Terveisiä Taavetista

  

Ukkospuuska antoi eilen hetken aikaa vettä Taavetissa. Tien asvaltti kastui. Lämpötila putosi kerrasta kymmenisen astetta, ilma raikastui ja puhdistui pitkän hellejakson enimmästä pölystä. Keltaiseksi kuivuneen nurmikon sävy muuttui rusehtavammaksi. Tänään aamuviideltä talon lämpömittari näytti yhdeksää astetta. Olemme lähdössä metsäretkelle uteliaina siitä, mitä toiveita on marjasadosta, onko sitä tulossa ollenkaan vai kuivuivatko mustikat tyystin? Vastaus kaksi tuntia myöhemmin: Marjat ovat kooltaan noin puolet tavanomaisesta ja ne ovat sitkeästi ja tiukasti kiinni varressa. Valikoimme paikan, jossa oli myös suota, noukin hilloja pannukakun päälle ja kokeilin aina välillä riipiä mustikoita, jotka olivat suolla isompia kuin metsäkankaalla, mutta yhtä lujasti varsissa.

Terveisiä Taavetista

  

Luin Don DeLillon Mao II kirjan. Se oli neljäskymmeneskolmas tänä vuonna lukemani kirja. En pidä kirjan nimestä, mutta minulla ei ole mielessä muuta, vaihtoehtoista nimeä. Ei sitä kyllä minulta kysytäkään, hullu kuvitelma. Kirja ja teksti oli mainio. En ollut lukenut sitä ennen, mutta teksti oli Lilloa parhaimmillaan. Samoin tarina, juoni ja kokonaisuus, kaikki nivoutui hienosti yhteen eikä siinä ollut millään kohtaa mitään väkinäistä eikä väännettyä. Se vain tapahtui. Aikoinaan Helena osti minulle lahjaksi Don DeLillon romaanin Cosmopolis. Ensimmäisellä lukukerralla en pitänyt siitä. En ymmärtänyt. Meni yli. Toisella kerralla sain kiinni langan päästä. Luulen, että olen lukenut sen kolme kertaa. Siitä on elokuva ja olen nähnyt sen ehkä kahdesti. Cosmopolis kuvaa hyvin aikaansa ja niin tekee myös Mao II ja niin tekevät kaikki Lillon teokset. Luulen, että minulta on lukematta vain yksi Don DeLillon suomennettu teos, Omegapiste. Se on tähtäimessä.

Kun kuu kääntää kasvot(44)

 >>>jatkuu>>>  

Kysyn uimahallin osalta mitä muuta odotin? Kuvittelinko jotain tiettyä? Mietin pitäisikö kiertää rakennuksen kulman ympäri ulko-ovelle? Ehkä olisin päässyt sisään? Ehkä siellä oli lievennetty sääntöjä tässä poikkeustilanteessa ja jopa meikäläinen pääsisi uimaan ja kauhomaan muutaman kerran viidenkymmenen metrin uima-altaan päästä päähän? Kuinka pitkän matkan jaksaisin uida nykykunnossani? Voisin ainakin istua löylyttelemässä, unohtaa ajan kulun ja pistäytyä altaassa uimassa sen kerran päästä päähän tai kerran edestakaisin ja palata löylyn lämpöön.

Vaihtoehto ei tuntunut huonolta. Kävelin kuitenkin ohi. Käveleminen on myös kivaa, melkein kivointa kaikesta. Siskoveikko Suomesta ja minusta olisi voinut tulla sopuisat lenkkikaverit, kävelijäystävät, jos Siskoveikko olisi saanut elää.

Avaan tietokoneen, sovitan luurit päähäni, jätän toisen korvan vapaaksi ja aukaisen television. Kaukosäädin toimii yhä. Asunnossa on sähköt. Televisiokuva ilmestyy esiin. Tuttu ruutukasvo, nainen haastattelee studiossa suorassa lähetyksessä uutistoimituksen väkeä ja paikalla läsnä olevaa muuta henkilökuntaa. Pääsen aika pian käsitykseen mistä on puhe: Kaikki haastateltavat kertovat, että he aikovat ehdottomasti pysyä paikoillaan tv-studiolla ja jatkaa tätä lähetystä viimeiseen asti. He ovat majoittuneet yleisradion tiloihin ja yöpyvät siellä niin, että riittävä tiimi on päivystämässä ja lähetys on koko ajan suorana käynnissä.

