Kaunis kesäpäivä

sunnuntai 7. helmikuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 






Eilen lähti meidän kahdenistuttava nahkasohvamme uuteen asuntoon. Tarvitsevampi sai. Tavarat kiertävät. Kirjoitan näitä rivejä vanhalla klaffipiirongilla, jonka löysimme antiikkimessuilta Helsingin Katajanokalta yli kymmenen vuotta sitten. Olimme ihailleet vastaavia piironkeja antikvariaattien näyteikkunoissa, etsineet ja jäljittäneet omaamme kierrellen ympäri kaupunkia viimaisina talvipäivinä ja löysimme sen vahingossa, yllättäen, kun olimme yhdessä käymässä messuilla ihan muussa tarkoituksessa. Keittiönpöytämme voi ajoittua aina 1800-luvulle asti. Siinä on vetolaatikko sivussa pöytätason alla. Olohuoneen sohvapöytä on viisikymmenlukua, jolloin viilutetut, modernit huonekalut valloittivat Suomen kodit. Kirjahyllymme ovat melkein kaikki puusepän tekoa, koottavia ja käteviä muuttavalla ihmisellä.


lauantai 6. helmikuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 




Lauantai. Pakkasta yhdeksäntoista astetta. Eilen julkaisimme toiseksi viimeisen osan Repe -fiktiosta. Toissapäivänä luin loppuun ääneen Jennifer Eganin kirjan Aika suuri hämäys. Muistin kirjan parempana. Helena piti siitä, mutta minulle se oli latteampi kuin odotin. Siinä oli hyviä kohtia, hyvää kuvausta, nautittavaa tekstiä, mutta kaipasin siihen suurempaa yhtenäisyyttä. Aika suuri hämäys oli neljäs lukemani kirja tänä vuonna ja kolmas ääneen. Eilen luin loppuun Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin osan Vanki ja aloitin viimeisen osan Jälleenlöydetty aika. En aloita vielä uutta ääneenlukukirjaa. Tänä viikonloppuna on tarjolla ilmaisia urheilukanavia, tosin niukahkosti jalkapalloa ja sitä paitsi aherran Kun kuu kääntää kasvot -kuunnelman parissa. Proosasta kuunnelmaksi. Karsien karsittavat. Sovittaen, käännellen ja väännellen.


perjantai 5. helmikuuta 2021

Repe(24)

 >>>jatkuu>>>  








LINDA sai mitä haki, tukea. Hän oli oikeutettu siihen. Anna sanoi laittavansa jonkin summan hänen tililleen. Linda sai myös soppalan maksusitoumuksen, jolla hän saattoi ostaa talvivaatteet. Anna kysyi, mikä aika sopi meille molemmille seuraavaa käyntiä varten? Linda tuhahti. Se meni yli viikon päähän, huomasin.

Minulle kävi mikä hyvänsä. Sitten olimme takaisin ulkona kadulla ja olin huojentunut ja hämmästynyt ja epätietoinen. Tämä tapaaminen ei ollut mennyt niin kuin piti. Ymmärsin sen ja odotin levottomana, mitä Linda sanoisi?

Hän aloitti heti, kun olimme ulkona: ”Et voinut hemmetti pitää yhtään mun puolta. Saakelin rontti.”

Sun puolta?”

Meidän puolta. Sä olet parantumaton. Mä en käsitä.”

Odotin ja pelkäsin, että Linda sanoo seuraavaksi irti meidän ystävyytemme. Hän heittää minut ulos, pellolle. Olin maani myynyt, luovuttanut, paljastanut pääni ja odotin enää lopullista tuomiota.

Se oli nauru. Linda nauroi ääneen. Hämmästyin ja hätkähdin. Oletin, että Linda näki tilanteen surkuhupaisuuden. Hän oli vihainen, suuttunut ja raivoissaan, mutta tässä kaikessa oli myös huvittavia piirteitä. Tai hän pilkkasi minua.

No niin”, Linda rauhoittui ja tasaantui. Vähän. ”Sä olet pihalla. Niin kuin aina. Ainakin saimme hyvät rahat. Älä luule, ettenkö haluaisi silti kuristaa sut. Mitä sä ajattelit? Pyysinkö mä sut mukaan sitä varten, että istuisit tylsänä tuolilla ja alkaisit torkkua? Sä katselit Annaa. Mä näin. Sä et saanut silmiäsi irti. Jumankauta äijä. Älä yritä kieltää.”

En.”

Mitä et?”

Räpyttelin silmiäni. Aallonharjat seurasivat toisiaan.

Raha ei ollut tullut vielä tilille.

Saakelin ämmä”, Linda älähti. ”Onneksi mulla on sen verran hynää, että päästään pizzalle.”

Linda oli samalla lailla innostunut pizzoista kuin äiti oli ollut eläessään. Heillä olisi ollut siinä yhteinen tykkäämisen aihe ja puheenaihe. Myönnän, että pizza ja pizzeriat olivat kova juttu jotain viisikymmentä vuotta sitten. Äiti puhui, että ensimmäiset pizzeriat perustettiin niihin aikoihin Helsinkiin, Lappeenrantaan ja Vaasaan. Nämä paikat kilpailivat kunniasta, mikä niistä sai olla ensimmäinen, ehti ensimmäisenä. Mitä väliä.

Kai se oli samaa innostusta kuin nykyisin sushi-villitys.

Lindalla oli paikka mielessä. Hän tunsi kaikki hyvät pizzapaikat Kalliossa ja oletan, että myös Vallilassa ja Pasilassa.

Ohitimme Vanhan kauppahallin ja käännyimme kulkemaan Hämeentietä pitkin.

Helppohan sun on”, Linda puhui. ”Sulla on asunto. Mun pitää mennä asuntolaan yöksi.”

Linda yritti matkia Annaa. Äänen nuotti ei onnistunut, mutta sanat ja niiden sisältö menivät paremmin.

Totta kai sä tulet meille”, sanoin.

Meille?” Linda hymähti. ”Kuulit kai, kun mua varoitettiin susta. Jos kuuntelit?”

Kuuntelin. Tarkoitan.”

Mitä?”

Totta kai me mennään yhtä matkaa Vallilaan, asunnolle. Sä saat olla mun luona yötä.”

Kaunis kiitos.”

Menimme kadun yli, muutama askel vanhan, rapatun talon likaista seinänviertä ennen kuin Linda nousi edellä porrasaskeleet pizzapaikan ovelle, veti oven auki ja valkosipulin ja paistuvien pizzojen tuoksu hulvahti vastaan.

Eikö?” Linda kysyi.

Joo”, vastasin. En kuullut, mitä kaikkea hän selitti.

Kapeassa pizzeriassa oli kolme pientä pöytää, joista yksi oli tyhjänä. Punavalkoruudulliset pöytäliinat, kynttilät pöydillä pulloissa.

Varaa pöytä”, Linda sanoi. ”Minkä pizzan sä otat?”

Hetki. Eikun saat valita. Mä otan saman kuin sä.”

Linda nosteli olkiaan ja meni peremmälle, pleksiseinän ääreen, jonka suojissa marokkolainen – jostain syystä ajattelin, että mies oli Marokosta – tummatukkainen pizzanpaistaja väänsi taikinaa ja täytteitä karvaiset, ruskettuneet käsivarret paljaina.

Istuin perimmäiseen pöytään. Molemmissa ulko-oven kahtapuolen olevissa, pienissä pöydissä oli ruokailijoita. Haarukat ja veitset kilahtelivat, puheensorina soljui vaimeana, sellaisena, josta ei saanut selvää tai minä en saanut ja jokin itämainen, vinkuva musiikki kuului taustana. Hämeentien liikenteen ääni voimistui ja hiljeni sitä mukaa, kun autot ja ratikat pääsivät eteenpäin punaisista valoista. Joku asiakas aukaisi ulko-oven ja tuli peremmälle ja päästi samalla kadun äänet kuulumaan äänekkäämpinä hetkeksi ennen kuin ovi nitkui takaisin kiinni.

Linda tuli kahden ison tuopin kanssa. Sylki herahti suuhun.

Linda istui alas, otti serviettiin käärityt haarukka-veitsi -kääröt pöydällä seisovasta ruukusta, laski toisen käärön minun eteeni pöydälle ja toisen itselleen. Sitten hän kohotti katseensa, näki jotain kummallista ilmeessäni ja kysyi: ”Mitä katsot? Mä kysyin käykö olut ja sä sanoit joo.”

