Kaunis kesäpäivä

keskiviikko 30. kesäkuuta 2021

Kun kuu kääntää kasvot(39)

 >>>jatkuu>>>  









Kaken ilme on sellainen, että kysyn oliko olemassa myös toinen syy? Mikä?

Ei ollut”, hän vastaa, mutta ilme kertoo muuta: ”Mun osalta halu olla siinä touhussa mukana loppui, kun tuli VAR.”

Toistan: ”Kun tuli var?”

Se on videotarkistus, jos et tiennyt.”

En. En tiennyt.

Siitä alkaen jalkapallo on ryvettynyt pahasti. Tiedätkö, että nyt toiset tekee jopa niin, että ne ottelee pelin loppuun asti ja tuomarineuvosto kelaa pelin päätyttyä läpi tehtyjä maaleja ja karsii osan pois, jos karsii. Tajuatko? Tajuat varmaan mitä mä selitän, mutta kysyin siinä mielessä, että tajuatko sä sellaista käytäntöä, että peli ei pääty, vaikka se päättyy, ettei tiedä välttämättä, kun lähtee katsomosta miten siinä kävi? Perutaanko jotain.”

En ymmärtänyt täysin eikä tuntunut siltä, että alkaisi edes kiinnostaa.

Anteeksi”, Kake pyysi. ”Typerä puheenaihe.”

Ei mitään”, vähättelin.

Kaken lautanen on melkein tyhjä. Se mittasi meille aikaa. Huomasin, että Kake katsoi sitä, viimeistä slaissia odottamassa haarukkaa ja veistä. Syö ennen kuin jäähtyy, kehotan mielessäni.

Näemmekö vielä?”

Kake katsoo minua odottavana.

Annanko sulle kännyn numeron?” kysyn.

Sä taisit antaa sen jo eilen.”

En muista.”

No anna.”

Kake tallentaa puhelinnumeroni omaan kännykkäänsä, laittaa luurin pois ja jatkaa ruokailua. Kun hän on syönyt kaiken, hän kysyy onko hänen lupa soittaa minulle?

On”, vastaan.

Kiva.”

Hän hymyilee, tarttuu tuoppiin ja juo siivun.

Odotan, että hän sanoo: Soitan, jos on asiaa. Mietin mitä muuta hän mahtaa sanoa seuraavaksi? Jotain turvallista tähän hetkeen. Me kaipaamme sitä niin. Minä kaipaan.

Sä laitat sitten sen oman pakettisi?”

Se ei ollut kommentti, jota olin odottanut. Olen näemmä kehno arvaamaan. Missä muussa ja missä kaikessa muussa olen kehno? Ajatuksissa? Teoissa?

Laitan”, vastaan.

Eli me olemme sillä tavalla seuraavaksi yhteydessä.”

Niin.”


Taas se sana. Onko joku tutkinut, tehnyt väistöskirjan yhdestä suomalaisesta sanasta, joka sopii hetkestä hetkeen: Yleisin suomalainen sana. Yleisimmin käytössä oleva suomalais-ugrilaisen kieliperheen käyttämä sana. Kulunut ja vanha, mutta ei niin kehno. Ei kehno laisin. Niin. 


>Jälkeentuleville>


Hei taas, Kake. Kiitos viimeisestä. En tiedä luetko tai kuunteletko sinä tämän, mutta ehkä. Toivon mukaan. Kuvittelen, että olet sen verran utelias, että avaat tiedoston ja luet sen, kun saat sen käsiisi. Otat kopion ennen kuin lähetät postin avaruuteen. Työ ensin, tehtävä. Luet näitä rivejä sillä aikaa, kun soitat meille radionkuuntelijoille levyjä.

Lisään tähän, että en pidä juuri nyt radiota auki, koska tallennuslaitteeni, korjaan oma kykyni keskittyä sekä tähän puheen tuottamiseen ja stilisointiin ja samaan aikaan radion kuunteluun ei onnistu. Toiset pystyvät keskittymään yhtä aikaa useampaan askareeseen kerrallaan, mutta minun kykyni ovat tältä osin rajalliset.

Tallennuslaitteita on monenlaisia. Ihmisen pää on yksi prosessori.

En lähde kuuntelemaan tässä välissä pikaisesti mitä kaikkea merkittävää ja mahtavaa puhuimme tänään aiemmin pizzeriassa. Siksi en muista sanoinko jo, että minusta oli, on kiva keskustella sun kanssa. Viihdyn seurassasi. Mainitsin sen toisen asian aiemmin, muistan: Annoin anteeksi eilisen, viimeöisen hölmöilysi, typerät sanasi. En muistele niitä enää.

Tähän tuli nyt jonkinlainen tauko. Minulla oli mielessä paljon sanottavaa, sekä yleisesti että sinulle Kake, mutta yhtäkkiä pää pyyhkiytyi tyhjäksi. Onko avaruustuuli käynyt tuivertamassa päässäni?

Mitä minun pitää ja pitäisi kertoa jälkeenjääville? Kerron mitä hyvänsä, he eivät ymmärrä viestiäni. Pelkään näin. He eivät saa välttämättä selvää käsialastani? Ehkä heiltä puuttuvat silmät? Saavatko he siinä tapauksessa selon äänestä? Kuulevat ääntä, toivotaan, mutta osaavatko he erottaa siinä kieltä, merkityksien jonon ja kokonaisuuden?

Huomaat, että ajattelen kaikkea hullua. Mitä enemmän ajattelen tai kysyn asioita itseltäni, sitä enemmän kysymyksiä, uusia ja uusia kysymyksiä nousee esiin edellisten takaa. Kysymykset lisäävät kysymyksiä.

