Tiikerintalja(20)

 >>>jatkuu>>>   

Hän menee kuitenkin päättäväisesti kankineen ja lapioineen lähimmän maakiven kohdalle ja alkaa hakata kangenkärjellä maata kiven reunoilta. Se on iso lohkare. Joe luulee jo, että se on siirtämätön paikka, kun hän vääntäessään kangella kovaa maanreunaa vasten saa kuin saa kiven liikahtamaan. Se liikahtaa sen verran, että kiven ja maan väliin piirtyy ohut, musta varjo. Kivi antoi periksi ennen miestä. Joe kerää viereen pienempiä, kahden nyrkin kokoisia ja sitä pienempiä kivenmurikoita, pienimmät peukalonpään kokoisia, asettaa yhden järeämmän kiven tukemaan kankea, vääntää taas hartiavoimin ja kun paasi kohoaa vajaan tuuman tai tuuman, hän pudottaa pienen kiven saappaankärjellä ison kiven ja penkan väliin.

Hän tajuaa myös, että varsinainen kivien pois kaivaminen täytyy jättää ja siirtää tuonnemmaksi. He voivat kyntää uraa nyt syvemmäksi niiltä kohden, missä se onnistuu ja käy päinsä ja kun muulit ja työmies ovat lähteneet myöhemmin päivällä takaisin tarhalle, hänellä on koko loppuilta aikaa taistella isojen kivien kanssa. Hän ajattelee, että apu ei olisi pahasta silloinkaan, mutta on haluton toisaalta pyytämään ketään kaverikseen ja haluton maksamaan siitä. Kaikki, minkä saattaa tehdä itse, on kotiin päin.

Musta ilmestyy katsomaan siihen viereen. Miehen varjo ei yllä aivan Joen päälle asti. Neekeri on juottanut eläimet ja taluttanut ne takaisin auran luo.

”Valjastanko juhdat auran eteen?” hän kysyy.

”Joo”, Joe vastaa. ”Tee se.”

Hän kuulee tuskin oman käheän äänensä. Hänen kurkkunsa on ponnistuksesta ja janosta niin ummessa, että henki kulkee vain vaivoin.

Musta seisoo siinä yhä vain ja Joe mulkaisee miestä: ”Valjasta. Se on kerta kerralta helpompaa.”

Joe uskoo muulinajajan ymmärtävän, mitä hän tarkoittaa sanoillaan. Niissä ei ole mitään selittämistä. Maatyö, maan kaivaminen on aina raskasta ja epäkiitollista askaretta. Sitä nimenomaan. Siitä työstä ei kannata odottaa kiitosta keneltäkään. Vihattu ja kirottu maa. Kuinka kovin maamies kiroaakaan maataan. Yhtä paljon kuin hän toisaalta rakastaa ja tarvitsee sitä. Ehkä se ei ole rakkautta, ei välttämättä, maamies vain tarvitsee maata ja tietää sen ja vihoittelee siksi niin ankarasti.

He tekevät kaksi edestakaista kyntömatkaa lisää jo olemassa olevaa vakoa myötäillen. Kolme isoa kiveä on löytynyt, kiviaarretta, jotka odottavat myöhempää ylös kaivamista. Muutamissa kohden Kentucky-Joe pysäyttää työn, hakee ojan varresta kangen ja lapiot, asettuu seisomaan kapeaan kyntöuraan hankalasti jalat peräkkäin, saa irrotettua kivenlohkareita, jotka jaksaa tuskin nostaa ja pinnistellä ylös ojan partaalle. Yhdessä kivisemmässä kohdassa on kolmen yhteen ajautuneen kiven muodostama este ja hän kamppailee hyvän aikaa ennen kuin saa raivattua lohkareet osin pirstoiksi ja viskeltyä pois heidän tieltään.

Musta sukii ja taputtelee eläimiä näiden taukojen aikana tai pelkästään seisoo ja katsoo päältä. Joe uskoo, että mies istuisi mielellään auran tukipuulle levähtämään, mutta ei kehtaa tai uskalla, kun valkoinen mies reuhtoo ja repii itseään säälittä.

