Kaunis kesäpäivä

perjantai 31. joulukuuta 2021

Terveisiä Taavetista

    











Vuoden viimeinen päivä lähti irti. Hep. Se tosin taisi ampaista liikkeelle jo yöllä. Viimeisen päivän lähtönumerossa liehuu mainos Hyvää Uutta Vuotta 2022. Se on viemässä tätä viestiä uudelle, seuraavalle vuodelle ja maalinauha on edessäpäin, jossain siellä, jonne voimat riittävät juuri ja juuri. Näin on sovittu. Muuten kaikki on ennallaan, arkinen aamu, perinteinen päivä ja ilakoiva ilta. Eilen näkyi jo postauksia, joissa toivotettiin Uutta Vuotta. Osa oli toiveikkaita ja hyvällä mielellä, osa postaajia mollasi tätä taakse jäävää vuotta ja toivoi sen painuvan saman tien unhoon. Kaunis kesäpäivä -kulttuuriblogi elää siinä hengessä, että myönteisyys on yksinomaan positiivinen asia ja että hyviä ja mainioita asioita löytyy, kun etsii ja on avoimin silmin. Tällä periaatteella blogi on kulkenut läpi vuoden 2021 ja mitä sitä hyväksi koettua muuttaa. Mielenkiinnolla odotamme, mitä uutta ja verratonta ensi vuosi tarjoaa? Kirjoja, maalauksia, kulttuuria, elämyksiä, ilonaiheita. Hyvää Uutta Vuotta.



torstai 30. joulukuuta 2021

Terveisiä Taavetista

     












Toinen perättäinen aamu, kun Helena aloitti päivänsä tekemällä sauvakävelylenkin. Mainio ulkoilusää, pakkasta viisi astetta ja kevyttä etelätuulta. Torstai, joten Luumäen Lehti odotti postiluukussa. Selasin sen läpi ja luin Jussi Nurkan kolumnin, joka oli hienoa irroittelua ja sanailoittelua ja jossa rämäpäisistä pojista kasvaa kunnon miehiä yhteiskuntaan. Eilen pääsin James Joycen Finnegans Wake -kirjassa yli viidensadan sivun. Sadan sivun loppusuora edessä. Mietin onko tässä kirjassa jokin sellainen ominaisuus, että se panee ajatuksen harhailemaan? Sitä tapahtuu. Luen tekstin, sanat ja jotka ovat kuin jotain vanhaa sankaritarustoa ja -runoelmaa, jossa sama teema toistetaan vaihdellen kertaalleen tai useamman kerran. Kuin Kalevalaa. Luen, ymmärrän riittävän hyvin lukemani, sanat ja samaan aikaan mieleen leijailee kaikkia omia, asiaankuulumattomia ajatuksia, jotka painan sitten pois häiritsemästä, palaan tekstissä taaksepäin ja jatkan lukua. Juoni on hävinnyt tai sitä ei ole ollenkaan tai ollutkaan. Henkilönimet, tekaistut tai oikeat, joita vilahtaa tekstissä ja joita on välillä sivutolkulla, ovat minulle vieraita, ehkä suomalaisuuttani. Sanakommat voisivat olla painatuksessa tulleita virheitä, mutta kyllä niistä ainakin suurin osa, luulen, on kirjailijan tahallisia sanaväännöksiä. Kurittomuutta. Teksti etenee kurittomana eikä Joyce edes yritä eikä havittele asetella sinne askelmerkkejä eikä porrasaskelmia lukijaa varten eikä mitään tervetuliaismattoa. Hän ei houkuttele. Tämä kirjoittamani on pohjimmiltaan arviointia, tarkastelukulman hakua, ei silkkaa valitusta, vaikka kitinää kuuluu.







keskiviikko 29. joulukuuta 2021

Tiikerintalja(35)

       >>>jatkuu>>>      

















Ei pidä paikkaansa, Larry harmittelee sisimmässään. Siiseli puhuu, puhui omiaan tai tarina on elänyt ja muuttunut. Siiseli ei ollut mukana hautaamassa ja hän jätti miehensä. Tosin sama kai se on tässä vaiheessa, jäänyt mikä jäänyt. Taakse jäänyttä. Vanha, hylätty leiri, jonka Siiseli on jättänyt taakseen. 

Joonas Kemppainen kertoo, että intiaanit hakivat siskonsa eli Siiselin. Tai hänelle oli kerrottu niin. Intiaanit olivat väittäneet, että tiikerintaljat ovat täynnä pahoja henkiä ja sen takia heidän sisarensa on kuollut. Intiaanit olisivat varmaan polttaneet taljat, mutta he eivät halunneet koskea niihin.

Mutta miten ne joutuivat tänne?” Larry kysyy. ”Tai sanoitko, että löysit yhden taljan? Oletko varma, että tuo on juuri se talja, toinen niistä alkuperäisistä? Uskot? Niin minäkin, mutta miten se on päätynyt takaisin Kentucky-Joen taloon?”

Joku on kai tuonut.”

Larry puistaa päätään: ”Huvikseen. Noin vain ohimennen.”

En tiedä sanoa. Kuulin, että täällä on Joen tilukset ja kun menin tuonne talorähjään sisään, näin ensimmäisenä taljan. Se roikkui katosta.”

Tietenkin, Larry ajattelee. Muuten hiiret olisivat nakertaneet sen piloille. Muuten siitä ei olisi jäljellä mitään.

He katsovat molemmat eläinten juomapaikkaa, lampea, joka kuivuu reunoiltaan erämaan hiekkaan. Sillä ei ole näkyvää lasku-uomaa. Lintujen harakanvarpaita on kirjavanaan kosteassa hiesussa, jota vesi nuoleksii.

Nostin tuohon tuulettumaan.”

Larryltä vie hetken tajuta nuorukaisen puhuvan tiikerintaljasta.

Löysin peltisoikon ja nostin sillä vettä kaivosta.”

Onko siellä vettä?” Larry kysyy.

On.”

Minä en menisi ainakaan juomaan siitä. Jos sinä tai hevosesi tarvitset vettä, tule käymään minun kaivoni kautta.”

Larry katsoo tarkemmin Kentucky-Joen talon katveeseen ja näkee nyt, että siellä on varjon puolella hevonen kiinni. Hän ei huomannut sitä ennen. Tämä mies taisi kulkea ratsailla.

