Kaunis kesäpäivä

sunnuntai 7. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   










Nollassa. Märkä asvaltti kiiltää jäisenä katuvalojen loisteessa. Aloin lukea ääneen Thomas Mannin kirjaa Taikavuori. Se on vuoden 1957 painos, kahtena sidottuna niteenä. Sain sen nuorukaisena lukuintoiselta naapurilta mieluiseksi lahjaksi 1972. Siihen aikaan oli kevättalvella kirja-alennusmyyntejä, joista oli olemassa kustantajien yhteinen alennusmyyntiluettelo ja josta pääsi valikoimaan mieleisiään teoksia. Taikavuori oli defekti, siitä puuttui ensimmäisen kirjan loppupuolelta kahdeksan lehteä eli kuusitoista sivua. Harmitti jonkin verran, kun luin sen enkä ole lukenut sitä sen jälkeen. Nyt lainasin kirjastosta myöhemmin, kahdeksankymmentäluvulla painetun Taikavuoren, joka on yksissä kansissa. Varmistin, että siinä ovat mukana mainitut sivut ja aloin lukea ääneen omaa kirjaani. Alkulauseessa mainitaan, että kirja on tarkoituksellisesti perusteellinen ja etenee hitaasti. Tulee mieleen, että onko Kalle Päätalo lukenut kirjailijakollegansa teoksen? Pääsin aloittamaan myös Päätalon Nälkämäki -romaanin. Teksti on hyvää. Molempien kirjojen teksti on hyvää ja nautittavaa.






lauantai 6. marraskuuta 2021

Tiikerintalja(20)

 >>>jatkuu>>>   











Hän menee kuitenkin päättäväisesti kankineen ja lapioineen lähimmän maakiven kohdalle ja alkaa hakata kangenkärjellä maata kiven reunoilta. Se on iso lohkare. Joe luulee jo, että se on siirtämätön paikka, kun hän vääntäessään kangella kovaa maanreunaa vasten saa kuin saa kiven liikahtamaan. Se liikahtaa sen verran, että kiven ja maan väliin piirtyy ohut, musta varjo. Kivi antoi periksi ennen miestä. Joe kerää viereen pienempiä, kahden nyrkin kokoisia ja sitä pienempiä kivenmurikoita, pienimmät peukalonpään kokoisia, asettaa yhden järeämmän kiven tukemaan kankea, vääntää taas hartiavoimin ja kun paasi kohoaa vajaan tuuman tai tuuman, hän pudottaa pienen kiven saappaankärjellä ison kiven ja penkan väliin.

Hän tajuaa myös, että varsinainen kivien pois kaivaminen täytyy jättää ja siirtää tuonnemmaksi. He voivat kyntää uraa nyt syvemmäksi niiltä kohden, missä se onnistuu ja käy päinsä ja kun muulit ja työmies ovat lähteneet myöhemmin päivällä takaisin tarhalle, hänellä on koko loppuilta aikaa taistella isojen kivien kanssa. Hän ajattelee, että apu ei olisi pahasta silloinkaan, mutta on haluton toisaalta pyytämään ketään kaverikseen ja haluton maksamaan siitä. Kaikki, minkä saattaa tehdä itse, on kotiin päin.

Musta ilmestyy katsomaan siihen viereen. Miehen varjo ei yllä aivan Joen päälle asti. Neekeri on juottanut eläimet ja taluttanut ne takaisin auran luo.

Valjastanko juhdat auran eteen?” hän kysyy.

Joo”, Joe vastaa. ”Tee se.”

Hän kuulee tuskin oman käheän äänensä. Hänen kurkkunsa on ponnistuksesta ja janosta niin ummessa, että henki kulkee vain vaivoin.

Musta seisoo siinä yhä vain ja Joe mulkaisee miestä: ”Valjasta. Se on kerta kerralta helpompaa.”

