SUO SEN SUO(2)
Suosta nousi heidän eteensä osin sammaliin peittynyt kivinen saareke tai kumpare, jossa kasvoi muutamia vanhoja, kituliaita petäjiä vaivaiskoivujen ja varpujen seassa. Joka toinen jäljellä olevista puista oli kuollut pystyyn aikojen saatossa ja keloutunut harmaaksi. Pienellä mielikuvituksella ne olivat oksineen kuin joitain luonnon muovaamia ristinpuita.
- Tässä on ollut muinoin saari, Maximilian totesi tai ajatteli ääneensä, sinänsä tarpeettomasti ja mistä hän sai heti kuulla.
- Hah, kaikkihan sen näkee, Auli huomautti. Huvittuneena.
Jaana säesti: - Maximilian oli varmaan paikalla?
- Ei. En ollut.
Maximilianille alkoi olla yhä selvempää, että hän ei ollut vain Kertun epäsuosiossa, tämän kuvitteellisella ei-toivottujen henkilöiden listalla, vaan samaa negatiivista henkeä oli vallalla yleisemminkin. Ehkä hän ei ollut alkuunkaan samalla aaltopituudella näiden retkikaveriensa kanssa? Paha juttu. Koko hoito oli lipeämässä käsistä. Hän huokaisi: - Mitä porukka sanoo, pidämmekö tauon?
- Taasko? Kerttu vastasi. - Taitaa ottaa voimille?
- En puhunut itsestäni.
Maximilian ajatteli, että oliko hän jotenkin kerjännyt tätä tällaista? Miten kerjännyt? Jospa hänen omassa asenteessaan oli jokin perustavasti pielessä, jotain ehdottomasti korjattavaa? Tai hän oli ja eli väärää aikakautta, menneisyyttä, kun muut olivat nykyajassa? Se ainakin selittäisi.
- Mitä muut kuin Kerttu sanovat? hän yritti vielä.
- Mennään nyt vaan, Jaana vastasi.
- Kaikki samaa mieltä? Kaikki kunnossa? Maximilian kysyi silti.
- On, Kerttu vakuutti.
Aiheesta ei ollut muuta sanottavaa eikä jatkettavaa. Puhuminen väsytti. Kaikki muu väsytti paitsi pakollinen patikoiminen. He säästivät voimiaan siihen. Heillä oli matka tehtävänä, tehtävä suoritettavana, oma tehtävä, itse otettu ja päämäärä selvänä mielessä ja sinne jonnekin oli matkaa - liiaksi, riittämiin. He tutkailivat vielä muutaman minuutin ajan tätä saareketta, seisoivat reilun kymmenen metrin päässä rannasta, jos voi pitää rantana suoraan suon pinnasta nousevia, rikkoutuneita, sammaloituneita kiviä. Oliko tämä rakka jääkauden tekosia? Olivatko sulamisvedet hyökyneet tässä virtoina ja koskina, kun sulavan jäätikön reuna oli vetäytynyt maiseman yli pohjoista tai luodetta kohti? Silloin muinaisuudessa.
- Joko tämä on nähty ja taputeltu? Mikael, teologian opiskelija kysyi.
Hän oli vetänyt jonoa tähän asti, ollut kärkenä ja kääntyi nyt jatkamaan matkaa.
- Oletan, että me kierrämme tämän karikon?
Maximilian oli odottanut, että he arvioisivat tätä paikkaa leiriytymisen kannalta, mutta ei sanonut ajatustaan ääneen.
- Sitä voi pitää taakse jäävänä maamerkkinä. Ottaa siitä suuntaa, muun muassa. Jatkossa, hän totesi.
- Aivan. Tuleeko samanlaisia ryppäitä vastaan lisää? Mikael kysyi häneltä ja pysähtyi kesken askeltaan. Miesten katseet tavoittivat toisensa. - Mitä luulet?
- Ei. Tai en tiedä...
- Ihme, Kerttu puuskahti.
- Kerttu, Maximilian moitti. - En minä ole kaikkitieto.
- Luulin jo. Puhutko sä aina noin paljon? Etkö sä kuuntele luontoa? Etkö sä kunnioita luontoa?
Maximilian ei vastannut.
Saarekkeen koosta ei pystynyt näin yhdeltä puolen nähtynä sanomaan mitään tarkkaa. Heidän edessään oli - mitä? Kaksi- tai kolmekymmentä metriä kivikkoa ja siihen juurtuneita, matalia mäntyjä. Muinaiskalmisto. Sellainenkin tuli Maximilianille mieleen.
Käärmeitä hän ajatteli myös ja etsi niitä kivien päältä, mutta ei nähnyt yhtään.
Mikael ehti tällä välin kääntyä jälleen ja edetä kymmenkunta metriä kivikon viertä, sen kummemmin etukäteen suunnittelematta ja harkitsematta. Ainakin Maximilianille tuli sellainen tuntu, ettei Mikael katsonut tällä kertaa erikoisemmin eteensä, suota, kauemmas eikä ajatellut mihin oli menossa ja johdattamassa muut perässään. Muut kääntyivät hekin vähitellen seuraamaan häntä, edeskäyvän jäljille ja liittyivät taas omalle paikalleen jonossa. Ilman protestointia. Kritiikittä.
