kun Jorge loi välillä silmäyksen ulos koneen ikkunasta, hän näki samalla Piritan profiilin, tämän kasvot ja vartalon sivusta.

Se oli tarkoituksellista. Se ei ollut tarkoituksellista, se vain oli niin.

Piritta oli pienirintainen nainen. Hän hävisi myös tässä vertailussa Marjolle.

Jorge ajatteli, että se ei muuttaisi mitään, Marjo olisi hänen jokaisesta silmänluonnistaan mustasukkainen. Ei aihetta, mutta mitä se auttoi.

Piritta nukahti ennen kuin tarjoilu alkoi. Samoin heti tarjoilun jälkeen. Hän nukkui käytännössä loppulennon. Hyvää seuraa. Unettava matkakumppani. Siinä vieressä yksinäisenä, omissa ajatuksissaan, Jorge alkoi tuntea kuitenkin mielialansa kohenneen. Hän oli oikeasti matkalla ja tästä alkoi seikkailu. Se oli lapsellinen kuvitelma, mutta siltä hänestä tuntui. Oli kuin jokin uusi ja ennenkokemattoman odottaisi häntä siellä määränpäässä.

Jorge herätti matkakumppaninsa hyvissä ajoin. He jännittivät laskun, ainakin Jorge koki hienoista pelkoa.

Taas selvisimme, hän ajatteli, kun kone rullasi viimein maan tasalla kiitorataa pitkin, hidasti, kääntyi sivuun vapaalle huoltoradalle ja pysähtyi. Matkustajat saivat luvan nousta pois istuimiltaan ja alkoivat siirtyä jonossa ulos koneesta. Keväinen aurinko pilkahti. Lämpö hulvahti vastaan ikään kuin he olisivat saapuneet jonnekin vielä eteläisempään lomaparatiisiin. Tai ehkä se oli vain tuskan hikeä?

”Lämmintä”, Jorge huomautti Piritalle.

Ei vastausta. Jorge vilkaisi matkatoveriaan. Piritta oli sanonut äkkiä arvioiden korkeintaan kymmenen sanaa sen jälkeen, kun Marjo jätti heidät kyydistä Helsinki-Vantaan lentoaseman edessä. Hänellä ei ollut asiaa.

Jorge kysyi itseltään oliko hän jotenkin ylihuolehtiva matkatoveristaan? Odottiko hän myös, että Piritta osoittaisi puhumalla ja seurustelemalla kiitollisuuttaan siitä, että hän, Jorge oli ottanut neidon mukaan matkalle?

Naurettavia mietteitä. Jorge ravisti päätään. Pidä ajatukset kurissa, hän komensi itseään. Pysy asiassa. He siirtyivät koneen vierellä odottavaan bussiin, seisoivat osa käytävällä ja toiset istuivat ahtailla penkeillä sen lyhyen hetken, ranskalaisen kivenheiton matkan ja ajan, joka vei autolta ajaa terminaalin eteen ja johon se pysähtyi. He purkautuivat uudestaan ulos.

Heidän jonottaessaan matkatavaroiden tullauksen läpi Jorge katseli etsien ympärilleen väenpaljoudessa ja äänten sorinassa. Hän odotti näkevänsä vastaanottokomiteansa, häntä vastaan tulleen tai siihen lupautuneen tuttunsa, E. Holopaisen. Pian hän näkisi tämän ja samalla ratkeaisi, kuinka tuttu tämä oli? Arvoitus, joka kiusasi mieltä samalla lailla kuin kaikki ratkaisemattomat arvoitukset. Hän haki tuttuja kasvoja tuntemattomien seasta, mutta toistaiseksi niitä ei ollut näkynyt.

Vaihtoehtoisena mahdollisuutena vastassa voisi olla henkilö, joka pitäisi isoa plakaattia näkyvissä ja siinä lukisi tikkukirjaimin hänen nimensä. Esillä oli muutamia plakaatteja, mutta niissä ei haettu häntä. Tunnistaisiko hän vastaanottajansa ennen kuin tämä rientäisi tervehtimään käsi ojossa? Olisiko hän unohtanut tämän tyystin? Nousisiko mieleen vanhoja muistoja?

”Tämä kestää”, Jorge huomautti. Hän puhui yhtä paljon itselleen kuin Piritalle.

Vaihteeksi hänen nuori matkaseuralaisensa vastasi: ”Siltä tuntuu.”

Pirittaa jännittää. Jorge oivalsi, että siitä oli kysymys. Kaksi päivää sitten Merentutkimuslaitoksen pienessä kahvihuoneessa tämä hänen kollegansa oli hehkuttanut, että hänen unelmiensa täyttymys olisi päästä käymään Pariisissa, mutta nyt ei olisi uskonut, että kyseessä on sama ihminen.

Saman tien Jorge keksi toisen, vähintään yhtä hyvän syyn Piritan apeuteen ja alavireisyyteen: Häntä nolotti ja vaivasi näyttäytyä yhdessä tällaisen iäkkään setämiehen kanssa. Siinä tapauksessa nuoren naisen olo paranisi ratkaisevasti ja hän piristyisi heti päästessään pyrähtämään omille teilleen.

He saivat kantamuksensa ja lähtivät liikkumaan eteenpäin ihmistungoksen seassa, sen viemänä ja tuuppimana. Piritta yllätti ja alkoi puhua oma-aloitteisesti: ”Sua on joku odottamassa, vastassa?”

”Kyllä”, Jorge vastasi.

Pitäisi olla. Puhe oli, hän täsmensi mielessään. Hän huomasi olevansa lievästi ärtynyt ja harmistunut tarkastellessaan porukkaa, joka liikehti enemmän tai vähemmän päämäärättömästi edestakaisin ympäriinsä asemahallin tiloissa. Järjestelyt olivat pettäneet. Sellainen epäilys virisi. Hän ei ajatellut eikä luullut sentään, ei vielä, että olisi joutunut jonkin huijauksen tai petoksen kohteeksi, mutta sellainenkin mahdollisuus oli olemassa.

”Vastaanottaja hakusessa”, hän sanoi puoliääneen ja antoi katseensa kiertää hallissa kuin majakan valokeila. Hän varoi samalla, ettei törmännyt edessä olijoihin eikä tallonut kenenkään kantapäille. Mieliala alkoi laskea.

Joku nainen tukki tehokkaasti heidän kulkuväylänsä ja he joutuivat pysähtymään tämän takia.

”Pardon”, Jorge sanoi tälle.

Nainen seisoi paikoillaan. Jorgen mielestä tämän asento oli jotenkin hyvin pariisilainen – ei kovin korkeatieteellinen arvio herra tutkijalta. Nainen seisoi selin heihin, käänteli päätään ja katseli ympärilleen kuin elämänsä hukannut. Jorge ajatteli, että siinä on toinen ihminen, joka on samassa tilanteessa kuin he kaksi, hän ja Piritta. Eksyksissä. Jorge totesi myös, että kyseinen, tuntematon naisihminen toi mieleen Piritan lehdessä olleen kuvan Kim Kardashianista. Tällä väkijoukon naisella oli yhtä eroottinen takamus. Tämä voisi olla samanlainen filmitähti, julkkis.

Samassa nainen kääntyi, näki heidät tai oikeammin hänet, Jorgen ja naisen silmät rävähtivät vielä isommiksi.

”Hei! Jorginho. Pitkästä aikaa. Kiva nähdä.”

Nainen puhui venäjää. Ekaterina, Jorge tunnisti. Hän yllättyi. Ekaterina ja hän olivat koulukavereita vuosien takaa.

”Tämäpä oli yllätys.”

”Eikö?”

Lämmin jälleennäkeminen. He syleilivät toisiaan. Jorgelle tuli mieleen, että hän oli ollut nuorena varsinainen taulapää. Hän ei ollut nähnyt eikä tajunnut, että esimerkiksi tämä Ekaterina oli tällainen todellinen kaunotar. Todennäköisesti häneltä on mennyt huomaamatta ohi kokonainen kavalkadi hyvännäköisiä naisia, naisia, joiden kanssa hän olisi voinut pitää yhteyttä, joita hän olisi voinut lähestyä ja tehdä näiden kanssa lähempää tuttavuutta, mutta hän ei ollut ymmärtänyt mitään mistään sellaisesta. Hän ei ollut ymmärtänyt naisia. Ymmärsikö vieläkään?

”Mitä sinä?” Jorge kysyi. Hän oli kiinnostunut ja hyvillään tästä tapaamisesta, tarkasteli Ekaterinaa, mutta vilkuili silti samalla ympäriinsä ja etsi kateissa olevaa E. Holopaista, yhdyshenkilöä.

”Mitä sulle kuuluu? Mulla on vähän kiire, sovittu tapaaminen, ymmärrät varmaan, mutta kai me ehdimme vaihtaa pari sanaa.”

”Ei meillä ole kiire”, Ekaterina vastasi. Hän vaihtoi englannin kieleen: ”No hurry, I think so.” Hän sanoi sen merkityksellisesti ja painottaen.

”Aivan”, Jorge myönsi, hänkin englanniksi. ”Anteeksi ajattelemattomuuteni ja epäkohteliaisuuteni.”

Hän ymmärsi ja oivalsi, että Ekaterina vaati hänen koko huomionsa. Ekaterina piti toista kättään tuttavallisesti ja intiimisti Jorgen käsivarrella ja katsoi Pirittaa: ”Etkö esittelisi seuralaistasi? Vaimosi, oletan?”

”Ei. Ei sentään. Piritta, työtoveri.”

Piritta ja Ekaterina kättelivät.

Jorge katsoi heitä, enemmän toki Ekaterinaa. Hän valmistautui selittämään tarkemmin omaa ja heidän kahden tilannetta: Heitä odotettiin. Heitä piti olla vastassa yhteyshenkilönä eräs E. Holopainen, joka oli ilmeisesti myöhässä. Ehkä hän oli juuttunut liikenneruuhkaan? Sellainen tuli mieleen näin Pariisissa.

Ihmisiä tungeksi ohi loputtomassa liikkeessä. He kolme olivat siinä keskellä pienenä saarekkeena kansanpaljoudessa.

”Valitsimme huonon paikan”, Jorge totesi ääneen. ”Etsin vastaanottajaa enkä näe. Harmillista.”

”Mitä sun pitäisi nähdä?” Ekaterina kysyi. Hän hymyili leveästi. ”Enkö minä riitä?”

Jorge tutkaili häntä tarkemmin. Hymy oli liian merkitsevä. Se oli sitä paitsi huvittunut ja ilkikurinen. Se pysäytti: ”Hei, mä tajuan: E niin kuin Ekaterina? Niinkö?”

”Osui.”

”Sukunimi on Holopainen?”

”Kyllä kesti.”

Ekaterina pudisti nauraen päätään. Hän kohdisti huomautuksen Piritalle: ”Terävä kaveri sulla.”

”Kyllä”, Piritta myönsi.

>>>jatkuu>>>    

Terveisiä Taavetista

25.6.2020  

Neljä ilmiötä eilen illalla Taavetin lännen ja luoteen taivaalla: Pilvet tietenkin. Iltapäivästä oli poutapilviä, sen jälkeen muhkeita poutapilviä ja myöhemmin pilvien jäänteitä, riekaleita ja harsoja, osa tummia, osa vaaleita. Oletan, että tumma pilvi on alempana eikä aurinko osu siihen ja vaaleampiin, korkealla oleviin paistaa vielä pitkään auringonlaskun jälkeen.

Toinen ilmiö oli kuu. Etsimme sitä silmiimme jo ennen auringonlaskua. Kuu löytyi. Ennen kuin aurinko painui mailleen, näimme kolmannen ilmiön – halon. Se näkyi ensin vain vasemmalla sivulla, mutta myöhemmin erottui toinen halo oikealla. Otin kännykällä kaksi kuvaa, mutta halo oli niin vaatimaton, ettei siitä saanut kunnon kuvaa.

Neljäs ilmiö oli odotettu lentokone pakokaasuvanoineen. Tällä kertaa vana oli pitkä. Se jäi elämään taivaankannelle omaa elämäänsä. Koneen mentyä ja kadottua taivaanrannan utuun, istuimme kuuta katsellen, kuuta ja verkkaan muotoaan muuttavia pilviriepuja katsellen puoleen yöhön.

Muina luontohavaintoina olivat räkättirastaat nurmikolla ruuanhakupuuhissa ja äänekkäämmät harakat, jotka säksättivät näkymättömissä puiden siimeksessä.

Lainasimme eilen kirjastosta Outi Nyytäjän kirjan Heinäpaali roihuaa. Siinä kirjailija kertoo toisesta kotiseudustaan Bretagnesta. Outi Nyytäjä on ollut kirjalistallamme odottamassa sen jälkeen, kun katsoimme hänestä tehdyn vanhan haastattelun teemadokumentissa Suomalaisia kirjailijoita. Outi Nyytäjä on ollut minun mielestäni paras koko sarjassa. Hän ihmettelee tasapäistämistä. Hänestä hyvää kirjallisuutta ei ole eikä pääse syntymään, jos ei ole toista ääripäätä, roskakirjallisuutta. Siihen väliin jää se mitäänsanomaton, harmaa alue. Se, mikä ei ole kuumaa eikä kylmää. Mitä se on? Se on haaleaa.

26.6.2020

Luin eilen illalla loppuun Outi Nyytäjän kirjan Heinäpaali roihuaa. Dramaturgi, kolumnisti hallitsee sanankäytön. Muuten kirja oli päiväkirjamainen. Siitä tuli mieleen Patti Smithin kirjat.

James Joycen Finnegans Wake on sivulla 410. Hankin sen netistä Ad Libriksestä kaksi kuukautta sitten. Olemme eläneet tätä aikaa yhdessä, myrskyistä aikaa, sillä muutto ja muutos on aina ravistelevaa ja ankarimmillaan myrskynpuhureita.  

Käsikirjoitukseni Kaksi tiikerintaljaa on tämänaamuisen kirjoitusrupeaman jälkeen sivulla 254.

Aurinko paistaa. Tiedossa on ennusteiden mukaan kuumin päivä koko tällä hellejaksolla, mutta sitä seuraa lämpötilan lasku ja sateisemmat kelit.