Nyökkäsin. Sitä hän siis kysyi.

Sua katsoin”, sanoin.

Oho.”


Linda palasteli pizzani valmiiksi, leikkeli sen kapeiksi sektoreiksi, jotta voisin syödä sen sormin. Totesin, että se onnistui hyvin myös haarukalla.

Sitten tuli juttua alkoholismista. Linda sanoi, että se on miesten sairaus ja että se on yksi tietyssä mielessä tehtyjä sairauksia.

Itse hankittuja?” esitin.

Ei tai ehkä. Niin. Onko liian rankkaa sanoa, että miehet kuvittelevat koko sairauden?”

Katsoin häntä. En sanonut mitään.

Söimme, jutustelimme. En muista, en seurannut, miten tarina polveili, mutta yhtäkkiä Linda laski haarukan ja veitsen lautaselle: ”Sä luulit, että mä olen paksuna. Se meni sulle täydestä.”

Meni. Etkö sä sitten ole raskaana?”

En. Helvetti vie.”

Sanoin, että en käsittänyt miksi Linda oli sanonut niin?

Kunhan sanoin.”

Sanoin, että hän voi jäädä kiinni siitä. Linda hörähti: ”Höh. Sä olet pimee.”

Mitä sä selität Annalle, kun mitään lasta ei ala kuuluakaan?”

Hei, mitä se sulle kuuluu?”

Keinautin päätäni: ”No.”

Linda keskeytti: ”Selvä. Yksinkertainen. Mä sanon, että tuli keskenmeno. Hups, sikiö tuli pois. Se ei viihtynyt mun kohdussa. Mitä Anna voi sanoa siihen?”

Niin”, myönsin.

Kakista ulos vaan?”

Vaikka Anna ei sanoisi mitään, hän ei enää välttämättä luottaisi sun puheisiisi.”

Linda mitteli minua silmillään, tarttui taas haarukkaan ja veitseen. Hän pudisti päätä: ”Ei se kuule usko mua nytkään. En häviä siinä mitään.”

Onko tämä peliä? ajattelin.

Sä et ole raskaana. Entä Jore? Onko Jorekaan olemassa?”

Linda söi, hymyili. Enkö ollut nähnyt Jorea? Oliko tämä jokin henkiolento vai? Mitä tarkoitin?

En meinannut sitä.”

Et vai? Kysytkö nyt onko Jore mun veli vai ei?”

En kysynyt, vaikka kysyin.

Kerronpa sulle. Yksinkertainen. Jore on mun veli, kasvattiveli.”

Kasvattiveli?”

Linda selitti, että Jore oli heillä sijaislapsena tai siis hän oli heillä sijaiskodissa. Äidille maksettiin Joresta. Jostain syystä äiti adoptoi Joren. Linda ei tiennyt syytä. Lapsena tai nuorena ei kiinnitä niin tarkkaa huomiota vanhempien tekemisiin tai tässä tapauksessa äidin tekemisiin.

Nyökkäsin: ”Oletko sä avioerolapsi?”

Linda laski jälleen haarukan ja veitsen alas lautaselle: ”Jumankauta. Mä olen puhunut siitä sulle.”

Niin olet. Sori, nyt mä muistin.”

Ääliö.”

Linda sanoi sen hiljaa, mutta selvästi, jatkoi syömistä, vilkaisi minuun ja kurotti kätensä pöydän yli ja taputti kipsissä olevan käteni sormia: ”Älä nyt loukkaannu. Teri sanoo sua ääliöksi ja valitettavaa, mutta totta, sun pääsi on hieman laho. Menköön tämän kerran. Sun kipeä kätesi on kuuma. Särkeekö sitä?”

Vähän.”

Pitääkö sun käydä näyttämässä sitä?”

Ei.”

Juotko toisen?”

En kieltäytynyt.


Haimme Minnin. Pasi huomasi, että haisimme oluelle. Tai luulen, että hän huomioi asian, mutta ei sanonut siitä mitään.

Kävelimme Flemaria alas ja Ysi-baarin kohdalla Linda ehdotti, että poikkeaisimme pikaisesti oluilla.

Nyt vai?”

Nyt.”

Katsoin Minniä hihnassaan: ”En nyt tiedä. Mutta mene sinä, jos siltä tuntuu. Mä taidan viedä koiran Vallilaan.”

