Tilkankadulla

    

Sataa rankasti täällä etelärannikolla. Viisi millimetriä neljän ja viiden välillä aamuyöllä. Eilen satoi myös aamu- ja keskipäivällä, mutta iltapäivällä aurinko tuli esiin. Kiersimme lenkin rantapuistossa ja istuimme jonkin aikaa penkillä nurmikentän laidalla. Varpusia ja viherpeippoja laskeutui jalavista nurmelle. Varikset lensivät yli, neljä valkoposkihanhea, naakkoja ja sepelkyyhkypari oli ruohikossa ison raidan tai pajun luona. Helena teki eilen piirroksia ja virkkasi patalappuja. Minä luin ja työstin Kiipelissä -tekstin läpi. Muutamia lyöntivirheitä ja kohtia, joita parantelin. Luimme ääneen Donna Tarttin Tikliä. Olemme siinä sivulla satayksitoista. Helena otti lukuun Lisa Jewellin kirjan Joka askel jonka otat. Minä luen William Gaddisin romaania The Recognitions. Eilen iltaviimeiseksi katsoimme ensimmäisen puoliajan Espanjan liigan ottelusta Celta Vigo vastaan Atleti, joka näkyi päättyneen nolla yksi.

Tilkankadulla

    

Toissapäivänä, tiistaina aloimme lukemaan ääneen Donna Tarttin Tikliä. Olemme molemmat lukeneet sen ennen. Keräsin yhteen kuvaan vasta tulleen Sienilehden, Tarttin Tiklin, William Gaddisin romaanin The Recognitions ja Munkkiniemen kirjaston kierrätyshyllystä löytyneen pokkarin, Erkki Toivasen Iltakävelyllä. Enempää ei mahtunut yhteen kuvaan. Helenalle oli tullut kaksi kirjavarausta, molemmat Lisa Jewelliä, Joka askel jonka otat ja Hyvät bileet. Eilen, keskiviikkona oli tuulista täällä etelärannikolla. Helena aloitti päivän tekemällä sauvakävelylenkin. Minä jäin kotiin työstämään Kiipelissä -tekstiä. Lisäsin tekstiä väliin ja kävin sen läpi kokonaan alusta alkaen. Tekstiä on kahdeksantoista sivua. Eilen päivemmällä, kun kävimme kaupassa, huomasimme, että Tilkanvierron, Tilkankadun ja Paciuksenkaaren risteyksen uusiminen, työmaa, oli saatu päätökseen. Lehtiä oli varissut, keltaisia koivunlehtiä ja värikkäitä vaahteranlehtiä. Tänä vuonna vaahteroissa ei ole näkynyt näillä kulmilla niitä ruostetäpliä niin kuin monena edellisenä vuotena. Helena kutoi eilen villasukkansa loppuun, teki luonnoksia tikleistä ja luki unilukemisina Jarkko Sipilän jännäriä Prikaatin kosto. Minä olen lukenut neljäsosan Gaddisin Recognitionsia.

Suo sen suo(4)

    

SUO SEN SUO(4)

 

Mikael ei luovuttanut eikä antanut periksi. Hän katsoi yhä Maximilianiin: - Hei, sano nyt, oliko mun järkeilyssä jotain vikaa? Mikä siinä oli viassa? Anna tulla vaan. Älä ujostele.

- En mä ujostele.

Maximilian huomasi, että myös amerikkalaiset, Doris, Makeumba ja Bastian seurasivat heidän kahden sananvaihtoaan kiinnostuneina, vaikka eivät hänen tietääkseen ymmärtäneetkään kieltä.

- Ei mitään vikaa, Maximilian vähätteli. - Sitä vaan, että kännyköissähän on seuranta ja käsittääkseni se toimii molemminpuolisesti. Näin olen ymmärtänyt. Me voimme suunnistaa seurantatietojen perusteella, mutta vastaavasti meidän liikkeitämme, meidän kännyköidemme sijainti on tiedossa linkkiasemalla. Sijainnit. Onko väärä oletus?

- Ei, Mikael vastasi. - Ei ollenkaan. Itse asiassa mä olin unohtanut tässä rämpiessä kokonaan oman kännykkäni. Koska se ei pitänyt ääntä. Mun piti laittaa se hyvissä ajoin kiinni, viimeistään, kun lähestytään Alexin linkkimastoa.