Joe uskoo muulinajajan ymmärtävän, mitä hän tarkoittaa sanoillaan. Niissä ei ole mitään selittämistä. Maatyö, maan kaivaminen on aina raskasta ja epäkiitollista askaretta. Sitä nimenomaan. Siitä työstä ei kannata odottaa kiitosta keneltäkään. Vihattu ja kirottu maa. Kuinka kovin maamies kiroaakaan maataan. Yhtä paljon kuin hän toisaalta rakastaa ja tarvitsee sitä. Ehkä se ei ole rakkautta, ei välttämättä, maamies vain tarvitsee maata ja tietää sen ja vihoittelee siksi niin ankarasti.

He tekevät kaksi edestakaista kyntömatkaa lisää jo olemassa olevaa vakoa myötäillen. Kolme isoa kiveä on löytynyt, kiviaarretta, jotka odottavat myöhempää ylös kaivamista. Muutamissa kohden Kentucky-Joe pysäyttää työn, hakee ojan varresta kangen ja lapiot, asettuu seisomaan kapeaan kyntöuraan hankalasti jalat peräkkäin, saa irrotettua kivenlohkareita, jotka jaksaa tuskin nostaa ja pinnistellä ylös ojan partaalle. Yhdessä kivisemmässä kohdassa on kolmen yhteen ajautuneen kiven muodostama este ja hän kamppailee hyvän aikaa ennen kuin saa raivattua lohkareet osin pirstoiksi ja viskeltyä pois heidän tieltään.

Musta sukii ja taputtelee eläimiä näiden taukojen aikana tai pelkästään seisoo ja katsoo päältä. Joe uskoo, että mies istuisi mielellään auran tukipuulle levähtämään, mutta ei kehtaa tai uskalla, kun valkoinen mies reuhtoo ja repii itseään säälittä.

Mainitut kolme isoa kiveä jäävät tukkimaan haastavina salaojaa, mutta muilta osin he saavat kynnettyä maankamaraan paikoin jalan ja enimmältään toista jalkaa syvän uran. Se ei kulje aivan suorana, ei niin linjassa kuin Kentucky-Joe on kuvitellut ja nähnyt mielessään, vaan oja tekee pitkän, loivan kaaren ja jossa on kohdakkoin pykällyksiä, kun kivenmoukut ovat pakottaneet auran pois linjalta, mutta Joe on silti enimmältään tyytyväinen tulokseen.

Hän on maksanut eläimistä ja ajomiehestä etukäteen Cal Habbardille, joten hänen ei tarvitse lähteä näiden mukaan, vaan jää katsomaan voimattomana ja tylsänä muulien ja miehen jälkeen, kun nämä suorivat taipaleelle kotitarhaa kohti. Joe vapisee kauttaaltaan, ei pelkästään käsistään eikä hän pysty estämään sitä. Hän istuisi mielellään alas siihen paikkaan, mutta maaperässä ei ole sopivaa koroketta eikä hän ole varma, pääsisikö takaisin ylös, jos laskeutuisi kyykkysilleen.

Tällä puheella tuo muulit tänne pellolle huomenna aamulla”, Joe sanoo ja varmistaa vielä Mustalle.

Kyllä, mister. Tapahtuu.”

Sano isännälle niin.”

Sanon. Kyllä mister.”

Muulit ja muulinajaja askeltavat verkkaan ja rauhallisina pois tielle ja kääntyvät kaupunkiin päin. Pöly pöllähtelee näiden askelten tahdissa. Kentucky-Joe katsoo pystymättä ja jaksamatta liikahtaa paikaltaan. Kerran Musta kääntyy, vilkaisee taakseen ja huomattuaan, että valkoinen mister tuijottaa yhä, kääntää äkkiä huomion takaisin juhtiin. 


>Itä>


Kuulen Tepon selittävän Marina Guzevalle englanniksi, että meillä on sellainen tyyli, että ajamme vuorotellen ja että hän pitää tauon nyt ensimmäisenä ja ottaa nokoset hytin takatilassa. Nikke ajaa.

Ymmärrätkö, mitä sanoin?”

Se kuulostaa tylyltä, mutta luulen, ettei Teppo tarkoita sitä.

Kyllä. Nikke ajaa”, Marina vastaa.

Ja minä nukun sillä aikaa.”

Marina hymyilee. Hän kehottaa Teppoa nukkumaan, jos hän haluaa ja kaipaa sitä ja kysyy herätämmekö hänet, kun pysähdymme pitämään ruokataukoa?