Entä jos keskittyisin meihin, kertoisin kaikelle maailmankaikkeudelle, että planeetalla maa eli kerran pieni kansa, pieni eloyhteisö, jossa oli puolet luontoa ja toinen puoli valjastettua, pilattua, ihmisen valtaamaa elintilaa. Ihmisten määrä yksilöissä laskettuna oli kahdeksan miljardia. Pysähdyin taas tähän lukuun. Niin on käynyt ennenkin. Onko niillä tulevaisuuden olioilla, hahmoilla, jotka toivottavasti saavat tämän muistelon käsiinsä, onko heillä käytössä matematiikassa kymmenlukujärjestelmä vai binääritekniikka? Onko matematiikka tuttu ylipäätään?

Kun sanon miljardi, mitä se on ilmaistuna binäärinä? En tiedä. Ei raksuta.

Pitäisikö muuntaa osa tästä jälkeenjäävästä, mahdollisesti ja toivottavasti jälkeenjäävästä dokumentaatiosta, matematiikaksi? Kysymys on turha, sillä minun matemaattinen tietämykseni ja osaamiseni ei tarjoa edellytyksiä sille. Yksi plus yksi on kaksi. Voisin piirtää yhden hepun, tikku-ukon ja toisen, panna näiden välille plus -merkin ja ukkojen jälkeen yhtä kuin -merkin ja piirtäisin kaksosen tai kaksi tikku-ukkoa rinnatusten. Voisin panna ne seisomaan käsi kädessä.

Tajusin sitä paitsi, että tiedoston digitaalinen pakkaaminen on sen muuttamista matemaattiseen muotoon. Oletan. Kone tekee sen minulle valmiiksi ja tekee käännön hetkessä. Näemmä, kun se on näin helppoa ja vaivatonta, sitä ei huomaa eikä muista.

Keskittyä meihin? Siinä tapauksessa alku kuuluisi olla sadunhohtoinen: Olipa kerran kaksi vasta aikuisuutensa kynnyksellä olevaa nuorta henkilöä, Korsi ja Orvokki. Toinen, Korsi, oli uljasryhtinen ja pitkä ja toinen, Orvokki, kaunis katsella. Huomio: Saa huijata. He asuivat kahdestaan pienellä planeetalla ja elivät ja tulivat toimeen avaruuden katselemisella. Heillä ei ollut muutakaan askaretta eikä työtä eikä tekemistä. Heillä oli vain aikaa, mutta sitä ei ollut suotu sentään ylenpalttisesti. Ajan alalaji ajassa, erillinen elinaika, oli rajoitettu, joten he elivät vain keväästä syksyyn, joka tällä planeetalla oli yksi päivännäkö. Heille paistoi päivä koko päivän ja siis koko yhtäjaksoisen elämän aurinko. Se siirtyi heidän ylitseen oikealta vasemmalle. Siinä planeetalla oli kierto niin päin. He eivät saaneet eivätkä saattaneet nähdä eivätkä tienneet, että auringon kirkkauden takana oli suunnaton tähtien paljous. Kirkkaus peitti sen.

Jätän tämän, vaikka en tiedä onko siinä järkeä. Jättää monimerkitysellisesti. 

>>>jatkuu>>>




tiistai 29. kesäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  








Kolme metriä luoteistuulta. Laineiden liplatusta. Tienpenkkojen heinikot oli ajettu. Jalkapallovalvojaisten takia yöunet jäivät neljään tuntiin. Eilen ensin Kroatian ja Espanjan välinen ottelu meni jatkoajalle, jolloin Espanja voitti ja myöhäisottelussa, Ranska vastaan Sveitsi, päädyttiin rankkareihin asti. Kymmenestä laukaisijasta yksi, viimeinen epäonnistui, Mbappe, supersankari, jonka odotettiin kirjoittavan historiaa, mutta jolle jäi maalitili avaamatta näissä kisoissa. Sveitsi pelasi hienosti eikä haitannut, vaikka valmentaja otti kirkkaimmat tähdet pois, sillä himmeämmät osoittautuivat yhtä hyviksi. Yllätyksiä, jotka eivät ole yllätyksiä, koska niiden luonne on tällainen, ne ovat odottamattomia ja uskomattomia ja lyövät ällikällä. Valmentajien ilmeet kiehtovat, ensin Dechamps oli epäuskoisen järkyttynyt, kun Sveitsin joukkue tuli varpaille, rentoutui ja tyyntyi, kun omat pelaajat ottivat tilanteen hallintaansa ja johtivat kahdella maalilla ja lopulta hailuin silmin, kun peli oli jatkoajalla ja odotti enää rankkarikilpailu. Työelämän vuoristorataa urheilussa.









maanantai 28. kesäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 








Unkarissa ja Espanjassa katsomot olivat täynnä, kun Tshekin joukkue näytti olevansa parempi kuin Hollanti ja Belgia kovempi kuin Portugali. Christiano Ronaldo sai kokea pettymyksen, hän oli kai eniten median kiinnostuksen kohteena, mutta toisaalta eikö Ronaldo ole voittanut kaiken urallaan, saanut enemmän kuin kukaan toinen jalkapalloilija? Pitäisikö hänelle varata vielä enemmän? Palasimme uimarannalta. Heinät reunustivat monimuotoisina erilaisin töyhdöin tienpenkkoja. Järvellä ui levärantuja vai onko se vuorostaan heinien siitepölyä? Kaukainen käki kukkui.










 

sunnuntai 27. kesäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 








Rantatien laidassa kukkivat mesiangervot ja maitohorsmat. Vuorotellen kesää mennen. William Carlos Williams: Spring and All. Runoja, proosakatkelmia, manifesti runouden ja mielikuvituksen puolesta ja rajanvetoa runouden ja proosan välillä. Sain kirjan lahjaksi. Näitä on merkkipäiviä, jolloin muistamme toisiamme pienin lahjoin. Siirsin muut kirjat syrjään ja luin tämän ensimmäisenä, osin kahteen kertaan enkä silti ymmärtänyt kaikkea. Spring and All on ilmestynyt alunperin 1923, vanhaa tekstiä siis, mutta pidin sitä modernina.











 

lauantai 26. kesäkuuta 2021

Kun kuu kääntää kasvot(38)

 >>>jatkuu>>>  









Kake katsoo minua: ”Mä olen iloinen, että sain tutustua sinuun. Tässä elämässä.” 

Jäähyväiset, käsitän. Niistä on kyse. 

Mä olen iloinen myös”, sanon. Olen oikeasti. 

Annoitko mulle jo anteeksi typerät sanani?”

Annoin. Ne olivat vain sanoja.”

Kaken annos tulee, samaa pepperonia päällä, jota otin itselleni. Valkosipuli tuoksuu. Ajattelen, että tämän kerran sain haistaa vielä valkosipulin tuoksun pizzan päällä. Ehkä ja toivon mukaan saan haistaa sitä vielä kerran tämän perään, vielä uudestaan.

Kake ripottelee oreganoa pizzan päälle, viipaloi sitä.

Otatko?” hän kysyy.

Kiitos en. Olen täynnä.”

Toistaiseksi. Ajattelen, että voisin ottaa oluen. Sanon sen ja Kake vastaa: ”Sama täällä.”

Hän kaivaa setelin taskustaan. Hänellä näkyy olevan rahaa siltään taskussa. Mietin oliko hänellä rahat samalla lailla huolimattomasti työnnettynä taskuun myös eilen illalla? Oliko tämä hänen tyylinsä?

Saanko maksaa?” Kake kysyy.

Jos haluat.”

Kake ojentaa rahan, setelin minulle, kuin selviönä, että minä nousen ja käyn hänen syödessä hakemassa tuopit meille. Nousen, luurit yhä korvilla ja toinen niistä sojottaen sivulle niin, että pysyn mukana tässä huterassa maailmassa.

Kaksi pientä tuoppia”, pyydän.

Saanko nähdä henkilötiedot?”

Saat.”

Ojennan henkkarini. Tarjoilija tutkii niitä ja antaa takaisin ja katsoo samalla kasvojani. Ajattelen, että tätä pitää kestää ikuisuus ennen kuin tällainen kyylääminen lakkaa. Kymmenen vuoden päästä olen ehkä ulkoiselta olemukseltani sen näköinen, että ikää ei kysytä. Ajattelen näin, mutta taustalla kulkee toinen ajatus. Se on kuin nauhana näytön alareunassa, tiedotus jostain. Siinä tiedotteessa muistutetaan, että en tarvitse olettamani pituista ikuisuutta. Minulle on valittu lyhennetty versio, pikakelaus yhdestä elämästä.

Kiitos”, sanon. Maksan.

Kiitos”, myyjä sanoo ja antaa rahasta takaisin. Hänen äänensä koristaa muutaman repliikin osalta tätä korjailtua live-lähetystä ja tallennetta. Hän on mukana, ääni ja ihminen, jolla ei ole tiedotettua, dokumentoitua identiteettiä. 

Minun on, ajattelen. Se tuli julki jo johdantoteksteissä.

Kiitos”, kiitin. Vien molemmat tuopit ja rahat mennessäni pöytään. Lasken rahat ja toisen tuopin Kaken lautasen viereen.

Kiitos”, hän kiittää.

Mitä arvon lukija ja kuuntelija tuumaa sanasta: Kiitos? Se toistuu toistumistaan.

Kake on syönyt kolmanneksen pizzastaan. Ajattelen, että ruokahalu jää viimeiseksi, jano. Ihminen voi häiriintyä niin pahoin, että hän ei saa enää unta, ei nukahda ja nukahdettuaan säpsähtelee hereille. Uni on katkonaista torkahtelua. Toistaiseksi en ole kokenut vielä sitä. Toistaiseksi olen tuntenut myös nälkää ja olen tuntenut tyydytystä syödessäni ja nälän kadotessa. Normaalia. Nyt maistan tuopista. Oikeastaan olisi pitänyt ottaa tölkki tai pullo, sillä kapakoiden hanaoluissa voi olla pöpöjä, sanomisen ja huomauttamisen varaa. Hanaoluesta voi saada pahimmillaan paskataudin.

Haittaisiko se? Juuri kun maailmassa alkaa rytistä ja maailmankaikkeus natisee liitoksistaan, meikäläinen istuu vessassa pöntöllä ja seuraa tapahtumia kännykästä. Seuraa, jos kiinnostaa. Kunnon taudissa mielenkiinto vähenee. Kovan taudin kourissa toivoo kuolemaa vapahduksena, ylipäätään vapahdusta eikä haittaa, vaikka se tarkoittaisi kuolemaa. Pääasia, että tuska, kipu, paha olo helpottaa. Maksoi mitä maksoi.

Mikrofoni odottaa yhä lisä-ääniä. Joutessaan se rekisteröi ja tallentaa herra pizzansyöjän ruokailun tuottamia ääniä. Herra kirskauttaa välillä veitsellään lautasta, mutta on muuten sisäsiistin äänetön. Hän ei maiskuta. Hän ei ryystä nauttiessaan olutta tuopista.

