Tiikerintalja(5)

 >>>jatkuu>>>     

Periaatteessa joku heistä ratsumiehistä voisi nousta alas ottamaan lauttaa vastaan, mutta he eivät liikahdakaan. Yksi syy on tietenkin, että heillä on tekemistä jo siinä, että saavat hillittyä levottomia hevosiaan. Niistä ei tiedä enää kumpi käy enemmän konien luonnolle, intiaanit lautallaan vai tiikerien pedonhaju? 

Virtaus ehtii saada sittenkin otteen lautasta, vaikka peränpitäjäintiaani tekee hartiavoimin työtä melan kanssa. Sitten mies saa survaistua raskasta lauttaa rannemmas ja tukit maiskahtavat äänekkäästi syvälle märkään turpeeseen.

Joen ratsu säikähtää lisää, menee taaksepäin, nousee takajaloilleen ja kääntyy ilmassa ympäri. He menevät kuin rodeossa kahden-, kolmenkymmenen jalan päähän ennen kuin hevonen tottelee taas suitsia. Hevosen kupeet värisevät. Se kävelee päättäväisesti hiljaa poispäin, mutta kun Joe kiskoo rajusti suitsista ja eläimen kaula taipuu sen voimasta jännittyneelle kaarelle alas, turpa hamuten kiinni etusiin, eläin asettuu viimein.

”Noo, noo”, Joe maanittelee.

Hän yrittää nähdä samalla tien etelä- ja rannanpuolen vesakkoon, mutta sillä kohtaa näkyvyyden estävät tehokkaasti maruna- ja piikkipensaat ja saarnien taimet. Isojen saarnien rungoilla ja kyhmyräisillä oksilla rehottaa villiä humalaa ja muuta rönsyilevää päälikasvillisuutta, vihreää sammalta ja pitkiä harmaita naavoja. Se on kuin seinä, runsaan, villin kasvillisuuden muodostama seinämä. Seinävaate. Joe ei hellitä katsettaan viidakosta, mutta vilkuilee kuitenkin välillä taakseen sheriffiä ja Cal Habbardia, jotka käyvät sananvaihtoa intiaanien kanssa.

Mitä tämä minulle kuuluu? Kentucky-Joe ajattelee harmissaan. Jos hän ei olisi ollut niin tomppeli ja pitänyt sellaista kiirettä, että ratsasti Taylorin luota suoraan rauhantuomarin toimistolle, vaan olisi mennyt tyynesti kotiinsa, tätä ei olisi tapahtunut. Hän ei istuisi parhaillaan tässä hevosensa satulassa jahtaamassa herra Habbardin tiikereitä. Tämä on hänen oma vikansa. Hän on käyttäytynyt lapsellisesti. Hän on halunnut näyttää, päästä näyttämään ja nyt häntä kuvottaa ja nolottaa.

Hän miettii sitäkin, lähtisikö yksinkertaisesti vaivihkaa käymäjalkaa takaisin kaupunkiin päin? Minkä sheriffi ja Cal Habbard tekisivät asialle? Tässä ei ole kyse tulipalosta, jossa tilanteessa kansalaiset ovat velvollisia antamaan apuaan. Tätä ei voi verrata siihen eikä mihinkään. Missä löytyy se lainpykälä kirjattuna, jossa on mainittu karanneiden tiikereiden metsästys tai niiden ottaminen ansaan ja palauttaminen omistajalleen?

Heillä pitäisi olla häkki, jonkinmoinen rautahäkki. On naurettavaa kuvitella, että tiikerin kaltainen raivokas voimanpesä pysyisi aisoissa, jos sen saisi lassottua kiinni ja jos sen saisi ylipäätään lassottua.

Joe pysyy kuitenkin aloillaan. Hän hellittää hieman ohjaksista ja hevonen ottaa heti muutaman askeleen, mutta asettuu, kun Joe kiristää uudestaan otettaan.

Intiaanit lähtevät kaikki kolme rantaa noudattavalle polulle, joka vie myllylle. Joe tietää reitin, polun, mutta siltä kohtaa missä hän odottaa ratsuineen, hän näkee vain, kun miehet häipyvät metsään jonona. Cal Habbard katsoo häneen päin ja näyttää kädellä, että hänen pitää lähteä etenemään tietä myöten. Joe ymmärtää, että he sulkevat tällä keinoin saaliin saartorenkaaseen. Hän huomioi kuinka Habbard ohjaa oman ratsunsa kapealle myllypolulle intiaanien perään. Joe on hyvillään jäätyään itsekseen. Hän ei nauti siitä, että pitää ja joutuu ratsastamaan yhdessä näiden kahden miehen kanssa. Toisaalta hän olisi utelias näkemään mitä tapahtuu siinä vaiheessa, kun miehet kohtaavat tiikerit? Hevosiin saattaa luottaa siinä suhteessa, että ne kertovat käytöksellään hyvissä ajoin, että jokin välitön uhka ja vaara on lähettyvillä. Joe tietää lukemastaan, että tiikerit ovat eläimiä, joilla ei ole luonnossa luontaisia vihollisia. Muut eläimet väistävät sitä. Se tarkoittaa, että tiikeri on peloton. Se ei ymmärrä ehkä, mitä pelko on. Joe uskoo, että tiikeri hyökkää ennen kuin valitsee paon.