Porukka kumartui taas kännyköidensä puoleen. Kuin alttarien eteen, palvomaan, Maximilian ajatteli huvittuneena.

- Mikä on sun teoria? Mikael kysyi Maximilianilta. - Miksi yhteydet olivat välillä poikki?

- Niin, ajattelin, että siellä Alexilla joku työntekijä, nörtti, paikallisti meidän kännyköidemme sijainnin, kaiun, monta kännykkää yhteyksissä keskellä asumatonta suota, katkaisi kokeeksi yhteyden ja kytki sen päälle uudestaan. Saadakseen varmistuksen havainnolleen.

- Ja nyt he tietävät meistä, Mikael lausui.

- Perhana, Kerttu kirosi.

- Niin, kaveri tiedotti havainnostaan eteenpäin. Oletan, Maximilian vastasi. Hän kohautti olkiaan: - En ole kyllä mikään tietokoneasiantuntija.

Kerttu kirosi uudestaan: - Saamari. Tietenkin. Tuohan oli kaikki ja kaikkien tiedossa. Hyvä, että yksi meistä on täysipäinen. Joudun näemmä kehumaan Maximiliania, vaikka olin jo sotkeamassa hänet suohon. Sut.

Kerttu virnisti Maximilianille.

- Kiitos, Maximilian nyökkäsi. - Hieno tunnustus sulta.

Kerttu katsoi yhä Maximilianiin: - Tiedät mitä tarkoitan. Ei millään pahalla, mutta mullahan on ne. Kestona.

- Ei ole. Pyysin jo kertaalleen anteeksi moukkamaisuuttani.

Kerttu taputti Maximiliania toverillisesti olalle: - Anna olla. Jätetään tämä hölmöily.

- Selvä. Sopii.

Maximilian odotti muita ja muiden kommentteja. Hän oli ajatellut ja ihmetellyt jo ennakkoon, ennen tämän heidän ryhmänsä lähtöä, että kännykkäyhteydet tai kännyköiden ottaminen mukaan tai oikeammin niiden pitäminen päällä, toiminnassa tällaisella retkellä, oli vähän niin ja näin, kaksipiippuinen juttu. Yhteydet näkyivät, paljastuivat ja rekisteröityivät. Heidän joukkonsa pystyi yhteyksien ansiosta ja avulla paikallistamaan sijaintinsa kartalla, mutta samalla heidän kännyköidensä sijaintitiedot olivat esillä ja luettavissa linkkiaseman datalta. Mikael tiesi tämän, Kerttu myös ja Sinikka. Kaikki he tiesivät sen.

- Mikä on toimintasuunnitelma? Kerttu kysyi. - Jatko. Miten edetään?

- Toimintasuunnitelma, Mikael toisti. Hän tutki kännykkäänsä: - Meillä on suunta selvänä.

Hän katsoi ja nyökkäsi päällään avoimen suon suuntaan ja lisäsi etäisyysarvion: - Kilometreissä kolme. Ei sen enempää. Kännykän mukaan.

- Onko se varma? Kerttu kysyi. - Miksi ei näy mitään...? Tai en minä tiedä. Eikö tuolla koivikon laidassa pitäisi näkyä jotain merkkejä?

- Kyllä. Luulisin.

- En minä ainakaan näe.

Jaana sanoi, että tietokoneetkin erehtyvät välillä.

Maximilian rykäisi ja keskeytti neuvonpidon: - Tuota, ilta painaa päälle. Onko kukaan ajatellut sitä?

Kerttu hymähti: - Aristaako? Pelottaako?

Maximilian vilkaisi häneen.

- Ei, hän vastasi ensin, ennen kuin ehti ajatella tarkemmin, mutta hän muutti ja korjasi kuitenkin saman tien: - Rehellisesti kyllä. Pelottaa olla suolla pimeässä ja vielä enemmän pelottaa liikkua suolla pimeän aikaan. Se on sokkoleikkiä.

- Olisit valmis leiriytymään?

- Kyllä. Niin olen. Olisin.

Mietteliäs hiljaisuus. Maximilian katsoi muita ja muut häntä.

He seisoivat aloillaan löyhässä piirissä, hetteisessä suonkohdassa. Paikkaa ei ollut valikoitu mitenkään etukäteen, he olivat vain tulleet ja putkahtaneet siihen vaivaiskoivujen välistä.

Maximilian vaistosi joukon epätietoisuuden. He eivät tienneet miten jatkaa tästä eteenpäin, mitä seuraavaksi, mutta ymmärsivät samalla, ettei tähänkään voinut jäädä. Tai he eivät halunneet jäädä.

- Liikkuvatko karhut suolla? Auli kysyi.

- Yleensä suon laidoilla, Mikael tiesi.

- Puhutko kokemuksesta? Kerttu kysyi. - Oletko lukenut sen jostain?

- Joo. Lukenut. Se oli jokin havaintokooste tai laskentatulos. Vuorokauden seuranta. Ymmärtääkseni karhut vaanivat suon laidalla ja odottavat, että hirvi tai vastaava, raskas eläin, poro vaikka, tulee uupuneena suon yli ja on liian ponneton paetakseen.

Mikael oli hetken hiljaa ja jatkoi sitten: - Voivathan ne tulla suolle syömään karpaloita.

- Olipa piristävää kuultavaa, Jaana älähti tyytymättömänä. - Kiitos kovasti. Tuota mä kaipasinkin.

- Ole hyvä.

- Voi teitä miehiä.

Maximilian katsoi suota. Hän kuunteli vain puolittain porukan puheita ja laskeskeli samalla mielessään, että he olivat vaeltaneet lyhyin tauoin koko päivän, lähteneet aamuhämärissä ja nyt oli ilta käsillä. Vähäistä usvaa pyörteili suon pinnassa. Se eli. Hän katsoi sitä, sumun harsomaista liikettä ilmavirrassa. Hän oli sanonut sanottavansa ja tehnyt ehdotuksensa ja nyt muut saivat päättää oman kantansa. Hän käänsi tavallaan heille selkänsä.

Hän kuuli muiden puhuvan edelleen, oikeastaan yllättävän kiihkeästi, käyvän suukopua tai neuvottelevan, mutta hän ei yrittänyt nytkään saada sanoista selvää. Supinaa, jota siinä vaiheessa lähinnä naiset kävivät pienessä, rajatussa piirissä, Sinikka, Auli, Jaana ja Kerttu, maannaiset keskenään, vain he ja josta Maximilianille tuli sellainen käsitys, että sitä keskustelua ei ollut edes tarkoitettu kaikkien korville.

Maximilian ei osannut sanoa mikä oli se jokin, joka sai hänet lopulta tajuamaan ja oivaltamaan, että kyse oli aivan muusta, muusta kuin hän oli kuvitellut, yksinkertaisesti tarpeen teosta, paskantamisesta. Yhdellä naisista, Sinikalla oli ruikuli, ilmeisesti noroviruksen aiheuttama ja hän tarvitsi ja halusi jonkinlaista näkösuojaa itselleen voidakseen tehdä tarpeensa. Eikä hätä odottanut. Tilanne oli muuttunut siihen mennessä niin vaativaksi ja akuutiksi, että Sinikka lähti yhtäkkiä horjuen, pitkin askelin itsekseen ja reppuaan roikottaen kulkemaan sivummalle, loitommas muusta porukasta ja huuteli ja kielteli mennessään: - Ette sitten katso. Kukaan. Mä en saakeli kerkii tuonne koivujen luo.

Maximilian käsitti kuulleensa ensimmäisen kerran Sinikan kiroilevan.

- Kyykkää siihen missä olet, Kerttu vastasi. - Anna mennä.

Sen jälkeen Kerttu kääntyi muuhun porukkaan päin ja komensi: - Miehet, kaikki selin. Naamat poispäin Sinikasta. Kuuluuko? You too, Bastian, turn your face, now.

Auli seisoi sopivasti Bastianin vieressä ja hän tarttui kaksin käsin miestä hartioista ja alkoi kääntää ja työntää tätä niin, että miehen rintamasuunta tuli osoittamaan muusta joukosta poispäin. Bastian oli ensin ällistynyt, mutta hän tajusi aika pian asian ja hymyili, myötäili ja nyökkäili: - I see. Yes, I turn, I turn.

Sinikka oli pudottanut jo retkihousunsa nilkkoihin, mutta pikkuhousut olivat vielä ylhäällä. Se oli viimeinen, mitä Maximilian näki hänestä, tästä esityksestä, ennen kuin hän kääntyi myös katsomaan poispäin.

- Ääh! Sinikka kuului älähtävän.

- Lannoitetta suolle, Maximilian keksi sanoa. Hän lisäsi, että he miehet voisivat pitää samalla kusitauon ja keventää, mutta kukaan heistä ei avannut housujaan.