27.6.2020

Näin pari päivää sitten illansuussa parvekkeelta siilin menevän kauempaa tien yli. Oletan, että se oli siili? Eilen näin saman tienylityksen kahteen suuntaan. Pidin vahtia ja odotin milloin jänis ilmestyy pihalle. Yhtäkkiä se oli siinä, haisteli ruohoa, meni tien poikki hiekkaiselle ojanpenkalle, söi siinä jotain, katseli varoen koristepensasaidan takana olevaa rivitalon pihaa ja loikkasi sinne.  

Aikaa myöten tapahtuu jotain, kun pitää silmänsä auki. Suihkulentokone lensi kauempana taivaanrannassa. Onko se lähtenyt Helsingistä ja lentää Kajaaniin vai onko se noussut ilmaan Lontoon Heathrow'lta ja suuntaa napaseutujen yli Japaniin? Myöhemmin, siihen aikaan, kun oletimme ja ennakoimme, toinen suihkari alkoi piirtää valkoista vanaa lounaisten puunlatvojen yllä ja suoritti sen jälkeen verkkaisen ylilennon. Se kestää kymmenen minuuttia. Tämä jälkimmäinen kone oli tulossa Frankfurtista ja kaarsi Souliin. Kohta on varmaan pakko hankkia maapallo, jotta voi seurata lentoreittejä.

Tapahtuu myös maan tasalla. Viimeiset päivät liikenne on ollut vilkkaampaa, koska Linnalantien rakennustoimet katkovat teitä ja ohjaavat liikennettä uusille reiteille. Eilen jarrut kirskuivat ja kumi vinkui. Kohottauduin parveketuoliltani katsomaan: Liikenneruuhka, nainen liikkeellä rollaattorilla, auto ohittamassa häntä ja toinen auto tulossa vastaan. Näin tämän vaiheessa kaksi eli siinä vaiheessa, kun täpärä törmäys oli vältetty onnellisesti, autot pysähtyneet ja lähtivät uudelleen liikkeelle.  

28.6.2020

Aamulla satoi. Emme lähteneet uimaan, vaan nautimme yhdessä aamiaisen parvekkeella. Helena alkoi tehdä sen jälkeen omia maalaustöitään ja minä jatkoin reilun tunnin ajan Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoitusta. Siinä on nyt kaksisataaviisikymmentäyhdeksän sivua.

Kahdeksalta lähdin mittaamaan ja arvioimaan varastokomeroamme. Se oli silloin vielä ryjävarasto. Komeron leveys on kahdeksankymmentä senttimetriä ja syvyys metri kolmekymmentä. Tein kolmen tunnin työrupeaman: Tyhjensin varaston muuten paitsi hattuhyllyllä olevat taulunyytit annoin olla. Aloitin kasaamisen niin, että kokosin kaksi pahvista varastolaatikkoa kooltaan kuusikymmentä kertaa neljäkymmentä. Sovittelin niitä. Laitoin seuraavaksi perimmäiseksi ja pohjimmaiseksi ja taimmaiseksi vanerilaatikon ja toisen vanhan, kovitetun kapsäkin. Purin nyörityksestä kehyksissä ja kiilakehyksissä olevia maalausnippuja ja maalauspahveja. Etsin oikean kokoisia töitä, jotta muuttolaatikot sai käännettyä kiinni ja seuraavan edellisen päälle. Säästimme muuton jäljiltä viisi laatikkoa. Ne riittivät, sillä loput taulut olivat liian isoja laatikoihin ja ne tulivat nippuina muuttolaatikoiden päälle.

Sain sovitettua kaiken varastotavaran takaisin komeroon ennen päiväsiestaa.

Iltapäivällä tein vielä hienosäätöä. Ripustin paketissa olevan kutomakoneen roikkumaan varaston seinäritilässä ja tein samaan ritilään kaksi koukkua, joista toisessa riippuu taulukassi ja toisessa on muutama, käyttämätön kehys.

Makeaa lupiinia(4)

>>>jatkuu>>>   

PERJANTAINA illalla, kun Jorge oli pakannut matkalaukun ja kaikki oli siltä osin lähtövalmista, hän ja Marjo asettuivat rinnakkain sohvalle television ääreen ja ottivat siihen käden ulottuville pöydälle lasit viiniä. Marjo nojasi Jorgen kylkeen ja hieroi itseään siihen hyvään asentoon.

Jorge kertoi, että Piritta heidän töistä lähtee mukaan Pariisiin.

Marjo jäykistyi heti. Hän oikaisi selkänsä suoraksi, nousi ylös ja käveli vessaan. Hän ei sanonut mitään.

Menee itkemään, Jorge tajusi. Ja minkä vuoksi? Siksi, koska minä en puhunut asiasta ajoissa.

Viisi minuuttia myöhemmin Marjo palasi. Hän koukkasi viinipullon mukaan keittiöstä. Jorge ei katsonut päin. Hän tuijotti televisiota.

”Mistä nyt tuulee?” Marjo kysyi. ”En tiennyt, että sulla oli hommattuna kahdet liput.”

”Mulla ei ollut mitään hommattuna”, Jorge puolustautui. Hän ei ilahtunut Marjon sanavalinnasta.

”Mitä sitten? Et puhunut mitään monista lipuista.”

”Puhuin.”

Marjo kaatoi viiniä molempiin laseihin.

”Mulle ei tullut edes mieleen, että sä haluaisit lähteä?” Jorge sanoi.

”Mieluummin Piritta, niinkö?” Marjo iski takaisin.

Jorge veti henkeä: ”Se oli täysi vahinko.”

”Ai?”

Kun Jorge mietti yhä mitä sanoisi ja miten, Marjo patisti häntä selittämään: ”Kerro edes nyt? Vai etkö halua kertoa?”

Jorge kokosi itsensä ja selitti miten tilanne meni. Ilman Saaran sekaantumista asiaan, hän olisi lähdössä itsekseen.

”Mutta ei. Te kaksi kyyhkyläistä lähdette yhdessä?” Marjo hahmotti asetelman. ”Hauskaa. Mä kyydin teidät kentälle ja te reissaatte kaksin, istutte vierekkäisillä penkeillä ja perillä, mitä siellä?”

”Perillä mua ollaan vastassa.”

”Piritta?”

”Hän viettää päivän Pariisissa.”

”Entä onko sulla suunnitelmia illaksi?”

Marjon ääni oli katkera.

”Älä viitsi”, Jorge sanoi. ”Kai sä mut tiedät?”

”Tiedän.”

Jorge kuuli Marjon äänessä ikävän särön.

He olivat lauantaiaamuna liikkeellä varhain. Satoi hiljaa. Asvaltti kiilsi märkänä. Jorge oli kuski ja Marjo istui tyylikkäänä viereisellä istuimella. Hän oli hallittu, hillitty ja hyvännäköinen. He eivät olleet sopineet edellisiltaista eripuraansa. Jorge koki tilanteen sellaisena, että Marjo ei ollut valmis hieromaan vielä sovintoa.

He näkivät Piritan seisovan kerrostalon pihalla odottamassa valmiina sateenvarjo pään päällä. Jorge käänsi auton keulan kadulta pihaan vievään ajoluiskaan. Piritalla oli vieressään yllättävän iso vetolaukku kuin hän olisi lähdössä pitemmällekin matkalle.

”Nuori emo”, Marjo sanoi hiljaa.

”Älä viitsi”, Jorge vastasi.

”Ilmankos”, Marjo kuittasi.

Jorge pysäytti auton. Hän nousi kohteliaana miehenä auttamaan Pirittaa tämän kantamusten kanssa.

Marjo nousi myös jaloittelemaan, vaikka he olivat ajaneet vasta muutaman kilometrin.

”Hei”, Jorge kuuli Piritan tervehtivän. Naiset kättelivät. Jorge ei kuullut mitä muuta he sanoivat toisilleen, koska hän oli ensin auton toisella puolella ja sen jälkeen sisällä autossa.

Piritta meni istumaan takapenkille ja Marjo eteen.

”Käykö näin?” Marjo kysyi. Merkitsevä katse kuljettajaan. ”Vai haluatko vaihtaa istumajärjestystä?”

Jorge ei vastannut. Hän puristi huulensa yhteen.

Kymmenkunta kilometriä hiljaista ja vaiteliasta matkantekoa. Sitten Marjo kääntyi kysymään Piritalta kuinka kauan hän on ollut Merentutkimuslaitoksella?

”Puoli vuotta.”

Jorge katsoi taustapeilistä hoikkaa Pirittaa, joka kurkotti eteenpäin vastaamaan Marjolle. Heidän katseensa kohtasivat ja Jorge käänsi äkkiä katseensa takaisin tiehen.

”Viihdyt hyvin?”

”Kyllä.”

Keskusteluyhteys oli avattu ja pakolliset seurusteluvelvoitteet täytetty.

He poikkesivat aamiaiselle huoltoasemalle vähän ennen Porvoota.

”Jore maksaa”, Marjo ilmoitti. Hän pidätteli ilkikurista hymyä. Marjo ei väännellyt yleensä Jorgen nimeä, sellainen ei kuulunut hänen tapoihinsa, mutta nyt kiusaus oli kai vastustamaton.

”Mä käyn ensin”, Piritta sanoi. Hän keinautti päätään.

Meni etsimään vessaa, Jorge ajatteli.

Marjo ja Jorge valikoivat sämpylät itselleen. Heidän lisäkseen aamiaispaikassa oli pari vanhaa miestä istumassa yhdessä pöydässä ikkunan vieressä. Paikallisia, Jorge oletti.

Pirittaa ei kuulunut, joten Jorge maksoi heidän kahden ostokset ja he siirtyivät tiskiä lähinnä olevaan pöytään.

”Menikö se tekemään sotamaalauksen?” Marjo kysyi.

”En tiedä”, Jorge vastasi.

Hän ajatteli, että tästä reissusta katosi vähä vähältä kaikki hohto. Tämä oli enää vain välttämätön ja pakollinen paha. Jos se auttaisi asiaa, hän peruisi mielellään koko Pariisin matkan, mutta se ei palauttaisi tilannetta alkuruutuun, ikävä kyllä. Mikään ei palautuisi entiselleen, hetkeen ennen sitä virhettä, kun hän aukaisi sen pahan onnen kirjekuoren.

Jos hän sanoisi nyt, että okei, me käännymme takaisin, niin mitä sitten? Marjon ilme pysyisi yhtä pilkallisen ilkkuvana kuin parhaillaan ja Piritta, hän suhtautuisi niin kuin suhtautuisi.

Kaunista käytöstä, Jorge ajatteli.

”Sä olet aika hiljainen”, Marjo sanoi.

Mitäpä sanomista minulla, Jorge ajatteli. Hänen ei tarvinnut vastata, koska Piritta palasi sopivasti veskistä, näki heidät istumassa sämpylät ja kahvikupit edessään ja alkoi valikoida vitriinistä jotain mieleistä itselleen.

”Mene ritari apuun”, Marjo kuiskasi.

Piikittele vain, Jorge voihkaisi mielessään. Hän käänsi katseensa vanhoihin miehiin.

Noilla ei ole näitä harmeja enää, hän tuumi. Ja tajusi ajatuksensa epäoikeudenmukaisuuden. Ehkä heillä oli kestettävänään jotain vielä keljumpaa?

Marjo oli piikikäs koko rahan edestä, parhaillaan, mutta miltä hänestä tuntuisi sillä hetkellä, kun lentokone nousisi ilmaan? Olisiko silloin kyynelten vuoro?

Jorge käänsi päänsä ja katsoi vaimoaan suoraan silmiin: ”Ikävää, että olen pahoittanut sun mielesi.”

Marjo ei vastannut. Piritta tuli pöydän luo ja istui rohkeasti Marjon, kilpailijansa ja vihanaisensa viereen.

Marjo loi Pirittaan sivusta hymyilevän katseen. Näyttelijä, Jorge ajatteli. Yhtenä hetkenä yhtä ja toisena toista.

”Sä olet toimittaja?” Piritta kysyi.

”Arvaan, että Jorge on kertonut”, Marjo tokaisi siihen. Hän heitti silmäyksen mieheensä.

Jorge tajusi, ettei ollut ajatellut ennen varsinaisesti Marjon ikää, minkä ikäinen hänen vaimonsa oli, mutta nähdessään Marjon ja Piritan istuvan rinnatusten edessään, hän huomioi aiempaa selvemmin näiden ikäeron. Toinen, Piritta, oli nuori nainen ja toinen, Marjo, lähempänä keski-ikää. Marjo ja hän, Jorge, he kaksi olivat keski-ikäinen aviopari. He olivat löytäneet toisensa vasta keski-iässä ja joku koiranleuka voisi väittää, että vasta vanhemmalla iällä.

Marjo ja Piritta olisivat voineet olla yhtä hyvin vaikka äiti ja tytär. Tässä vertailussa äidillä ei ollut mitään hävettävää, sillä hän oli heistä kahdesta paremman näköinen. Kaunotar on aina kaunotar, myös iäkkäämpänä. Piritta oli hontelo ja kolho. Hänen kasvoillaan oli tympiintynyt ilme. Se oli hänen vakioilmeensä. Hänen tukkansa oli aika vaalea, mutta se roikkui päässä kuin rätti.

Oho, Jorge älysi. Noinko tarkkaan ja kaikkia piirteitä analysoiden katson kaikkia niitä naisia, joiden kanssa olen tekemisissä? Ei. Tämä kerta on poikkeus. Normaalitilanteessa olisin innoissani, tuntisin pelkkää intoa edessä olevan matkan takia, keskittyisin siihen, eläisin tulevien tapahtumien ennakkotunnelmissa ja lievän matkakuumeen vallassa, mutta nyt kaikki tapahtuva näyttäytyi siinä valossa kuin suorittaisin pelkästään jotain puuduttavaa, pakollista ja vastenmielistä velvollisuutta.

Naiset keskustelivat siitä miten Piritta päätyi laboratorioalalle?

”Mummo on laborantti.”

”Missä?”

”Kaukaan sellutehtaalla.”

Jorge kuuli kysymykset ja vastaukset. Siinä tuli hänelle uutta ja vanhaa asiaa. Marjo kertoi siitä kerrasta, kun hän matkusti Pietariin tekemään haastattelua Jorgesta ja Jorge iski silmänsä häneen.

”Se meni toisin päin”, Jorge puuttui puheeseen.

