Repe(24)

 >>>jatkuu>>>  

LINDA sai mitä haki, tukea. Hän oli oikeutettu siihen. Anna sanoi laittavansa jonkin summan hänen tililleen. Linda sai myös soppalan maksusitoumuksen, jolla hän saattoi ostaa talvivaatteet. Anna kysyi, mikä aika sopi meille molemmille seuraavaa käyntiä varten? Linda tuhahti. Se meni yli viikon päähän, huomasin.

Minulle kävi mikä hyvänsä. Sitten olimme takaisin ulkona kadulla ja olin huojentunut ja hämmästynyt ja epätietoinen. Tämä tapaaminen ei ollut mennyt niin kuin piti. Ymmärsin sen ja odotin levottomana, mitä Linda sanoisi?

Hän aloitti heti, kun olimme ulkona: ”Et voinut hemmetti pitää yhtään mun puolta. Saakelin rontti.”

”Sun puolta?”

”Meidän puolta. Sä olet parantumaton. Mä en käsitä.”

Odotin ja pelkäsin, että Linda sanoo seuraavaksi irti meidän ystävyytemme. Hän heittää minut ulos, pellolle. Olin maani myynyt, luovuttanut, paljastanut pääni ja odotin enää lopullista tuomiota.

Se oli nauru. Linda nauroi ääneen. Hämmästyin ja hätkähdin. Oletin, että Linda näki tilanteen surkuhupaisuuden. Hän oli vihainen, suuttunut ja raivoissaan, mutta tässä kaikessa oli myös huvittavia piirteitä. Tai hän pilkkasi minua.

”No niin”, Linda rauhoittui ja tasaantui. Vähän. ”Sä olet pihalla. Niin kuin aina. Ainakin saimme hyvät rahat. Älä luule, ettenkö haluaisi silti kuristaa sut. Mitä sä ajattelit? Pyysinkö mä sut mukaan sitä varten, että istuisit tylsänä tuolilla ja alkaisit torkkua? Sä katselit Annaa. Mä näin. Sä et saanut silmiäsi irti. Jumankauta äijä. Älä yritä kieltää.”

”En.”

”Mitä et?”

Räpyttelin silmiäni. Aallonharjat seurasivat toisiaan.

Raha ei ollut tullut vielä tilille.

”Saakelin ämmä”, Linda älähti. ”Onneksi mulla on sen verran hynää, että päästään pizzalle.”

Linda oli samalla lailla innostunut pizzoista kuin äiti oli ollut eläessään. Heillä olisi ollut siinä yhteinen tykkäämisen aihe ja puheenaihe. Myönnän, että pizza ja pizzeriat olivat kova juttu jotain viisikymmentä vuotta sitten. Äiti puhui, että ensimmäiset pizzeriat perustettiin niihin aikoihin Helsinkiin, Lappeenrantaan ja Vaasaan. Nämä paikat kilpailivat kunniasta, mikä niistä sai olla ensimmäinen, ehti ensimmäisenä. Mitä väliä.

Kai se oli samaa innostusta kuin nykyisin sushi-villitys.

Lindalla oli paikka mielessä. Hän tunsi kaikki hyvät pizzapaikat Kalliossa ja oletan, että myös Vallilassa ja Pasilassa.

Ohitimme Vanhan kauppahallin ja käännyimme kulkemaan Hämeentietä pitkin.

”Helppohan sun on”, Linda puhui. ”Sulla on asunto. Mun pitää mennä asuntolaan yöksi.”

Linda yritti matkia Annaa. Äänen nuotti ei onnistunut, mutta sanat ja niiden sisältö menivät paremmin.

”Totta kai sä tulet meille”, sanoin.

”Meille?” Linda hymähti. ”Kuulit kai, kun mua varoitettiin susta. Jos kuuntelit?”

”Kuuntelin. Tarkoitan.”

”Mitä?”

”Totta kai me mennään yhtä matkaa Vallilaan, asunnolle. Sä saat olla mun luona yötä.”

”Kaunis kiitos.”

Menimme kadun yli, muutama askel vanhan, rapatun talon likaista seinänviertä ennen kuin Linda nousi edellä porrasaskeleet pizzapaikan ovelle, veti oven auki ja valkosipulin ja paistuvien pizzojen tuoksu hulvahti vastaan.

”Eikö?” Linda kysyi.

”Joo”, vastasin. En kuullut, mitä kaikkea hän selitti.

Kapeassa pizzeriassa oli kolme pientä pöytää, joista yksi oli tyhjänä. Punavalkoruudulliset pöytäliinat, kynttilät pöydillä pulloissa.