Kuului repivä turahdus kuin paksua paperia olisi repäisty ja perään epämääräistä lisäulostamisen ääntä, äkinää, lotinaa ja kurahtelua, pierua. Joltain joukosta, ehkä Niilolta, porukan kuopukselta, pääsi tahaton, huvittunut äännähdys. Sitten kesti pienen hetken ennen kuin ilmavirtaus toi tullessaan tuoreen paskan hajun.

- Huh, yäk, helvetti sentään, Niilo yökki.

- Älä esitä. Mitä nuuskitte, Sinikka ärähti.

- Haisee, Niilo vastasi. - Mua yököttää. Mä en mahda sille mitään.

- Mene sitten pois, pentu. Lähde matkaasi.

- Niin mä teenkin. Täällä ei ole edes hotellia eikä aamupalatarjontaa.

- Onhan sulla sissiannoksesi, Maximilian muistutti.

- Syöty jo. Söin suklaat pois.

- Toivottavasti pärjäät ilman.

Tosi asiassa heillä ei ollut mitään varsinaisia sissiannoksia, mutta jokaisella oli luonnollisesti omat eväänsä, ruokailuvälineensä ja vesipullonsa. Maximilian ei ollut tähän mennessä puhunut vielä sanaakaan tämän Niilon kanssa, ei ollut tullut asiaa eikä tarvetta eikä hän ollut hakenutkaan mitään keskusteluyhteyttä, mutta Niilon ääni ja hänen jutustelunsa oli tullut päivän mittaan tutuksi. Nuori mies, joka koki päteä puhumalla. Tai niin Maximilian ajatteli.

Nyt Niilo vastasi jotain Maximilianille, mutta tämä ei kuullut.

- Mitä sanoit?

- Tiedätkö edes mikä on meidän sijaintimme? Näen, että suolla ollaan, mutta onko tarkempaa tietoa?

- Ei mulla, Maximilian vastasi. - Sun pitää kysyä Mikaelilta.

- Joo, niin tietenkin. Ei mene ihan niin kuin kuvittelin.

- Ei varmaan, Maximilian myönsi.

Tämä on se joukko ja joukkio, hän ajatteli, jotenkin apeutuen. Tämä etujoukko puolustaa tätä maata, sen luonto- ja maisema-aarteita ja muitakin aarteita. Näiden harteiden varassa lepää paljon ja niiden varassa joko pysyy tai kaatuu tulevaisuudessa paljon, menetetään paljon.

Tilkankadulla

    

Puolikuu taivaalla pilvenudun keskellä aamulla puoli kuusi täällä etelärannikolla. Kuvasin eilen kauppamatkalla varisseen jalavanlehden ja hahnhensulan puistokäytävän laidalla nurmella. Tänään on tarkoitus kävellä Munkkiniemeen kirjastoon, sillä Helenalla on noudettavana kaksi saapunutta kirjavarausta. Tänään aiomme aloittaa talvikauden ääneenlukutuokiot. Helena ehdotti sitä eilen iltamyöhällä. Ensimmäinen lukukirja on valmiiksi mietittynä, Donna Tarttin Tikli. Eilen Helena piirsi luonnoksia, ainakin töyhtötiaisia ja kutoi kantapäänkohdat villasukistaan. Minä kirjoitin viisi sivua Kiipelissä -tarinaa, jota on seitsemäntoista sivua. Helena lukee Jarkko Sipilän jännäriä Prikaatin kosto. Minä jatkan William Gaddisin kirjaa Recognitions. Neljä lukua luettu. Aloitan seuraavaksi viidennen luvun sivulta 167.

Tilkankadulla

    