Vaikka”, Teppo vastaa.

Itse asiassa istumme aluksi kaikki kolme rinnatusten Scanian penkillä siihen asti, kunnes olen ajanut ensin varovasti ulos hallista ja Zooparkista ja olemme selvällä tiellä kohti pohjoista.

Herätä, jos tulee ongelmia”, Teppo sanoo minulle ennen kuin konttaa penkkien välistä petille. ”Muista, että vältät jarrutuksia.”

Kyllä.”

Hyvää yötä”, Teppo sanoo Marina Guzevalle ja joka naurahtaa takaisin: ”Hyvää yötä. Pitääkö meidän olla hiljaa, että saat nukuttua?”

Ei tarvitse. Mä nukun joka tapauksessa.”

Katselen auton mittareita ja sivupeileistä takaa tulevaa liikennettä. Tiikeri, ajattelen. Siellä se on auton lavalla häkissä, ilmastointi ja valot päällä ja häiriintyy enemmän tai vähemmän tuntiessaan auton liikkuvan.

Sä ajat tasaisesti”, Marina kehaisee.

Kiitos”, vastaan.

Tepon ääni kuuluu takaa: ”Nikke on hyvä kuski. Luonnostaan. Hän ajaa paremmin kuin meikäläinen jo nyt.”

Sun piti nukkua”, muistutan. Sanon sen suomeksi, Tepolle ja käännän sanomani englanniksi Marinalle, jotta en olisi epäkohtelias. Käännän niin hyvin kuin osaan. Olen hiljaa hetken ja kysyn perään, miten tiikeri mahtaa suhtautua tähän kuljetukseen?

Liena”, Marina sanoo. ”Liena on vasta sukukypäksi tullut narttu. Se oudostelee tätä tilannetta ja se on herännyt vasta nukutuksesta. En osaa sanoa muuta.”

Kysyn minkälaisen tarkastuksen eläinlääkäri teki eläimelle ja Marina selittää, että tämä otti verikokeen ja dna-näytteen, pisti lihakseen vitamiineja ja antibiootteja ja vaihtoi uuden sirun niskanahkaan.

Ajamme ja tarinoimme. Marina Guzeva on enimmältään äänessä. Olemme ajaneet kymmenen minuuttia pohjoista kohti, kun Marina pyytää anteeksi, ottaa kännykän esiin ja soittaa kotiin tai miehelleen tai lapsilleen. Liettuaa tulee. Kuuntelen puhetta, vaikka en ymmärrä sanaakaan, seuraan kojelaudan mittareita, sivupeilejä ja vältän kestopäällysteen monttuja ja vauriokohtia. Yritän ennakoida, jotta kaikki väistöt olisivat mahdollisimman loivia ja huomaamattomia.

Soitin kotiin”, Marina sanoo lopetettuaan.

Arvasin.”

Tietenkin.”

Hän selittää, jos oikein ymmärrän, että mies on ottanut vapaata töistä ja katsoo ja kaitsee lapsia sillä aikaa, kun hän, äiti on reissussa Helsingissä ja Korkeasaaressa.

Pysähdymme Panerezysissä samalla huoltoasemalla, jossa söimme tullessa. Muistan tiikerin, Lienan vasta, kun nousemme kaikki kolme autosta: ”Pitääkö sitä vilkaista?”

Mieluummin ei”, Marina vastaa. Parempi, että vain hän käy katsomassa sitä yksinään. Hänkään ei avaa nyt lavan ovea, vaan antaa Lienan totuttautua ja rauhoittua.

Se sai varmaan rauhoittavia ruuan seassa?” arvaan.

Kyllä, jos se on syönyt. Sitä ei tiedä.”

Kävelemme huoltoaseman ravintolapuolelle. Teppo suuntaa ensimmäisenä edellä vessaan, Marina kääntyy naisten puolelle ja minä jään odottamaan heitä ilmoitustaulun eteen. Mainoksia niin kuin Suomessakin.

Marina palaa ensimmäisenä.

Mennäänkö?” hän kysyy. ”Missä hän on?”