”Varaa pöytä”, Linda sanoi. ”Minkä pizzan sä otat?”

”Hetki. Eikun saat valita. Mä otan saman kuin sä.”

Linda nosteli olkiaan ja meni peremmälle, pleksiseinän ääreen, jonka suojissa marokkolainen – jostain syystä ajattelin, että mies oli Marokosta – tummatukkainen pizzanpaistaja väänsi taikinaa ja täytteitä karvaiset, ruskettuneet käsivarret paljaina.

Istuin perimmäiseen pöytään. Molemmissa ulko-oven kahtapuolen olevissa, pienissä pöydissä oli ruokailijoita. Haarukat ja veitset kilahtelivat, puheensorina soljui vaimeana, sellaisena, josta ei saanut selvää tai minä en saanut ja jokin itämainen, vinkuva musiikki kuului taustana. Hämeentien liikenteen ääni voimistui ja hiljeni sitä mukaa, kun autot ja ratikat pääsivät eteenpäin punaisista valoista. Joku asiakas aukaisi ulko-oven ja tuli peremmälle ja päästi samalla kadun äänet kuulumaan äänekkäämpinä hetkeksi ennen kuin ovi nitkui takaisin kiinni.

Linda tuli kahden ison tuopin kanssa. Sylki herahti suuhun.

Linda istui alas, otti serviettiin käärityt haarukka-veitsi -kääröt pöydällä seisovasta ruukusta, laski toisen käärön minun eteeni pöydälle ja toisen itselleen. Sitten hän kohotti katseensa, näki jotain kummallista ilmeessäni ja kysyi: ”Mitä katsot? Mä kysyin käykö olut ja sä sanoit joo.”

Nyökkäsin. Sitä hän siis kysyi.

”Sua katsoin”, sanoin.

”Oho.”

Linda palasteli pizzani valmiiksi, leikkeli sen kapeiksi sektoreiksi, jotta voisin syödä sen sormin. Totesin, että se onnistui hyvin myös haarukalla.

Sitten tuli juttua alkoholismista. Linda sanoi, että se on miesten sairaus ja että se on yksi tietyssä mielessä tehtyjä sairauksia.

”Itse hankittuja?” esitin.

”Ei tai ehkä. Niin. Onko liian rankkaa sanoa, että miehet kuvittelevat koko sairauden?”

Katsoin häntä. En sanonut mitään.

Söimme, jutustelimme. En muista, en seurannut, miten tarina polveili, mutta yhtäkkiä Linda laski haarukan ja veitsen lautaselle: ”Sä luulit, että mä olen paksuna. Se meni sulle täydestä.”

”Meni. Etkö sä sitten ole raskaana?”

”En. Helvetti vie.”

Sanoin, että en käsittänyt miksi Linda oli sanonut niin?

”Kunhan sanoin.”

Sanoin, että hän voi jäädä kiinni siitä. Linda hörähti: ”Höh. Sä olet pimee.”

”Mitä sä selität Annalle, kun mitään lasta ei ala kuuluakaan?”

”Hei, mitä se sulle kuuluu?”

Keinautin päätäni: ”No.”

Linda keskeytti: ”Selvä. Yksinkertainen. Mä sanon, että tuli keskenmeno. Hups, sikiö tuli pois. Se ei viihtynyt mun kohdussa. Mitä Anna voi sanoa siihen?”

”Niin”, myönsin.

”Kakista ulos vaan?”

”Vaikka Anna ei sanoisi mitään, hän ei enää välttämättä luottaisi sun puheisiisi.”

Linda mitteli minua silmillään, tarttui taas haarukkaan ja veitseen. Hän pudisti päätä: ”Ei se kuule usko mua nytkään. En häviä siinä mitään.”

Onko tämä peliä? ajattelin.

”Sä et ole raskaana. Entä Jore? Onko Jorekaan olemassa?”

Linda söi, hymyili. Enkö ollut nähnyt Jorea? Oliko tämä jokin henkiolento vai? Mitä tarkoitin?

”En meinannut sitä.”

”Et vai? Kysytkö nyt onko Jore mun veli vai ei?”

En kysynyt, vaikka kysyin.

”Kerronpa sulle. Yksinkertainen. Jore on mun veli, kasvattiveli.”

”Kasvattiveli?”

Linda selitti, että Jore oli heillä sijaislapsena tai siis hän oli heillä sijaiskodissa. Äidille maksettiin Joresta. Jostain syystä äiti adoptoi Joren. Linda ei tiennyt syytä. Lapsena tai nuorena ei kiinnitä niin tarkkaa huomiota vanhempien tekemisiin tai tässä tapauksessa äidin tekemisiin.