Olemme karjanajossa”, Joonas Kemppainen huomauttaa. Hän tuntuu arvaavan Larryn mietteet. ”Menossa ohi viisi kilometriä tästä länteen.”

Jotain neljä mailia?” Larry kääntää luvun päässään.

Se selittää hevosen, hän ymmärtää. Muuten tällainen nuorimies olisi liikkeellä autolla. Niitä on ilmaantunut viime aikoina kaupungin kaduille.

Karjanajaja”, hän tuumii ääneen.

Niin.”

Niitä tarvitaan yhä?”

Kyllä. Meitä on kolme miestä. Ajamme siitoskarjaa. Matkaa on vajaa kaksisataa kilometriä. Joka paikkaan ei kulje vielä junat eikä teurasautot saa kerralla monta eläintä kyytiinsä. Tai elävänä perille.”

Larry kuuntelee Joonas Kemppaisen selitystä ja nyökyttelee.

He siirtyvät kaivolle. Siinä on ollut laudoista tehty kansi päällä ja painona iso kivi, mutta nyt kansi on nojallaan kaivon kivireunusta vasten. Mustasta kuilusta kohoaa viileä ilmaviri, joka haisee ummehtuneelle.

Haisee”, Joonas Kemppainen sanoo.

Se olisi pitänyt täyttää.”

Vielä sen ehtii.”

Joonas Kemppainen ravistaa tiikerintaljaa ja alkaa kääriä siitä nyyttiä.

Tiedät varmaan onko täällä muuta arvokasta?” hän kysyy välillä. ”Tarkoitan sellaista, jonka Kentucky-Joe olisi halunnut säilyvän? Kerään vanhaa tavaraa, jota uudisasukkaat ovat tuoneet mukanaan ja rakentaneet täällä. Perinnekamaa. Ajattelin, että jonkun olisi hyvä pitää huoli tästä historiasta.”

Larry ajattelee, että nuorukainen on samanlainen kuin setänsä. Ovatko kaikki suomalaiset tuollaisia vähän erikoisia, keksivät itselleen outoja harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita?

Ei taida olla?” Joonas Kemppainen vastaa itse itselleen. ”Muita rakennuksia ei ole?”

Ei.”

Mikä on tuo vaja, joka on myös luhistumassa?”

Joonas Kemppainen viittaa kädellä kohti vesilaitosta mäenrinteessä.

Vanha vesilaitos”, Larry vasta.

Se ei ole mikään varasto?”

Ei. Siellä on vain vettä.”

Larryä harmittaa, että on lähtenyt alun alkaen juttusille tämän Kentucky-Joen nuoren sukulaismiehen kanssa. Hän ei kostu tästä mitään. Hän ei välitä ylipäätään tällaisista joutavista rupattelutuokioista.

Joonas Kemppainen astelee tiikerintaljanyytti kainalossa hevosen luo ja sitoo käärön satulan taakse. Sen jälkeen hän palaa mökin edustalle, työntää rakennuksen ulko-oven kiinnemmäs ja painaa pönkän sen taakse.

Noin se oli.”

Kojootit ei ole päässeet sisälle?” Larry kysyy.

Ei näyttänyt siltä.”

Joonas Kemppainen palaa hevosen luo, irrottaa sen kytkyestään ja taluttaa keskemmälle pihaa.

Jaa tuo kaivo”, hän tajuaa.

Minä voin peittää sen”, Larry lupaa.

Siinä tapauksessa. Kiitoksia vain.”

Joonas Kemppainen nousee vaivattomasti hevosen selkään. Eläin ottaa muutaman ennakoivan sivuaskeleen, mutta nuorukainen pidättää sitä.

En ole käynyt täällä ennen”, hän sanoo. ”Olen kuullut Joesta, mutta näin nyt sitten tämän paikan.”

Larry päättelee miehen ilmeestä, ettei tämä taida arvostaa erikoisemmin näkemäänsä. Ei ihme.

Näkemiin”, Joonas Kemppainen sanoo vielä ja ohjastaa ratsun käymäjalkaa kaivon vieritse tielle ja menee suoraan siitä yli.

Larry ajattelee, että nuorukainen ratsastaa samaan ilmansuuntaan, jonne Kentucky-Joen Siiseli-intiaanivaimo hävisi silloin kerran jäljettömiin. Kauan sitten. Siitä on kulunut vasta muutama vuosi, mutta se kaikki tuntuu tapahtuneen kauan sitten. Tuulenpyörre tulee Joonas Kemppaista ja hevosta vastaan, osuu näihin ja hetkeen ei näy kumpaakaan hiekan seasta, mutta sitten pyörre on poissa ja kaksikko etenee kevyttä ravia autiomaan kivien keskellä.

Larry siirtyy kaivolle ja nostaa kannen peittämään sen suuaukon. Hän kävelee omalle talolleen ja menee suoraan pajaan, palaa takaisin ulkosalle ja valikoi räystään alta lujatekoisen tukkikeksin. Se on ollut siellä tallessa varmaan kaksikymmentä vuotta. Hän on takonut kerran nuoruudessaan jollekin paikalliselle metsurille tukkikeksin ja varttanut sen saman tien, mutta työkalu on jäänyt hakematta.

Hän ottaa keksin, kävelee se olallaan takaisin Kentucky-Joen kaivolle, siirtää kannen syrjään ja laskee keksin tunnustellen rautainen koukkana edellä haisevaan pimentoon. Hän luulee jo, että varsi ei riitä kaivon pohjaan asti, kun keksi osuu veden pintaan. Larry nojaa vasten kaivon kivireunusta, kurottaa vielä syvemmälle, kääntelee tukkikeksiä ja alkaa nostaa sitä ylös. Jokin on tarttunut siihen. Taakka on painava ja Larry ajattelee heti, että se on raato. Hän tuntee hiuksiensa pörhistyvän pystyyn niskassa.

Eläin, eläimen raato on pudonnut kaivoon. Hän ei tajunnut kysyä Joonas Kemppaiselta oliko kansi ollut kaivon päällä, kun tämä tuli paikalle vai ei?