Myllylle vie toinen polku suoraan tieltä. Oikopolku, josta ei mahdu kulkemaan hevosella ja rattailla. Kentucky-Joe pidättää hevostaan, kun he lähestyvät polun kohtaa. Hän kuulee hevosen kavioiden yksittäiset, raskaat kopsahdukset kovaa maankamaraa vasten. Ne tuntuvat kuin putoavan jostain korkealta. Kuin joku heittäisi nyrkinkokoisia kiviä ilmaan ja ne putoaisivat yksi kerrallaan maahan. Ääni, jota ei kuule yleensä tai johon ei kiinnitä erityistä huomiota, mutta nyt hän on niin jännittynyt, että kuulee sen ja uskoo kuulevansa myös kaiken muun, vähäisintä rasahdusta myöten. Hän on valmistautunut ja varuillaan. Se ei ole silkkaa pelkoa, vaan suurin tunne on kiihtynyt odotus. Joe aavistaa ja uskoo, että tämä näennäinen hiljaisuus edeltää räjähtävää toimintaa ja yhteenottoa. Hän on vakuuttunut, että pian jostain päin kuuluu ääniä, ihmisten huutoa, tiikerin karjahduksia ja aseen paukahduksia.

Joe on unohtanut hetkeksi köyden. Köysi, hän muistaa. Se on sheriffillä, mutta Joe ei usko eikä kykene kuvittelemaan, että se tulisi käyttöön tosi mielessä. Miesten on täytynyt heidänkin uskoa jo, että kivääri on ainoa keino pysäyttää nämä petoeläimet. Turha kuvitella, että jostain löytyisi se mies tai ne miehet, jotka hillitsisivät ja pitäisivät aloillaan väkivahvaa isoa kissaeläintä, jotta toinen uskalias voisi pistää siihen tainnutuspiikin. Se onnistuu, kun eläin on kahlehdittu aloilleen, mutta täällä, vapaassa luonnossa, on turha kuvitella pärjäävänsä köysitempuilla näitä petoja vastaan.

Hevonen kavahtaa kauemmas polun kohdalla ja astuu melkein pensaikkoon. Se vikuroi ja Kentucky-Joe joutuu tiukkaamaan taas otettaan suitsista. Hän vilkaisee polulle ja näkee silmästä silmään tiikerin. Matkaa hänen ja hevosen ja pedon välissä on kaksikymmentä tai kolmekymmentä jalkaa. Eläin katsoo suoraan häneen, kaihtelematta, suu auki, terävät, pitkät raateluhampaat erottuen, julman ja todella villin näköisenä. Säälimätön. Se on sana, joka tulee Joen mieleen. Sheriffin toimistossa hän oli ensimmäisen kerran silmätysten tämän otuksen kanssa. Silloin hän kaatui melkein selälleen kauhistuksesta ja nyt sama tunne menee ihon läpi, vaikka hän on tiennyt kaiken aikaa odottaa tätä.

Tiikeri kääntää pään ja astuu pensaitten kätköön näkymättömiin. Polunkohta jää hetki hetkeltä kauemmas taakse, kun hevonen puskee hädissään eteenpäin ja vaikka Kentucky-Joe tekee kaikkensa hallitakseen ratsunsa. He menevät ainakin kahdenkymmenen jalan matkan tietä pitkin ennen kuin eläin pysähtyy huohottamaan. Sen asento on paha, koska Joe kiristää hampaat irvessä suitsia. Hevonen seisoo kyljittäin tiellä. Joe olettaa, että eläin tarkkaa hänen tavoin taakseen, sivuilleen ja joka puolelle. Se pelkää ja tuntee kauhua sitä luonnotonta, hirvittävää ilmestystä kohtaan, jonka se on nyt, ei ainoastaan haistanut, vaan myös nähnyt läheltä. Se näki sen toistamiseen, luonnottoman ja pelottavan olion.