Selvä”, Linda sanoi.

Hän kyykistyi taputtamaan Minniä ja taputti sen jälkeen minua olalle: ”Koiramies.”

Lähdin, lähdimme kahdestaan koiran kanssa astelemaan mäkeä alas.

Matkalla sain idean koukata kaupasta sixpackin Lindaa varten. Ajattelin niin, Lindaa varten. Korostetusti, tajusin. Minulla, meillä piti olla olutta muutama tölkki jääkaapissa valmiina varalta. Silloin ei tulisi yllättäviä tarpeita lähteä illalla myöhään olusille tai hakemaan olutta kaupasta tai kuppilasta.

Sitä paitsi Linda olisi hyvillään ja mielissään tästä huomionosoituksesta, että olin ajatellut häntä tältä osin, edes joltain osin. Olin saanut aika monta muistutusta viimeisten parin tunnin aikana. En uskonut menestyneeni niin hyvin kuin olisin toivonut.

Otin muovipussin oluille. Minulla oli samassa kädessä kassi ja Minnin hihna. Kotona, ulko-ovella jouduin laskemaan kassin maahan ennen kuin sain avattua oven ja sama uudestaan huoneiston ovella. Sisällä oli ulkoa tullessa lämmin ja siellä haisi tuulettamattomalta. Kävin aukaisemassa oman huoneeni tuuletusluukun ja palasin keittiöön. Minni tuli perässä. Se latki vettä kiposta. Otin astian pois koiran edestä, laskin veden valumaan hanasta, jotta se jäähtyisi ja tyhjensin kipon. Viilsin veitsellä olutpaketin auki, avasin jääkaapin oven ja nostelin tölkit ylimmälle ritilälle. Siellä oli ennestään yksi tölkki eiliseltä ja tartuin siihen ja laskin sen tiskipöydälle.

Täytin Minnin vesikipon, otin kaapista koirannappuloita ja laitoin niitä toiseen kippoon. Koira alkoi syödä. Odotin sen vieressä. Minni nosti välillä päänsä, katsoi minuun ja jatkoi syömistä. Ajattelin, että se tulisi perässä heti, jos tai kun lähtisin siitä.

Siirryimme yhdessä minun boksiini. Istuin nojatuolissa, laitoin oluttölkin polvieni väliin ja avasin sen. Minni teki kierroksen huoneessa, meni ohitseni ja sängyn viertä ikkunan alle, kääntyi ja palasi. Se pysähtyi siihen tuolin viereen, vilkaisi minuun, katseli ympärilleen, otti muutaman askeleen ovensuuhun ja jäi siihen jälleen hetkeksi, odotti ja meni sitten suoraan eteisen kynnysmatolle.

En sanonut mitään sille koko aikana. Nostin tölkin huulille ja join pienen kulauksen. Minun ei pitänyt juoda. Minun piti pysyä siitä erossa ja olisin pysynytkin, jos en olisi juonut. Hymähdin itseäni.

>>>jatkuu>>>



torstai 4. helmikuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   





Pirteää pakkassäätä. Sitä jatkuu loppuviikon ja viikonlopun yli. Helmikuun ensimmäinen viikko. Talvi on ohittanut puolivälin. Päivä päivältä valoisaa aikaa riittää aina pitempään iltapäivään. Luumäen Lehdessä oli nuorisoa uuden ajan innossa suuntaamassa yritysmaailmaan ja toisaalla artikkeli eläkeläisestä, jolla on yhä visioita. Meidän keittiössämme lieden uuni on lämpiämässä ja pannukakkutaikina odottaa valmiina kulhossa. Helenalla on keittiönpöydällä piirustuslehtiö ja nippu tusseja ja minä tutkin onko mahdollista muokata Kun kuu kääntää kasvot -nimisestä romaanifiktiostani kuunnelma? Onko kuunnelma nykyaikaa? Ovathan äänikirjat suosittuja, miksi ei myös kuunnelmat?




keskiviikko 3. helmikuuta 2021

Terveisiä Taavetista





 