Yksitoista astetta vielä täällä etelärannikolla. Helena kokkasi eilen sienipiiraan, jossa oli kanttarelleja ja mustatorvisieniä, tomaattia ja herneitä, omatekoinen taikinapohja ja munamaitoseos mausteineen. Eilisessä postauksessa oli postauskuvana toinen kuva kuin oli tarkoitus, vettä ja kaisloja, mutta se oikea kuva - Helena pyykkituvan edessä kaksi vuotta sitten - näkyi, kun klikkasi postauksen auki. Hauskaa, kun on hauskaa. Eilen Helena kutoi enimmäkseen. Hänellä on purettuja lankoja, joista hän päätti kutoa itselleen uudet villasukat. Minä kirjoitin eilen aamulla kaksi sivua eteenpäin Kiipelissä -tarinaa. Kauppareissulla oli rannan ruohikossa kuuraa. Kaneja Korppaanmäentien rinteen pihanurmikolla. Helena löysi Tapanilan aseman kirjankierrätyslaatikosta Jarkko Sipilän jännärin Prikaatin kosto. Nyt hänellä on lukemista valmiiksi Leena Lehtolaisen Oikeuden jalopeuran jälkeen. Minulle tuli eteen William Gaddisin Recognitions -romaanissa vaikeampi kohta, kielellisesti ja luin sitä moneen kertaan ennen kuin luiskahdin kohdasta eteenpäin. Olen kirjassa sivulla satakaksikymmentä.

Tilkankadulla

    

Syyspäivän tasaus. Postauskuva on kahden vuoden takaa. Se on kerännyt tässä ajassa yli kahdeksansataa käyntiä. Silloin taisimme pistäytyä ensimmäisen kerran talon pyykkihuoneessa. Odotimme pihalla, koska kello oli vielä vaille eikä lätkä avannut ovea. Helena istui penkille. Otin kuvan. Kiersimme toissapäivänä sekä Munkkivuoressa että Munkkiniemessä. Haimme riihiruisleipää -vuoren torimyynnistä ja -niemen kirjastosta minulle saapuneen kirjavarauksen, William Gaddisin kirjan The Recognitions. Kahtena viime päivänä Helena on jatkanut lintujen luonnostelua, korppia muun muassa. Malleja riittää ja kuvia niistä. Minä olen edennyt Kiipelissä -tekstissä sivulle kymmenen. Helena luki Lisa Jewellin jännärin Yöhön kadonnut, piti kirjasta ja varasi heti kirjastosta kaksi lisää. Hän otti lukuun seuraavana Leena Lehtolaisen jännärin Oikeuden jalopeura. Minä aloitin perjantaina William Gaddisin kirjan Recognitions. Tunnustuksia tai tunnistuksia. Miten päin lienee? Sana oli ensin outo, vaikea muistaa, kunnes sisäistin sen: Recognize, sehän on englannin perussanastoa, oli minun kouluaikanani ja on varmaan edelleen. Tunnistaa. Niin minä olen lukenut sen. Menossa sivulla kuusikymmentäkahdeksan.

Suo sen suo(3)

    

SUO SEN SUO(3)

 

Hyttysiä, sääskiä ja pieniä, purevia mäkäriä oli kuoriutunut runsaasti näiden viimeisten syyslämpimien aikana ja niitä parveili mustanaan heidän ympärillään. Samoin äkäisiä, surisevia paarmoja. Hiki norui, kun he tarpoivat raskasta kulkuaan eteenpäin. Etäisessä taivaanrannassa oli erottunut jo jonkin aikaa muuta maastoa ylempänä kaksi vaaraa. Niiden etäisyyttä heidän joukostaan ja vaarojen keskinäistä etäisyyttä toisistaan oli vaikea arvioida. He tulivat laakealle suoaukealle, jonka takana silmä ei erottanut ketään eikä mitään, ei missään suunnassa. Vain suota rannattomiin ja siellä täällä vähäisiä vaivaiskoivutiheikköjä.

He seisahtuivat aloilleen tarkastelemaan näkymää.

- Miten on, onko me erehdytty? Mikael kysyi. - Onko meitä harhautettu?

- Ei, Sinikka vastasi ja väitti. Sen kummemmin perustelematta.

Maximilian ajatteli, että naisella täytyi olla tietoa. Ensirivin tietoa.

Sinikka piti kännykkää kädessään ylhäällä ja heilutti sitä: - Hei huomio. Kuulkaa kaikki. Mun kännykässä ei ole ainakaan yhteyttä. Miten teillä toisilla on, oletteko netissä vai ei? Onko kenttää?

Muut ottivat kännykkänsä esiin. Kaikki muut paitsi Maximilian. Hän ei vaivautunut. Hän tyytyi nojaamaan matkan varrelta taittamaansa karahkaan, jolla hän oli tunnustellut pahimpia ja vetelimpiä paikkoja. Hän oli kuulolla, tähysteli ja kuunteli. Ei ääniä. Suon hiljaisuutta.

Kenenkään kännykässä ei ollut kenttää.