Marjo käänsi hymyilevät kasvonsa häneen päin: ”Älä nyt. Myönnä vain, että sä et saanut silmiäsi irti musta?”

”En niin”, Jorge myönsi. Se oli totta. He ihastuivat molemmat toisiinsa. Toinen asia oli, että jos Marjo ei olisi ollut aloitteellinen suhteessa, ei olisi tapahtunut varmaan mitään sen vakavampaa, seurustelua, yhteen muuttoa ja lopulta vihkitoimitusta.

”Romanttista”, Piritta sanoi, vaikka ääni oli lakoninen.

He söivät kaikki kolme samalla, kun puhuivat ja pitivät välillä jutustelussa taukoja. Jorge tajusi, että hän oli syönyt oman sämpylänsä ilman, että muisti siitä mitään. Kinkkusämpylä.

”Nyt me olemme jo tällainen vanha pari”, Marjo esitti.

Hän vilkaisi taas silmäkulmastaan Jorgea: ”Sen huomaa siitä, kun miehet alkavat katsella nuorempia.”

Jorgen teki mieli vastata ja kiistää moiset väitteet, ainakin omalta kohdaltaan, mutta näki viisaimmaksi vaieta.

>>>jatkuu>>>  

Terveisiä Taavetista

21.6.2020   

Hilkka Mattilan kirjassa Tukkien matkassa olen sivulla 167 – Väylän kunnostusta. Reitti Rutolasta Kymijoelle on kuljettu läpi ja jäljellä ovat erilaiset teemat.

Aikaa on kulunut kuusikymmentä vuotta Väliväylän uittojen päättymisestä ja muutoksia on tapahtunut niistä ajoista ja myös viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Taavetissa niin kuin kaikkialla muuallakin maaseutupaikoissa kannattamattomat erikoisliikkeet ovat näemmä lopettaneet ja myynti on siirtynyt osin toreille, pop up -myymälöihin – vai onko niitä koettu Taavetissa – ja osa kaupankäynnistä tapahtuu verkossa.

Taavetin tori on hieno. Pidän siitä, että torilla on puita ja istutuksia. Jumppatelineet ja lasten leikkipaikat ovat omiaan torin laidalle. Torin sijainti on hyvä.

Sama hyvä sijainti on myös urheilukentällä. Se on arvopaikalla, keskellä taajamaa, päätien varressa eikä sitä ole piilotettu minkään kuusiaidan taakse.

22.6.2020

Arki koitti ja kaikki ongelmat ratkesivat.

Väärin. Kaikki eivät ratkea, mutta ongelmansietokyky kasvaa. Ehkä myös ongelmanratkaisukyky paranee.

Perjantaina, juhannusaattona, astianpesukone alkoi piipittää. En kirjoittanut siitä silloin.

Helenalla ja minulla on sellainen idea, että pyrimme kirjoittamaan vain myönteisistä aiheista tai vähintään myönteisessä hengessä. Kirjoittamaan ja kuvaamaan myönteisesti. Tulkitsemaan myönteistä arkea.

Pyhien aatto on se hetki ajassa, jolloin tapahtuu jotain, mitä ei toivo välttämättä.  

Kone ei ollut pesutuulella. Huomasimme tilkan vettä lattialla. Laitoimme tulovesihanan kiinni ja sähköt pois. Ääni loppui. Kun nosti vikavirtasuojallisen sulakkeen päälle, piipitys alkoi ja jokin numerosymboli kertoi näytöllä salaiset tietonsa.

Olin viestitellyt muuton yhteydessä lvi-miehiin ja lähetin nyt uuden viestin. Vastaus oli, että pääsee katsomaan tilannetta vasta sunnuntaina.

Askartelin koneen kanssa sen verran, että sain sen alareunasta irti kaksi peltisuikaletta. Sen jälkeen selvisi, että koneen alla on kovamuovisessa kotelossa vettä. Ajattelin, että se on vuotovettä. Ajattelin, ettei sen tarkoitus ole lillua siellä kaukalossa. Otin muovikauhan ja pienen kulhon, makasin kyljelläni keittiön lattialla ja lusikoin vettä vähemmäksi.

Sunnuntaina kokeilimme millä mielellä kone on tämän rauhoitusajan jälkeen? Sähköt päälle. Ei piipitystä, vain normaaleja lukemia näytössä. Nyt se antoi valita ohjelmaa ja otimme lyhyen ohjelman. Unohdinko mainita, että koneessa oli astiat sisässä? Lyhyt ohjelma, startti, tulovesi auki ja pitkäkseen lattialle seuraamaan taskulampun kanssa, mitä jännää tapahtuu? Ensin ei mitään hälyttävää. Sitten pienestä kurttuletkusta tuli lorottaen vettä, mutta se tyrehtyi, tiputti hetken ja loppui. Vahdimme konetta koko pesun ajan. Tyhjennys onnistui. Pumppu kävi.

Kun ohjelmassa oli aikaa jäljellä minuutti, koneäly muutti mieltä ja otti käyttöön lisäajan – kolmetoista minuuttia. Ajastaan lukemat pienenivät jälleen. Lopulta jäljellä oli yksi, sitten nolla, pitkää koneellista miettimistä ennen kuin nolla sammui ja lukitus raksahti pois päältä. Aukaisimme koneen. Siellä olivat höyryävän puhtaat astiat. Tai ehkä astiat päästivät lämpimän huojennuksen huokauksen, kun selvisivät tämän seikkailun läpi ja pääsivät vapaiksi?

23.6.2020

Luin eilen loppuun Hilkka Mattilan kirjan Tukkien matkassa, joka kertoi Väliväylän tarinan, uittoreitin tarinan. Se oli yhdeksästoista tänä vuonna lukemani kirja. Edellinen oli Emmanuel Carreren Viikset. Olen merkannut sen luettujen listaan vappuna. Samaan aikaan luen rinnakkaisena James Joycen Finnegans Wake -teosta.

Joyce eli molempien maailmansotien aikana. Hän eli sähköistymisen ja autoistumisen aikakautta. Mitä hän tuumaisi, jos olisi mahdollista tarttua tätä miestä kädestä ja taluttaa hänet nykyaikaan? Pyörtyisikö mies? Televisio hämmästyttäisi, tietokone, läppärit, kännykät. Hämmästyisikö mies maapallon väkirikkautta, kaupunkien tungosta, kaikkialle nousseita korkeita rakennuksia ja monikaistaisia ajoratoja täyteen tuputettuine autoineen?

Mistä tässä on kysymys? Mitä te teette työksenne? Mistä te elätte? Onko olemassa vielä kirjallisuutta?

Viimeiseen kysymykseen voisi vastata: Jonkinmoisia jatkokertomuksia. Ne on tarkoitettu kertakäyttökulutukseen. Kirjasäilöt ovat nykyään bitteinä avaruudessa. Voit olla varma, että kukaan ei kaipaa niitä tulevaisuudessa.