Kake nostaa peukalon pystyyn minulle merkiksi.

Hyvää”, hän sanoo. ”Suositukset olivat kohdallaan.”

Monelta sä menet töihin?” kysyn.

Vähän riippuu.”

Kake hakee kelloa seinältä, punoo päätä, niskaa, ei löydä sitä.

Neljätoista kaksikymmentä”, sanon.

Kake nyökkää.

Kohta”, hän sanoo.

Onko se laitonta vai laillista?” kysyn. ”Lähettäminen?”

Ymmärsin”, Kake vastaa. Hän syö suun tyhjäksi ennen kuin jatkaa: ”Laillista tai laitonta, en tiedä. Haluatko, että mä kysyn sitä joltain?”

En”, vastaan. ”En halua.”

Kake nyökkii, syö. Hän ei jäähdyttele ruokaansa. Tuoksu saa syljen erittymään suuhuni. Oikeastaan ottaisin mielelläni vielä haukun, mutta en sano kuitenkaan mitään. Ajattelen, että se on se, kun katson hänen ruokailuaan. Ruuan näkeminen on yksi, haistaminen toinen, kuuleminen ehkä kolmas. Kuulemisesta en ole varma, mutta näkö ja haju ovat ruoka-aisteja. Maku myös, mutta oletan, että maku ja haju ovat ainakin puoliksi samaa aistia tai aistiperustaa.

Tiedenainen tarinoi.

Kyllä”, Kake sanoo kesken haukkapalojen, yllättävästi. En tiedä mihin, missä merkityksessä?

Hän pyydystää sopivan suupalan haarukan piikkeihin ja vie sen suuhunsa. Suu aukeaa, huulet erkanevat ja sulkeutuvat. Haarukka palaa lautaselle pöydälle. Kake ei ole ajanut partaansa tänä aamuna. Hänellä on sänki. Onko hän päättänyt olla ajamatta sitä koskaan enää? En kysy sitä.

Kyllä”, Kake toistaa, minulle ja itselleen. ”Menen tämän jälkeen ja oluen jälkeen töihin. Tiedätkö meillä on siellä toimituksessa vähän rento meininki.”

En tiedä, ajattelen. Tiedän niin kovin vähän ja kovin vähästä. Pääsen varmaan taivaaseen, jos sellainen on, koska olen niin viaton ja naiivi? Ja aion pysyä sellaisena. En ole päättänyt erikseen mitään, mutta minulla on kielto valmiina takaraivossa, jos Kake saisi esimerkiksi päähänsä ehdottaa pientä tai isoa seksileikkiä. En halua sitä. En halua muuttaa tapojani enkä muuttaa tässä maailmassa mitään. En ole ehkä järkevin kaikista ihmisistä, mutta en ole yrittänytkään sitä.

Työilmapiiri on hyvä”, Kake kertoo. Hän juo olutta. ”Meillä ei kiusata.”

Hienoa”, kehun.

Me olemme päättäneet sen porukalla. Liioittelen tai siis puhun sitä muunneltua. Totuus on, että paikallisradion toimituksessa oli se ilmapiiri ja käytäntö jo olemassa ja oli ollut ties kuinka kauan siihen mennessä, kun mä menin sinne. Eli en ollut henkilökohtaisesti päättämässä mitään, mukana siinä.”

Et mennyt Kumpula-Areenalle töihin?” vaihdoin aihetta.

Kake mietti sekunteja: ”En. Se tuli mieleen vasta sen jälkeen, kun olin aloittanut radiossa.”

Et ilennyt lähteä heti saman tien toiseen firmaan?”

En. En ilennyt.” 

>>>jatkuu>>>




perjantai 25. kesäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 








Pieni kyy oli kuollut tielle ja sammakko rusentunut. Luin Claude Simonin kirjan Vinden, kolmaskymmenenskuudes kirja tänä vuonna ja toissapäivänä Juha Mannerkorven Päivänsinet, kolmaskymmenesseitsemäs. Olen pitänyt ja luullut Juha Mannerkorven olevan pelkkä runoilija. Puhdas runoilija. Hataraa, ohutta kulttuuritietoutta. Runoilija, kääntäjä, kuunnelman- ja näytelmäntekijä, proosaa, yhtenä Päivänsinet. Se on köynnöskasvi, jonka kukat kestävät yhden päivän. Juha Mannerkorpi pitää päiväkirjaa päivänsinistä. Hän on vaikeasti sairas ja viettää päivänsä sisällä. Hän on kieltäytynyt lääkärin suosittelemasta leikkauksesta ja tekee kuolemaa. Luin tekstiä kuolemankirjana. Claude Simonilta olen lukenut aiemmin romaanit Ruoho, Flanderin tie, Georgica ja Loistohotelli. Ruoho on suurin suosikkini. Olen lukenut sen kolme tai neljä kertaa. Vinden on samaa Simonin koukertelevaa tyyliä, jossa juoni hämärtyy ja on hämärä, huomio kaikessa muussa tärkeämmässä. Pidin.















torstai 24. kesäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  







Kahtena sunnuntaina olen ostanut hesarin. Odotin, että niissä olisi ollut enemmän jalkapallon em-kisoista vai pitääkö sanoa vielä enemmän. Tuoreemmassa numerossa oli mielikuvitusta hersyttävä juttu avaruusfyysikko Minna Palmrothista, suomalaisesta huippuasiantuntijasta, joka ilmoitti, että hän ei halua mennä avaruuteen. Siellä menee terveys. Palmroth keskittyy avaruusromujen turvalliseen hävittämiseen, siihen tutkimukseen ja hän ennakoi, että piakkoin on tulossa raju avaruusmyrsky, jollaisia on rekisteröity vuosisadan ja sadanviidenkymmenen vuoden välein. On aika. Minna Palmrothin opiskelijakaverit ja tiedeyhteisö kummastelivat hänen suuntautumistaan tällaiseen marginaaliseen alueeseen ja väittivät myös, että tietokoneiden kapasiteetti ei riitä kattavaan kartoitukseen ja mallintamiseen. Palmroth vastasi tekevänsä mallia tulevaisuuden tietokoneelle. Omassa elämässäni olen törmännyt kahdesti saman tyyppiseen asennoitumiseen. Yhdeksänkymmentäluvulla olin töissä tekemisissä tietokoneen kanssa. Se oli 286 ja silloin oli jo olemassa 386 ja uutena 486. Luin Pentiumista ja mainitsin firman tietokoneammattilaiselle, että se on tulossa seuraavaksi. Kaveri tuhahti ja vastasi, että sitä ei tapahdu pitkään aikaan. Samoihin aikoihin sukulaismies kysyi Helenalta ja minulta milloin hankimme puhelimen? Helena vastasi, että sen jälkeen, kun radiopuhelimet muuttuvat arkipäiväksi. Vastaus oli tietenkin, että sitä aikaa saatte odottaa. Odotimmekohan vuoden? Vielä ylimäärinen kevennys: Tuona samana yhdeksänkymmentälukuna asioimme Alkossa ja kun menimme kassalle, minulle välähti, että voin maksaa luottokortilla. Se sai myyjän katsomaan monttu auki, eihän sellainen ole mahdollista ja kun pääsimme ulos jalkakäytävälle – no ei siitä enempää.




keskiviikko 23. kesäkuuta 2021

Kun kuu kääntää kasvot(37)

 >>>jatkuu>>>  













Maailma tuli valmiiksi. 

Tällaisia ajattelen ja olen samalla epävarma ja epätietoinen: Kun kaikki ympärillä näyttää normaalilta ja näyttää jatkuvan entisellään, entistä rataansa, alan epäillä, että olen itse täysin väärässä ja käsitän kaiken näkemäni vikaan. Ehkä mitään asteroidia ei olekaan uhkaamassa maan olemassaoloa? Voiko olla mahdollista, että näen unta, painajaista? Uneen liittyvät silloin myös tiedotusvälineet, mutta toisaalta unet ovat kaikkivoimaisia. Unissa mikään ei ole mahdotonta. Unissa ei ole mitään järkeä.

Mietin riittääkö minulle ja täytynkö kolmioleivästä? Siinä tapauksessa voisin nauttia jotain tällaista kevyttä esimerkiksi Sturessa? Esimerkiksi, jos pääsen vielä tänään sinne sisälle? Mietin ja tunnustelen oloani. Seison pizzerian vieressä. Tuoksut viekoittelevat nenää. Kuluu muutama tarkoitukseton minuutti ja viimein avaan pizzapaikan oven ja työnnyn sisälle lämpöön ja tuoksuun. Kävelen tiskille. Riisun luurit päästä ja laitan ne reppuun. Nähdään myöhemmin.


Livelähetys kaksi: Kun olin syönyt ja tuumin lähdenkö menemään vai ei aivan vielä ja otin luurit repusta, panin ne päähän, korvilleni ja käänsin mikrofonin ottavasti, Kake ilmestyi ovesta. Yllätys.

Hei”, hän sanoo. ”Sinä täällä?”

Syömässä”, vastaan. Nostan luurin toista sakaraa sen verran sivuun, että kuulen yksikorvaisesti ympäristöäni. ”Niin kuin näkyy.”

Vasta sen sanottuani muistin, että minun piti olla vihainen Kakelle. Olin illalla suuttunut hänen kommentistaan. Olin poistanut hänet elämästäni, listoiltani, mutta nyt kun näin miehen, ilahduin. Outo juttu. Onko? On.

Kiva nähdä sua”, Kake sanoo.

Samoin.”

Luikuri, moitin mielessäni itseäni.

Näin sut ikkunasta”, Kake sanoo.

Aha.”

Kake jatkaa: ”Pitäisikö mun syödä jotain?”

Suosittelen”, suosittelen.

Mitä sä otit?”

Pepperonin.”

Oli hyvä, oletan?”

Oli.”

Jäätkö mun seuraksi siksi aikaa?”

Mietin hetken: ”Sopii.”

Äänitätkö sä?” Kake kysyy.

Kyllä.”

Kake katselee minua, kasvojani, luureja, mikrofonia. En tiedä mitä hän katsoo?

Hyvä”, hän sanoo.

Jään istumaan ja odottamaan. Kun en puhu ja kun pizzeriassa ei ole ääntä, äänitys pysyy pelkkänä oletusarvona. En tiedä mikä hienous tässä laitteessa on, mutta kun se alkaa äänittää, se joutuu tasoittamaan aluksi äänensäätöä ja -voimakkuutta, mutta se korjaa niitä myös jälkikäteen. Se tuo mieleen saman ongelman, joka vaivaa välillä iPhonessa tai ainakin minun vanhassa kännykässäni: Känny jää ikään kuin miettimään. Kirjoitan viestiä, painan näppäimiä, siis näytöllä, mutta ruutuun ei ilmesty esille mitään, mutta kun jään odottamaan hetkeksi, kohta tapahtuu, teksti tulvii näkyviin nopeammin kuin kirjoittaisin sitä, mutta silti järjestyksessä kirjain kerrallaan. Jos olen näppäillyt oikein, teksti toistuu oikein. Oletan, että äänen tasapainottamisessa on kyse samansukuisesta asiasta?