Teppo.”

Niin, Teppo?”

Vessassa. Me voimme tilata jo.”

Päästän Marinan kulkemaan edellä. Hän kääntyy sanomaan, että meidän pitää ostaa juotavaa autoon ja suklaapatukoita tai jotain vastaavaa. Näin ainakin käsitän.

Vaikka”, vastaan.

Otamme molemmat burgeriaterian. Saamme annokset eikä Teppoa näy vieläkään. Sanoisin, että hän on näemmä juuttunut, mutta kielitaito ei yllä sellaiseen hienovaraisuuteen. Odotan, että Marina kysyy kohta jotain ja kysyyhän hän, mutta minusta, ei Teposta. Minkä ikäinen olen?

Seitsemäntoista”, vastaan.

Sulla on varmaan erityislupa?” Marina jatkaa. ”Suomessa on ajokortin ikärajana kahdeksantoista vuotta?”

On”, nyökin.

Olemme syöneet puolet annoksestamme, kun Teppo raahautuu kalpeana tiskin eteen ja tilaa itselleen annoksen. Kun hän tulee pöytään, kysyn suomeksi, mikä on tilanne, hälyttävä vai vakaa?

Vakaa”, Teppo vastaa.

Eli hälyttävä”, väitän. ”Kuinka hälyttävä?” 


>>>jatkuu>>>



perjantai 5. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

    












Kausivalot on ripustettu ja sytytetty Luumäen Taavetissa. Kausi-influenssarokotusaika on varattu. Erilaisia kausia. Ensimmäinen kausi, josta kuulin, taisi olla syyslukukausi kansakoulun ensimmäisellä luokalla. Luin eilen loppuun Ritva Ylösen kirjan Kalle Päätalo Kirjailijan elämä. Se oli kuudeskymmeneskolmas lukemani kirja tänä vuonna. Tekijä mainitsee olevansa Päätalo -fani, joka on ottanut etäisyyttä tutkittavaansa, jotta on kyennyt olemaan objektiivinen. Tulkitsen näin. Ylönen tulkitsee puolestaan Kalle Päätalon tuntemuksia ja ajatuksia varsin varmana asiastaan. Kirja keskittyi kirjailijan elämään, ei pelkästään Kallen kirjailijaelämään. Sain tietoa. Antoisinta minulle oli kirjan etu- ja takaliepeen täyttävä kirjailijan tiivis työpäiväkirja Pato murtuu -romaanin kirjoitusajasta ja josta näkyy kirjoituspäivien aloituskellonajat, liuskojen määrä ja päivittäinen kirjoitussaldo kahden desimaalin tarkkuudella. Lisänä ovat Muistiinmerkinnät ja säätiedot.








torstai 4. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   











Pyhäinpäivä tai niin kuin joskus ennen sanottiin Pyhäinmiestenpäivä lähestyy. Tämän aamun Luumäen Lehdessä oli uutinen menneen viikonlopun ilkivallanteoista Taavetin torilla. En tiedä etsikö sieltä joku tai jotkut kadonnutta kurpitsaa? Ennenaikaisesti. Viikon etuajassa. Tapahtuma on tallentuneena varmaan valvontakameroiden pilvipalvelussa ja kunnan viranhaltijoiden tietokoneilla. Tekijät tunnetaan ja tunnistetaan. Huono omatunto rankaisee. Lasku lähtee. Toissapäivänä kirjoitin Terveisiä Taavetista -postaukseen, että luin kertaalleen tuoreimman versioni Me puhallamme kynttilöitä -käsikirjoituksesta. Luin sen siis maanantaina, viikon avauksena. Tiistaina Helena ehdotti, että lukisin käsikirjoituksen ääneen hänelle. Suostuin. Luin tiistaina viisikymmentä sivua ja eilen, keskiviikkona loput. Siinä meni kymmenen tuntia. Maalinauha katkesi eilen iltapäivällä puolen viiden maissa. Illalla Helena puhui kieli poskessa, että kirjoitat tästä varmaan blogissa? Hyvin arvattu.



keskiviikko 3. marraskuuta 2021

Tiikerintalja(19)

>>>jatkuu>>>    













Salaoja. Meinaat kaivaa salaojan?” hän kysyy. Hän vainuaa siinä asiassa pilantekoa, löysää puhetta, konnankoukkua ja tarkastelee sivusta Kentucky-Joen rokon täplittämiä kasvoja nähdäkseen paljastuuko niiltä jotain. Leveä hatunlieri varjostaa kuitenkin suomalaisen kasvoja. 