Mikael otti seuraavaksi kiikarin esille, asetti sen tuen varaan ja alkoi haarukoida suota menosuuntaan päin.

- Näkyykö mitään? Auli kysyi.

- Ei. Tai näkyy, mutta ei meidän kohdettamme.

- No niin, Kerttu sanoi.

Hän vilkaisi syrjäkarein Maximilianiin ja hymyili. Ilkikurisesti tai pahaenteisesti: - Herra opas, nyt sulla on tilaisuus näyttää kykysi.

- Mulla?

Porukka katsoi Maximiliania.

Kerttu jatkoi, silmät teatraalisen ympyriäisinä: - Haisteletko tuulta?

- Sinne päin.

- Ja mitä näkyy?

- Sitä pitäisi kysyä Mikaelilta.

Se oli hienoista viisastelua. Kyllä. Tällä kertaa Maximilian ei kuitenkaan jatkanut sitä ja hän vältti myös tietoisesti katsomasta Kerttua, provosoimasta tätä enempää.

Jonossa kulkiessaan hän oli tarkkaillut vähän kaikkien, mutta varsinkin naisten askellusta ja jaksamista, Kertun samalla lailla kuin muidenkin. Hänen arvionsa mukaan heidän olisi aika leiriytyä, mutta hän päätti odottaa, että joku muu ehtisi ehdottaa sitä. Se olisi viisain ja kypsin päätös tähän hetkeen.

- Kuinka kaukana on lähin erämaja? Jaana kysyi.

Eli hän oli ajatellut samaa asiaa, Maximilian päätteli.

- Mitä sanot?

Jaana katsoi Maximiliania.

- Oletan, että kysyit minulta. Arvioisin, että kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen kilometrin päässä.

- Niin kaukana? Auli ihmetteli. Epäili.

- Tai sitten lähempänä.

- Tai sitten jossain. Niin justiin, Kerttu hymähti.

- Olemmeko kulkeneet kehää? Mikael kysyi.

- En usko, Maximilian vastasi.

- Auringostako päättelet? Kerttu kysyi.

Hän katsoi Maximiliania.

- Siitäkin. Me emme ole osuneet takaisin omille jäljillemme?

- Ei, Mikael myönsi.

 Kerttu ei ollut yhtä vakuuttunut: - En olisi niin satavarma. Täällä suolla on tilaa vaikka kuinka.

- Myönnän, Maximilian vastasi. - Ajattelen myös sitä kivikasaa ja niitä petäjiä.

Tämän kuullessaan kaikki kääntyivät kuin käskystä ja antoivat katseittensa kiertää vaihteeksi laajemmin ympäröivässä maisemassa sen sijaan, että olisivat tuijottaneet vain toisiaan. Ennen muuta he silmäilivät tuoreiden tulojälkiensä suuntaan. Mitään petäjiä ei näkynyt eikä enää sitä suosaarekettakaan. Se oli jäänyt tähän mennessä kauas taakse, kauas jonnekin. Niin kauas, ettei siitä ollut jäljellä hajuakaan.

- Jono luikertaa, Maximilian sanoi.

- Niin tekee, Mikael myönsi.

Maximilian ajatteli taas käärmeitä. Oliko se ajatus jonkin pahan edellä? Ennakkovaroitus. Mielen kehittelemä sellainen.

- Meidän olisi aiheellista leiriytyä, hän sanoi, ehdotti. Hän katsoi turpeeseen ja puikotti sitä kepillään.

Kukaan ei vastannut. Ei kuulunut puoltoja.

Maximilian nosti katseensa ja vilkaisi opastettaviaan. Odottaen. Kukaan ei ottanut vieläkään kantaa. Vankkoja ja varmoja ja viisaita mielipiteitä heillä oli ollut riittämiin, jakaa asti silloin, kun he olivat olleet vielä sivistyksen parissa. Nyt - jäljellä oli, oliko muuta kuin jääräpäisyys? Ja se, että häneen, Maximilianiin he eivät täysin luottaneet ja antoivat sen näkyä.

- Oletan, että kaivosyhtiöllä täytyy olla toimivat linkit, Mikael sanoi. Toista asiaa. - Se huolettaa mua. Että kännykät ovat pimeinä.

- Alexilla, Sinikka täsmensi.