Kake on tehnyt tilauksensa ja palaa istumaan minua vastapäätä.

Saanko mäkin sanoa siihen jotain?” hän kysyy.

Ole hyvä. Se meni jo tallennukseen.”

Menikö?”

Kake tarkastelee jälleen minua, kasvojani. Tekee mieli kysyä mitä katsot? Onko kasvoissa jotain vikaa? Tämä on stilisointia, jälkikäteistä ja samoin on paljon muutakin tästä olevaisesta. Esimerkiksi kaikki heitot tyyliin: Kake sanoi. En puhu näitä mikille, en analysoi Kaken ilmeitä ääneen juuri sinä hetkenä, kun hän istuu siinä edessäni kädenojentaman päässä, vaan myöhemmin. Kuulija, lukija huomaa, että stilisointi on tarpeen. Autenttisuus on tavoite, mutta sitä ei saavuta täydellisenä.

Sä suutuit mulle”, Kake sanoo. ”Pyydän anteeksi.”

Saat.”

Mä en ollut eilen iltayöstä terävimmilläni.”

Etkö?”

En.”

Kake katsoo ulos ikkunasta kadulle ja takaisin minuun: ”Mitä muuta? Menikö se mikrofonin kautta?”

Meni. Mitäpä tässä.”

Maailmanlopun meininki.”

Kake hymyilee hieman. Hän ei ole leveästi hymyilevä tapaus. Hän ei hohottele ääneen. Hän ei kerro vitsejä. Aika totinen tyyppi.

Mä menen yöksi töihin”, Kake sanoo.

Nyökkään.

Teen aamun perään. Olen pystyssä yhdelle duunikaverille aamuvuoron ja sovimme, että mä teen sen huomenna. Sovimme siitä monta päivää sitten. Ennen tätä kohellusta. Millä nimellä sä kutsut tätä tilannetta ja todellisuutta? Miltä kohellus kuulostaa?”

Sopii hyvin.”

Oma parhaasi? Kerro mikä on sun paras versio tästä oudosta ajasta?”

Maailmanloppu. Tylsä, eikö?”

En tiedä”, Kake väistää.

Huomautan siitä: ”Älä väistele. Sun ei tarvitse esittää mitään mulle.”

En mä esitä. Tarkoitan, että huomenna mä olen vielä aamupäivällä duunissa ja silloin voin lähettää sen sun viestisi avaruuteen. Vai oletko sä luopunut siitä suunnitelmasta?”

En. Nyt jo? Niinkö?”

Niin.”

Aamuun mennessä?”

Niin.”

Sano aika, kellonaika?”

Kake miettii hetken: ”Sopiiko yhdeksältä?”

Yhdeksältä?”

Kake katsoo odottavana. Ymmärrän, että puhumme kello yhdeksästä aamulla.

Sopii”, sanon.

Mulla on huomisaamun jälkeen kaksi vapaapäivää.”

Sillä lailla.”

Lasken, että en mene huomisen jälkeen enää töihin.”

Näillä näkymillä et mene?”

En. Ei mene moni muukaan välttämättä.”

Ei.”

>>>jatkuu>>>




tiistai 22. kesäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 








Onnittelut Suomen miesten jalkapallojoukkueen menestyksestä ensimmäisissä suurissa arvokisoissa. Sijoitus alkulohkon kolmanneksi kolmella pisteellä on hieno saavutus. Haaleat jatkohaaveet elävät vielä, sillä kolmen lohkon viimeiset pelit ovat vielä käymättä, mutta niissä on nälkäisiä joukkueita, jotka taitavat mennä Suomen ohi. Livetulokset -sivuilla näkyy, että Tshekki, Englanti, Ruotsi ja Ranska ovat varmistaneet paikkansa jatko-otteluissa ennen lohkojen viimeisiä pelejä. Kroatia ja Espanja ovat sijoituksissa vielä Suomen perässä, mutta ohitusvilkut valmiina päällä. Eilisessä pelissä olisi odottanut, että vaihtoja olisi käytetty aikaisemmin, koska olosuhteet olivat niin koettelevat. Silti, hieno ensiesiintyminen kaikkineen koko joukkueelta.









 

maanantai 21. kesäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 



 



Kesäpäivän seisaus helteessä. Eilen illalla luimme auringon laskettua parvekkeella omia kirjojamme, Helena Karin Slaughterin Vaikenevaa vaimoa – olen lukenut yhden Slaughterin ja se oli liian jännittävä minulle – ja minä luin loppuun tänä vuonna ilmestyneen uutuuskirjan Suurteoksia. Esseevalikoima, -antologia, jonka ovat toimittaneet Saara Turunen ja Petra Maisonen. Kolmaskymmenesviides kirja, jonka olen lukenut tänä vuonna. Mielenkiintoisia, henkilökohtaisella otteella kirjoitettuja tekstejä kirjasta tai kirjoista, jotka ovat olleet lukijalleen erityisen merkityksellisiä. Ehkä eniten pidin Riikka Pelon kirjoituksesta Virginia Woolfin Majakasta ja Koko Hubaran Zadie Smithin Nimikirjoitusmiehestä.









sunnuntai 20. kesäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 








Hellettä täällä ja hellettä myös Euroopan pelikentillä. Jalkapallokulttuurissa nautin katsoa brassifutista ja afrikkalaisia joukkueita ja pelaajia, kun pallo liikkuu ja peli kulkee. En nauti siitä kyttäämisestä ja paikallaan seisomisesta, mitä nykyään on alettu harjoittaa. Ennen kuljetettiin enemmän, nyt suojataan ja odotetaan, että vastapuoli tulee kintuille. Tanssivasta, liikehtivästä jalkapallosta on tullut nykivää, iloisesta pelaamisesta ryppyotsaista, laskelmoivaa tuloksentekoa. Kun luovuudesta katoaa ilo, jää puurtaminen ja raataminen. Jalkapallo-orjat tekevät tietenkin sitä, mitä heitä käsketään tekemään ja mistä heille maksetaan. Sopimus velvoittaa.










 

lauantai 19. kesäkuuta 2021

Kun kuu kääntää kasvot(36)

>>>jatkuu>>>  












Menin tietokoneelle ja hain viiden vuorokauden sääennusteen. Paska. Siellä oli mahdollisesti toteutuva, vajaan vuorokauden mittainen poutaisempi jakso noin kahden vuorokauden päässä tästä hetkestä, mutta sitä seuraisi suurella todennäköisyydellä välittömästi uusi, syvä matala. Se tarkoitti, että emme tule näkemään ikkunoistamme, parvekkeelta, kadulta omin silmin maailmanloppua. Maailmanlopun suora lähetys oli peruttu.

Nauroin ääneen.

Kuulin sen myöhemmin, ääneni, nauruni, kun kelasin päivän puheitani. Jo nauraessani, sillä sekunnilla, sain uuden oivalluksen: Minun ei tarvinnut jättää luureja ja mikrofonia odottamaan kämpille, Siskoveikko -tädin ihanaan asuntoon, vaan voin ottaa ja pitää ne mukana ja äänittää liveä. Minun pitää tehdä niin, suorastaan. Tämä ennakoiva selitysosa on asiaan liittyvää ja asiaankuuluvaa stilisointia. Kertaan kuulijoille, että vaikka tämä äänite ja sitä seuraava tekstitallenne on kronologinen, kronologia on näennäistä. Kun otan tämän nauhoittimen mukaan ja pidän sen päällä ja auki ja kommentoin asioita ja kun en sanaile mitään, ympäristön äänet menevät niin sanotusti nauhalle, nämä muut äänet kuin puhe, mutta ne eivät päädy sellaisenaan tallenteen tekstiosaan. Joudun siis stilisoimaan ja kertomaan havaintojani tai ajatuksiani ja sijoittamaan ne juonellisesti oikeisiin kohtiin.

Havainnollistan: Voin kertoa täydennyksenä esimerkiksi, että parhaillaan sataa rankasti. Vettä tulee oikein kunnolla. Rännit pitävät ääntä. Puhun tämän myöhemmin, jälkikäteen – puheena päälle, eteen ja taakse, miten hyvänsä - ja nämä puheenlisät tulostuvat tietenkin myös tekstinä ja sijoitan, siirrän tekstin täältä takaperoiselta puolelta siihen oikeaan hetkeen, kun kuljin tietyn sadevesirännin ohi ja josta vesi tuli ryöpyten jalkakäytävän asvaltille.


Livelähetys: Suljen telkun ja tietokoneen. Naps. Siirryn keittiöön ja aukaisen jääkaapin oven. Niaaks. Merkkaan paperille ylös mitä pitää ostaa. Jugurtti on yksi. Maitoa. Jokin valmiseines siltä varalta, että illalla tulee uudestaan nälkä. Tai ylipäänsä varalle. Kuka tietää, vaikka en nukkuisi ensi yönä tai en saisi unta? Oikeastaan on ihme, että nukuin hyvin viime yönä ja sitä edellisenä. Eilen illalla myöhään olin ottanut muutaman tuopillisen olutta, joten se selitti osan ja osin. Eilisen osalta. Toissapäivänä taas, illalla ennen kuin menin pehkuihin, maailmanloppu ja sen uhka oli vielä kovin etäinen asia, peräti vajaan viikon päässä tulevaisuudessa.

Kirjoittelen muistiin kaikkea tarvittavaa. Teen tavallaan loppuelämäni tarvikelistaa. Varmistan, että asunnon avain tulee mukaan ja rahalompsa. Takavuosina en käyttänyt ollenkaan käteistä valuuttaa. Olin oppinut siihen samoin kuin koko ikäpolveni. Meidät oli opetettu, koulutettu ja totutettu siihen käytäntöön, että kaikki rahaliikenne, maksaminen, hoitui kännykällä. Kätevää. Pidin sitä hyvänä ja toimivana ratkaisuna, mutta ikävä kyllä rikolliset ja terroristit löysivät tietoturva-aukot ja mikä ei tapahtunut vain kerran, vaan rikolliset olivat jatkuvasti edellä pankkeja ja viranomaistahoja ja pari vuotta sitten alan kehityksessä tapahtui askel taaksepäin. Kalliit rahapainot pääsivät loukuttamaan uudestaan käteistä, sekä seteleitä että kolikoita.

Oliko siinä jo olemassa pelätty käänne tulevaan? Takapakki. Tarkoitan, että jos kehityksessä joudutaan palaamaan edelliseen, vanhentuneeseen, käytöstä kertaalleen poistettuun innovaatioon, joka on pelkkää historiaa, sellainen tapauskulku on äärimmäisen huolestuttava. Se on signaali siitä, että asiat eivät toimi eivätkä ole hallinnassa.

Sama asia tapahtui myös sähköisessä äänestämisessä, siinä uudistuksessa. Ison kampanjan avulla melkein kaikki maailman valtiot siirtyivät sähköiseen äänestystapahtumaan, mutta kriminaalit, nörtit ja alan harrastajat sabotoivat tapahtumia mielin määrin. Väittävät, että Suomessa Aku Ankka tuli valituksi Helsingin kaupunginjohtajaksi, mutta siinä vaiheessa viranomaiset ja tuomarit puuttuivat asiaan ja maailma otti askeleen taaksepäin. Tai harppauksen.

En väitä, että Suomi on ja olisi yhtä kuin maailma, mutta tiedotusvälineiden mukaan ja sikäli kuin niiden sanomaan voi uskoa, Suomi oli niitä edelläkävijämaita, joka piti voimassa ja pyrki viimeiseen asti, viimeiseen katastrofaaliseen epäonnistumiseen saakka pitäytymään sähköisessä äänestyskäytännössä ja siirtämään kaiken mahdollisen viranomaisasioinnin verkkoon. Mikä ei onnistunut. Mikään ei onnistunut.

Minulla on siis rahalompsa mukana taskussa, kun lähden ulos.

Huomautan hienokseltaan huvittuneena, että kun vertaan itseäni tätiini, Siskoveikko Suomeen, minä edustan suhteellisen epänaisellista linjaa päinvastoin kuin Siskoveikko. En meikkaa eikä minulla ole käsilaukkua. Minulla on taskut. Pidän enemmän miesten tyylistä. Ostan vaatteeni mieluummin miesten mallistosta, koska silloin esimerkiksi takeissa ja puseroissa on enemmän hyödyllisiä taskuja kuin naisille tarkoitetuissa malleissa. Olen huomannut tämän. Olen odottanut muutosta asioissa ja tyylissä, mutta sitä ei ole näkynyt eikä tapahtunut.

Pitäisikö matkia arvoisaa tätiä niin paljon, että lähtisin muuttamaan sukupuoltani ja siirtyisin penisostoksille? Tosin taidan olla myöhässä liikkeellä.

Painan oven lukkoon perässäni. Muistin saman tien, että roskis on täynnä. Kaivan avaimen esiin, menen takaisin sisälle ja haen pullistelevan roskapussin keittiön allaskaapista.

Olen rohkea ja ajan hissillä alas. Mietin nimittäin sitä, että kuinka kauan sähkö pelaa ja sähkökoneistot? Kuinka kauan kaikki pelaa? Ihmettelen myös, että esimerkiksi televisiossa kuuluttajat ja meteorologit ja kaikki suorissa lähetyksissä esiintyvät, käyttäytyvät niin kuin ennenkin ja niin kuin tässä hetkessä ei olisi mitään erikoista tai ylimääräistä latausta? Onko tämä käytös heillä geeneissä? Ovatko he paukuttaneet läksynsä päähän niin täysin, että he toimivat automaattiohjauksella? Vai pitävätkö he vain pokeria?

Uskaltauduin hissiin ja ajoin alas pohjakerrokseen. Ulos hissistä ja pihalle. Käännyn seinänviertä lukitun jätekatoksen eteen, avaan oven, vien jätökseni lähimpään puolityhjään jäteastiaan ja palaan pihalle.

Jos en selostaisi tätä, mikrofoni äänittäisi vain askeleeni, raps, raps ja raps, oven avautumisen ja jäteastian kannen vaimean kolauksen.

Minulla on sateensuoja mukana, mutta parhaillaan ilmassa on pelkkää tihkua. Pidän sadesäästä. Pidän syksystä. Olen niitä ihmisiä, jotka ilahtuvat, kun päivät lyhenevät ja pimeä valtaa maan yhä varhemmin ja varhemmin. Silloin on luvallista polttaa kynttilöitä.

Seuraava ajatus on minne ja mitä? Mitä haluan syödä? Burgerin tai pizzan, kestosuosikkeja. Kananuudeli? Jotain perinneruokaa, perunasoselaatikkoa tai makaronilaatikkoa? Spagetti a la Bolognese?

En osaa päättää. Tulen Mäkelänkadulle. Ohitan oman lähikauppani. Kävelen sen ohi ja mietin, että ostan sieltä palatessani tarvittavat ostokset. Huomaan, että kauppa on auki normaalisti. En tiedä mistä päättelen asian, sillä en astu sivuun enkä kokeile vetää ulko-oven hanikasta varmistaakseni, aukeaako ovi vai ei, vaan kävelen eteenpäin.

Aurinko, ajattelen. Sateesta pitävänä sadeihmisenä minun ei pitäisi toivoa auringonpaistetta, mutta yritän manata silti aurinkoa tulemaan esiin. Tänään tilanne on poikkeuksellinen. Manaan tuulta puhaltamaan taivaan harmaina kattavat pilvet pois. Haluaisin nähdä onko kaikki ennallaan maailmankaikkeudessa?

Kävelen kävelemistäni ja lopulta Sture Jazzin kilpi häämöttää kauempana edessäni risteyksen tuolla puolen. Pysähdyn. Jään katsomaan autoja. Olen huomioinut ne kaiken aikaa, ohitseni vyöryvän liikenteen ja siitä erityisesti kaikki bussit. Mutta nyt jään seisomaan aloilleni ja katson varta vasten kaikkia autoja ja ratikoita, jotka kulkevat. Olen joskus kysellyt itseltäni huvikseni mihin nämä kaikki ihmiset ovat menossa ja vieläpä tällaisella kiireellä? Sama kysymys on jäljellä. Mietin säilyykö liikenne yhtä kiihkeänä huomenna, ylihuomenna? Kuinka kauan? Missä vaiheessa väki luovuttaa ja toteaa, että ei ole tarkoitusta lähteä eikä säntäillä enää minnekään. 

>>>jatkuu>>>