Je”, mies vastasi. ”Näin minä tuumailin.” 

Larry on takonut kevättalvella Joen antamien mittojen mukaan kapean auran. Se on korkeintaan puolet tavallisen auransiiven leveydestä ja ottavuudesta, mutta hän on ajatellut, että ehkä hänen suomalainen naapurinsa on tottunut vanhassa kotimaassaan sellaisiin auroihin? Larry ei ole varma siitäkään, vaikka Joe olisi kokeillut tällaista kapeaa mallia ja todennut sen paremmaksi kuin perinteiset mallit ja teetti sen siksi.

Toisena työnä Larryn on takonut kaksi kapeateräistä lapiota ja joista toinen muistuttaa malliltaan enemmän kuokkaa.

Siitä on kulunut useita viikkoja, kun Kentucky-Joe haki varta vasten hevosellaan pois sekä auran että lapiot, mutta nyt ne tarvekalut tulivat Larryn mieleen.

Sitä ojaa varten sinä tarvitsit sen kapean auran?”

Larry katsoo miestä.

Joe vilkaisee päin: ”Sitä.”

Taas Larry ei voi muuta kuin nyökätä. Olla tietävinään ja ymmärtävinään. Hän on utelias näkemään, miten sitä salaojaa kaivetaan ja yhtä utelias sen suhteen, miten sellaisen ojan saa kivettyä ja pidettyä auki? Ja pidettyä salassa? Sen luulisi romahtavan kasaan tai tukkeutuvan.

Niin”, hän sanoo lopulta.

Hän näkisi sen ajastaan, hän ajattelee. Sen ihmeen näkee sitten.


Heti seuraavana päivänä Kentucky-Joe hakee muulivaljakon Cal Habbardin tarhalta. Hän saa puhuttua tallineekerin ajamaan eläimiä. Tämä tulee samalla palkalla kuin jos Joe olisi palkannut jonkun koulupojan.

Musta. Habbard kutsuu tätä pelkästään Mustaksi. Joe olettaa, että se ei ole neekerin varsinainen nimi, mutta hänelle sillä ei ole väliä eikä merkitystä.

Mustalla ei ole mitään tekoa tallilla nyt, kun hevoset ja muulit ovat töissä areenalla”, Cal Habbard selittää. ”Aitauksessa oleva karja pärjää päivän itsekseen.”

Siinä menee useampi päivä”, Kentucky-Joe huomauttaa.

Ei mitään. Maksat joka päivästä. Tai pienennät omaa osuuttasi areenasta.”

Joe arvaa, että iso rikas ostaisi mielellään hänet kokonaan irti areena -hankkeesta. Siinä suhteessa he kaksi ovat hyvin samanlaisia. He toimivat mieluummin yksinään. Heitä ei kiinnosta pitää yhteyttä, neuvotella eikä sovitella kenenkään kanssa.

Illaksi Mustan pitää palata tallille. Hyvissä ajoin, että eläimet ehtii sukia.”

Ajattelin puolta päivää ajoa. Tai sanotaan kahdeksaa tuntia.”

Kentucky-Joe kysyy tai ehdottaa, että muulit voisivat kulkea tallimiehen mukana yöksi omaan aitaukseensa?

Cal Habbard katsoo Joeta yhtä tympääntyneen vakavana kuin aina ja on samaa mieltä: ”Sulla ei taida rehut riittää?”

Ei.”

Ei niin laihalla laitumella.”

Joe maksaa etukäteen päivästä, kaksi muulia ja mies eikä Habbard vihjaa toista kertaa, että hän voisi ottaa maksun areenan osuuksina.

Musta laittaa muulit valjaisiin. Kentucky-Joe huomaa miehen vilkuilevan häneen ja kun he ovat valmiina lähtemään Joen tiluksille, Musta kysyy aurasta: ”Otammeko auran mukaan?”

Neekerin olemus on hämmentynyt ja neuvoton: ”Mister, kaikki rattaat ovat kaivannolla.”

Areenalla, Joe tietää.

Ei tarvita auraa”, hän sanoo.

Eikö? Emme ota auraa?”

Emme.”

Sen voi sitoa muulien selkään”, Musta ehdottaa seuraavaksi, mutta Kentucky-Joe pudistaa päätään: ”Minulla on. Aura.”

Selvä, mister.”

He oikaisevat Habbardin ranchilta johtavaa polkua joutomaan poikki ohi kaupungin laitimmaisten talojen. Aurinko on siinä vaiheessa jo korkealla ja lämmittää. Kentucky-Joe huomaa, että Larry ei ole pihallaan eikä katoksen suojassa puhdistamassa kananmunia, mutta mies saattaa olla syömässä tuvassaan ja nähdä heidät kaksi miestä ja yhteen valjastetut muulit, päivettyneen, valkoisen miehen ja olkihattuisen mustan miehen menevän tietä pitkin. Muulien perässä ei ole rattaita eikä vankkureita, vain mies suitsissa.

Joe on nostanut uuden auran odottamaan valmiiksi pihamaalle. Se on paksussa keltaisessa rasvassa.

Musta kääntää muulit, sitaisee suitsenperät kaivon viereisen juomakaukalon päädyn ympäri ja he nostavat miehissä auran lähemmäs ja kiinnittävät aisoihin.

Minä hoidan auran”, Joe sanoo. ”Sinä ohjastat.”

Kyllä, mister.”

Näetkö merkkitikun pystyssä?” Joe kysyy. ”Me tulimme äsken siitä ohi.”

Näen.”

Kynnämme vaon sen luota mäkirinteeseen. Näet tuon rakennuksen?”

Kyllä, mister. Sitä ei ole ollut siinä ennen.”

Nyt on. Kynnämme ojan sinne asti.”

Ojan?”

Kentucky-Joe käsittää mainiosti, ettei Musta voi tajuta miksi pitää kyntää ja tehdä oja poikkipäin? Oja luodaan aina ja tavallisesti niin, että vesi pääsee virtaamaan sitä pitkin, alamäkeen, mutta heidän pitää kyntää tällä kertaa ojantapainen toisin kuin on aina ennen tehty. Joe ymmärtää, että sellainen herättää luontaista vastustusta ja kapinahenkeä. Kaikki uudistukset ja uudet hankkeet saavat vakiintuneiden tapojen kannattajat ja noudattajat vastaansa. Uudistukset ovat heidän mielestään järjettömiä ja mielettömiä tai ne ovat pahimmillaan peräti paholaisen keksintöjä.

Joe tietää, että hänen ojantekonsa tulee olemaan jälleen yksi iso puheenaihe kaupungilla. Hänen arvellaan ja arvioidaan menettäneen viimeisenkin järjenhitusensa. Mutta se ei ole eikä olisi ensimmäinen kerta, kun häneen on suhtauduttu niin nuivasti.

Muulit ja miehet siirtyvät lähimmän merkkitikun kohdalle. Musta pitelee ohjaksia ja vilkuilee ymmällään suomalaista, joka kannattelee auranterää parhaansa mukaan ylhäällä niin, ettei vannas viilly maan sisään.

Tikkuja on kolmessa eri kohdassa. Ne ovat linjassa, kaikki saman pituisen matkan päässä tiestä, joka vie Intiaanikaupunkiin tai tie vie ensin kohti hiekkaharjannetta ja kääntyy harjun alla nousemaan viistosti ylös, jotta nousu on loivempi ja katoaa mäen, kukkulan tuolla puolen matkallaan intiaanien pystyttämälle laittomalle leirille. Intiaaneilla ei ole oikeutta eikä hallituksen lupaa majoittua sinne, mutta kaupunkilaiset eivät ole puuttuneet asiaan, sillä intiaanit ovat halpaa työvoimaa, jolle on aina tarvetta.

Kun miehet ja muulivat tulevat merkin kohdalle, Musta vilkuilee taas taakseen.

Käännä muulit suoraan tuota rakennusta kohti”, Kentucky-Joe opastaa. ”Se on kaivokatos.”

Musta nyökkää, komentaa muuleja ja saa käännettyä ne.

Odota”, Joe sanoo ja Musta tiukkaa suitsista.

Anna mennä.”

Maa on kovaa ja kivistä. Sitä ei ole kynnetty ennen. Mikään ei ole möyhentänyt tätä kamaraa koskaan ennen. Aura on kuitenkin niin kapeateräinen ja vielä niin hyvässä terässä, että se uppoaa puolen jalan, jalan syvyyteen, mutta siinä vaiheessa muulien vetohalut loppuvat. Ne kiskovat ja horjuvat, yrittävät kaikkensa ja valjaat nitisevät ja paukkuvat, mutta aura on juuttunut paikoilleen.

Ei jaksa, mister”, Musta sanoo. ”Aura kyntää liian syvässä.”

Hetki”, Joe vastaa. ”Järjestä löysiä.”

Löysiä”, Musta toistaa. Hän menee muulien eteen ja työntää molempia kaksin käsin rintuuksesta taaksepäin. Hikiset eläimet ottavat taka-askelia ja Kentucky-Joe saa revittyä ja kiskottua aurankärjen muutaman tuuman ylemmäs.

Uusi yritys.”

Muulit ja Joe tekevät raskaimman työn, eläimet kiskoessaan kyntöauraa perässään ja Joe kannatellen ja ohjaten aurankurjesta, kun he puurtavat muutaman tuuman syvyisen viillon muhkuraiseen maankamaraan. Kivet karskahtelevat auranterään, mutta kääntyvät useimmat sentään sivuun. Ennen kaivokatosta alkaa jyrkkenevä nousu kohti rakennusta, mutta se on enimmältään hiekkaa ja ura kaivautuu siihen melko vaivatta. Tosin hiekka varisee paljolti takaisin kaivantoon ja tukkii sen uudestaan.

Muulit pysähtyvät rakennuksen seinustalle, koska seinä on niitä vastassa. Ne riiputtavat päätään ja vetävät henkeä seinävieressä. Eläinten selät ovat vaaleassa vaahdossa. Musta alkaa kääntää valjakkoa ja Kentucky-Joe antaa lyhyitä opastuksia ja neuvoja. He palaavat samaa kapeaa, matalaa kyntöauran jättämää uraa takaisinpäin. Auransiipi kääntää nyt maata toiseen suuntaan, ensin rinteen hiekkaisempaa ainesta ja sitten kovaa maankamaraa. Muulit tarpovat kaivannon kahden puolen. Musta ohjaa elikkoja sivusta ja Joe talloo ojan laitoja pitkin. Tasanteella kivikossa juhtien meno hidastuu ja vaikeutuu, ne korskuvat ja pärskyvät, hihnat nitisevät ja ritisevät ja kapea auranterä saa monta kovaa ja äänekästä täräystä isommista kivistä.

Useamman kerran aura on kirvota kokonaan irti Joen otteesta, kun kivi ja auranterä tapaavat voimalla yhteen. Iskun tuntee käsissä, ranteet ovat nuljahtaa sijoiltaan ja rasitus tuntuu myös käsivarsissa ja harteissa ja tärähtelee jäsenissä kauttaaltaan kuin kylmänväreet menisivät läpi.

Kun he pääsevät mittakepille, Joe määrää pidettäväksi tauon.

Juotanko muulit?” Musta kysyy.

Kyllä. Juota. Voit päästää ne hetkeksi irti auran edestä ja viedä kaivolle. Ammenna vettä kaukaloon.”

Selvä, mister.”