Keksin koukkuun tarttunut taakka on niin painava, että Larry käsittää, ettei saa nostettua sitä ylös tällä konstilla. Rautataos irtoaa sitä ennen kiinnityksestään seipäästä. Niinpä hän laskee keksin veden varaan, heiluttelee ja kääntelee sitä, kunnes paino hellittää ja hän saa heivattua työkalun ylös kaivosta. Keksin pää on epämääräisessä, tummanvihreässä mönjässä, johon ei tee mieli koskea.

Larry tajuaa askarruksensa turhuuden ja tarpeettomuuden. Hänen olisi pitänyt luoda kaivo umpeen heti sen jälkeen, kun Joe kuoli, mutta asia ei kuulunut hänelle eikä hän tiennyt oliko hänen edes lupa tehdä sellaista.

Nyt hän ei kysele enää sellaisia, vaan kävelee alas lammikolle ja asettaa tukkikeksin makaamaan veteen niin, että sen limottunut pää on veden alla upoksissa. Hän laittaa kiven varren päälle painoksi.

Larry palaa omalle pihalle. Hän antaa jyviä kanoille, kerää uudet munat ja yrittää unohtaa Kentucky-Joen kaivon, mutta ei kykene siihen. Sitä paitsi hän unohti laittaa kannen takaisin kaivon päälle. Hänen pitää tehdä reissu sinne sen takia joka tapauksessa.

Normaalisti Larry asettuisi tässä vaiheessa päivää istumaan kuistille ja alkaisi puhdistaa munia, mutta nyt hän menee taas pajaan. Sieltä löytyy perähyllyltä vanha ankkuri. Hän muisti sen olemassaolon. Veneen ankkuri, jossa on neljä sakaraa. Pieni rautamötti, joka painaa kuitenkin sen verran, että sen voi olettaa putoavan hyvin veteen ja kaivon pohjalle asti. Ankkurissa on kiinni ruosteinen, rautatieyhtiön peruja oleva, käsivarren mittainen ketju.

Larry löytää vielä alkeellisen vintturinpyörän, jossa on lukitus ja kampi. Köyttä hänellä on. Tavaraa kertyy lopulta niin paljon, että Larry lastaa kaiken kaksipyöräisille kottikärryille ja lähtee työntämään niitä maantien kautta suomalaisen tontille. Hänellä on outo olo, ikään kuin tekisi jotain sopimatonta tai lapsellista. Ehkä hän olisi jättänyt menemättä, jos olisi kohdannut jonkun tiellä.

Larry kiilaa vintturin vanhan juottokaukalon maahan juntattujen, ehjinä säilyneiden tukipaalujen taakse ja köyttää sen lujin, pitävin solmuin. Ankkurin pudottaminen ei ole ongelma. Se loiskahtaa kuuluvasti kaivon veteen. Sen jälkeen köyttä menee perässä vielä noin yardin verran. Larry nostaa ja tunnustelee ankkuria köyden päässä ja toteaa, että se on kiinni. Raato on niin kookas, että ankkuri ei pääse kulkemaan sen ohi takertumatta. Larry pitää köydestä vedon päällä, pyörittää vintturin ratasta toisella kädellä niin kauan, että löysät tulevat pois, laskee lukituksen salvan paikoilleen ja alkaa kammeta.

Hän ei älynnyt rasvata ennen lähtöään vintturinpyörää ja niinpä se kitisee ja valittaa, kun sitä veivaa. Ääni kaikuu ja kertautuu Kentucky-Joen mökin seinästä. Köyden kiristymisestä ja jännittymisestä näkee, että se, mikä on nousemassa kaivosta, on painava. Onko se peura? Varsa? Kuolleena syntynyt varsa? Kaikenlaisia hulluja arvauksia käy Larryn mielessä. Kojootti? Olisiko kojootti niin hölmö, että menisi putoamaan kaivoon? Yrittäisikö mikään eläin tunkea kaivoon, kun vieressä lähellä on luonnon vesiallas? 


>>>jatkuu>>>




tiistai 28. joulukuuta 2021

Terveisiä Taavetista

    












Luumäen Taavetin pääkirjastossa on Kalle Päätalon Iijoki -sarja numeroitu. En tiedä, onko näin myös muualla Suomen kirjastolaitoksessa, mutta numerointi on paikallaan, kun on tarkastelussa näin moniosainen teossarja. Helena palautti kaksi edellistä ja lainasi kaksi lisää, numerot kahdeksan ja yhdeksän, Miinoitettu rauha ja Ukkosen ääni. Miinoitettu rauha alkaa hajota käsiin. Kuuntelen ja saan sivusta päivityksiä Kallen jaamantiestä sitä mukaa, kun Helena tekee lukutyötä. Olen vapaamatkustaja. Eläydyn kuulemaani ja olen hyvilläni esimerkiksi, kun raskasruppinen Kalle pääsee keittiöpossuksi ja ruokapatojen ääreen. Näen mielessäni nuoren, vasta aikuisuuden kynnyksellä olevan miehen matkalla maailmaan ja tässä tapauksessa vapaaehtoisena asepalvelukseen ja sotaan. Kalle yhtenä monien muiden kaltaistensa lailla yhteisen asian ja hyvän eteen.





 

maanantai 27. joulukuuta 2021

Terveisiä Taavetista

    












Eilen iltapäivälenkillä tuuli oli leikitellyt ja piirtänyt taipuneella korrella kaaren vitilumeen kevyen liikenteen väylän ojanpenkkaan. Aurinko paistoi hetken aikaa matalalta huurteisiin puihin. Tänä aamuna, kun katsoin ulos ikkunasta, jänö istui Vallitiellä männyn varjossa. Helena luki eilen loppuun Kalle Päätalon Ahdistetun maan. Hän naurahteli välillä. Minä pysyin leikittelevän Joycen seurassa. Finnegans Wakessa on myös suomea, väänneltynä ja muokattuna (Kiskiviikko, Lavantaj). Ajattelin kirjan ohessa, että Joyce sai tukijoita Pariisissa, kun hänen Odysseuksensa tuli julki. En ole perehtynyt kuinka laaja se piiri oli, mutta ainakin jotkut naiset ovat tukeneet Joycen perhettä taloudellisesti. Maanpakolainen. Joyce eli kirjoissaan Dublinissa, Irlannissa, mutta asui eri puolilla Eurooppaa, pisimpään kai Triestessä, jossa hän opetti englantia tai antoi yksityistunteja ja eri osoitteissa Pariisissa ja sen ympäristössä.







sunnuntai 26. joulukuuta 2021

Terveisiä Taavetista

     











Joulupäivänä teimme kaksi reippailulenkkiä, ensin aamulla hämärissä, muutamia autoja liikkeellä, yksinäinen koiranulkoiluttaja ja sen jälkeen tuttu aviopari koiransa kanssa. Tähtiä alkoi erottaa paremmin, kun silmä tottui, vaikka idässä muuttui jo turkoosiksi. Iltapäivällä, toisella lenkillä otimme muutamia valokuvia. Pakkasta oli reilusti, mutta ei tuullut. Jatkoin Roto -käsikirjoituksen parissa ja ohitin kahdensadan sivun rajapyykin. Helena luki loppuun Kalle Päätalon Loimujen aikaa -teoksen ja aloitti Ahdistetun maan. Joululahjakirjat saavat odottaa. Minun lukukirjani James Joycen Finnegans Wake on puolivälissä. Eilen illalla jouduin lopettamaan lukemisen kymmenen aikaan, kun teksti kävi niin vaikeaksi, muinaisenglantia tai -irlantia tai murretta tai sitten unelias pääni ei ottanut enempää vastaan. Tämä Tapaninpäivä alkaa kahdenkymmenenkolmen asteen pakkasella. Luoteistuulta neljä metriä.




lauantai 25. joulukuuta 2021

Tiikerintalja(34)

      >>>jatkuu>>>  














Puoli tuntia myöhemmin umpilava on takaisin rungolla ja tarvittavat puheet pidetty. Tepon Kuljetus Ky saa kehut ja Soile lupaa, että Korkeasaari pitää hänen firmansa nimen listalla. Seison siinä kolmen porukassa mukana ja kuuntelen. 

Vastaavia kuljetustarpeita ei tule välttämättä vähään aikaan”, Soile muistuttaa, mutta kuulemma koskaan ei tiedä etukäteen. 

Ei niin”, Teppo myöntää. 

Joudun pitämään naamani kurissa, että en ala virnuilla.

Kiitos tästä kerrasta”, Soile sanoo. ”Sulla on mun kortti?”

On”, Teppo vastaa. ”Hienoa, että suoriuduimme tyydyttävästi.”

Kiitettävästi”, Soile korottaa.

Joka tapauksessa tiikeri tuli perille. Meillä oli hyvä eläintenhoitaja mukana.”

Kyllä”, Soile on samaa mieltä. ”Marina on pätevä.”

Pätevä”, Teppo nyökkii ja hymistelee.

Sitten Soile ottaa esiin sen, että hän, Teppo oli ilmeisesti välillä huonokuntoinen?

Joo. Söin varmaan jotain sopimatonta.”

Sitä tapahtuu.”

Niin. Valitettevasti.”

Onneksi se meni kuulemma ohi.”

Aivan. Onneksi.”

Hyvää päivänjatkoa. Lähden kiirehtimään Korkeasaareen päin.”

Oli ilo olla tekemisissä”, Teppo lipaisee ja saa Soilelta leveän hymyn. Soile on sen näköinen, että sanoo vielä jotain, mutta pudistaa sitten vain päätä ja kävelee Mazdalle. Hän istuu autoon, vetää turvavyön editseen, käynnistää, ajaa vauhdikkaasti taaksepäin ja nostaa meille kättä. Sen oloisena ja tietäen mainiosti, että me tapitamme häntä, niin kuin teemme.

Kärsiikö nyt mennä lounaalle?” kysyn.

Kärsii. Ilman muuta. Menemmekö paikalliseen?”

Vaikka”, vastaan.

Nousemme Scanian hyttiin ja siirrän sen pitkän huoltorakennuksen toiseen päähän ja jätän väliaikaiseen parkkiin pihan vapaalle laidalle.

Joo, jätä tähän”, Teppo sanoo ja hyppää alas.

Nousemme rakennuksen toiseen kerrokseen VR:n henkilöstöravintolaan. Tuttu naisihminen seisoo kassalla.

Pojat tuli takaisin”, hän sanoo tervehdykseksi.

Kävimme Liettuassa ja tulimme takaisin”, Teppo rehvastelee.

Ette sen kauempana.”

Kevyttä jutustelua.

Lihamureketta ja muussia”, löydän heti mieleisen lounasvaihtoehdon. ”Maitoa ruokajuomaksi.”

Minä otan samanlaisen annoksen”, Teppo tilaa.

Kun olemme pöydässä syömässä, Teppo muistuttaa minua verokirjasta: ”Pääset verotettavien kirjoille.”

Tiedän”, vastaan. Tiedän saavani tienata tiettyyn summaan asti verottomana, mutta en mainitse sitä. Se näkyy verokortin selvityksestä.

Teppo on aterioinut vasta puolet annoksestaan, kun minä lopetan.

Olisi pitänyt ottaa lastenannos”, hän sanoo, katsoo ruuantähteitä ja laskee haarukan ja veitsen lautasen reunalle. ”Miten olisi maito.”

Pääset pitkällesi autossa, jos tarvii”, esitän.

Hienoa. Jaksatko sä ajaa?”

Jos on pakko.”

Ihan totta. Selviätkö tallille asti?”

Pitää kokeilla.” 


>Länsi>


Larry näkee pajalle kävellessään oudon miehen suomalaisen pihalla. Tai ehkä tämä on pelkkä poikanen? Sitä ei erota tuntemattomasta näin kaukaa. Hän ei ymmärrä, mitä nuorukainen tekee ja puuhailee? Välillä tämä näkyy kaivon takaa, kumartuu näkymättömiin ja kohottautuu taas seisoalleen.

Taisteleeko nuori mies kojootin kanssa vai nostaako hän vettä kaivosta hevoselleen? Molemmat oletukset ovat mahdollisia. Hevosta ei näy kuitenkaan.

Ennen kuin huomaakaan Larry on lähtenyt astelemaan pajan päädyn ohi suomalaisen hylätylle tontille. Paikka on autio, on ollut sitä täydet kaksi vuotta. Vaikka maaperä ja marunatiheiköt ovat samat muuttumattomat, itse asuinrakennus on joutunut säiden armoille ja eläinsuoja on luhistunut toisesta päästä ja kinostunut hiekkaan.