24.6.2020

Olemme seuranneet parvekkeelta iltaisin, kun ei ole ollut pilviä, suihkulentokoneen piirtämää pakokaasuviivaa auringonlaskusta jonnekin pohjoiseen. Tapahtuma toistuu. Helena on katsonut kellosta aikaa. Kone on ilmestynyt näkyviin puolen yhdentoista jälkeen. Eilen vaikutti siltä, että kone pitää välipäivän, mutta sitten se ilmestyi tyhjästä. Kun katsoimme sitä, huomasimme lentokoneen alapuolella juuri ja juuri erottuvan kuun sirpin. Se on kahden päivän ikäinen, jos avaruusasioissa ja tähtitieteessä voi puhua päivistä.  

Tulin niin uteliaaksi ilmansuunnista, että hain kännykän ja otin kompassin esiin. Pohjoinen siirtyi ainakin kolmekymmentä astetta oikeaan. Se näkyy olevan sillä suunnalla, josta aurinko nousee meidän näkyviimme. Aurinko laskee länteen tai siitä aavistuksen pohjoiseen. Maailmankuvani järkkyi.

Tämä oikea juhannus, kesäkuun kahdeskymmenesneljäs päivä, on meillä juhlapäivä ja hankimme silloin aina lahjoja toisillemme. Sain vanhan kirjan, Tammen joulutervehdys 1985 – Kirjailijan työ. Saul Bellow, William Faulkner, Ernest Hemingway, Boris Pasternak ja Kurt Vonnegut. Lisäksi kirjan sivut olivat leikkaamatta eli lainasin Helenan paperiveistä ja raksin sivut auki. Kirja on pehmeäkantinen. Se on Helenan löytöjä Sumasta, Lappeenrannasta.

Makeaa lupiinia(3)

>>>jatkuu>>>  

TÖISSÄ Jorge kertoi pomolleen, että oli menossa viikonloppuna pikaisesti käymään Pariisissa.

”Muuten vain?” pomo kysyi. Lievästi kiinnostuneena.

”Lupiininviljelijöiden kokoukseen.”

”Vai sellaiseen.”

Jo mielenkiintonsa menettäneenä.

Kahvitunnilla Jorge mainitsi asian ohimennen omalle työtiimilleen. Heitä istui viisi henkeä pöydän ympärillä. Tavallinen kahvitauko. Tavallista jutustelua. Arkisia asioita.

”Voi että”, huokaisi nuori, hoikka laboratorioharjoittelija, Piritta, joka oli ollut puoli vuotta Merentutkimuslaitoksessa töissä. Hän katsoi Jorgea ihaillen tai kadehtien. Jorge ei tiennyt kumpaa enemmän?

”Mä olen aina toivonut pääseväni Pariisiin. Enemmän kuin mitään muuta.”

Ylisanoja, Jorge ajatteli. Hän katsoi alas pöydän pintaa ja kahvikuppiaan. Hänen povitaskussaan oli kahdet lentoliput Helsingistä Pariisiin ja takaisin. Jotenkin hän tuli nyt erityisen tietoiseksi niistä. Hän ajatteli, että tietäisitpä vain, mutta varoi samalla vilkaisemasta Pirittaan.

Vanhempi tutkija, Saara, jonka kanssa Jorge teki päivittäin töitä yhdessä, alkoi tarinoida, että hän on päässyt viettämään yhden kivan, ikimuistoisen kaupunkiloman Pariisissa. Hieno reissu. Hän kertoi missä kaikkialla kannattaa käydä siellä.

”Luulen, että käyn vain siellä lupiininviljelijöiden kokouksessa. En missään muualla”, Jorge täsmensi. ”Lauantaina meno ja sunnuntaina paluu.”

”Älä nyt. Kai sä otat kaiken irti siitä reissusta?”

Saara katsoi häntä.

Minkä kaiken? Jorge ajatteli. Hän tunsi ja oli tuntenut oikeastaan koko ajan olevansa outo tyyppi tässä seurassa. Erilainen kummajainen. Häntä kiinnostivat ja innostivat erilaiset asiat kuin näitä hänen työtovereitaan.

”Et saanut sattumalta kaksia lippuja?” Saara kysyi yllättäen.

”Miten niin?”

Jorge nosti katseensa. Hän kohtasi Saaran tietävän ilmeen: ”Sä olet sen näköinen, että sulla on ylimääräiset liput piilossa. Älä yritä huijata mua.”

”Tuota”, Jorge epäröi. Hän ei halunnut valehdella. Hän ei ollut valehdellut aamulla Marjolle. Hän oli puhunut lipuista monikossa ja jos Marjo olisi kysynyt häneltä oliko hänellä liput myös seuralaista varten, hän olisi vastannut myöntävästi.

Olisiko?

”Jäit kiinni”, Saara sanoi. ”Anna ne toiset liput Piritalle. Tai ota Piritta mukaasi. Ne ovat varmaan rinnakkaiset istuinpaikat koneessa. Näytä.”

Jorge veti kuuliaisesti liput taskustaan ja Saara alkoi tutkia niitä.

”Lähteekö vaimo mukaan?” hän kysyi ja vilkaisi samalla Jorgea.

En tiedä, Jorge aikoi vastata. Hän jätti sen kuitenkin sanomatta. Hän ei sanonut mitään, ei myöntänyt eikä kieltänyt.

”Ei lähde?” Saara tivasi.

”Ei.”

”Muita kiireitä?”

”Sinne päin.”

”Niinhän niitä tuppaa olemaan.”

Saara ojensi liput takaisin Jorgelle.

”Miten sanotaan?” hän kysyi.

Suomalainen sanonta, Jorge tiesi. Hän oli kuullut sen ennen erinäisissä yhteyksissä, mutta ei tiennyt, mitä sillä tarkoitettiin milloinkin?

”Ai, miten?” Jorge kysyi. Hän katsoi Saaraa silmiin.

”Sun kuuluu sanoa Piritalle, että jos haluat toteuttaa unelmasi ja lähteä viikonlopuksi Pariisiin, se onnistuu. Tässä on lentoliput, ole hyvä. Teet ihmisen ikionnelliseksi.”

Jorge veti henkeä. Miten tämä näin meni? Missä välissä?

”Sä menet sinne haistelemaan lupiineja ja Piritta pääsee viettämään samaan aikaan unohtumattoman päivän ja illan Pariisissa”, Saara selitti. ”Ajattele. Eikö ole hienoa? Kaikki ovat onnellisia.”

”Niin kai”, Jorge sanoi innostumatta. ”Tämä tuli niin äkkiä.”

”Niinkö?”

Saaran ääni ja ilme oli huvittunut. Jorge huomasi, että kaikki koko hankkeessa tuntui huvittavan Saaraa. Hän ei nähnyt siinä varmaan mitään huonoa, sopimatonta tai väärää?

”Lähteekö rakastajattaresi sinne sun kanssasi?”

Jorge ei vastannut. Kaikkiin typeriin kysymyksiin ei kannattanut eikä tarvinnut vastata.

Hän pudisti päätään, ei millekään.

”Toiset liput jää käyttämättä, jos ei joku lähde sun matkaan?” Saara jatkoi.

Jorge ymmärsi, että Saara odotti häneltä yhä vastausta, mutta hän ei tiennyt mitä olisi sanonut?

”Miten on?” Saara peräsi.

Jorge selitti asiaa ja asian vierestä. Hän huomautti, että nämä liput ovat, niin kuin näkyy, pelkät lentoliput ja että hänellä ei ole tietoa esimerkiksi mistään hotellista tai missä on tarkoitus yöpyä. Hän ei ollut perillä siitä puolesta.