Nyökkäsin: ”Oletko sä avioerolapsi?”

Linda laski jälleen haarukan ja veitsen alas lautaselle: ”Jumankauta. Mä olen puhunut siitä sulle.”

”Niin olet. Sori, nyt mä muistin.”

”Ääliö.”

Linda sanoi sen hiljaa, mutta selvästi, jatkoi syömistä, vilkaisi minuun ja kurotti kätensä pöydän yli ja taputti kipsissä olevan käteni sormia: ”Älä nyt loukkaannu. Teri sanoo sua ääliöksi ja valitettavaa, mutta totta, sun pääsi on hieman laho. Menköön tämän kerran. Sun kipeä kätesi on kuuma. Särkeekö sitä?”

”Vähän.”

”Pitääkö sun käydä näyttämässä sitä?”

”Ei.”

”Juotko toisen?”

En kieltäytynyt.

Haimme Minnin. Pasi huomasi, että haisimme oluelle. Tai luulen, että hän huomioi asian, mutta ei sanonut siitä mitään.

Kävelimme Flemaria alas ja Ysi-baarin kohdalla Linda ehdotti, että poikkeaisimme pikaisesti oluilla.

”Nyt vai?”

”Nyt.”

Katsoin Minniä hihnassaan: ”En nyt tiedä. Mutta mene sinä, jos siltä tuntuu. Mä taidan viedä koiran Vallilaan.”

”Selvä”, Linda sanoi.

Hän kyykistyi taputtamaan Minniä ja taputti sen jälkeen minua olalle: ”Koiramies.”

Lähdin, lähdimme kahdestaan koiran kanssa astelemaan mäkeä alas.

Matkalla sain idean koukata kaupasta sixpackin Lindaa varten. Ajattelin niin, Lindaa varten. Korostetusti, tajusin. Minulla, meillä piti olla olutta muutama tölkki jääkaapissa valmiina varalta. Silloin ei tulisi yllättäviä tarpeita lähteä illalla myöhään olusille tai hakemaan olutta kaupasta tai kuppilasta.

Sitä paitsi Linda olisi hyvillään ja mielissään tästä huomionosoituksesta, että olin ajatellut häntä tältä osin, edes joltain osin. Olin saanut aika monta muistutusta viimeisten parin tunnin aikana. En uskonut menestyneeni niin hyvin kuin olisin toivonut.

Otin muovipussin oluille. Minulla oli samassa kädessä kassi ja Minnin hihna. Kotona, ulko-ovella jouduin laskemaan kassin maahan ennen kuin sain avattua oven ja sama uudestaan huoneiston ovella. Sisällä oli ulkoa tullessa lämmin ja siellä haisi tuulettamattomalta. Kävin aukaisemassa oman huoneeni tuuletusluukun ja palasin keittiöön. Minni tuli perässä. Se latki vettä kiposta. Otin astian pois koiran edestä, laskin veden valumaan hanasta, jotta se jäähtyisi ja tyhjensin kipon. Viilsin veitsellä olutpaketin auki, avasin jääkaapin oven ja nostelin tölkit ylimmälle ritilälle. Siellä oli ennestään yksi tölkki eiliseltä ja tartuin siihen ja laskin sen tiskipöydälle.

Täytin Minnin vesikipon, otin kaapista koirannappuloita ja laitoin niitä toiseen kippoon. Koira alkoi syödä. Odotin sen vieressä. Minni nosti välillä päänsä, katsoi minuun ja jatkoi syömistä. Ajattelin, että se tulisi perässä heti, jos tai kun lähtisin siitä.

Siirryimme yhdessä minun boksiini. Istuin nojatuolissa, laitoin oluttölkin polvieni väliin ja avasin sen. Minni teki kierroksen huoneessa, meni ohitseni ja sängyn viertä ikkunan alle, kääntyi ja palasi. Se pysähtyi siihen tuolin viereen, vilkaisi minuun, katseli ympärilleen, otti muutaman askeleen ovensuuhun ja jäi siihen jälleen hetkeksi, odotti ja meni sitten suoraan eteisen kynnysmatolle.

En sanonut mitään sille koko aikana. Nostin tölkin huulille ja join pienen kulauksen. Minun ei pitänyt juoda. Minun piti pysyä siitä erossa ja olisin pysynytkin, jos en olisi juonut. Hymähdin itseäni.

>>>jatkuu>>>