Maximilian veti henkeä. Hän oli huudahtamaisillaan heille tai oikeastaan Mikaelille, että tämän olisi viisainta tarkistaa kurssiaan tai muuttaa sitä. Tätä linjaa jatkaen he ohittaisivat kivikon aivan liian läheltä, vain muutaman metrin päästä ja siinä oli vaaran paikka. Maximilian oli kokenut eräretkillään muutaman täpärän tilanteen vastaavien kivi- ja kalliokarien laitamilla. Kivien kupeissa voi olla silkkaa vettä, vesipoteroita ja -silmäkkeitä, pohjattomia syvänteitä.
- Hei! hän sai hihkaistua, sen verran sentään, mutta kun kukaan ei reagoinut siihen, hän lähti muitten mukaan.
Saappaat upposivat pehmeään turpeeseen jalkaterän syvyydeltä. Suo imaisi jalan kerta kerralta syvemmälle. Maximilian vilkaisi heidän jättämiään jälkiä, kulku-uraa, joka erottui selvänä suon pinnassa kymmenen saapasparin jäljiltä. He olivat helposti jäljitettävissä. Hän etsi ja valikoi itselleen pitävää jalansijaa märässä maaperässä.
Muun huipuksi tuli sekin, että he kulkivat liian lähellä toisiaan. Jos jotain sattuisi ja tätä menoa voi tosiaan sattua ja tapahtua, he uppoaisivat suohon ja pahimmillaan vieläpä kaikki yhdellä kertaa.
Nolo loppu, hän harmitteli. Siinä olisi hieno päätös heidän yritykselleen, mielenosoitukselleen.
Maximilian kohotti katseensa jonoon edessään ja oli juuri hihkaisemassa uudestaan, uudemman kerran, antamassa selkeämmän, lopullisen varoituksen edellämenijöille, kun Jaana ehti ennen häntä: - Hei Mikael, Mikael, kuule, tämä näyttää tosi pahalta. Petolliselta. Ainakin minusta. Eikö meidän pitäisi muuttaa kurssia lähemmäs noita koivuja? Mitä mieltä olet?
Muutama muu naisääni liittyi tähän kuoroon, ihmettelyyn ja Mikael pysähtyi.
Hän oli ilmeisesti itsekin päätynyt tai havahtunut samaan ajatukseen, sillä hän teki selvän korjauksen ja poikkeaman kulkusuunnassaan ja he alkoivat loitota vähä vähältä poispäin petäjäsaarekkeen laitamilta. He tarpoivat ohi saratuppaita, heinää, varpuja, liekoja ja punaisia karpaloita kasvavaa, altaanmallista aukeaa sen kohollaan olevia reunamia myöten. Maximilian oli näkevinään siellä täällä veden välkettä turpeen ja ruohojen seassa. Hän oli edelleen joukon peränpitäjänä ja kuuli edestään ryystävät äänet, kun saapas toisensa jälkeen irtosi ja nousi vetisestä, keinahtelevasta suosta. Hänen selässään kulkivat kareet, sillä hän näki ja vaistosi, että tässä aivan kohdalla, puoliksi heidän allaan tai ainakin vieressä on syvänne, lampare, silmäke ja joka on naamioitunut ja peittynyt pettävästi ohuen kasvullisuuden ja turve- ja sammalkerroksen alle. Ansa. Kuristava pelko helpotti vasta, kun he olivat taas takaisin koivujen suojissa ja maaperä tuntui jalkaan kiinteämmältä.
- Huh, Mikael hengähti huojennuksesta.
- Sama täällä, Maximilian vastasi. - En muuta sano.
Koivut, ystävämme, hän ajatteli.
Kerttu puhisi kiukkua, enemmän vielä ärtymyksestä kuin säikähdyksissään: - Mitä tämä oli? Me olimme tuossa aika lähellä kävellä suoraan suonsilmään. Oletan. Miksi kukaan ei varoittanut ennakkoon?
Kukaan? Maximilian toisti mielessään
Hän ymmärsi ja vieläpä sangen hyvin, että moite oli osoitettu hänelle.
- Pahoittelen, hän vastasi. - Lapsellista tai ei, loukkaannuin, kun minua vähän arvosteltiin enkä siksi avannut ajoissa suutani. Pahoittelen. Sellainen käytös ei sovi tämän ikäiselle miehelle. Ei toistu, ei.
- Selvä, Kerttu vastasi. - Selitys hyväksytty.
Mikael pahoitteli hänkin tapahtunutta. Hän hymyili, niin kuin hän tuntui hymyilevän kaiken aikaa ja joka asiaan, mutta nyt hymy näytti enemmän anteeksipyynnöltä: - Kyllä vika taisi olla tällä kertaa enemmän minussa. Miten olin niin ajatuksissani? Tyhmää ja anteeksiantamatonta. Vai oletinko, että Herra pitää huolen omistaan?
Siihen ei kukaan lisännyt mitään.
Mikael kääntyi ja lähti taas liikkeelle. Muut perässä. Aurinko paistoi.
