Taavetissa

    

Helmikuun ensimmäinen. Riitan päivä. Päivän postauskuvaksi valikoimme näkymän Luumäen pääkirjastosta Taavetissa ja jonka takana on Hyvinvointiasema. Kuva on otettu Linnalantien suunnasta eilen aamupäivän kauppareissulla. Eilen oli pitkästä aikaa selkeää säätä, vaikka taivas oli tasaisessa pilvessä ja ulkona riitti valoisaa aikaa pitkälle iltapäivään. Oli aika -tarina on yhä sivulla kahdeksan, vaikkei siinä kohdassa ole mitään erityistä ongelmaa eikä solmua. Olen vain tehnyt aamuisin kaikkea muuta oheista tietokoneella. Luimme eilen ääneen viisikymmentä sivua Nathan Hillin romaania Wellness. Kirjailija pääsi siinä kuvaamaan, mitä on, kun ikäihminen tutustuu ensimmäisen kerran elämässään tietokoneeseen ja mitä suuntaviivoja algoritmit tekevät käyttäjästä tämän liikkuessa ja haparoidessa verkossa. Tulee mieleen, että mistä vain voi kirjoittaa ja kirjoittaa kiinnostavasti. Helenalla on nyt lukukirjana Jarkko Sipilän Uhripeli. Minä aloitan seuraavan, ennen lukemattoman Norman Mailerin romaanin, Pojan evankeliumi.

Taavetissa

    

Tammikuu päättyy. Hienoja värisävyjä luonnossa näin sadesäässä. Näkymä on eilen Patteritieltä Luumäen Taavetissa. Otin myös kuvia kirjaston sisältä ja meiltä kotoa. Helena leipoi eilen pullaa. Lähetin – Pidät tästä varmaan -tarinan seuraavalle kustantajalle. Edellinen vastasi päivässä. Tämä kustantaja lupaa vastauksen noin kolmessa kuukaudessa, mutta ei anna mitään arvostelupalautetta. On tiedossa. Luimme eilen ääneen kuusikymmentä sivua Nathan Hillin romaania Wellness. Helena luki loppuun Outi Pakkasen dekkarin Kiinalainen aamutakki ja aloitti Seppo Jokisen jännärin Satuttamisten summa. Minä luin loppuun Ville-Juhani Sutisen kirjan Kuolleiden muistomerkkien vuosisata.

Taavetissa

    

Keittiöasetelma postauskuvana. Tammikuu jatkuu näemmä loppuun asti leutona ja lämpimänä. Utuisia, sateisia päiviä. Ulkoilimme eilen vain sen verran, että kävimme kaupalla. Kotona laitoimme peilin eteisen seinälle ja Muista avain -kyltin liimatarralla ulko-oven pieleen kohtaan, jossa oli ennestään kaksi rumentavaa reikää. Helena järjesti työhyllyynsä tilaa ja haimme Sienilehdet kellarista tänne ylös. Luin ja muokkasin eilen Oli aika -tarinaa. Pääsin siinä sivulle kahdeksan. Nurinkurisesti olin toissapäivänä pitemmällä, mutta tämä on luonnollista tekstin alun hakua ja etsintää. Luimme ääneen neljäkymmentä sivua Nathan Hillin romaania Wellness. Olemme siinä sivulla 362. Kirjassa on 624 sivua ja loppulauseita ja lähdeluettelo eli arvioin, että luemme sitä vielä noin viikon ajan.

Taavetissa

    