Mainitut kolme isoa kiveä jäävät tukkimaan haastavina salaojaa, mutta muilta osin he saavat kynnettyä maankamaraan paikoin jalan ja enimmältään toista jalkaa syvän uran. Se ei kulje aivan suorana, ei niin linjassa kuin Kentucky-Joe on kuvitellut ja nähnyt mielessään, vaan oja tekee pitkän, loivan kaaren ja jossa on kohdakkoin pykällyksiä, kun kivenmoukut ovat pakottaneet auran pois linjalta, mutta Joe on silti enimmältään tyytyväinen tulokseen.

Hän on maksanut eläimistä ja ajomiehestä etukäteen Cal Habbardille, joten hänen ei tarvitse lähteä näiden mukaan, vaan jää katsomaan voimattomana ja tylsänä muulien ja miehen jälkeen, kun nämä suorivat taipaleelle kotitarhaa kohti. Joe vapisee kauttaaltaan, ei pelkästään käsistään eikä hän pysty estämään sitä. Hän istuisi mielellään alas siihen paikkaan, mutta maaperässä ei ole sopivaa koroketta eikä hän ole varma, pääsisikö takaisin ylös, jos laskeutuisi kyykkysilleen.

”Tällä puheella tuo muulit tänne pellolle huomenna aamulla”, Joe sanoo ja varmistaa vielä Mustalle.

”Kyllä, mister. Tapahtuu.”

”Sano isännälle niin.”

”Sanon. Kyllä mister.”

Muulit ja muulinajaja askeltavat verkkaan ja rauhallisina pois tielle ja kääntyvät kaupunkiin päin. Pöly pöllähtelee näiden askelten tahdissa. Kentucky-Joe katsoo pystymättä ja jaksamatta liikahtaa paikaltaan. Kerran Musta kääntyy, vilkaisee taakseen ja huomattuaan, että valkoinen mister tuijottaa yhä, kääntää äkkiä huomion takaisin juhtiin. 

>Itä>

Kuulen Tepon selittävän Marina Guzevalle englanniksi, että meillä on sellainen tyyli, että ajamme vuorotellen ja että hän pitää tauon nyt ensimmäisenä ja ottaa nokoset hytin takatilassa. Nikke ajaa.

”Ymmärrätkö, mitä sanoin?”

Se kuulostaa tylyltä, mutta luulen, ettei Teppo tarkoita sitä.

”Kyllä. Nikke ajaa”, Marina vastaa.

”Ja minä nukun sillä aikaa.”

Marina hymyilee. Hän kehottaa Teppoa nukkumaan, jos hän haluaa ja kaipaa sitä ja kysyy herätämmekö hänet, kun pysähdymme pitämään ruokataukoa?

”Vaikka”, Teppo vastaa.

Itse asiassa istumme aluksi kaikki kolme rinnatusten Scanian penkillä siihen asti, kunnes olen ajanut ensin varovasti ulos hallista ja Zooparkista ja olemme selvällä tiellä kohti pohjoista.

”Herätä, jos tulee ongelmia”, Teppo sanoo minulle ennen kuin konttaa penkkien välistä petille. ”Muista, että vältät jarrutuksia.”

”Kyllä.”

”Hyvää yötä”, Teppo sanoo Marina Guzevalle ja joka naurahtaa takaisin: ”Hyvää yötä. Pitääkö meidän olla hiljaa, että saat nukuttua?”

”Ei tarvitse. Mä nukun joka tapauksessa.”

Katselen auton mittareita ja sivupeileistä takaa tulevaa liikennettä. Tiikeri, ajattelen. Siellä se on auton lavalla häkissä, ilmastointi ja valot päällä ja häiriintyy enemmän tai vähemmän tuntiessaan auton liikkuvan.

”Sä ajat tasaisesti”, Marina kehaisee.

”Kiitos”, vastaan.

Tepon ääni kuuluu takaa: ”Nikke on hyvä kuski. Luonnostaan. Hän ajaa paremmin kuin meikäläinen jo nyt.”

”Sun piti nukkua”, muistutan. Sanon sen suomeksi, Tepolle ja käännän sanomani englanniksi Marinalle, jotta en olisi epäkohtelias. Käännän niin hyvin kuin osaan. Olen hiljaa hetken ja kysyn perään, miten tiikeri mahtaa suhtautua tähän kuljetukseen?

”Liena”, Marina sanoo. ”Liena on vasta sukukypäksi tullut narttu. Se oudostelee tätä tilannetta ja se on herännyt vasta nukutuksesta. En osaa sanoa muuta.”

Kysyn minkälaisen tarkastuksen eläinlääkäri teki eläimelle ja Marina selittää, että tämä otti verikokeen ja dna-näytteen, pisti lihakseen vitamiineja ja antibiootteja ja vaihtoi uuden sirun niskanahkaan.

Ajamme ja tarinoimme. Marina Guzeva on enimmältään äänessä. Olemme ajaneet kymmenen minuuttia pohjoista kohti, kun Marina pyytää anteeksi, ottaa kännykän esiin ja soittaa kotiin tai miehelleen tai lapsilleen. Liettuaa tulee. Kuuntelen puhetta, vaikka en ymmärrä sanaakaan, seuraan kojelaudan mittareita, sivupeilejä ja vältän kestopäällysteen monttuja ja vauriokohtia. Yritän ennakoida, jotta kaikki väistöt olisivat mahdollisimman loivia ja huomaamattomia.

”Soitin kotiin”, Marina sanoo lopetettuaan.

”Arvasin.”

”Tietenkin.”

Hän selittää, jos oikein ymmärrän, että mies on ottanut vapaata töistä ja katsoo ja kaitsee lapsia sillä aikaa, kun hän, äiti on reissussa Helsingissä ja Korkeasaaressa.

Pysähdymme Panerezysissä samalla huoltoasemalla, jossa söimme tullessa. Muistan tiikerin, Lienan vasta, kun nousemme kaikki kolme autosta: ”Pitääkö sitä vilkaista?”

”Mieluummin ei”, Marina vastaa. Parempi, että vain hän käy katsomassa sitä yksinään. Hänkään ei avaa nyt lavan ovea, vaan antaa Lienan totuttautua ja rauhoittua.

”Se sai varmaan rauhoittavia ruuan seassa?” arvaan.

”Kyllä, jos se on syönyt. Sitä ei tiedä.”

Kävelemme huoltoaseman ravintolapuolelle. Teppo suuntaa ensimmäisenä edellä vessaan, Marina kääntyy naisten puolelle ja minä jään odottamaan heitä ilmoitustaulun eteen. Mainoksia niin kuin Suomessakin.

Marina palaa ensimmäisenä.

”Mennäänkö?” hän kysyy. ”Missä hän on?”

”Teppo.”

”Niin, Teppo?”

”Vessassa. Me voimme tilata jo.”

Päästän Marinan kulkemaan edellä. Hän kääntyy sanomaan, että meidän pitää ostaa juotavaa autoon ja suklaapatukoita tai jotain vastaavaa. Näin ainakin käsitän.

”Vaikka”, vastaan.

Otamme molemmat burgeriaterian. Saamme annokset eikä Teppoa näy vieläkään. Sanoisin, että hän on näemmä juuttunut, mutta kielitaito ei yllä sellaiseen hienovaraisuuteen. Odotan, että Marina kysyy kohta jotain ja kysyyhän hän, mutta minusta, ei Teposta. Minkä ikäinen olen?

”Seitsemäntoista”, vastaan.

”Sulla on varmaan erityislupa?” Marina jatkaa. ”Suomessa on ajokortin ikärajana kahdeksantoista vuotta?”

”On”, nyökin.

Olemme syöneet puolet annoksestamme, kun Teppo raahautuu kalpeana tiskin eteen ja tilaa itselleen annoksen. Kun hän tulee pöytään, kysyn suomeksi, mikä on tilanne, hälyttävä vai vakaa?

”Vakaa”, Teppo vastaa.

”Eli hälyttävä”, väitän. ”Kuinka hälyttävä?” 

>>>jatkuu>>>