Joe tajuaa, ettei edes yrittänyt vetää kivääriä esiin satulan takaa. Hän ei olisi ehtinyt tehdä sitä eikä mitään muutakaan ennen kuin tiikeri olisi ollut heidän kimpussaan, jos eläin olisi hyökännyt. Hän tajuaa myös, ettei ole valmis käymään vapaaehtoisesti taltuttamaan tätä hurjimusta. Häntä ei saisi lähtemään siihen touhuun millään rahalla. Vaikka hänelle annettaisiin kaupungintalo korvaukseksi uhrauksestaan, hän ei saisi pakotettua itseään astelemaan suoraan päin kuolemaa.

Väistämättä tulevat mieleen intiaanit, jotka hiipivät parhaillaan metsikön tuolla puolen, rannan ja pusikon välissä. Ei hyvä. Jalkamiehet ja heitä ratsain seuraavat Cal Habbard ja sheriffi. Tosin Joe ei tiedä onko sheriffi jäänyt paikoilleen passiin ja vain Habbard seurannut kolmea intiaania näiden lähestyessä piilossa lymyäviä kissapetoja. Joe ajattelee huutaa varoitukseksi. Jos huutaisi kovaa, miehet saattaisivat kuulla, mutta hänen suunsa ja kurkkunsa on liian kuiva siihen. Kurkku on kuroutunut umpeen. Se kelpaa tuskin enää edes hengittämiseen, kun sydän pumppaa verta, joka kohisee suonissa ympäri kehoa ja panee huokumaan suun kautta.

Cal Habbard ja sheriffi tietävät tiikerin, tiikerit. He ovat olleet aikaisemmin tekemisissä näiden kanssa ja Joe luottaa siihen, että miehet tietävät mitä tekevät. Hän vaihtaa suitset toiseen käteen ja kääntyy satulassa kurottaakseen kiväärin käsiinsä, mutta hevonen, joka tuntee otteen kevenevän kuolaimista, alkaa tarpoa eteenpäin ja Joe tarraa taas rajusti molemmin käsin suitsiin. Hän näkee, että hevosen suupielestä valuu verinoro. Hän on repinyt eläimen suupielet auki tai se on purrut omaan kieleensä.

”Helvetti!” Joe kiroaa ja saa vapisevan ratsun seisahtumaan ja yrittää kääntää sen. Hevonen panee vastaan.

”Rauha”, Joe sanoo sille. Hän räväyttää ohjasperillä hevosta lautasille, omaa raivoaan kai ja hevonen ottaa sivuaskelia. Se menee kuin sirkusareenalla.

Kun Kentucky-Joe on uudestaan oman ratsunsa herra, hän toteaa heidän kulkeutuneen viidenkymmenen yardin päähän polun kohdalta. Hevonen rauhoittuu, kun sen ja tiikerin välillä on tarpeeksi tilaa. He seisovat siinä molemmat uupuneina, vaikka ratsastajan ei ole tarvinnut tehdä muuta kuin kiskoa suitsista.

Joe antaa suitsista löysiä ja taputtaa hevosen hiestä tummennutta kaulaa. Hevonen kohottaa turpaansa, päätään, korvat pystyssä ja sieraimet auki.

”Mietitkö mitä niille toisille koneille kävi?” Joe kysyy siltä. Hän puhuu usein hevoselleen. Hän pitää puhetta, kun antaa sille illalla apetta ja vettä, puhuu, kun käy satuloimaan sitä. Nyt hän vilkaisee kuitenkin ympärilleen tiellä. Ei ketään. Ei muuta kuin hehkuva hellepäivä. Paita on hiestä märkä hänen selässään.

”Ensimmäinen koitos takana”, Joe sanoo ja taputtaa taas eläintä. Sen selkä ja kyljet ovat lämpimät käteen. Hevosen lämmin haju uhoaa nenään. 

>Itä>

Jatkan unia autossa, reilusti hytin takaosassa, peitto päällä. Teppo on kuskina. Herään vasta, kun auto pysähtyy ja Teppo tuljuttaa minua olkapäästä. Nousen katsomaan ulkomaailmaa. Olemme Pasilassa, rautatievarikolla. Pitkän rakennuksen seinustan ikkunoista näkyy sisällä olevia vetureita ja junavaunuja.

Meillä on ennakkoon lähetetyt henkilölätkät työtakin rintamuksessa näkösällä, kun nousemme raput toiseen kerrokseen VR:n henkilöstökahvilaan.

”Huomenta”, iäkkäämpi naisihminen toivottaa tiskin takaa.

”Huomenta”, Teppo vastaa ja minä nyökkään. Teppo katsoo minua: ”Minä maksan. Tämän kerran.”

”Selvä.”

Otan makkarasämpylän, kahvin ja vesilasin.

”Jugurttia?” Teppo kysyy, ehdottaa.

”Ei nyt, kiitos.”

Kaksi konduktööriä tai veturikuskia tai vastaavaa istuu kahvittelemassa ja tarinoimassa. Lähdössä vai tulossa? ajattelen. 

>>>jatkuu>>>