Tulppaanit työpöydällä ovat sopiva väriläiskä harmaana talvipäivänä. Helena on tehnyt akvarelleja niistä ja kuvannut niitä kännykällä. Toissapäivänä lähetin – Pidät tästä varmaan -tekstin kustantajalle ja seuraavana päivänä, eilen sain sähköpostia: ”…olemme mielenkiinnolla tutustuneet…” Perään: - Kiitos ei. Vastasin viestiin ja kiitin palautteesta. Eilen avasin Oli aika -tarinan. Luin ja muokkasin läpi ensimmäiset kaksitoista sivua. Kävimme kirjastossa eilen aamupäivällä ja päivemmällä uudestaan, kun Helenalle tuli ilmoitus noudettavista varauksista: Outi Pakkasen dekkari Kiinalainen aamutakki ja Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen Emigrantit, alaotsakkeena Venäläisten maanpakolaiskirjailijoiden jäljillä. Lainasin samalla reissulla kaksi Parnasso-lehteä, viime vuodelta, joita en ole lukenut ja Norman Mailerin romaanin Pojan evankeliumi. Minulla on yhä kesken, puolivälissä Sutisen Kuolleiden muistomerkkien vuosisata ja samoin olemme lukeneet puoleen väliin ääneen Nathan Hillin romaanin Wellness. Mietimme, että mitä kaikkea siinä vielä onkaan ja tapahtuukaan?

Taavetissa

    

Sataa lunta. Eilen illalla saimme nauttia hetken aikaa tähtitaivaasta. Eilen olimme päiväkävelyllä tutulla Savitaipaleentien kevyen liikenteen väylällä, joka alittaa kuutostien. Otimme kuvia matkalla. Lähetin eilen aamupäivällä – Pidät tästä varmaan -käsikirjoituksen yhdelle kustantajalle. Kännykät muistuttavat vähän väliä päivittämisestä. Ne kehottavat laittamaan reitittimen päälle, langattoman yhteyden, wifin, mutta miten se onnistuu, kun vuokranantajan valitsema nettiyhteyden toimittajamme on muuttanut käytäntönsä sellaiseksi, että än äs ilmaisiin yhteyksiin kuuluvat reitittimet toimitetaan vain kerran kuussa. Jos olisimme suostuneet tilaamaan lisää tarjottua kaistaa tai nopeutta, reititin olisi tullut heti paikalla. Huvittavaa, että saimme viestin tältä toimijalta ja jossa toivotettiin tervetulleeksi käyttämään heidän nettiyhteyttään ja kysyttiin mitä pidämme? Muuten meillä menee hyvin. Luimme eilen ääneen seuraavat yli neljäkymmentä sivua Nathan Hillin romaania Wellness. Lumetutkinta ja -kokeilulaitos. Oiva oivallus kirjoittajalta. Ja perään tulee mieleen: Onko tämä peräti totta vai silkkaa mielikuvitusta?

Taavetissa

    

Tänään on almanakan mukaan Holokaustin uhrien muistopäivä. Postauskuvana on kollaasi, josta näkyy, että sänky on käytössä, ruokapöytä samoin ja parvekekalusteet. Tulppaaneja Helenan työpöydällä ja pyykkipoikanaru roikkumassa saunan ovennupissa. Tammikuun viimeinen viikko alkaa. Eilen kävin läpi loppuosan Pidät tästä varmaan -tarinasta, ensin kolmenkymmenen sivun rupeaman aamulla ja myöhään iltapäivällä loppuluvun. Liitin tekstin alkuun suppean Lähetteen, jossa on henkilötiedot. Luimme ääneen neljäkymmentä sivua Nathan Hillin romaania Wellness. Poikkesimme kirjastossa aamupäivällä. Helena lainasi Jarkko Sipilän jännärin Mies kuumasta, Doris Lessingin kirjan Kissoista ja hyllystä, jossa on viikon laina-ajan teoksia, Satu Rämön Rakelin, joka Helenalla oli tätä ennen varattuna. Hän on melkein jo lukenut sen.

Kiipelissä(1)

    

KIIPELISSÄ(1)

 

- Pitääkö sun aina mollata mua seurassa?

- En mä mollannut.

Ensimmäisen kerran Pete kuuli miehen äänen, tämän puhuvan. Nainen sen sijaan oli ollut jatkuvasti äänessä: - Eipä. Ei pidä paikkaansa. Katso mua. Oletko sä oikeasti tyytyväinen minuun?... Rakastatko sä mua?... Niin, mutta...

Mies murahteli jotain, josta ei saanut selvää. Ehkä häntä nolotti naisen äänekäs puhe. Naisella ei ollut salattavaa.