”Erikoista”, Saara hymähti. ”Lähdet noin vain sokkona?”

”En aivan”, Jorge kiisti. Hänet on kutsuttu. Tietty nimeltä mainittu henkilö, E. Holopainen, on kutsunut hänet ja hän oletti ja piti selvänä ja annettuna, että tämä herra Holopainen on huolehtinut myös yöpymisestä ja kaikesta muusta vierailuun ja kutsuun liittyvästä. Kuinka voisi olla muuten? Hänen, Jorgen on tarkoitus vain luennoida, lentää Pariisiin, pitää luentonsa ja mitä sen jälkeen on mahdollisesti ohjelmassa, yöpyminen tietenkin jossain ja seuraavana päivänä lento takaisin Helsinkiin.

”Eli sinua ei haittaa millään tavalla, jos vaikka Piritta lähtee pitämään sulle seuraa lennon ajaksi ja muuten menette eri teitä?”

”Niinkö sinusta”, Jorge vastasi, vaikka hän ei ollut samaa mieltä. Hänet oli väsytetty.

”Hyvä”, Saara sanoi. ”Mä tiesin, että sä olet reilu ja kunnon mies.”

Vajaa tunti myöhemmin, kun Saara ja Jorge olivat molemmat omilla tietokoneillaan, Piritta tuli heidän vastakkaisten pöytiensä viereen. Jorge näki heti nuoren naisen päältä, että tämä tuli perumaan sen löyhän matkasuunnitelman, joka oli puoliksi päätetty tai jäänyt päättämättä edellisellä kahvitunnilla.

Hienoa, Jorge ajatteli.

”Tulin vain ilmoittamaan, että siitä ei taida tulla mitään”, Piritta sanoi silmät surullisina. ”Kiitos kuitenkin.”

”Ei mitään”, Jorge vastasi. ”Ei haittaa.”

Hän yritti pitää ilmeensä mahdollisimman neutraalina, vaikka tunsi sisimmässään silkkaa huojennusta.

Saara, joka istui siinä vieressä ja kuuli tietenkin heidän puheensa, puuttui toistamiseen asiaan: ”Soititko ja kysyit kullalta luvan etkä saanut?”

”En”, Piritta vastasi kipakasti. Hymyttömänä. Hänen ei tarvinnut kysyä keltään lupaa, koska hän oli sattumoisin vapaa nainen.

Se ei pysäyttänyt Saaraa.

”Ahaa. Sulla ei ole rahaa”, hän arvasi.

”Nero”, Piritta vastasi kuivasti.

Siinä vaiheessa Jorge alkoi aavistella, että oli huokaissut helpotuksesta liian aikaisin.

”Kai sä lainaat työtoverille sen verran, että tämä pääsee mukaan?” Saara kääntyi Jorgen puoleen.

”Minä?” Jorge älähti.

Miksi minä? Mikset sinä riennä apuun? Hän katsoi vuorotellen kumpaakin naiskollegaansa.

”Kehuinko sua liian aikaisin hyväksi mieheksi?” Saara kysyi.

”En pidä itseäni minään erityisen hyvänä”, Jorge vastasi.

”Sovitaan, että Piritta lähtee”, Saara esitti. Hänestä näki ja kuuli, että hän oli päättänyt asian, päättänyt sen kaikkien puolesta ja kaikesta huolimatta ja että hän pysyisi päätöksessään, vaikka tulisi mikä.

”Jos ei Jorge ole tarpeeksi varoissaan, että voi antaa sulle tippiä, mä panen tuulemaan ja kerään täällä töissä kolehdin.”

Jorge huokaisi: ”Ei tarvitse.”

”Näetkö, noin helppoa se on”, Saara hymähti.

Jorge ei tiennyt kummalle hän osoitti sanansa?

”Sinuna mä olisin innoissani”, Saara virnisti leveästi. Tällä kertaa hän katsoi suoraan Jorgeen ja kohdisti sanansa tälle. Jorge ei ollut mielissään. Hän ei pitänyt siitä, että Saara puuttui asiaan. Hän ei pitänyt yhtään enempää vanhan rouvan merkitsevästä ilmeestäkään.

Sinä et ole minä, hän ajatteli. Hän laski katseensa takaisin tietokoneen näppäimistölle. Hänen pitäisi ottaa asia uudelleen puheeksi kotona Marjon kanssa. Mitä hän selittäisi tälle? Totuudenko?

”Anteeksi, mä en halua tyrkyttää itseäni mitenkään mukaan, jos se on vastenmielistä”, Piritta huomautti, mutta Saara ei hyväksynyt niin typerää vastaväitettä: ”Sinä lähdet Pariisiin tuulettumaan. Se on sovittu. Helvetti, jo on kumma, liput on valmiina ja kaikki. Ei muuta kuin menoksi.”

Marjo oli lähtenyt jo töihin, kun Jorge ehti illalla kotiin.

Jorge avasi tietokoneen, meni saamaansa sähköpostiosoitteeseen ja vahvisti, että molemmat lentoliput tulivat käyttöön. Vahvistus hyväksytty. Hän lähetti tiedon asiasta myös E. Holopaisen sähköpostiin. Siihen tuli palautteena OK ja naurava hymiö.

Jorge tutki hetken aikaa vanhoja, eri yhteyksissä pitämiään esitelmiä ja luentoja. Niitä ei tarvinnut päivittää. Asia ja tilanne oli entisellään. Lupiinien viljely ei ollut suosiossa. Sitä vierastettiin yhä. Uusia kokeilijoita rekisteröitiin, mutta samaan aikaan aiemmat lopettivat ja palasivat viljelemään helpompia kasveja. Työnsarkaa riitti.

Marjolla vei tyypillisen myöhään. Hän ei jaksanut nousta seuraavana päivänä aamiaiselle samaan aikaan kuin Jorge, joten Jorgen ennakoima keskustelu jäi käymättä.

Aamupäivällä töissä Piritta kysyi käytännön seikkana millä kyydillä Jorge oli menossa Helsinki-Vantaan lentoasemalle? Bussilla? Omalla autolla? Piritta asui Kotkassa. Jorge tiesi sen, vaikka ei tarkkaa osoitetta.

”En ole päättänyt vielä”, Jorge vastasi.

Oikeastaan hän oli kuvitellut kaiken aikaa, että menisi bussilla, mutta älysi vasta nyt, että heitä on kaksi menossa samaan suuntaan. Se puolsi vaihtoehtoa, että he lähtisivät yhdessä omalla autolla. Mikä tarkoitti puolestaan, että Jorgen pitäisi kysyä sitä Marjolta, sillä heillä oli vain yksi auto. He olivat luulleet aina, että yksi auto riittäisi heidän kahden aikuisen taloudessaan.

”Bussilla”, Jorge sanoi kuitenkin.

”Päätit sen nyt?” Piritta tajusi.

”Kyllä. Oletan, että Marjo vie auton.”

”Aivan. Sitä vain, että tiedän hankkia bussilipun.”

Jorge laittoi tekstiviestin vaimolleen ja kysyi siinä, että hän menee kai bussilla lentoasemalle?

Marjo soitti takaisin: ”Kuule. Mä suunnittelin, että lähden viemään sut autolla lentokentälle. Sopiiko?”