Maximilian oli kuullut ja kuunnellut sivusta kaikenlaista tämän ryhmän keskeistä puhetta ja oletuksia. Alex -nimi oli tullut esiin tiheään, vähän väliä ja se oli jäänyt mieleen jo senkin takia, koska se oli myös maan uuden presidentin etunimi. Alex, josta nämä retkeläiset tai mielenosoittajat puhuivat, oli erään amerikkalaisen tai kansainvälisen kaivosyhtiön nimi tai peitenimi ja tämän ryhmän tietojen mukaan Alex oli tullut tänne sotilasliittoutuman mukana, siivellä, näille pohjoisille soille ja tehnyt valtauksen kaivostoimintaa varten. Heidän joukkonsa tuoreet amerikkalaisvahvistukset, Greenpeacen jäsenet tai ulkojäsenet, vapaaehtoiset aktiivit, Doris, Makeumba ja Bastian, olivat vahvistaneet tämän väitteen.

- Alex? Sinikka kääntyi toistamaan heille. - That’s the name? What you say?

- Yes, Makeumba vastasi ja Bastian hänen perässään: - Yes, Alex.

Sinikka ja amerikkalaiset kävivät tämän jälkeen keskenään lyhyen sananvaihdon englanniksi, puhuivat ja nyökyttelivät. Maximilian katseli vaihteeksi heitä eikä maisemaa. Hyvin tummaihoista Makeumbaa ja vaaleita Dorista ja Bastiania. Hän kuuli ja ymmärsi hajanaisen sanan sieltä ja toisen täältä, muttei saanut niistä erityisempää käsitystä.

Maximilian muisti hyvin miten Kerttu oli puhunut, väittänyt ja kärjistänyt varsin kiivaaseen sävyyn, että se hulluus, meidän ennen puolueettoman maan liittyminen ensin sotilasliittoon ja kaikki siitä seurannut viimeaikainen sotilaallinen valmistautuminen ja hypetys, että se kaikki voi olla silkkaa sumuverhoa, pimitystä ja jonka suojissa Alex-yhtiö on päässyt salakavalasti näille vuosikymmeniä tavoittelemilleen apajille. Että näin narrataan meikäläisiä, tuodaan salaa meidän neitseelliseen erämaahamme raskasta ja myrkyllistä kaivosteollisuutta, viedään ja anastetaan kaikki arvokas ja jätetään vain jätteet.

Maximilian ei ollut kuullut aiemmin puhuttavan tällaisesta, ei varsinkaan näin selkeästi ja kaunistelematta, mutta se ei ollut ihme, koska hän oli lakannut kauan sitten seuraamasta uutisia eikä yrittänyt muutenkaan pysyä ajan hermolla. Tietenkin aina joukkoviestimistä tihkui joitain yksittäisiä tiedonmurusia ja sloganeja, mutta jos niitä oli tullut ja ollut tarjolla tästä aiheesta, ne olivat menneet häneltä ohi.

- Mikael. En tajunnut, Auli sanoi Mikaelille. - Mikä sua huolettaa?

- Niin, meidän pitäisi olla linkkimaston kantosäteen ulottuvilla, mutta me ei olla. Sitä mä ihmettelen.

- Aivan. Tietenkin. Olinpa mä tyhmä.

- Et ollenkaan, Mikael vastasi.

Samassa kuului piippaus. Se oli tuttu ääni, jonkun kännykkä piippasi saapuneesta viestistä. Sitten kilahti perään toinen vastaava ääni ja lopulta monta yhtaikaa.

- Aavemaista, Auli sanoi. - Kuunnella täällä autiolla suolla tätä kännykkäkonserttia.

- Ei, Mikael vastasi. - Tämä oli toivottu ja odotettu asia. Alexilla tai sotilasleirillä, kummin päin vaan, heidän linkkinsä on ollut varmaan tilapäisesti poissa päältä. Näin järkeilisin. Huoltokatkos, jonka aikana linkkimasto on ollut poissa päältä ja on nyt palautettu taas toimintaan.

- Tai, Maximilian aloitti, kun Mikael vaikeni, mutta hän katkaisi siihen kesken.

- Niin? Mikael kysyi.

Maximilian heilautti torjuvasti kättään: - Ei mitään.

- Mitä? Mikael kysyi uudestaan. Hän hymyili uskovaisen hymyään tai mikä olikaan, hymy, joka viestii toisaalta ymmärrystä, mutta on samalla huvittuneen tietäväinen. Hymy, jossa on kovin paljon samaa kuin aikuisen hymyssä lapselle.

- Ei mitään, Maximilian toisti.