Tietenkään siellä ei ole koko porukkaa, huomaan ja ymmärrän mutta päivystävä tv-väki ei moiti ketään tästä syystä.

”Meillä on studiossa paikalla riittävän kokoinen tiimi, jotta voimme pitää tämän lähetyksen ja kanavan auki jatkuvasti, yötä myöten ja seuraavaan päivään, kaikki tämä niin kauan kuin se on käytännössä mahdollista.”

Tv-toimittaja hymyilee. Hän puhuu kameralle, katsoo välillä lunttilappua kädessään, tarkistaa siitä onko sanonut kaiken mitä piti ja minun on pakko ihailla häntä. Sen sijaan, että itkisi, parkuisi silmät päästään ja repisi hiuksiaan, nuori naisihminen, toki minua paljon vanhempi, käyttäytyy sillä lailla kuin kyseessä olisi mikä hyvänsä tavallinen suuri kansalaistapahtuma, Itsenäisyyspäivän vietto, Uudenvuoden karnevaali tai Vappuhaastattelu.

Haluan nähdä edes kerran, kun joku itkee silmät päästään. Uteliaisuudesta. Jotta tietäisin minkälaista se on? Viimeinen oppitunti aiheesta.

Toimittajanainen puhuu kuitenkin asiaa eikä pelkkiä korulauseita: ”Me toimittajat, jotka olemme siinä asemassa, että jos olisimme kotona, olisimme yhtä yksin kuin moni muu teistä, parhaillaan television ääressä istuvista katsojista, me pidämme parempana tätä vaihtoehtoa. Tarkoitus on pitää kanava avoinna ja puhe vapaana. Olemme järjestäneet mahdollisuuden televisionkatsojien soittaa meille päin ja puhua tai kysellä tässä suorassa lähetyksessä olevilta asiantuntijoilta tietoja meitä lähestyvästä asteroidista. Niin, kysyä saa mitä hyvänsä, mutta tietenkään kukaan ei voi taata miten hyvin meille pääsee läpi.”

Tv-toimittaja katsoo sivulleen, ehkä joku kommentoi sieltä, katsoo sen jälkeen taas takaisin kameraan ja hymyilee sille: ”Meillä ei ole vielä nimeä tälle lähetykselle. Me paikalla olijat emme saa tästä palkkaa.”

Hän hymyilee, keskeyttää, jatkaa. Hän on vähällä nauraa. Hän pysyy asiallisena, mutta huomaa hyvin, että hysteria kutittelee häntä sisältäpäin: ”Meidän paras palkkamme on palvella asiakkaitamme televisionkatsojia. Meistä on ilahduttavaa tehdä oma panoksemme, olla mukana pitämässä viitteellisesti jokaista lähimmäistämme kädestä. Yhdessä me kestämme. Meistä on tullut iso yhteisö. Meillä ei ole enää rajoja.”

Vaihdan kanavaa: Jumalanpalvelus. En tarkista miltä kanavalta se tulee, vaan avaan seuraavan kanavan, jossa on asiaohjelma samaan tapaan kuin Suomen yleisradiossa. Palaan takaisin ylen kanavalle. Siellä on alkanut juontajan juonnon jälkeen keskustelu, joka koskettelee ajanlaskua. Ruudussa on näkyvissä pienenä kello, numeroina, jossa on tunteja, minuutteja ja sekunteja ja jotka ovat laskennassa pienenemässä. Tuttu ilmiö. Tätä näemme ja olemme nähneet esimerkiksi jalkapallo-otteluiden tv-lähetysten ennakoissa. Liveaika, josta näkee kuinka paljon aikaa on ennen kuin tuomari viheltää pelin alkaneeksi.

Kellonaika on hetken isompana ja yksinomaan näkyvissä ruudulla, mutta vaihtuu nyt kasvolähikuviin paneelilaisista. Jään kuulolle. En muista numeroita, jotka näin äsken televisioruudulla. En pysty edes palauttamaan niitä mieleen. Outo juttu. Mielen pohjalla on jokin viite, että tuntien kohdalla taisi olla isompi luku. Oli varmaan, koska esimerkiksi yksi vuorokausi on tunteina ilmoitettuna kaksikymmentäneljä ja kaksi vuorokautta vastaavasti neljäkymmentäkahdeksan.

Nelonen siinä oli ainakin vai oliko se viitonen? Viitosella alkava.

”Kun päivitämme tietokoneen, kone ilmoittaa yleensä prosentteina kuinka paljon aikaa kuluu vielä ennen kuin päivitys tai sen tietty osa on suoritettu loppuun.”

Vastaus johonkin? kysyn mielessäni. Yleensä -sanan käyttö on sitä typerää tiedejargonia, jota oppineet älyköt harrastavat. He suojelevat selustaansa.

”Tietokoneen näytöltä näkee janan, joka on liikkeessä, täyttymässä ja prosentit juoksevat. Ne eivät muutu lineaarisesti, vaan tarkkailujaksoissa.”

Suljen silmäni ja avaan ne uudestaan.

”Aivan”, sama numerologi jatkaa. ”Käytännössä prosenttilukema saattaa olla vaikka seitsemänkymmentä, kun tietokone ilmoittaa yhtäkkiä, että tehtävä on suoritettu ja seuraava osio käynnistyy viiden sekunnin päästä. Siinä on samalla valintamahdollisuus, jossa voi käynnistää tulossa olevan osion saman tien. Tämä tarkoittaa, että tietokoneen aikakäsitys poikkeaa ihmisen aikakäsityksestä.”

Joku toinen henkilö jatkaa. Ihminen, jota en ole nähnyt koskaan ennen: ”Jos seuraamme hetken tarkemmin lähtölaskennan ajanlaskua. Sillä on sellainen nimitys kuin lähtölaskenta. Jos katsojat ja paneelin osanottajat kiinnittävät huomionsa sekunteihin ja minuutteihin, näkyy, että tietokone ei vähennä sekunteja yksi kerrallaan, vaan päivityksen virkistystaajuudesta ja kohteen liikenopeuden kasvamisesta ja muista vastaavista syistä johtuen välillä lukemat harppaavat yhden tai kahden tai useamman sekunnin ohi.”

Kuvaruudussa on nyt katsottavana isona etualalla virtuaalinen, digitaalinen kello, jossa on tuntien kohdalla 46, minuutteina 10 ja sekunteina 05, sitten se on sekuntien osalta 04, sitten se on 59 ja totesin, että kellonaika on kokonaisuudessaan muotoa 46 09 58, sitten sekuntinäyttö muuttuu 56, 55, 52.

Painoin toiselle kanavalle. Virrenveisuu täytti hurskaana, mutta samalla jotenkin pahaenteisenä kotoisan olohuoneeni.

”Kuuletko Siskoveikko?” kysyin. ”Jos olet olemassa, tulisitko luokseni. Juuri nyt en kysyisi mitään. Minulle riittäisi mainiosti, että tulisit istumaan sohvalle viereeni ja kuuntelisimme yhdessä paremman puutteessa virsiä.”

Jatkoin monologiani, vaikka Siskoveikko ei aineellistunut minulle: ”Huomaan, että puhun ääneen. Sen jälkeen huomaan, että niin minun pitääkin. Unohdin hetkeksi, että olen virkaatekevä urheiluselostaja, joka on paikalla tässä turnauksessa välittämässä tuoreet tunnelmat itse stadionilta. Anteeksiantamatonta pysähtyä tuijottamaan sanattomana telkkuruutua.”

Suljin television. Kannoin Siskoveikko Suomen perintöläppärin keittiöön. Ymmärsin ja uskoin, että on hyvä ja hienoa, että televisiossa on vaihtoehtona suora, jatkuva lähetys aiheesta Miten maailmanloppu tuli pallollemme, mutta minun ei ole pakko eikä edes tarkoituksellista seurata sitä ohjelmaa. On muuta, kiireellisempää puuhaa. Aikaa sille on siis alle kaksi vuorokautta epäluotettavan tietokoneen ajanlaskennan mukaan. Aika kaareutuu siis viimein. Albert Einsteinin vuosisata sitten järkeilemä aika-avaruus taipuu, kaareutuu ja muuttuu epälineaariksi. Se ei ole enää tavallisten ihmisaivojen ymmärrettävissä. Onko kenenkään ihmisen? 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 

 

Eilen iltapäivällä parvekkeella havaitsin haukan. Niitä näkyy Taavetin yllä silloin tällöin. Tämä yksilö oli keskimääräistä isompi, tumma alaviistosta. Voisiko olla ruskosuohaukka? Pääskyset vaikuttivat sen rinnalla pieniltä sirpeiltä. Haukka löysi nousevan ilmavirtauksen, teki siinä muutaman kierroksen, vaihtoi paikkaa, löysi toisen nousevan virtauksen idempänä ja ajautui katonlappeen taakse. Taivaalle kerääntyi korkeita pilvimuodostelmia ja ukkonen kumisi jossain kaukana. Katsoin pilvien liikkeitä ja huomasin saman haukan. Se pysytteli paikallaan korkeuksissa, lähti katsoessani viistoon pudotukseen, syöksyyn ja katosi näkyvistä talon taakse. Tavoittiko se jotain myyrää entisen pellon, nykyisen niityn pientareelta tai Rusalan pihamaalta. Tänä aamuna lämpömittari näytti viideltä kahtakymmentä astetta. Kuuden maissa olimme polkemassa pyörillä rannalle. Vallitiellä lensi vieressä seuraava haukka. Vilkaisin ensin, että se on harakka, mutta totesin sitten, että ehkä se oli kanahaukka, puikkelehti männynrunkojen väliin.

Terveisiä Taavetista

 

Kuivaa on. Maa rutisee. Sadettajat pyörivät ja kastelevat urheilukentän nurmikkoa. Pihan pihlajien lehdet ovat ruskeita käppyröitä, sireenien lehdet vielä vihreitä, mutta nuukahtaneita. Koivuissa on keltaisia lehtiä, yksittäinen vaahtera on kuivunut ja muiden vaahteroiden lehdet taudin täplittämiä. Nurmesta ei voi puhua, vaan se on ennemmin kenttä, jyrätty, kitulias, keltainen savannimaisema. Ilmatieteen laitos lupailee lämpötilan kipuavan tänään korkeimmillaan kolmeenkymmeneenneljään. Helle-ennätykset vaarassa. Milloin ovat vuorossa sateet? Joko ensi viikolla? Ei haittaisi.

 

Kun kuu kääntää kasvot(43)

>>>jatkuu>>>   

Ensin näytteeksi omaa urheiluselostustani: ”Rakettien moottorit syttyvät. Voimakkaat pakopurkausliekit - millä nimellä niitä kutsuisi - ne piiskaavat maaperää. Savua, vesihöyryä, joka pyörteilee liekkien valkeudessa. Piikkilanka-aidan, joka on tarkemmin katsoen panssariaitaa, oletan ja joka on arviolta kolme metriä korkea, sen takana vartijapukuinen mies kaatuu tantereella, nousee ylös, kaappaa aseen, kiväärin käteensä ja juoksee viistosti aitaa kohti. Ehkä aidassa on sivussa ja poissa videon näkökentästä jokin portti, josta pääsee ulos aidatulta alueelta. Videoija kääntää kameraa sivuun rakettien liekeistä ja siellä erottuu maassa pitkänään, asvaltilla ruumis. Se on ammuttu siihen tai kuollut muuten, kuollut vaikka kuumuuteen.”

Katsoin saman uudestaan videolta, mutta laitoin äänen takaisin päälle. Selostus oli englanniksi, studioselostus. Asiasisältö oli kutakuinkin sama, jonka kerroin ja selostin omasta päästäni. Hyvä suoritus Jenni Susa Aito. Me olemme kaikki ylpeitä sinusta.

Video päättyy niin, että raketti nousee liekkien keskellä hitaasti ja raskaasti maan kamaralta.

”What’s their destination?” studion selostaja ihmetteli. Mikä on näiden lennolle lähteneiden määränpää? Onko heillä vettä ja ruokaa ja kuinka pitkäksi aikaa? He kuolevat omaan avaruusalukseensa. Studion keskustelijat olivat yksimielisiä tästä. Mitään muuta mahdollisuutta ja tulevaisuudenkuvaa ei ollut. Keskustelijoilla ei ollut tietenkään tiedossa eikä selvillä keitä nämä avaruuslentäjät ovat? He voivat olla esimerkiksi Nasan omaa väkeä ja liikkeellä joko Nasan lähettäminä tai he voivat olla kaapanneet aluksen? Molemmissa tapauksissa raketin lentoon lähdössä on täytynyt olla mukana iso henkilökunta. Lennonjohto on lähettämässä raketin tarkkaamossa. Väki istuu siellä tietokoneiden ääressä ja ohjaa ja seuraa raketin laukaisua. Lisänä on kenttähenkilökuntaa ja vartijoita varmistamassa, ettei lähetysalueella ole asiattomia.