Sopiiko? toistui Jorgen päässä.

”Sopii. Totta kai.”

Marjo kertoi, että hän on ilmoittanut töissä pitävänsä tulevana perjantaina etätyöpäivän, joten hän on riittävän virkeä ajamaan lauantaina varhain mennen tullen Helsinkiin ja takaisin.

”Käyt samalla ostoksilla?” Jorge arvasi.

”Sä luet mua liian helpolla. Hyvää työpäivää. En häiritse sua kauempaa.”

Ennen kuin Jorge ehti kertoa enempää tai päättää kertoa, että Piritta pitäisi koukata mukaan Kotkasta, Marjo oli katkaissut puhelun.

Jorge nousi ja käveli laboratorion puolelle.

Piritta kohotti kysyvänä katseensa.

”Joko varasit bussilipun?”

”En. En ehtinyt vielä.”

Jorge nyökkäsi: ”Älä varaa. Menemme sittenkin meidän autolla.”

Tämä on aikamoista säätämistä, hän ajatteli. Hän ei alkanut kuitenkaan selittää erikseen, että Marjo on kuskina.

”Selvä. Käy”, Piritta vastasi. ”Mä ajattelin, että se on varmaan yksinkertaisinta.”

”Olet oikeassa”, Jorge myönsi.

”Sä haet mut Kotkasta?”

”Me haemme.”  

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

17.6.2020   

Juhannus tulee ja näkyy. Kuvittelin etukäteen, että vuokraisimme auton pyhien yli tai vaikka viikoksi ja ajelisimme läpi kaikki pikkutiet Taavetin tuntumassa. Otin ensimmäiset tunnustelevat yhteydenotot, koska en tiedä harjoittaako kukaan paikallinen tällaista vuokraustoimintaa, mutta sitten tuli tämä Suomen oloissa poikkeuksellinen hellejakso ja luovuimme asiasta. Siirsimme sen tuonnemmaksi.

Aamun rantaelämä, lukeminen parvekkeella varjossa, ikkunat auki, saunominen illan tullen, siinä kelpo juhannus.

Auton tarve on ollut meikäläisillä varsin ajoittainen. Kävelemme, ajamme polkupyörällä, käytämme bussia tarvittaessa ja matkustamme junalla. Kun asuimme Urolla, kävimme muutaman kerran junakyydillä Helsingissä. Kävelimme Taavettiin, asemalle, odotimme junan tulon ja viiletimme hetkessä pääkaupunkiin. Junayhteys oli nopea ja matkustajalla oli tilaa ja mahdollisuus liikkua, käydä kahvilla ravintolavaunussa ja ihailla ohilipuvia maisemia.

Kun verestimme vanhoja muistoja ja patikoimme kesäkuun alussa Marttilantietä ja Kauppakatua sen jatkeena alas asemalle, sitä hämmästyi kuinka nopeasti asemarakennus oli rapistunut.  

18.6.2020

Laitan tähän kaksi lainausta kirjasta Finnegans Wake. Se on Penguin Modern Classics -sarjasta, painos vuodelta 2000. Sivulla 285: ”...kaksitoista volts yksitoista volts kymmenen volts yhdeksan volts kahdeksan volts seitseman volts kuusi volts viisi volts nelja volts kolme volts kaksi volts yksi, allahthallacamellated, caravan series to the finish...” Sähköisiä ihmisiä Suomessa. Toinen lainaus sivulta 325: ”...(Kiskiviikko, Kalastus. Torstaj, tanssia. Perjantaj, peleja. Lauvantaj ja Sunnuntaj, christianismus kirjallisuus, kirjallisuus christianismus.)...” Olen kirjassa sivulla 332.

Lainasimme toissapäivänä kirjastosta Hilkka Mattilan kirjan Tukkien matkassa. Siinä kerrotaan väliväylästä. Meille Rutolan rännin lähtöpää on monilta vuosilta tuttu. Parasta oli, että pääsimme näkemään tienoon ennen kuin kuutostien liittymä Mikkeliin linjautui siitä yli. Autokesäretkillämme olemme vierailleet toistuvasti Tirvassa ja Kannuskoskella. Tutustuminen jatkuu.  

Eilen ostimme kirjastosta Luumäen historia -kirjan, kivikansineen.

19.6.2020

Aloin eilen lukea Joycen rinnalla Hilkka Mattilan Tukkien matkassa -historiikkia. Mielenkiintoinen ja mielikuvitusta hersyttävä menneisyys. Sataviisikymmentä vuotta sitten Kotka ei ollut kaupunki, vaan muutaman talon kylä. Kuusikymmentä vuotta sitten uittoa tehtiin Lappeenrannan, Lemin, Luumäen ja Kouvolan välisellä vesireitillä. Kuusikymmentä vuotta sitten autoja liikkui Taavetin teillä ja junaraiteilla kulki rahtia ja henkilöliikennettä, mutta samaan aikaan tukkilaisporukat olivat kekseineen ja veneineen uittohommissa metsien keskellä puroissa, joissa ja pienillä järvillä. Erilainen elämän- ja arjen kuva. Maaseutu ennen.  

20.6.2020

Luontoretki aamulla. Hoidetun pihanurmikon laidasta alkaa hoitamattomampi niitty, entinen pelto. Eilen ja toissapäivänä jänis kyyhötti puolimetristen ruohonpiikkien keskellä ja nosti korviaan, kun kävelimme asvalttia pyörävaraston viertä. Tänään pitkäkorvaa ei näkynyt. Kissa oli entisellä paikallaan rivitalon pihalla, makasi oikosenaan raatona. Ajoimme Riihitieltä Linnalantielle. Ei ketään, ei autoja, ei ääniä. Juhannusaamu. Sitten alkoi kuulua etäistä hurinaa. Otin sen ensin moottoripyöränä, mutta kun ylitimme pyörätietä pitkin Pajatien, sieltä näkyi tulevan auto. Se oli iäkkäämpi, köhivä tapaus. Eli yksi ihminen, kulkija, oli liikkeellä meidän lisäksemme. Seuraava liikkeelle lähtenyt, auto sekin, tuli vastaan ennen koulua ja paloasemaa. Koulun jälkeen oli viisi metriä sivuun pihatiellä rusakko istumassa. Se katsoi meitä hievahtamatta. En ole metsämies enkä selvillä rusakoiden ja metsäjänisten keskinäisestä lukuisuudesta, mutta puhun rusakoista. Seuraava oli tien penkalla, kun ajoimme kuutostien alikulun läpi. Se puikki piiloon vuorimäntyistutusten sekaan. Käännös Niemeläntielle, mäkeä alas väistellen muutamaa päällysteeseen tullutta vauriota. Hiekkateitä laitettu malliksi oikealle ja vasemmalle, työkoneita, kaivantoa, pitkäksi viikonlopuksi tasoitettua, tienpenkat puna-ailakkia ja metsäkurjenpolvia ja käännös uimalan rantaan, pyörät parkkiin telineeseen puomin eteen. Ajattelen, että se on hevospuomi, vaikkei ole välttämättä. Itätuuli ei osu rannan poukamaan. Aurinko on yhä kuusten takana piilossa, mutta paistaa kapeana viiruna laiturin tyveen.