Siitä on kauan, kun hän käveli viimeksi tämän välin. Kentucky-Joe. Suomalaisen nimi ei ole häipynyt sentään hänen mielestään, mutta paikalliset puhuvat nykyisin kaikki suomalaisen autiosta.

Larry huomaa nuoren miehen siirtyneen pois kaivon luota. Mies seisoo niiden kivien luona, jotka Larry siirsi aikoinaan merkitsemään haudan paikkaa. Hauta erottuu muutenkin, pitkulainen vajoama maan pinnassa, syvyydeltään tuuman, vähän yli, mutta vuoden, kahden päästä itse hautakaivantoa ei voisi välttämättä paikallistaa enää.

Nuori, hoikka mies seisoo hartaana haudan äärellä. Hän on ottanut hatun päästä ja selän asennosta päätellen ristinyt kädet.

Ennen kuin pääsee lähemmäs, Larry kuvittelee mielessään, että kun mies kääntyy, hän näkee kasvojen sijasta pelkän pääkallon.

Mutta nyt on kirkas päivä ja Larry ravistaa pois moisen joutavan mietteen. Päivällä haamut ja peikot pysyvät poissa. Päivällä ihmiset voivat liikkua vapaasti.

Hän pysähtyy odottamaan säällisesti muutaman jaardin päähän miehestä. Siitä kohtaa hän näkee nuorukaisen pään yli mäkirinteen entisen vesilaitoksen. Sille on tullut ja jäänyt sellainen nimi, vesilaitos. Rakennus, seinät ovat säilyneet ehjinä ja katto enimmältään, mutta allas, kaivorakennelma vuotaa, on alkanut laskea läpi melkein heti Kentucky-Joen kuoltua ja seinän tyviosa on tummunut kosteudesta. Vesi on kaivanut ojan seinän ali ja lirisee sitä pitkin alas tasangolle, johon on muodostunut pysyvänä pieni luonnonlampi. Larry on nähnyt eläinten käyvän juomassa sieltä aamuvarhaisin tai iltapimeän langetessa.

Suomalainen on rakentanut villieläimille kelpo juomapaikan. Mitä Joe tuumaisi, jos hän tietäisi sen? Ei mitään pahaa, ainakaan. Vaikka Kentucky-Joe oli hiljainen ja vaitelias tyyppi, hän ei ollut millään lailla paha.

Päivää”, nuorukainen puhuttelee Larryä. ”Tulin katsomaan sedän maita.”

Larry nyökkää: ”Selvä se.”

Hän kieräyttää katseen pitkin tätä autiomaatonttia ja viittaa sitten vieressä olevaan, vaatimattomaan hautamonumenttiin: ”Kasasin kiviä muistoksi.”

Kentucky-Joe lepää tässä?” nuori mies kysyy. ”Eikö häntä kutsuttu niin?”

Kyllä. Kentucky-Joe.”

Larry miettii, pitäisikö hänen kertoa miten mies kuoli, mihin, mutta antaa asian olla.

Löysin tiikerintaljan ja ajattelin ottaa sen mukaan. Toista taljaa ei näkynyt.”

Tiikerintaljan?” Larry toistaa.

Kaivo on heistä vähän matkaa sivussa ja nyt Larry huomaa, että sen takana on lahon seipään varassa kauhtunut raitatalja. Mies on levittänyt sen siihen tuulettumaan tai mitä lie varten.

Vai niin”, Larry toteaa.

Anteeksi?” nuori mies kysyy.

Hän on pannut cowboyhatun takaisin päähän ja katsoo lierin alta varjosta Larryyn.

Luulen, että minulla on oikeus”, mies jatkaa. ”Olen Joonas Kemppainen, Kentucky-Joen veljenpoika.”

Niin”, Larry nyökkää. ”En tarkoittanut enkä kiistä sitä. Olin näetkös paikalla, kun eräs intiaaninainen haki täältä molemmat taljat mukaansa. Hän vei ne. Siis kaksi taljaa.”

Larry katsoo epäluuloisena tätä yhtä tiikerintaljaa ja kaipaa jotenkin toista sen kaveriksi. Ehkä tämä on jokin muu tiikerintalja?

Siiseli”, nuori mies tietää.

Niin. Huomaan, että tiedät henkilön.”

Hän sai tartunnan taljoista ja kuoli.”

Minkä tartunnan?”

Larry katsoo suoraan nuorukaiseen. Pilaileeko tämä hänen kustannuksellaan? Mistä tässä on kysymys?

Oliko se mies, joka oli Siiselin mukana, sun isäsi?”

Sellainen hämmästyttävä ajatus ja mahdollisuus tulee Larryn mieleen ja hän sanoo sen julki saman tien.

Ei. Tiedän kenestä puhut tai luulen tietäväni. Kiertuemanageri.”

Siiseli sanoi kyllä, että tämä oli Joen veli, että hän oli liikkeellä Joen veljen kanssa.”

Nuorukainen kohauttaa olkiaan. Sitten hän hymyilee.

Jospa se tarkoitti vain, että tämä oli jälleen yksi, samanlainen valkoinen mies?”

Larry ei ymmärrä.

Intiaanit puhuvat niin, että valkoiset ovat veljiä keskenään.”

Selkisi”, Larry vastaa.

Hän käsittää lukevansa itsekin samalla lailla intiaanit yhdeksi yhtenäiseksi laumaksi. Hän ei erottele heitä yksilöiksi. Intiaanit ovat veljiä keskenään ja jos näin on, silloin valkoihoiset ovat samalla lailla veljiä keskenään.

Mitä kaikkea muuta löysit talosta? Niin, kysyinkö mihin Siiseli, Joen intiaanivaimo kuoli?”

Larry huomaa yhtäkkiä, että hänellä on kysymyksiä päässään enemmän kuin ehtii tekemään kerralla ja enemmän kuin toinen saa vastattua.

Jos vaikka sanot ensin miten Siiseli kohtasi loppunsa?”

Kertovat, että hän kuoli pian sen jälkeen, kun oli käynyt hautaamassa ensin joelle jääneen miehensä.” 


>>>jatkuu>>>




perjantai 24. joulukuuta 2021

Terveisiä Taavetista

    



Hyvää joulua









Hyvää Joulua 2021 Luumäen Taavetista. Aamulla, kun vilkaisin ensimmäiseksi ulos ikkunasta, taajamamaiseman kattoi vastasatanut valkoinen lumikerros. Eli valkoinen joulu tuli näille main. Yhdet autonjäljet näkyivät Vallitiellä, lehdenjakaja kierroksellaan. Nautimme aamuteetä. Rivitalossa vastapäätä näkyy yhdet valot eli siellä on herätty. Toinen joulumme Taavetissa. Nyt aattoaamuna kirjoitan aluksi näitä blogiterveisiä, luen tekstin Helenalle ja lähetän sen hänen sähköpostiinsa ja hän valikoi postauskuvan ja/tai -kuvia, kysyy Käykö näin? ja julkaisee tämän uuden postauksen. Siinä vaiheessa avaan jo Roto -tiedoston, siirryn siinä yli puolenväliin ja jatkan tuttua tarinaa. Tuttu ja parannettu, toivon mukaan. Aamupäivällä käymme kaupassa. Maitoa pitää tuoda ainakin lisää, vaikka se ei ole mikään pakko, koska kauppa on auki molempina pyhäpäivinä. Kinkkurulla on paistettu eilen ja illalla maistoimme siitä siivut leivän päällä. Helena otti pakkasesta jääkaappiin lämpenemään omatekoisia laatikkoruokia, peruna- , porkkana- ja lanttulaatikkoa. Lisänä jouluruokapöytään tulee myös Helenan eilen tekemää punajuuri-piparjuuri-salaattia. Joulu voi alkaa.



torstai 23. joulukuuta 2021

Terveisiä Taavetista

    













Eilen aatonaatonaattona iltapäivällä aurinko pilkahti pilvien lomasta. Puuterilumessa erottuivat risteilevät jäniksenjäljet, keveän kulkijan kepeät painamat. Hankikanto kestää jänöjen alla. Tänä aamuna pyrytti kello viiden jälkeen. Talon mittari näytti kahdeksaa ja puolta astetta miinusta. Tuuli niin, että lumi satoi vaakana. Helena sai luettua eilen loppuun oheisena lukemansa Allen Ginsbergin Collected Poems. Hän ei käyttänyt sanakirjaa. Kun minä luin saman kirjan, minulla oli käytössä keskikokoinen Suomi-Englanti-Suomi -sanakirja ja lisäksi isompi Advanced Dictionary. Nyt kun luen James Joycen kirjaa Finnegans Wake, jossa olen sivulla noin 216, en käytä sanakirjaa. Siinä on kohtia, joissa ei pysy mukana ja sanastoa, jota ei löydy mistään sanakirjasta.




 

keskiviikko 22. joulukuuta 2021

Tiikerintalja(33)

    >>>jatkuu>>>   















Sitten Larry keksii paremman ja luontevamman selityksen: Habbard tekee ylimalkaista arviota tästä tiluksesta ja rakennustarpeista, jotka odottavat riuskoja käsipareja ottamaan ne parempaan käyttöön. Larry muistaa myös, että Cal Habbardin tallirenki on ollut mukana tällä työmaalla. Hän on ajanut ja taluttanut muuleja, kun tähän kuivaan ja elottomaan maankamaraan tulivat ensimmäiset ojanviillot.

Millä sopimuksella sinä olet mukana tässä?” Habbard kysyy. ”Osallisena?”

En. Päiväpalkalla.”

Jäikö Kentucky-Joe sinulle velkaa?”

Kai”, Larry vastaa varoen.

Varmaan tiedät sen itse?”

Niin”, Larry myöntää.

Otatko puuttuvan korvauksen rahana vai esimerkiksi tällaisena puutavarana?”

Larry kääntyy katsomaan Cal Habbardin tavoin hirsi- ja lautatapuleja.

Hän miettii onko Habbard ollut yhteydessä kuolinpesään? Tietenkään se ei olisi ihme, koska Cal Habbard on monessa mukana. Taylor on kuitenkin yhä suurin omistaja kaupungissa ja siksi paikallisesti tärkein henkilö, mutta Habbard alkaa olla lähes yhtä merkittävä.

Mitä kuolinpesä sanoo?”

Cal Habbard vastaa asian vierestä niin kuin hän tekee usein: ”Kuolinpesälle me emme anna täyttä tunnustusta.”

Emmekö?” Larry kummastelee.

Uudismaat ovat vapaat enimmistä sidonnaisuuksista.”

Habbard puhuu, mutta katse kiertää Kentucky-Joen tiluksia. Ehkä hän katsoo ohimennen jopa tuoretta hautakumpua muutaman yardin päässä heistä, mutta enemmän ojia.

Nuo pitää peittää.”

Ojat, Larry ymmärtää. Hän on samaa mieltä. Hän on jopa samaa mieltä Siiselin kanssa siinä asiassa, että lähdekaivanto pitäisi purkaa ja palauttaa luonnontilaan. Mutta miten se tapahtuisi?

Teetkö sinä sen vai me?” Cal Habbard kysyy.

Minkä?”

Habbard nyökkää öiselle preerialle: ”Täyttää ojat tietenkin.”

Ojat?” Larry toistaa. ”Millä minä ne peitän, kun ei ole juhtaa.”

Musta saa käydä”, Cal Habbard päättää saman tien. ”Huomenna heti.”

Seuraava asia tulee perään: ”Laitatko sinä ristin, teksteineen?”

Habbard ei jää aloilleen jauhamaan yhteen kohtaan.

Mitä siinä pitäisi niinko lukea?” Larry kysyy. ”Minä kun en osaa niitä kaikkia kirjaimia.”

Cal Habbard tarkastelee itseään selvästi lyhyempää miestä, miettii jotain ilmeettömien kasvojensa takana ennen kuin nyökkää: ”Niin kai sitten.”

Hän vie kädet lanteilleen ja kohottaa housuja. Ehkä ne tuntuvat oudoilta, kun ase ja asevyö puuttuvat. Larry tajuaa, ettei ole nähnyt Habbardia ennen liikkeellä kaupungin rajojen ulkopuolella ilman asetta. 


>Itä>


Emme pääse missään vaiheessa näkemään kunnolla kuljettamaamme Liena-tiikeriä, vaikka en tiedä, onko se edes tarpeen. En jää kaipaamaan asiaa. Huomaan sen sijaan, että Soile tulee jututtamaan Teppoa. He tarinoivat jonkin aikaa ennen kuin Soile kävelee pois pihalta. Teppo kuuluu kolistelevan perälautaa ylös. Katson, kun nainen kävelee rakennuksen kulmalle ja kääntyy näkymättömiin. Teppo kiipeää ohjaamoon.

Selvän teki”, hän sanoo. ”Saamme lähteä. Löysit näemmä musiikkia.”

Joo. Mikä on osoite?”

Tepolla on se paperilla ylhäällä.

Vantaalle. Tikkurilaan. Siellä on jokin halli tai korjaamo.”

Teppo luettelee osoitetiedon ja naputan sen navigaattoriin. Käynnistän moottorin ja kysyn vielä onko kaikki kunnossa takana?

On. Tällä puheella.”

Jos Teppo ei olisi auton omistaja, itse Tepon Kuljetus Ky, laskeutuisin autosta ja varmistuisin asiasta. Mutta nyt vapautan seisontajarrun, vaihde sisään ja nostan kytkimen.

Varon riikinkukkoja”, sanon.

Mitä?”

Sisäpiirivitsi.”

Sama helpotuksen tunne valtaa mielen, jonka tunsin varhemmin, muutama tunti sitten, kun pääsimme maihin Tallinnan lautalta. Tehtävä on suoritettu.

Soile ajaa sinne edeltä?” kysyn. ”Vai ajaako hän sinne? Onko hän vielä kuvioissa mukana?”

On.”

Vilkaisen silmäkulmasta Teppoa. Hänen päänsä on nyökässä, mutta hänellä ei ole mitään käsissään. Hän ei lue eikä katsele mitään.

Mitä puhuitte?” kysyn.

En muista. Ei mitään erityistä.”

Kierrämme ravintolarakennuksen. Oikaisen auton. Näen kuorma-auton renkaiden tuoreet ruhjomat nurmikon pientareissa ja seuraan niitä. Selvitämme ahtaimmat välit, jonka jälkeen edessä on loivasti kaartuvaa puistokäytävää, joka on kuorma-auton mentävä, sen levyinen. Oksat raapivat koria. Meri tulee näkyviin, kapea kaistale, joka päättyy sillanrunkoon ja tienpenkereisiin. Autoja ruuhkautuneina sillalle. Teppo on yhä nyökässä. Jos tilanne olisi toinen, mies kunnossa, hän riehaantuisi nyt veistelemään ja kyselemään jotain Marina Guzevasta tai Soilesta, mitä mieltä minä olin heistä, miltä tuntuu sun muuta, mutta Teppo ei ole siinä vireessä.

Kiitteli”, hän tokaisee.

Hyvin suoritetusta työstä?”

Kyllä. Saimme pisteet. Tepon Kuljetus Ky on heidän listoillaan.”

Edistystä.”

Niin.”

Mustikkamaan kautta Länsiväylälle. Siltaa merenlahden yli ja alas rantaväylälle. Pian olemme pohjoiseen johtavalla ulosmenotiellä, joka muuttuu moottoritieksi. Tasainen autoletka jatkuu edessäpäin. Mietin, että näkymä on esimakua Amerikan mantereelta tai onhan isoja liikenneväyliä muuallakin.


Saavumme perille annettuun osoitteeseen, autokorjaamon tai yhdistetyn korjaamon ja hallin pihaan. Soilen Mazda toimii maamerkkinä ja hidastan ennakoiden, käännän asvaltoidulle pihamaalle, jarrutan ja pysäytän. Soile näyttää kädellä, minne suuntaan pitää työntää auton keula tai sitten hän viittilöi kohtaa, jonne on tarkoitus pudottaa lava nupin perästä? Jään kuulolle. Moottori hyrisee. Teppo tyrkkää hytin oven auki ja laskeutuu pihalle. Rullaan sivuikkunan alas.

Teppo viittoo minua kurvaamaan keulan rakennuksen suuntaisesti ja lähtee Soilen kanssa kohti rakennuksen sivustaa. Näen siellä kahdet, rinnakkaiset isot ovet. Vapautan Scanian seisontajarrun ja kieputan rattia samalla, kun nostan kytkintä ja ajan eteenpäin niin pitkälle, että runko oikenee kokonaan hallin suuntaiseksi. Pysäytän. Sivupeilistä näen ja seuraan, kun Teppo työntää hallin liukuoven sivuun. Sen jälkeen hän menee Soilen kanssa sisään rakennukseen ja palaa näyttämään, että voin alkaa pakittaa.

Peruutus onnistuu kertaheitolla. Teppo viskelee parrut betonille ja pudotamme lavan niiden varaan. Teppo muistaa jopa poistaa ajoharjoittelulätkän umpilavan takaa, irrottaa sen ja ripustaa hytin taakse.

Ajamme seuraavaksi Pasilan varikolle”, Soile sanoo. ”Auttaako jompi kumpi teistä mua tämän oven kanssa?”

Teppo sanoo minulle, että voin ottaa nupin ulos ja ajan sen niin pitkälle, että hallin oven saa liu'utettua kiinni. Naputtelen uuden osoitteen navigaattoriin. Teppo kiipeää ohjaamoon ja työnnän vaihteen päälle.

No?” Teppo kysyy, kun saan kaluston käännettyä pihalta kadulle. Reitti menee nyt toista kautta.

Mitä?”

Anna arvosana reissusta?”

Ihan jees.”

Oliko jokin paremmin kuin hyvin?”

En sano.”

Marina?”

En vastaa. Käännän risteyksestä leveämmälle kokoomakadulle. Jarrutan, koska kadulla on liikennettä ja niillä on etuajo-oikeus. Pääsen liikkeelle, pyöritän ohjauspyörää ja käsittelen vaihteita.

Luulen, että hän teki vaikutuksen sinuun?” Teppo jatkaa. Onko hän oikeasti piristynyt vai skarppaako mies tarkoituksella? ”Mitä puuhasitte laivalla sillä aikaa, kun minä olin lääkärissä. Jos sopii kysyä.”

En muista. Kaikenlaista. Ei mitään erikoista. Miten niin?”

Ei mitään.”

Teppo pitää kieltä poskessa. Sen kuuluisi kai merkitä jotain?

Tepon vitsaillessa näitä, aistin kuin kutsusta Marinan parfyymin tuoksun. Ehkä sitä on jäljellä vielä ripaus hytissä, mutta enemmän luulen, että se on pelkkää mielen tuotetta. Marina jää leijumaan ajatuksiin. Seuraavasta risteyksestä käännös, navigaattori neuvoo. Alitamme jonkin ison tien. Jälkikäteen tajuan, että se on kehä kolmonen. Sen jälkeen olemme moottoriliikennetiellä, yhdellä Helsingin sisääntuloväylistä, muutama kilometri ajoa, baanaa, jonka jälkeen poikkeamme sivuun ja huomaan, että tulemme Pasilaan. Rata näkyy, sen monet raiteet. Kierrämme vielä loputtomiin ennen kuin tulemme varikolle tuovalle pistotielle.

Soile odottaa pitkän hallin pohjoispäässä. Pysäytän Scanian niin, että pääsen peruuttamaan heti meidän lavan eteen, kun saan luvan.

Jouduitko odottamaan”, kuulen Tepon kysyvän ennen kuin hän sulkee oven. 


>>>jatkuu>>>




tiistai 21. joulukuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   











Talvipäivänseisaus on tänään minuuttia vaille kuusi illalla. Matka avaruudessa ja ajassa jatkuu. Minne olemme menossa ja missä kyydissä? Entä mitä se aika on? Ennen oli neiti Aika. Maan kaltevuuskulma ja rata Auringon ympäri kääntyy vähitellen niin päin, että pohjoinen pallonpuolisko saa enenevästi auringonvaloa ja eniten puolen vuoden päästä, kesäpäivänseisauksen hetkellä, likimain juhannuksena. Eilen pääsin ilahduttavasti paremmin sisälle Joycen Finnegans Wakeen. Joko teksti oli vaihteeksi selkeämpää tai ehkä osasin rytmittää lukemista paremmin. Wakea on opiskeltava ennemmin kuin luettava. Thomas Mannin Taikavuoressa on alkuluku, jossa kirjoittaja kehottaa ottamaan aikaa romaanin lukemiseen, viettämään aikaa päähenkilön kanssa ja unohtamaan ajan kulun. Saman opastuksen olisi voinut James Joyce liittää Finnegans Waken alkuun ja myös Odysseuksen – tuttuni moneen kertaan suomeksi ja kerran ruotsiksi ja alkuperäkielellä – myös Odysseuksen alussa voisi olla muistutus, että lukemiseen on hyvä varata aikaa. Rauhoittua kirjan ääreen.


 

maanantai 20. joulukuuta 2021

Terveisiä Taavetista

     










Kuu pakkasella. Vietimme eilen lukuiltaa, niinhän me aina, mutta emme avanneet ollenkaan telkkua. Helena on lukenut kohta Kalle Päätalon Nuoruuden savotat. Se on oma kirja, ostettu joskus Paten antikvariaatista, nimi, joka ei paljasta enää mitään. Ostopäivää ei ole merkitty, ei vuotta, mutta kun vilkaisimme Täysi tuntiraha -kirjaamme siinä ostovuosi on 1982 ja sen muistimme molemmat, että nämä kaksi vanhana hankittua Kallen kirjaa, on ostettu samalla reissulla. Asioita muistaa ja toisia ei. Helena kertoo minulle joka päivä jotain nuoren Kallen kuulumisia: Hermanni on jo töissä. Hurrauspusero on hankittu, Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi? on saapunut. Katsoin varta vasten Mika Waltarin tietoja Wikipediasta. Waltari oli vain reilun kymmenen vuotta Kallea vanhempi ja Waltari oli kirjoittanut oppaansa verraten nuorena, kirjailijauransa alkutaipaleella. Minulla on luvussa James Joycen Finnegans Wake. Olen siinä sivulla satakymmenen. Toinen lukukerta. Edellisen kerran vietin kesäisiä hetkiä Finnegans Waken parissa puolitoista vuotta sitten. Tekstissä on ollut tähän mennessä muutama katkelma, jotka ovat tulleet vastaan tuttuina, mutta en halua väittää, että ymmärrän lukemaani. Siinä on paljon sanoilla leikittelyä ja jos Joycen tarkoitus on kertoa jotain tapauskulkua tai -kaarretta, hän ei pyri olemaan selkeä eikä pysy asiassa eikä mene takuulla suoraan asiaan.






sunnuntai 19. joulukuuta 2021

Terveisiä Taavetista

    











Neljäs ja viimeinen adventti. Joulu on lähellä. Täysikuun hetki on tänään aamulla puolen tunnin päästä. Kuu näkyi parvekkeeltamme lännen puolella ohikiitävien pilvien välistä. Toissailtana, perjantaina näimme myös kuun, joka oli jo pyöreä ja täysi ja silloin alkuillasta idän taivaalla. Katsoimme tässä eräänä iltana elokuvan – nimi ei jäänyt mieleen – toimintajännärin, amerikkalaista laatua ja joka oli arviona katsottava. Jälkitunne jäi kuitenkin laimeaksi, väljähtyneeksi. Stereotypiat olivat niin räikeät ja muka itsestäänselvät, venäläispahikset tyhmiä, vaikuttivat jälkeenjääneiltä, mutta niin ovat kaikki ulkomaalaiset ja ulkopuoliset, kun arvioi vain omasta itsestään käsin, mustat, intiaanit, alkuasukkaat, toiset naapurit ja sukulaiset, perheenjäsenet, jotka eivät pysy ruodussa, ne mustat lampaat, jopa oma puoliso on joskus niin väärä ja vikapisto, ettei auta muu kuin ottaa ero. Siinä elokuvassa oli filmiteknisesti hyvin toteutettuja lavasteita, mutta minulle ne palauttivat mieleen televisiolähetysten alkuaikojen yhden ensimmäisistä suosikkisarjoista Wagon Trainin. Se meni silloin televisiouutuuden huumassa nuorelta meikäläiseltä läpi, mutta kun siitä on nähnyt otoksia myöhemmin, lavasteet näkyvät pahvisen tökeröinä näyttämökulisseina.