”Grazy”, joku studion paneelilaisista sanoo. Joku kommentoi, että ehkä tämä raketti on järjestyksessä toinen Marsiin lähetettävistä retkikunnista.

Uutta tietoa, älyän. Kuulen siitä ensimmäisen kerran. Seuraan tarkkaavaisemmin.

Studiotiimi keskustelee maasta Mars -planeetalle parhaillaan matkalla olevasta oikeasta lennosta. En ymmärtänyt väärin. Puhe on laatuaan ensimmäisestä pioneerilennosta. Mars ykkönen ja Mars kakkonen. He alkavat käyttää näitä tunnuksia, vaikka toiset keskustelijat eivät olisi korottamassa tätä vastikään maan kamaralta lähtenyttä - pakomatkalle lähtenyttä - rakettia miksikään Mars -menijäksi. Verrattuna siihen retkikuntaan, joka on parhaillaan puolivälissä avaruusvaellustaan, yhtä kaukana sekä Maasta että Marsista, siihen nähden ei voi puhua eikä olettaa, että tämä vasta ilmaan noussut olisi yhtä hyvin varusteltu lento ja hanke. Mars ykkönen on vakava projekti. Se on koottu pitkällisten pohdintojen ja laskelmien pohjalta maan kiertoradalla. Se on lennätetty sinne osina, koottu, miehitetty, sinne on varattu vettä ja ruokatarpeita vuosiksi nykyiselle miehistölle ja siellä on lisäksi normaali veden suljettu kiertojärjestelmä ja viljelylaboratorio, jossa miehistö on kasvattamassa ilmaperunoita, levää, sieniä ja bakteereita.

Kielitaitoni ei riittänyt kaikkien kommenttien ymmärtämiseen, mutta jossain vaiheessa kokeilin suomalaisia kanavia ja sieltä löytyi toiset naamat, jotka olivat kokoontuneet samantyyppiseen ja -aiheiseen vastaavaan paneeliin, jossa he puivat keskenään samaa, aktuellia kysymystä. Nyt minulle selvisi myös, että tästä kuukausia tai viikkoja sitten Marsiin lähteneestä retkikunnasta ei ollut tiedotettu laajemmin yleisölle. Tieto oli tarkoituksella pidetty ja se oli myös pysynyt pienen piirin keskuudessa. Tietoa oli annettu, mutta se oli tarkoituksellisesti virheellistä. Se oli totta, mutta vanhentunutta. Uutislähetyksissä ympäri maailman uutisoitiin Mars -matkaajan vaativasta rakennustyöstä maan kiertoradalla ja siinä oli kuvamateriaalia mukana, mutta kuva oli vanhaa perua.

Mars ykkönen oli lähtenyt matkaan kauan sitten, varkain, salassa ja hiljaisuuden vallitessa.

Paneeli keskeytyi uutiskatsauksen ajaksi. Siellä oli käytössä sama amatöörikuvaajan video raketin laukaisusta: ”Tänään aamupäivällä kello kuusi kolmekymmentä paikallista aikaa Houstonin avaruusasemalla, sen neljännellä lähetysalustalla, lennonjohto raportoi suoritetusta onnistuneesta avaruusraketin laukaisusta ilmakehän ulkopuoliseen avaruuteen. Pahoittelemme kuvamateriaalin laatua. Sen on toimittanut yleisradiopalvelun käyttöön epävirallinen taho.”

Ajattelin, että tämän on joku kirjoittanut kovalla kiireellä näyttöpäätteelle, oletettavasti uutistenlukija itse ja siinä ohessa on otettu yhteyttä avainhenkilöille eri puolille, nettiin ja netin kautta ja haettu taustoituksia.

”Yhdysvaltain avaruusjärjestö Nasa on ilmoittanut hetki sitten, että raketti on viemässä täydennystä Mars -planeettaa kohti menevälle avaruusretkikunnalle. Tämän retkikunnan olemassaolo on ollut salainen ja pidetty sellaisena turvallisuussyistä tähän asti, mutta koska Marsiin suuntautuva lento on päässyt syvälle aurinkokunnan avoimeen avaruudenosaan, salassapito ei ole enää välttämätöntä. Mikään Maasta käsin kohdistuva uhka ei vaaranna enää retkikunnan tehtävää.”