Musta ei kysy, mitä Kentucky-Joe aikoo tehdä tällä välin vai luopuuko tämä kenties tästä turhasta hommasta? Joe ei jaksa eikä välitä miettiä, mitä musta ajomies tuumaa mielessään eikä seuraa tämän puuhia, vaan hakee vajan seinustalta kangen ja molemmat pitkään seipääseen varttamansa salaojalapiot ja astelee ne käsissään takaisin kaivannolle. Muulit ja Musta ohjaimissa tulevat vastaan puolimatkassa. Aurinko porottaa keskitaivaalta. Joe kaipaa itsekin vettä juotavaksi. Hän haluaisi kaataa sangollisen polttavankylmää kaivovettä päälleen. Hän söi ennen kuin lähti Cal Habbardin hevostarhalle hakemaan vuokramuuleja, mutta tuntee ja arvioi, että yksi äskeisenlainen vaivalloinen ja tuskallinen kyntörupeama ja hän tarvitsee sen perään pitemmän, uuden ruokatauon tointuakseen. 


>>>jatkuu>>>



tiistai 2. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  









Sumua on myös tänä aamuna. Talon mittari näyttää kahta astetta. Kevyttä etelätuulta. Eilen teimme jälleen päiväkävelyn nummella niin kuin olemme tehneet melkein päivittäin kahden ja puolen kuukauden ajan. Helena odottaa, että töyhtötiaiset ilmaantuisivat, mutta niitä ei ole näkynyt. Eilen luin ääneen loppuun E.L.Doctorowin kirjan Ragtime. Se on kuudeskymmenstoinen tänä vuonna lukemani kirja ja neljästoista ääneen. Doctorowin tuotantoa on suomennettu yhdeksän kirjan verran, joista olemme lukeneet nyt seitsemän romaania. Ragtime on ilmestynyt vuonna 1975, vajaa viisikymmentä vuotta sitten. Teksti on modernia. Siinä ei harrasteta repliikkejä erikseen, vaan lukija saa poimia ne muusta tekstimassasta. Teksti on muuten helppolukuista ja hyvää kerrontaa ja asiaa, tapahtumia ja henkilöitä kirjassa on enemmän kuin sen paksuudesta voisi olettaa. Muistin ja muistimme lukiessamme kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, mutta se ei ollut häiritsevän tuoreena mielessä. Eilen luin myös läpi Me puhallamme kynttilöitä -käsikirjoituksen ja korjasin muutaman silmään osuneen lyöntivirheen. Odotan muutaman päivän ja luen tekstin uudestaan. Lähetin sen Helenan sähköpostiin.






 

maanantai 1. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   












Aamun pupu istui sumuisella pihanurmella. Huomenta. Katsoimme eilen yöhön asti jalkapalloa, varastoon, sillä tällä päivämäärällä meillä ei ole enää maksullisia kanavia. Otimme nämä kanavat katseluun keväällä, kun oli edessä viimeiset Mestarien liigan ottelut. Tarkoitus oli pitää kanavia vain kaksi kuukautta, mutta kyseiset palvelut ja niitä tarjoavat firmat eivät ole niin joustavia, vaan asiakkaan pitää ottaa, katsoa ja käyttää kausia. Ja maksaa. Palvelua ei pääse irtisanomaan ennen kuin kausi on päättynyt. Nyt on. Katsoimme eilen myös ensimmäisen puoliajan Norwichin ja Leedsin pelistä. Minun silmääni Norwichin pelistä puuttuu Buendia ja Cantwell. Nämä pelaajat katkoivat vastapuolen hyökkäyksiä puolustajien edessä ja käynnistivät ja päättivät hyökkäyksiä. Korvaavat pelaajat hakevat vasta paikkaansa. Jos ymmärrän peliä? Punaisia kortteja tuli melkein joka pelissä ja toisissa molemmille osapuolille. Valmentajista Atletico Madridin Simeone oli hyllytetty jonnekin korkealle lasiparvekkeelle kävelemään edestakaisin. Sain käytyä eilen aamupäivällä Me puhallamme kynttilöitä -käsikirjoituksen läpi kolmannen kirjoituskerran. Otin tämän vanhan tekstin uudelleen työn alle kaksi kuukautta sitten ja olen mankeloinut sen läpikotaisin kolme kertaa. Seuraava vaihe on lukea se läpi ja tarkastaa, onko lakanoissa vielä ryppyjä vai ovatko ne hivelevän sileät?