Aloin lukea ääneen toissapäivänä Jennifer Eganin kirjaa Aika suuri hämäys. Muistelen lukeneeni sen aiemmin ja pitäneeni siitä. En muista kuitenkaan kirjan juonta tai miten ne eri henkilöt, joiden elämää seurataan – kuten tuntuu – sattumanvaraisesti sieltä ja täältä, kun on aihetta, miten ne niveltyvät kokonaisuudeksi. Olemme kirjan puolivälissä. Koen tuttuuden tunteita, kun kerronnassa esiintyy tapahtumia. Ne voisivat olla yhtä hyvin mistä tahansa muusta kirjasta tai jostain elokuvasta, jonka olen katsonut, mutta luulen, että tästä Eganista. Kirja on ilmestynyt alunperin 2010. Valikoin sen lukukirjaksi, koska luin jokin aika sitten – Parnassosta ehkä – artikkelin, jossa käsiteltiin David Foster Wallacea, Maxin henkilökuvaa kirjailijasta ja Infinite Jestiä ja siinä mainittiin, että Wallace -hahmo on tekstissä mukana Aika suuri hämäys -teoksessa. En ole löytänyt vielä enkä ole muutenkaan varma asiasta. Voi olla, että olen nähnyt unta.


tiistai 2. helmikuuta 2021

Repe(23)

 >>>jatkuu>>>   






ALOIN virittäytyä hitaasti ajatukseen, että olisin mukana tulevassa tapaamisessa. Aloin jännittää sitä, vaikka se ei ollut aivan sitä, vaan enemmän epäilyä, oliko tämä aie tai ajankohta niin hyvä kuin Linda väitti? Ajattelin ja aavistin, että tämä ei suju välttämättä niin kepoisesti kuin kaavailimme tai Linda tuumi. Pelkäsin huonoa karmaani. Sen vaikutusta. Olin epäonnen soturi ja toisin osallistuessani meille huonoa onnea. Mieluummin olisin jäänyt pois tästä tapaamisesta, jättänyt sen väliin. Olisin esittänyt ja ehdottanut sitä, mutta se ei käynyt. Tiesin, että Linda ei hyväksyisi sitä.

Koiraa ei tarvitse mainita”, Linda huomautti ylimääräisenä, kun olimme jo nousemassa portaita.

Eikö?”

Se ei ollut minulta kunnollinen kysymys. Olin mietteissäni. Olin jossain muualla. Käskin itseäni valpastumaan, virkistymään, mutta toistaiseksi menestys oli ja oli ollut puolinaista.

Linda kivahti: ”Koiraa ei mainita. Kuuletko? Se vain sotkee asioita. Tarkoitus on, että me hommaamme meille nyt ja tässä paikassa yhteisen asunnon. Emme tyydy mihinkään soluasuntoon ja -boksiin. Eli jos Anna ehdottaa sellaista, se on ei kiitos, ei sitä. Onko selvä?”

On”, vastasin koneellisesti.

Vasta, kun olin sanonut sen, älysin ja jatkoin: ”Onko Anna sun yhdyshenkilösi?”

On. Mitä siitä?”

Sekään ei ollut kysymys, johon tarvitsi vastata, joten suljin suuni. Olimme aulassa, käytävällä ja joka oli tyhjänä niin kuin kuuluu näin ruokatunnin alla. Ajattelin, että Anna oli ystävällisenä henkilönä luopunut tai siirtänyt ruokatuntiaan, jotta saattoi ottaa meidät vastaan näin äkkiä. Ajattelin myös, että oliko Linda sanonut jo soittaessaan ja varatessaan aikaa, että hän ottaa tulevan asuintoverinsa mukaan? Minä hän oli ilmoittanut minut? Poikaystävänä. Oliko Linda kertonut nimeni?

En kysynyt näitä asioita. En kysynyt mitään.

Anna tuli huoneestaan käytävälle. Se oli sattuma. Olimme etuajassa. Näin sosiaaliohjaajan kasvoilla tunnistamisen ja oivalluksen ilmeen: ”Ai, te olette jo paikalla. Tulkaa saman tien sisään.”

Menin Lindan perässä. Suljin käytävän oven.

Yhdessä vai erikseen?” kuulin Annan varmistavan ja Lindan myöntävän: ”Yhdessä.”

