Kiipelissä(1)

    

KIIPELISSÄ(1)

 

- Pitääkö sun aina mollata mua seurassa?

- En mä mollannut.

Ensimmäisen kerran Pete kuuli miehen äänen, tämän puhuvan. Nainen sen sijaan oli ollut jatkuvasti äänessä: - Eipä. Ei pidä paikkaansa. Katso mua. Oletko sä oikeasti tyytyväinen minuun?... Rakastatko sä mua?... Niin, mutta...

Mies murahteli jotain, josta ei saanut selvää. Ehkä häntä nolotti naisen äänekäs puhe. Naisella ei ollut salattavaa.

Toisaalta Pete ei edes halunnut kuunnella. Hän kuvitteli mielessään näiden kahden illanvieton: Mies oli ollut riehakas, suuna päänä ja nainen pysytellyt taka-alalla, pyrkinyt käyttäytymään ja nyt bussissa, keskellä yötä, yön kääntyessä aamupuolelle, miehellä on haihtuva humalatila ja alkava krapula, mutta nainen on vasta päässyt vauhtiin.

Pete ajatteli tätä katsoen samalla hellittämättä tietä, katse nauliutuneena siihen. Hän nieleskeli ja puri hampaitaan yhteen, huulet tiukasti kiinni. Hän pidätti oksennusta, katsoi rävähtämättä auton valoja mustan tien pinnassa, asvalttia, vastaan juoksevia katkoviivoja, tienpenkkoja ja jossain sivulla puita, jotka vilahtivat esiin tyhjyydestä. Hän oli nukahtanut aluksi, päästyään Turun linja-autoasemalla autoon ja herännyt kesken matkan huonovointisena ja odotti enää, että he tulisivat pian perille Saloon, bussi pysähtyisi ja hän pääsisi ulos. Hän oli valmiina lähtötelineissä.

Hän harkitsi sitäkin, oli harkinnut pitkään, pyytäisikö kuskia pysäyttämään, mutta jokin esti häntä avaamasta suutaan. Joko yksinkertaisesti ylös pyrkivä oksennus tai pelko siitä, että kuski sulkisi oven hänen perässään, nostaisi kytkintä ja jättäisi hänet sinne tien oheen, pimeään, keskelle ei-mitään.

Kiitos kaikesta tästä, kiitos ei-mistään.

Nainen toi itseään kaiken aikaa esiin. Vaikka katsoi tietä bussin edessä, Pete oli silti tietoinen naisesta, että tämä ei puhunut vain miehelleen tai miesseuralaiselleen, vaan myös hänelle, vieraalle nuorukaiselle. Nimellisesti ja näennäisesti nainen puhui miehelle vieressään, mutta katsoi kuitenkin samalla käytävän välikön yli häntä, Peteä. Pete näki sen silmäkulmastaan. Hänen näkökenttänsä oli laajentunut. Naisella oli kaksi kuulijaa, joille hän kohdisti puheensa, mutta kumpikaan heistä ei tainnut kuulla eikä kuunnella. Toinen oli kaiken sen jo kuullut ennenkin ja hänelle, Petelle asia ei kuulunut ollenkaan. Häntä oli turha yrittää sekoittaa mihinkään.

Pete ei tiennyt, olivatko he ainoat matkustajat, oliko bussissa enää muita heidän kolmen ja kuskin lisäksi? Hänellä oli hatara muistikuva, että kyydissä oli ollut porukkaa bussin perällä silloin, kun hän oli viimein löytänyt asemalle ja ehtinyt autoon juuri, kun se teki lähtöä. Päitä ja vartaloita, ääntä ja naurua. Hän oli eksynyt vieraassa kaupungissa tai tutussa, mutta harhautunut tuntemattomille kaduille. Toki kaikki vieraus ja outous voi johtua myös yöstä. Pimeä muuttaa kaiken. Ja humala sen lisäksi.

Hän olisi voinut tarkistaa keitä muita autossa oli, jos oli, kääntyä vilkaisemaan taakseen, mutta ei arvannut tehdä sitäkään, päästää tietä siksi hetkeksi silmistään.

- Rakastatko sä mua?... nainen jatkoi. - Sano, rakastatko sä mua edes pikkuisen?

Pete näki silmäkulmastaan, että nainen katsoi häntä yhä. Oliko tämä jumissa tai ajatuksissaan? Nukkuiko mies? Puhuiko nainen itsekseen, itselleen ja katsoi sinne, minne oli katsonut kaiken aikaa?