Uutistenlukija jatkoi alustusta spekuloinneilla, jotka olivat suomalaisten avaruudentutkijoiden haastatteluja. Ne olivat käytännössä puhelinhaastatteluja. Tutkijat olivat sitä mieltä, että nykytilanteessa, kun asteroidi oli törmäyskurssilla Maa -planeetan kanssa, Nasan viranomaiset eivät nähneet ilmeisesti mitään syytä pimittää eikä salata kauemmin näitä avaruuslentotiedotteita. Niillä oli helpompi selittää tämänpäiväinen uusi rakettilaukaisu. Paikalliset asiantuntijat kiinnittivät huomiota siihen, että toistaiseksi avaruushallinto ei ole paljastanut kuitenkaan ketkä muodostivat tänään laukaistun raketin miehistön. Lisäksi Nasa ei ole ilmoittanut Marsiin matkalla olevan isomman avaruusaluksen yksityiskohtaisia tietoja, sen kokoa, nopeutta eikä miehistön määrää ja nimiä. Miehistön jäseniltä ja heidän omaisiltaan on otettu valaehtoinen vakuutus vaitiolosta koskien kaikkia Marsiin matkaavan aluksen tietoja ja miehistön henkilötietoja ja joka vakuutus on voimassa aina ja kaikkialla. Kaikki miehistön jäsenet ovat allekirjoittaneet Nasan mukaan henkilökohtaisen sitoumuksen, että he ja heidän omaisensa ja sukulaisensa eivät esitä mitään vaatimuksia Nasalle eikä Yhdysvaltojen valtiolle, vaikka avaruusmatka päättyisi aluksen tuhoon tai se ei pääsisi palaamaan takaisin maapallolle.

”Ei kyllä pääse”, sanoin ääneen itsekseni. Alan näemmä keskustella ja puhua höpöhöpöjä uutistoimittajien ja panelistien kanssa, vaikka en ole yhteydessä heihin.

Itsemurhalento, ajattelin. Kamikazelento japanilaisten itsemurhapommittajien hengessä, toki sillä erolla, että nämä marsmenijät eivät olleet matkalla pommittamaan mitään.

Uutiskatsaus päättyy. Kuva palaa panelisteihin. Ei palaa. Ojennan viisisormisen oikean käteni, tartun riittävän tiukalla otteella toimivaan kaukosäätimeen, jonka pattereissa on riittävästi käyttötehoa ja lähetän käskynä säteen television lukijalaitteeseen ja seurauksena käytännössä välittömästi kuva pimenee, musta ruutu jää tuijottamaan minuun.

Sen jälkeen kirjoitan nämä viimeiset stilisoinnit ja suljen myös tietokoneen. Sanon kuulijoille ja lukijoille näkemiin, en vielä hyvästi. Käyn jaloittelemassa. Tunnen tarvetta saada pientä liikuntaa.

Kartalla taas.

Kuljin uimahallin ohi. Siellä oli täysi valaistus ja siellä näkyi ihmisiä. Päättelen siitä, että ihminen on sellainen olio ja rakennettu niin, että se jatkaa toimintaansa viimeiseen asti. Ihminen on avaimella vedettä leikkisätkynukke, joka siirtelee jalkojaan konemaisesti niin kauan kuin sen täyteen vetoon vedetty vieteri kestää avautua, purkautua, vieterissä riittää pontta ja potkua. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

  

WSOY:llä oli takavuosina muun muassa sarja – legenda jo eläessään. Ymmärtääkseni kustantaja pyysi Pentti Saarikoskea kirjoittamaan oman, vapaamuotoisen puheenvuoronsa runoilijakollegastaan Eino Leinosta. Saarikoskea nimitettiin Leinon inkarnaatioksi. Katsoin äsken googlesta, että Leino eli 48 -vuotiaaksi ja Saarikoski oli kuolleessaan 46. Eli hyvin samanlaisia myös tältä osin. Saarikosken Eino Leino on ollut hyllyssämme vuodesta 88. Luin sen taas kerran, runoilijan runoa runoilijasta. Neljäskymmenestoinen kirja tänä vuonna. Miellyttävää, mukavaa runoääntä, mutta ehkä myös väsynyttä. Luulen, että elämä, juominen, kirjoittaminen, kääntäminen, pelleily väsytti. Hämähäkki löytyi, kun laitoin läppärin laturinjohdon pistorasiaan. Häkki päivysti seinällä, rasian vieressä.