Linda istui toiselle asiakastuolille ja minä viereiseen tuoliin. Anna katsoi meitä työpöydän yli toisesta toiseen. Katsoiko hän avoimin silmin ja ilman ennakkoasenteita vai ei? En osannut veikata. Niin tai näin Anna ei ollut rasittuneen eikä kärsivän ilmeinen eikä harmissaan. Hän oli ihminen, joka teki työtään ja teki sitä niin hyvin kuin osasi. Hän hallitsi homman. En epäillyt enkä kiistänyt sitä. Mikä minä olin kiistämään mitään.

Anna ei hymyillyt, mutta oli kuin hän olisi hymyillyt. Hänen ilmeensä oli rohkaiseva ja kehotti avautumaan ja luottamaan häneen.

Ensimmäinen asia”, hän sanoi. Nyt hymyilemättä.

Anna tarvitsi ja halusi kirjallisen suostumuksen, että voi puhua ja käsitellä meidän asiamme yhdessä, molempien kuullen ja läsnä ollen.

Selvä”, Linda sanoi. ”Lykkää paperi tänne, niin mä allekirjoitan sen.”

Molempien allekirjoitus”, Anna sanoi. Hän katsoi minuun.

Sopii”, sanoin.

Täytimme paperit. Anna kiinnitti huomiomme siihen, että siinä oli pykälä, joka velvoitti vaitioloon.

Nyökyttelimme ja hymistelimme.

Mieleeni hiipi epäilys tai aavistus tai varmuus, että edessä on suurempia ja merkittävämpiä paljastuksia kuin osasin ennakoida? En ajatellut niin sanatarkkaan, mutta jokin tunne ja pohjavärinä oli olemassa. Kuin metron kumina, kun se tulee Helsingin rautatieaseman edustalle. Sen tuntee, kuulee ja aistii, vaikka olisi missä tahansa ylhäällä asematunnelin liiketilojen kivikäytävillä.

Toinen asia on, että en suosittele, että te kaksi muutatte yhteen.”

Se oli. Anna katsoi meitä vakavana.

Miksi me sitten olemme täällä? ajattelin. Aavistukseni toteutuivat heti. Ajattelin, että jos olisin tässä yksinäni, Annan vastaanotolla, nousisin todennäköisesti seisomaan ja lähtisin kalppimaan.

Etkö ole järjestämässä meille asuntoa?” Linda tiukkasi.

En tänään, en huomenna. En nyt. Katsomme sitä asiaa rauhassa muutaman päivän päästä. Mistä te kaksi tunnette toisenne?”

Aikojen päästä, ajattelin. Kuuntelin Lindan selityksen. Katselin Annaa.

Anna aloitti sen jälkeen Lindan tilanteen kartoittamisen: ”Oletan, että sä tarviit joka tapauksessa tukea nyt heti.”

Kyllä.”

Anna katsoi konettaan, luki koneeltaan samalla, kun hän puhui Lindalle: ”Käsitin sun soitosta, että olit lähdössä tai lähdit melkein asuintoverisi kanssa maasta pois?”

Kyllä. Jore. Mä karkasin Jorelta.”

Anna nyökkäsi: ”Te luovutitte asuntonne siinä solussa, jonne – jonne.”

Anna katsoi lehtiötä, papereita pöydällään ennen kuin muisti nimeni: ”Solu, jonne Repe muutti juuri yhden hengen huoneeseen.”

Luovutimme”, Linda myönsi.

Hän oli kyllästyneen näköinen, vihainen ja hyökkäävä. Hän oli se uusi Linda, jonka olemassaolosta en ollut tiennyt aiemmin ja jonka olin nähnyt vasta.

Kuuntelin ja minulle selvisi, että Linda ja Jore olivat pari. Olin tiennyt sen. Tietenkin. He olivat asuneet yhdessä. Tiesin sen myös. Kuulin uutena, että Jore oli Lindan veli ja että hän oli käyttänyt Lindaa hyväksi. Se pani haukkomaan henkeä, isku palleaan, mutta pidin kykyjeni mukaan ilmeetöntä naamaa ja aivan – niin kuin arvasin – Anna loi katseen meikäläiseen.

Repe ei tiedä kaikkea”, Linda tiedotti.

Minulle selvisi, että Linda oli siirtynyt jossain välissä asumaan Terin kanssa. Hänet oli järjestetty tarkoituksella pois Joren luota, mutta hänen tilanteensa ei ollut kohentunut. Hän oli edelleen hyväksikäytön uhri.

Lähdit silti Joren mukaan tai aioit lähteä?” Anna kysyi. Hän katsoi Lindaa kysyvänä ja odottavana.

Lähdin.”

Syy?”

Olen raskaana.”

Anna katsoi koneen näyttöä, tarttui kynään ja teki jonkin merkinnän lehtiöönsä. Seurasin häntä. Pidin silmäni hänessä. Se oli oheistoimintaa, johon keskityin ja jotta ei tarvinnut pysähtyä ajattelemaan eikä laskemaan. Eikä miettimään. En ollut tiennyt Lindan olevan raskaana. Se oli seuraava isku ja yllätys. Iso sellainen. Luulen, että minulta meni jokin tai joitain sanoja ohi, kokonaisia sanarimpsuja ja -ryppäitä, kysymyksiä ja vastauksia, jotka Linda ja Anna vaihtoivat keskenään.

He puhuivat Joresta. Sen verran olin mukana. Ajattelin käsittäneeni tai kuulleeni kenties väärin. Pitäisikö minun kysyä asiaa, tivata sitä, pyytää aikalisää? Ei hyvänen aika. Oli tarpeeksi kenkkua ja epämukavaa, tarpeeksi iso rangaistus istua siinä kuuntelemassa. Katseeni vaipui lattiaan, kunnes muistin ryhdistäytyä ja pakottauduin hakemaan silmilläni Annaa. Hän tuijotti takaisin, tarkkasi tilannettani.

Pyörrytkö sä?” hän kysyi.

En”, vastasin.

Kokemani yllätykset olivat rankemmat ja ravistavammat kuin mihin olin varautunut – olinko varautunut yhtään mihinkään – mutta nyt olin selvinnyt iskuryöpystä ja tunsin, että tämä voi jatkua ja ehkä myös tämän jälkeen voi elää. Raskaus, tuli mieleen myös, se sopi ja selitti hyvin Lindan mielialanmuutoksen ja -muutokset. Me olimme ja elimme molemmat paineissa.

Linda ja Anna käsittelivät näitä kahteen naiseen. He puivat meidän, Lindan ja minun suhdetta. Olin keskustelussa ulkopuolinen. Olin kuunteluoppilas. Linda kertoi, että olemme tunteneet vuoden ja että hän rakastui minuun jo heti alussa.

Niin kuin minäkin sinuun, ajattelin. Vaikka en tiennyt sen olevan rakkautta, en ennen kuin ymmärsin mitä se on. Rakkaus on ehdotonta luottamusta ja sitä, että ei voi elää ilman toista. Sitä tapahtuu tai silti tapahtuu tai tapahtui ainakin minun kohdallani, että rakas ihminen, rakkauteni kohde lipui pois käsien välistä, lipui pois ennen kuin ehdin mitään. Tämä oli tilanne ennen kuin haaksirikko ajoi tämän pois lähteneen rakkaani takaisin luokseni. Hylkäisinkö hänet tässä tilanteessa? Kääntäisinkö hänelle selkäni?

Ymmärsin ajattelevani lapsellisia, tunteellisia ja ylitunteellisia. Perusvika.

Aikoiko Linda pitää lapsen, synnyttää sen?

Linda aikoi.

Aikoiko hän tunnustaa Joren isyyden?

Veljen isyyden! ajattelin. Kauhistuin uudelleen. Asian sisältö valkeni minulle tavallaan uudestaan. Tai vasta. Jokin torjunta ja itsesuojeluvaisto oli pehmittänyt ensimmäistä hyökyä, mutta ei enää tätä toista.

En välttämättä. Jos joku muu ottaa lapsen nimilleen, se sopii tai voin ilmoittaa, että en tiedä isästä.”

Joku muu? Anna katsoi minuun. Hän näki meidät molemmat kaiken aikaa, tietenkin. Olimme siinä hänen edessään rinnatusten. En tiennyt, mitä hän odotti tai viesti?

Taas hänen piti luntata papereista: ”Reino, Repe. Muistutan, että nämä tiedot ovat salaisia ja salassapidettäviä.”

Nyökkäsin: ”Ymmärrän.”

Oliko Linda keskustellut asiasta minun, Repen kanssa?

En.”

Oletteko keskustelleet yhdessä isyydestä?”

Ei.”