Pete oli jäänyt omasta kyydistään Turun tuntemattomille teille, kiertämään jokkee. Hän oli ensimmäistä kertaa siinä diskossa ja lähti sieltä typeryyttään erään nuoren naisen mukaan. Pete arvioi, että tämä oli ehkä kaksi vuotta häntä vanhempi. Marjut. Nimi oli jäänyt mieleen, näemmä. Hän oli tarjoutunut lähtemään saattamaan tätä ja sanonut kyydille, että menkää te vaan, mä pääsen kyllä täältä.

Hän ei ollut kuvitellut eikä nähnyt untakaan, että joutuisi palaamaan vielä sinä samana yönä ja yöaikaan.

He olivat kävelleet käsi kädessä outoja katuja pitkin, ylittäneet joen kävelysiltaa myöten ja menneet jonkin kentän poikki, jalkapallokentän tai koulun pihan ja Pete oli tuntenut selviävänsä kaiken aikaa tai ainakin selviävänsä vähän. Ulko-ovella, kaukana keskustasta, kaksikerroksisen omakotitalon hämärällä ovella Marjut oli sanonut pahoitellen, että hän ei voi pyytää Peteä sisälle. Sori. Hän asui yläkerrassa, hän oli vuokralla siinä, mutta isäntäväki ei hyväksynyt yövieraita. He valvoivat häntä.

- Että näin.

Niin se oli sanonut, Marjut, jonka hän ehkä näkisi, jos tulisi joskus käymään siinä samassa diskossa, jossa he olivat tavanneet. He eivät tehneet kuitenkaan mitään tärskyjä eivätkä sopineet mitään. Pete oli ollut liian hölmistynyt ehdottamaan mitään. Tai loukkaantunut. Hänelle ei tullut mieleenkään ehdottaa, että he voisivat tavata uudestaan, kysyä milloin se kävisi tai sopisi Marjutille?

- Sä et ollutkaan liikkeellä tositarkoituksella.

Niin nautamaisesti hän oli vastannut

- Minä, Pete aloitti nyt ääneen siinä bussin penkillä.

Hän käsitti puhuneensa ääneen ja vilkaisi äkkiä sivulleen. Naisen silmät olivat siellä vastassa, mutta vaihteeksi tämä oli hiljaa. Hämmästynyt hiljaiseksi. Katsoi hämmästyksen lyömänä.

Pete käänsi katseensa takaisin tiehen. Hänen olisi pitänyt sanoa sille Marjutille jotain muuta, järkevämpää. Hän oli puhunut kuin joku... joku typerys.

Mutta Pete ei ollut keksinyt muuta.

Ajatus kulki nytkin tahmeasti. Nykien. Hän katsoi tietä, ulos yöhön bussin tuulilasista ja tietä lappoi vastaan yhtenä nauhana, tuli välillä jonkin vastaantulevan auton valot, jotka häipyivät kuljettajan taakse, taipuivat sinne ja taas Peten silmissä vilisi asvalttia ja valkoisia viivoja ja suuhun nousi limaa, jota hän nieleksi. Kaiken aikaa hän odotti näkevänsä vihdoin ensimmäiset merkit Salon valoista, taajaman valoja. Ensimmäinen rasti. Sieltä hänellä olisi vielä kymmenen kilometrin matka maalle mökille. Se onnistuisi ja järjestyisi, kaikki järjestyisi, kunhan hän vain pian pääsisi ulos.

Hän vilkaisi pikapäin ikkunaan vieressään, mutta siellä ei näkynyt sitä mitä piti, ei peltoja eikä metsää, vaan hänen oma suttuinen heijastuksensa, ääriviivat kahdentuneina, moninkertaisina ja takana erottuivat mies ja nainen rinnatusten, tai perätysten hänestä katsoen, mies nuokkuen, pää nyökässä, katse edessä sylissään, polvissaan ja nainen puhuen takana, aukoi suutaan, huomioi Peten, vaikka puhui miehelleen, puhui kuin tuudittaisi tätä uneen.

Pete kääntyi katsomaan taas tietä.

- Älä nuku, kuule hei, Oskari.

Oskari, Pete ajatteli. Mitä kuuluu, Oskari, kuuluuko, kuuluuko, kuuntelen.

Bussi ohitti jonkin tienhaaran. Hetken aikaa rinnalla näkyi juna tai se taisi olla jonkin rivitalon tai navetan ulkovalot.