Toisaalta Pete ei edes halunnut kuunnella. Hän kuvitteli mielessään näiden kahden illanvieton: Mies oli ollut riehakas, suuna päänä ja nainen pysytellyt taka-alalla, pyrkinyt käyttäytymään ja nyt bussissa, keskellä yötä, yön kääntyessä aamupuolelle, miehellä on haihtuva humalatila ja alkava krapula, mutta nainen on vasta päässyt vauhtiin.

Pete ajatteli tätä katsoen samalla hellittämättä tietä, katse nauliutuneena siihen. Hän nieleskeli ja puri hampaitaan yhteen, huulet tiukasti kiinni. Hän pidätti oksennusta, katsoi rävähtämättä auton valoja mustan tien pinnassa, asvalttia, vastaan juoksevia katkoviivoja, tienpenkkoja ja jossain sivulla puita, jotka vilahtivat esiin tyhjyydestä. Hän oli nukahtanut aluksi, päästyään Turun linja-autoasemalla autoon ja herännyt kesken matkan huonovointisena ja odotti enää, että he tulisivat pian perille Saloon, bussi pysähtyisi ja hän pääsisi ulos. Hän oli valmiina lähtötelineissä.

Hän harkitsi sitäkin, oli harkinnut pitkään, pyytäisikö kuskia pysäyttämään, mutta jokin esti häntä avaamasta suutaan. Joko yksinkertaisesti ylös pyrkivä oksennus tai pelko siitä, että kuski sulkisi oven hänen perässään, nostaisi kytkintä ja jättäisi hänet sinne tien oheen, pimeään, keskelle ei-mitään.

Kiitos kaikesta tästä, kiitos ei-mistään.

Nainen toi itseään kaiken aikaa esiin. Vaikka katsoi tietä bussin edessä, Pete oli silti tietoinen naisesta, että tämä ei puhunut vain miehelleen tai miesseuralaiselleen, vaan myös hänelle, vieraalle nuorukaiselle. Nimellisesti ja näennäisesti nainen puhui miehelle vieressään, mutta katsoi kuitenkin samalla käytävän välikön yli häntä, Peteä. Pete näki sen silmäkulmastaan. Hänen näkökenttänsä oli laajentunut. Naisella oli kaksi kuulijaa, joille hän kohdisti puheensa, mutta kumpikaan heistä ei tainnut kuulla eikä kuunnella. Toinen oli kaiken sen jo kuullut ennenkin ja hänelle, Petelle asia ei kuulunut ollenkaan. Häntä oli turha yrittää sekoittaa mihinkään.

Pete ei tiennyt, olivatko he ainoat matkustajat, oliko bussissa enää muita heidän kolmen ja kuskin lisäksi? Hänellä oli hatara muistikuva, että kyydissä oli ollut porukkaa bussin perällä silloin, kun hän oli viimein löytänyt asemalle ja ehtinyt autoon juuri, kun se teki lähtöä. Päitä ja vartaloita, ääntä ja naurua. Hän oli eksynyt vieraassa kaupungissa tai tutussa, mutta harhautunut tuntemattomille kaduille. Toki kaikki vieraus ja outous voi johtua myös yöstä. Pimeä muuttaa kaiken. Ja humala sen lisäksi.

Hän olisi voinut tarkistaa keitä muita autossa oli, jos oli, kääntyä vilkaisemaan taakseen, mutta ei arvannut tehdä sitäkään, päästää tietä siksi hetkeksi silmistään.

- Rakastatko sä mua?... nainen jatkoi. - Sano, rakastatko sä mua edes pikkuisen?

Pete näki silmäkulmastaan, että nainen katsoi häntä yhä. Oliko tämä jumissa tai ajatuksissaan? Nukkuiko mies? Puhuiko nainen itsekseen, itselleen ja katsoi sinne, minne oli katsonut kaiken aikaa?

Pete oli jäänyt omasta kyydistään Turun tuntemattomille teille, kiertämään jokkee. Hän oli ensimmäistä kertaa siinä diskossa ja lähti sieltä typeryyttään erään nuoren naisen mukaan. Pete arvioi, että tämä oli ehkä kaksi vuotta häntä vanhempi. Marjut. Nimi oli jäänyt mieleen, näemmä. Hän oli tarjoutunut lähtemään saattamaan tätä ja sanonut kyydille, että menkää te vaan, mä pääsen kyllä täältä.

Hän ei ollut kuvitellut eikä nähnyt untakaan, että joutuisi palaamaan vielä sinä samana yönä ja yöaikaan.

He olivat kävelleet käsi kädessä outoja katuja pitkin, ylittäneet joen kävelysiltaa myöten ja menneet jonkin kentän poikki, jalkapallokentän tai koulun pihan ja Pete oli tuntenut selviävänsä kaiken aikaa tai ainakin selviävänsä vähän. Ulko-ovella, kaukana keskustasta, kaksikerroksisen omakotitalon hämärällä ovella Marjut oli sanonut pahoitellen, että hän ei voi pyytää Peteä sisälle. Sori. Hän asui yläkerrassa, hän oli vuokralla siinä, mutta isäntäväki ei hyväksynyt yövieraita. He valvoivat häntä.

- Että näin.

Niin se oli sanonut, Marjut, jonka hän ehkä näkisi, jos tulisi joskus käymään siinä samassa diskossa, jossa he olivat tavanneet. He eivät tehneet kuitenkaan mitään tärskyjä eivätkä sopineet mitään. Pete oli ollut liian hölmistynyt ehdottamaan mitään. Tai loukkaantunut. Hänelle ei tullut mieleenkään ehdottaa, että he voisivat tavata uudestaan, kysyä milloin se kävisi tai sopisi Marjutille?

- Sä et ollutkaan liikkeellä tositarkoituksella.

Niin nautamaisesti hän oli vastannut

- Minä, Pete aloitti nyt ääneen siinä bussin penkillä.

Hän käsitti puhuneensa ääneen ja vilkaisi äkkiä sivulleen. Naisen silmät olivat siellä vastassa, mutta vaihteeksi tämä oli hiljaa. Hämmästynyt hiljaiseksi. Katsoi hämmästyksen lyömänä.

Pete käänsi katseensa takaisin tiehen. Hänen olisi pitänyt sanoa sille Marjutille jotain muuta, järkevämpää. Hän oli puhunut kuin joku... joku typerys.

Mutta Pete ei ollut keksinyt muuta.

Ajatus kulki nytkin tahmeasti. Nykien. Hän katsoi tietä, ulos yöhön bussin tuulilasista ja tietä lappoi vastaan yhtenä nauhana, tuli välillä jonkin vastaantulevan auton valot, jotka häipyivät kuljettajan taakse, taipuivat sinne ja taas Peten silmissä vilisi asvalttia ja valkoisia viivoja ja suuhun nousi limaa, jota hän nieleksi. Kaiken aikaa hän odotti näkevänsä vihdoin ensimmäiset merkit Salon valoista, taajaman valoja. Ensimmäinen rasti. Sieltä hänellä olisi vielä kymmenen kilometrin matka maalle mökille. Se onnistuisi ja järjestyisi, kaikki järjestyisi, kunhan hän vain pian pääsisi ulos.

Hän vilkaisi pikapäin ikkunaan vieressään, mutta siellä ei näkynyt sitä mitä piti, ei peltoja eikä metsää, vaan hänen oma suttuinen heijastuksensa, ääriviivat kahdentuneina, moninkertaisina ja takana erottuivat mies ja nainen rinnatusten, tai perätysten hänestä katsoen, mies nuokkuen, pää nyökässä, katse edessä sylissään, polvissaan ja nainen puhuen takana, aukoi suutaan, huomioi Peten, vaikka puhui miehelleen, puhui kuin tuudittaisi tätä uneen.

Pete kääntyi katsomaan taas tietä.

- Älä nuku, kuule hei, Oskari.

Oskari, Pete ajatteli. Mitä kuuluu, Oskari, kuuluuko, kuuluuko, kuuntelen.

Bussi ohitti jonkin tienhaaran. Hetken aikaa rinnalla näkyi juna tai se taisi olla jonkin rivitalon tai navetan ulkovalot.