He puhuivat minusta kolmannessa persoonassa. Toisaalta se sopi oikein hyvin, koska en tiennyt mitä sanoa? En tiennyt edes, mitä ajatella, miten suhtautua tähän tietoon?

Saanko suositella aborttia?”

Et.”

Vai onko raskaus liian pitkällä?”

Linda ei vastannut. Ajattelin pelkäsikö hän, että hänet voidaan pakottaa tekemään abortti?

Entä adoptio?” Anna kysyi. ”Oletko ajatellut sitä mahdollisuutta?”

Olen. Viimeisenä keinona.”

Linda jatkoi oma-aloitteisesti ja kertoi, että raskaus oli tietyssä mielessä suunniteltu. Hän halusi lapsen.

Huomasin tuijottavani Lindaa sivusta, hänen profiiliaan. Tajusin sen ja käänsin katseeni takaisin Annaan. Nämä naiset puhuivat asiaa ja asioita, jotka ymmärsin hyvin ja joita en ymmärtänyt toisaalta ollenkaan. Ymmärsin tavallaan, mutta se käsitys ei ollut välttämättä oikea eikä yhteismitallinen. Ajattelin asioita todennäköisesti eri tavalla kuin Linda tai Anna. Minä en ollut nainen.

Sulla on ongelmia muutenkin”, Anna totesi.

Linda ei vastannut.

Siinä oli toinen vaalea, aikuinen nainen ja toinen nuorempi, ristiverinen. Linda oli pienirintainen nainen. Kaikki hänessä oli numeroa liian pientä tai ei välttämättä liian pientä, vaan vain pientä.

Mietin, että jos elämä olisi mennyt toisin, voisin olla tämän Annan poikaystävä, rakastaja tai rattopoika. Olin luullut, että meillä olisi jonkinmoinen sidos. Luulin niin edellisen, lyhyen, virallisen tapaamisemme perusteella ja että ajattelimme samoin, että meidän ajatuksemme kulkivat rinnakkain, yhtä matkaa ja samanlaisina, tietyssä mielessä ja määrin samanlaisina, mutta jouduin sitten todistamaan sen oudon, että Anna ei muistanut edes minun nimeäni. Hänen piti hakea se papereista.

En ollut loukkaantunut. En myöntänyt sitä. Todellisuus oli, että en käsittänyt asiaa. Olin ihastunut Annaan. Hän oli tehnyt minuun syvän vaikutuksen ja tunsin tai luulin, että hän kokisi ja tuntisi samoin minua kohtaan. Luulin, että hän näki minussa ainesta parempaan, että hän oli todella minun puolellani ja josta oli vain pieni hyppäys siihen, että jos me kaksi kohtaisimme, olisimme kohdanneet toisemme vaikka jossain ravintolassa, Kallion jonkin kuppilan baaritiskillä, törmänneet tietämättämme, Anna olisi tervehtinyt minua iloisena ja hymyillyt silmiään myöten.

Oliko näin muuten tapahtunut? Ei, vastasin itselleni.

>>>jatkuu>>>

maanantai 1. helmikuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   






Jatkan Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin parissa, menossa kesken oleva osa Vanki. Liitän tähän lainauksen, jota edeltää kerronta siitä, että päähenkilön äiti tuo aikamiespojan huoneeseen postin yrittäen olla hajamielisen näköinen ja poika arvaa siitä, että postin seassa on jotain hänelle tärkeää. Turha toivo, vain lehtiä. Lainaus sivulta 164: ”Avasin Le Figaron. Harmin paikka! Etusivun isoimman artikkelin otsikko oli aivan sama kuin itse lähettämässäni kirjoituksessa jota ei ollut julkaistu. Eikä ainoastaan otsikko ollut sama, siinä oli täsmälleen samoja sanojakin. Tämä oli jo liikaa...” Seuraa useita sivuja tekstiä, jossa päähenkilö oivaltaa viimein, että se on hänen kirjoituksensa, lukee sen ja lukee uudestaan, lukee moneen kertaan ja yrittää asettua lukijan asemaan. Lainaus sivulta 167: ”...kun nyt pakottauduin olemaan lukija ja sälytin toisten niskoille vaivalloisen tehtävän arvioida artikkelini, onnistuin ainakin unohtamaan sen mitä olin halunnut kirjoittaa lukemalla sen mitä olin kirjoittanut...”