Kaunis kesäpäivä

lauantai 17. heinäkuuta 2021

Kun kuu kääntää kasvot(44)

 >>>jatkuu>>>  










Kysyn uimahallin osalta mitä muuta odotin? Kuvittelinko jotain tiettyä? Mietin pitäisikö kiertää rakennuksen kulman ympäri ulko-ovelle? Ehkä olisin päässyt sisään? Ehkä siellä oli lievennetty sääntöjä tässä poikkeustilanteessa ja jopa meikäläinen pääsisi uimaan ja kauhomaan muutaman kerran viidenkymmenen metrin uima-altaan päästä päähän? Kuinka pitkän matkan jaksaisin uida nykykunnossani? Voisin ainakin istua löylyttelemässä, unohtaa ajan kulun ja pistäytyä altaassa uimassa sen kerran päästä päähän tai kerran edestakaisin ja palata löylyn lämpöön.

Vaihtoehto ei tuntunut huonolta. Kävelin kuitenkin ohi. Käveleminen on myös kivaa, melkein kivointa kaikesta. Siskoveikko Suomesta ja minusta olisi voinut tulla sopuisat lenkkikaverit, kävelijäystävät, jos Siskoveikko olisi saanut elää.

Avaan tietokoneen, sovitan luurit päähäni, jätän toisen korvan vapaaksi ja aukaisen television. Kaukosäädin toimii yhä. Asunnossa on sähköt. Televisiokuva ilmestyy esiin. Tuttu ruutukasvo, nainen haastattelee studiossa suorassa lähetyksessä uutistoimituksen väkeä ja paikalla läsnä olevaa muuta henkilökuntaa. Pääsen aika pian käsitykseen mistä on puhe: Kaikki haastateltavat kertovat, että he aikovat ehdottomasti pysyä paikoillaan tv-studiolla ja jatkaa tätä lähetystä viimeiseen asti. He ovat majoittuneet yleisradion tiloihin ja yöpyvät siellä niin, että riittävä tiimi on päivystämässä ja lähetys on koko ajan suorana käynnissä.

Tietenkään siellä ei ole koko porukkaa, huomaan ja ymmärrän mutta päivystävä tv-väki ei moiti ketään tästä syystä.

Meillä on studiossa paikalla riittävän kokoinen tiimi, jotta voimme pitää tämän lähetyksen ja kanavan auki jatkuvasti, yötä myöten ja seuraavaan päivään, kaikki tämä niin kauan kuin se on käytännössä mahdollista.”

Tv-toimittaja hymyilee. Hän puhuu kameralle, katsoo välillä lunttilappua kädessään, tarkistaa siitä onko sanonut kaiken mitä piti ja minun on pakko ihailla häntä. Sen sijaan, että itkisi, parkuisi silmät päästään ja repisi hiuksiaan, nuori naisihminen, toki minua paljon vanhempi, käyttäytyy sillä lailla kuin kyseessä olisi mikä hyvänsä tavallinen suuri kansalaistapahtuma, Itsenäisyyspäivän vietto, Uudenvuoden karnevaali tai Vappuhaastattelu.

Haluan nähdä edes kerran, kun joku itkee silmät päästään. Uteliaisuudesta. Jotta tietäisin minkälaista se on? Viimeinen oppitunti aiheesta.

Toimittajanainen puhuu kuitenkin asiaa eikä pelkkiä korulauseita: ”Me toimittajat, jotka olemme siinä asemassa, että jos olisimme kotona, olisimme yhtä yksin kuin moni muu teistä, parhaillaan television ääressä istuvista katsojista, me pidämme parempana tätä vaihtoehtoa. Tarkoitus on pitää kanava avoinna ja puhe vapaana. Olemme järjestäneet mahdollisuuden televisionkatsojien soittaa meille päin ja puhua tai kysellä tässä suorassa lähetyksessä olevilta asiantuntijoilta tietoja meitä lähestyvästä asteroidista. Niin, kysyä saa mitä hyvänsä, mutta tietenkään kukaan ei voi taata miten hyvin meille pääsee läpi.”

Tv-toimittaja katsoo sivulleen, ehkä joku kommentoi sieltä, katsoo sen jälkeen taas takaisin kameraan ja hymyilee sille: ”Meillä ei ole vielä nimeä tälle lähetykselle. Me paikalla olijat emme saa tästä palkkaa.”

Hän hymyilee, keskeyttää, jatkaa. Hän on vähällä nauraa. Hän pysyy asiallisena, mutta huomaa hyvin, että hysteria kutittelee häntä sisältäpäin: ”Meidän paras palkkamme on palvella asiakkaitamme televisionkatsojia. Meistä on ilahduttavaa tehdä oma panoksemme, olla mukana pitämässä viitteellisesti jokaista lähimmäistämme kädestä. Yhdessä me kestämme. Meistä on tullut iso yhteisö. Meillä ei ole enää rajoja.”

