Joukko tarpoi suolla. Aurinko paistoi vaivaiskoivikkoon, joka soi niukkaa varjoa kulkijoille. Puut rajasivat avointa suoaapaa, maisemaa, joka hehkui ruskan väreissä. Porukka ei kuitenkaan ihaillut sitä, vaan piti katseensa kiinteästi omissa jaloissaan ja edellämenijän kantapäissä. Heidän oli myös määrä pitää silmällä jotain tiettyä kasvia, jonka esiintyminen viittaisi maaperän uumenien rikkauksiin, mineraaleihin. Niin Maximilian oli ymmärtänyt puheista. Paitsi että hän päätteli heidän etsivän ensi sijassa kaivosfirman valtausta, sen rajapyykkejä ja muita merkkejä ja että porukalla oli ehkä tarkoitus rajata jopa oma valtaus. Kaikenlaisia vihjauksia, joista voi tehdä omia päätelmiään.
Cesium vai oliko sen aineen nimi Cerium? Iridium? Vai jokin muu? Maximilianilla ei ollut tarkempaa tietoa. Hän oli vanha tekijä, konkari, ollut mukana monissa mielenosoituksissa, mutta tämän kaiken vasta kuulemansa hän kuittasi mielessään lainausmerkein.
Kunhan puhuvat. Näkee ajastaan.
Mitään merkkejä muista mahdollisista kulkijoista ei ollut ilmaantunut heidän reitilleen. Ei tähän mennessä.
Muutamat porukasta olivat ottaneet mukaan varsinaisen retkivarustuksen lisäksi myös aseita tai sellaisiksi luokiteltavia tarvekaluja, kirveitä, vesureita, lapioita ja pitkävartisia nuijia. Kertulla, joukon pienimmällä naisella, oli teräsrunkoinen jousipyssy. Jos se oli terästä? Ehkä ennemmin hiilikuitua. Jotain vahvaa ja kestävää, mutta kevyttä. Niin tai näin Maximilian ei ollut malttanut olla naljaisematta: - Oliko Koijärven veteraaneilla aseita? Tuli mieleen.
Hän ei ollut saanut vastausta.
Lämpötila oli pysytellyt menneen viikon niukasti nollan yläpuolella öisin ja päivisin lämpö kohosi ylimmillään lähes kahteenkymmeneen asteeseen. Tämä päivä oli samanlainen, harvinaisen lämmin syksyksi. Olisi voinut luulla elettävän yhä myöhäiskesää.
Heidän joukossaan oli kaikkiaan kuusi naista ja neljä miestä ja joista muut kaikki olivat kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen väliltä, mutta Maximilian yksin yli viidenkymmenen. Heidän eräoppaansa, tavallaan. Tai sitten maskotti.
Pientä känää ja antipatiaa oli syntynyt, varsinkin Kertun ja Maximilianin välille. He olivat ajautuneet viime tauolla joutavaan kiistaan ja Maximilian oli tuntenut sen jälkeen tarvetta hieroa sovintoa. Pienessä porukassa on hankalaa ja keljua, jos välit ovat huonot ja tulehtuneet.
Maximilian rykäisi ja korotti ääntään: - Kerttu!
Hän huhuili ohi muun jonon, Aulin ja Jaanan, jotka astelivat heidän välissään.
- Kerttu hei, kuule, kuuletko, oletko punninnut, paljonko sun jousesi painaa?
- En ole, kuului vaimeana saappaiden moniäänisten kurahdusten oheen. - Mitä sitten?
Ei vastausta. Maximilian näki mielessään Kertun kasvot, näki ja kuvitteli kuinka niille nousi sama kyllästynyt ilme, jonka hän oli jo kertaalleen aiemmin nähnyt. Kuvitelma ei erityisemmin houkuttanut eikä yllyttänyt jatkamaan, mutta Maximilian ei saanut pidäteltyä itseään: - Olen pahoillani. Oikeasti. Siitä epäsovusta. Pyydän anteeksi. Tiedät mistä puhun?
- Pieni aavistus on. Nokertelija.
- Ota iisisti. En ala uudestaan siitä, Maximilian jatkoi ja pahoitteli. Vakuutti. - Myönnän, teillä on ajatusta asiassa.
- Miksi sä sitten aina vaan jatkat ja soitat suutasi? Jatkat sitä. Oli suuri erehdys ottaa sut mukaan.
- Ei ollut. Te tarvitsette oppaan.
- Mihin muka? Jos sanon suoraan, sä et kuulu joukkoon.
Muut jonossa eivät ottaneet osaa sanailuun, kuuntelivat vain vaiti kulkiessaan. Näiden kahden ihmisen kiista ei ilmeisesti kiinnostanut eikä ylittänyt mitään mielenkiinnon kynnystä.
- Harmi kuulla, Maximilian vastasi.
- Meillä on välineet suunnistamista varten...
- Jotka voivat pettää... Anteeksi. Luulen, että keskeytin sinut?
- Keskeytit. Kyllä. Niin teit.
- Paha tapa. Ai, kun paha.
Kerttu jätti lopun sanomatta ja heitti sen sijaan silmäyksen jonon sivuitse taakseen, peränpitäjänä seuraavaan Maximilianiin.
Maximilian huomasi sen. - Tuli perille, hän vastasi. - Miten jatkaisin tuon lauseen. Vaikka: Selviät siitä - kun aika jättää. Tiedän, että elän lisäajalla. Kaikki yli viisikymppiset ovat lisäajalla ja heistä pitäisi päästä. Taakkaa ja turhaa painolastia.
- Älä vääntele. En mä niin sanonut.
- Et. Puhuin vain yleisesti.
- Hyvä. Meinaan vaan, ettei tarvitse ruveta sua kantamaan. Muun harmin lisäksi.
Sinikka jonon alkupäässä naurahti lyhyesti. Maximilian tunnisti hänen äänensä.
- Nasevasti sanottu, hän tunnusti.
Maximilian pääsi viimein kysymään varsinaisen asiansa eli hän ehdotti ja tarjoutui kantamaan joko Kertun jousta, viinikoteloa tai tämän selkäreppua omansa lisäksi. Hyvitykseksi. Kädenojennuksena. Rauhantarjouksena.
- Puhutko tosissasi? Kyllä mä kannan varusteeni.
- En epäile. Ehdotin vain.
- Suurkiitos tästä ajattelevaisuudesta. Olen otettu.
Kerttu oli sekä joukon lyhin että muutenkin heiveröinen. Teki ulkonaisesti heiveröisimmän vaikutuksen. Maximilian arvioi, että nainen pärjäsi ja oli pärjännyt tähän asti pelkällä pahalla sisullaan.
Siitä juuri hän oli saanut typerän kimmokkeen ja harhautunut puhumaan läpiä päähänsä sillä edellisellä tauolla. Tyhmyyttään: - Oletko sä huonolla tuulella, myrrystuulella? Ettei vaan ole räntäpäivät?
Muuta yhtä kehnoksi luokiteltavaa Maximilian ei ollut päästänyt suustaan, mutta häntä harmittivat nämä sanansa. Hän katui niitä ja oli katunut heti, kun tajusi mitä tuli letkautettua. Hän arvasi, ettei niitä ymmärretty eikä oivallettu, ei minään vitsinä eikä kevennyksenä niin kuin hän oli tarkoittanut.
- Idiootti, Kerttu oli vastannut leikittömästi. - Tuki sovinisti suusi.
Siihen heidän suukopunsa oli päättynyt sillä erää, mutta lataus oli jäänyt jäljelle ja kaihertamaan eikä se ollut vieläkään lauennut.