Vaihdan kanavaa: Jumalanpalvelus. En tarkista miltä kanavalta se tulee, vaan avaan seuraavan kanavan, jossa on asiaohjelma samaan tapaan kuin Suomen yleisradiossa. Palaan takaisin ylen kanavalle. Siellä on alkanut juontajan juonnon jälkeen keskustelu, joka koskettelee ajanlaskua. Ruudussa on näkyvissä pienenä kello, numeroina, jossa on tunteja, minuutteja ja sekunteja ja jotka ovat laskennassa pienenemässä. Tuttu ilmiö. Tätä näemme ja olemme nähneet esimerkiksi jalkapallo-otteluiden tv-lähetysten ennakoissa. Liveaika, josta näkee kuinka paljon aikaa on ennen kuin tuomari viheltää pelin alkaneeksi.

Kellonaika on hetken isompana ja yksinomaan näkyvissä ruudulla, mutta vaihtuu nyt kasvolähikuviin paneelilaisista. Jään kuulolle. En muista numeroita, jotka näin äsken televisioruudulla. En pysty edes palauttamaan niitä mieleen. Outo juttu. Mielen pohjalla on jokin viite, että tuntien kohdalla taisi olla isompi luku. Oli varmaan, koska esimerkiksi yksi vuorokausi on tunteina ilmoitettuna kaksikymmentäneljä ja kaksi vuorokautta vastaavasti neljäkymmentäkahdeksan.

Nelonen siinä oli ainakin vai oliko se viitonen? Viitosella alkava.

Kun päivitämme tietokoneen, kone ilmoittaa yleensä prosentteina kuinka paljon aikaa kuluu vielä ennen kuin päivitys tai sen tietty osa on suoritettu loppuun.”

Vastaus johonkin? kysyn mielessäni. Yleensä -sanan käyttö on sitä typerää tiedejargonia, jota oppineet älyköt harrastavat. He suojelevat selustaansa.

Tietokoneen näytöltä näkee janan, joka on liikkeessä, täyttymässä ja prosentit juoksevat. Ne eivät muutu lineaarisesti, vaan tarkkailujaksoissa.”

Suljen silmäni ja avaan ne uudestaan.

Aivan”, sama numerologi jatkaa. ”Käytännössä prosenttilukema saattaa olla vaikka seitsemänkymmentä, kun tietokone ilmoittaa yhtäkkiä, että tehtävä on suoritettu ja seuraava osio käynnistyy viiden sekunnin päästä. Siinä on samalla valintamahdollisuus, jossa voi käynnistää tulossa olevan osion saman tien. Tämä tarkoittaa, että tietokoneen aikakäsitys poikkeaa ihmisen aikakäsityksestä.”

Joku toinen henkilö jatkaa. Ihminen, jota en ole nähnyt koskaan ennen: ”Jos seuraamme hetken tarkemmin lähtölaskennan ajanlaskua. Sillä on sellainen nimitys kuin lähtölaskenta. Jos katsojat ja paneelin osanottajat kiinnittävät huomionsa sekunteihin ja minuutteihin, näkyy, että tietokone ei vähennä sekunteja yksi kerrallaan, vaan päivityksen virkistystaajuudesta ja kohteen liikenopeuden kasvamisesta ja muista vastaavista syistä johtuen välillä lukemat harppaavat yhden tai kahden tai useamman sekunnin ohi.”

Kuvaruudussa on nyt katsottavana isona etualalla virtuaalinen, digitaalinen kello, jossa on tuntien kohdalla 46, minuutteina 10 ja sekunteina 05, sitten se on sekuntien osalta 04, sitten se on 59 ja totesin, että kellonaika on kokonaisuudessaan muotoa 46 09 58, sitten sekuntinäyttö muuttuu 56, 55, 52.

Painoin toiselle kanavalle. Virrenveisuu täytti hurskaana, mutta samalla jotenkin pahaenteisenä kotoisan olohuoneeni.

Kuuletko Siskoveikko?” kysyin. ”Jos olet olemassa, tulisitko luokseni. Juuri nyt en kysyisi mitään. Minulle riittäisi mainiosti, että tulisit istumaan sohvalle viereeni ja kuuntelisimme yhdessä paremman puutteessa virsiä.”

Jatkoin monologiani, vaikka Siskoveikko ei aineellistunut minulle: ”Huomaan, että puhun ääneen. Sen jälkeen huomaan, että niin minun pitääkin. Unohdin hetkeksi, että olen virkaatekevä urheiluselostaja, joka on paikalla tässä turnauksessa välittämässä tuoreet tunnelmat itse stadionilta. Anteeksiantamatonta pysähtyä tuijottamaan sanattomana telkkuruutua.”

Suljin television. Kannoin Siskoveikko Suomen perintöläppärin keittiöön. Ymmärsin ja uskoin, että on hyvä ja hienoa, että televisiossa on vaihtoehtona suora, jatkuva lähetys aiheesta Miten maailmanloppu tuli pallollemme, mutta minun ei ole pakko eikä edes tarkoituksellista seurata sitä ohjelmaa. On muuta, kiireellisempää puuhaa. Aikaa sille on siis alle kaksi vuorokautta epäluotettavan tietokoneen ajanlaskennan mukaan. Aika kaareutuu siis viimein. Albert Einsteinin vuosisata sitten järkeilemä aika-avaruus taipuu, kaareutuu ja muuttuu epälineaariksi. Se ei ole enää tavallisten ihmisaivojen ymmärrettävissä. Onko kenenkään ihmisen? 

>>>jatkuu>>>



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti