Suo sen suo(4)

    

SUO SEN SUO(4)

 

Mikael ei luovuttanut eikä antanut periksi. Hän katsoi yhä Maximilianiin: - Hei, sano nyt, oliko mun järkeilyssä jotain vikaa? Mikä siinä oli viassa? Anna tulla vaan. Älä ujostele.

- En mä ujostele.

Maximilian huomasi, että myös amerikkalaiset, Doris, Makeumba ja Bastian seurasivat heidän kahden sananvaihtoaan kiinnostuneina, vaikka eivät hänen tietääkseen ymmärtäneetkään kieltä.

- Ei mitään vikaa, Maximilian vähätteli. - Sitä vaan, että kännyköissähän on seuranta ja käsittääkseni se toimii molemminpuolisesti. Näin olen ymmärtänyt. Me voimme suunnistaa seurantatietojen perusteella, mutta vastaavasti meidän liikkeitämme, meidän kännyköidemme sijainti on tiedossa linkkiasemalla. Sijainnit. Onko väärä oletus?

- Ei, Mikael vastasi. - Ei ollenkaan. Itse asiassa mä olin unohtanut tässä rämpiessä kokonaan oman kännykkäni. Koska se ei pitänyt ääntä. Mun piti laittaa se hyvissä ajoin kiinni, viimeistään, kun lähestytään Alexin linkkimastoa.

Porukka kumartui taas kännyköidensä puoleen. Kuin alttarien eteen, palvomaan, Maximilian ajatteli huvittuneena.

- Mikä on sun teoria? Mikael kysyi Maximilianilta. - Miksi yhteydet olivat välillä poikki?

- Niin, ajattelin, että siellä Alexilla joku työntekijä, nörtti, paikallisti meidän kännyköidemme sijainnin, kaiun, monta kännykkää yhteyksissä keskellä asumatonta suota, katkaisi kokeeksi yhteyden ja kytki sen päälle uudestaan. Saadakseen varmistuksen havainnolleen.

- Ja nyt he tietävät meistä, Mikael lausui.

- Perhana, Kerttu kirosi.

- Niin, kaveri tiedotti havainnostaan eteenpäin. Oletan, Maximilian vastasi. Hän kohautti olkiaan: - En ole kyllä mikään tietokoneasiantuntija.

Kerttu kirosi uudestaan: - Saamari. Tietenkin. Tuohan oli kaikki ja kaikkien tiedossa. Hyvä, että yksi meistä on täysipäinen. Joudun näemmä kehumaan Maximiliania, vaikka olin jo sotkeamassa hänet suohon. Sut.

Kerttu virnisti Maximilianille.

- Kiitos, Maximilian nyökkäsi. - Hieno tunnustus sulta.

Kerttu katsoi yhä Maximilianiin: - Tiedät mitä tarkoitan. Ei millään pahalla, mutta mullahan on ne. Kestona.

- Ei ole. Pyysin jo kertaalleen anteeksi moukkamaisuuttani.

Kerttu taputti Maximiliania toverillisesti olalle: - Anna olla. Jätetään tämä hölmöily.

- Selvä. Sopii.

Maximilian odotti muita ja muiden kommentteja. Hän oli ajatellut ja ihmetellyt jo ennakkoon, ennen tämän heidän ryhmänsä lähtöä, että kännykkäyhteydet tai kännyköiden ottaminen mukaan tai oikeammin niiden pitäminen päällä, toiminnassa tällaisella retkellä, oli vähän niin ja näin, kaksipiippuinen juttu. Yhteydet näkyivät, paljastuivat ja rekisteröityivät. Heidän joukkonsa pystyi yhteyksien ansiosta ja avulla paikallistamaan sijaintinsa kartalla, mutta samalla heidän kännyköidensä sijaintitiedot olivat esillä ja luettavissa linkkiaseman datalta. Mikael tiesi tämän, Kerttu myös ja Sinikka. Kaikki he tiesivät sen.

- Mikä on toimintasuunnitelma? Kerttu kysyi. - Jatko. Miten edetään?

- Toimintasuunnitelma, Mikael toisti. Hän tutki kännykkäänsä: - Meillä on suunta selvänä.

Hän katsoi ja nyökkäsi päällään avoimen suon suuntaan ja lisäsi etäisyysarvion: - Kilometreissä kolme. Ei sen enempää. Kännykän mukaan.

- Onko se varma? Kerttu kysyi. - Miksi ei näy mitään...? Tai en minä tiedä. Eikö tuolla koivikon laidassa pitäisi näkyä jotain merkkejä?

- Kyllä. Luulisin.

- En minä ainakaan näe.

Jaana sanoi, että tietokoneetkin erehtyvät välillä.

Maximilian rykäisi ja keskeytti neuvonpidon: - Tuota, ilta painaa päälle. Onko kukaan ajatellut sitä?

Kerttu hymähti: - Aristaako? Pelottaako?

Maximilian vilkaisi häneen.

- Ei, hän vastasi ensin, ennen kuin ehti ajatella tarkemmin, mutta hän muutti ja korjasi kuitenkin saman tien: - Rehellisesti kyllä. Pelottaa olla suolla pimeässä ja vielä enemmän pelottaa liikkua suolla pimeän aikaan. Se on sokkoleikkiä.

- Olisit valmis leiriytymään?

- Kyllä. Niin olen. Olisin.

Mietteliäs hiljaisuus. Maximilian katsoi muita ja muut häntä.

He seisoivat aloillaan löyhässä piirissä, hetteisessä suonkohdassa. Paikkaa ei ollut valikoitu mitenkään etukäteen, he olivat vain tulleet ja putkahtaneet siihen vaivaiskoivujen välistä.

Maximilian vaistosi joukon epätietoisuuden. He eivät tienneet miten jatkaa tästä eteenpäin, mitä seuraavaksi, mutta ymmärsivät samalla, ettei tähänkään voinut jäädä. Tai he eivät halunneet jäädä.

- Liikkuvatko karhut suolla? Auli kysyi.

- Yleensä suon laidoilla, Mikael tiesi.

- Puhutko kokemuksesta? Kerttu kysyi. - Oletko lukenut sen jostain?

- Joo. Lukenut. Se oli jokin havaintokooste tai laskentatulos. Vuorokauden seuranta. Ymmärtääkseni karhut vaanivat suon laidalla ja odottavat, että hirvi tai vastaava, raskas eläin, poro vaikka, tulee uupuneena suon yli ja on liian ponneton paetakseen.

Mikael oli hetken hiljaa ja jatkoi sitten: - Voivathan ne tulla suolle syömään karpaloita.

- Olipa piristävää kuultavaa, Jaana älähti tyytymättömänä. - Kiitos kovasti. Tuota mä kaipasinkin.

- Ole hyvä.

- Voi teitä miehiä.

Maximilian katsoi suota. Hän kuunteli vain puolittain porukan puheita ja laskeskeli samalla mielessään, että he olivat vaeltaneet lyhyin tauoin koko päivän, lähteneet aamuhämärissä ja nyt oli ilta käsillä. Vähäistä usvaa pyörteili suon pinnassa. Se eli. Hän katsoi sitä, sumun harsomaista liikettä ilmavirrassa. Hän oli sanonut sanottavansa ja tehnyt ehdotuksensa ja nyt muut saivat päättää oman kantansa. Hän käänsi tavallaan heille selkänsä.

Hän kuuli muiden puhuvan edelleen, oikeastaan yllättävän kiihkeästi, käyvän suukopua tai neuvottelevan, mutta hän ei yrittänyt nytkään saada sanoista selvää. Supinaa, jota siinä vaiheessa lähinnä naiset kävivät pienessä, rajatussa piirissä, Sinikka, Auli, Jaana ja Kerttu, maannaiset keskenään, vain he ja josta Maximilianille tuli sellainen käsitys, että sitä keskustelua ei ollut edes tarkoitettu kaikkien korville.

Maximilian ei osannut sanoa mikä oli se jokin, joka sai hänet lopulta tajuamaan ja oivaltamaan, että kyse oli aivan muusta, muusta kuin hän oli kuvitellut, yksinkertaisesti tarpeen teosta, paskantamisesta. Yhdellä naisista, Sinikalla oli ruikuli, ilmeisesti noroviruksen aiheuttama ja hän tarvitsi ja halusi jonkinlaista näkösuojaa itselleen voidakseen tehdä tarpeensa. Eikä hätä odottanut. Tilanne oli muuttunut siihen mennessä niin vaativaksi ja akuutiksi, että Sinikka lähti yhtäkkiä horjuen, pitkin askelin itsekseen ja reppuaan roikottaen kulkemaan sivummalle, loitommas muusta porukasta ja huuteli ja kielteli mennessään: - Ette sitten katso. Kukaan. Mä en saakeli kerkii tuonne koivujen luo.

Maximilian käsitti kuulleensa ensimmäisen kerran Sinikan kiroilevan.

- Kyykkää siihen missä olet, Kerttu vastasi. - Anna mennä.

Sen jälkeen Kerttu kääntyi muuhun porukkaan päin ja komensi: - Miehet, kaikki selin. Naamat poispäin Sinikasta. Kuuluuko? You too, Bastian, turn your face, now.

Auli seisoi sopivasti Bastianin vieressä ja hän tarttui kaksin käsin miestä hartioista ja alkoi kääntää ja työntää tätä niin, että miehen rintamasuunta tuli osoittamaan muusta joukosta poispäin. Bastian oli ensin ällistynyt, mutta hän tajusi aika pian asian ja hymyili, myötäili ja nyökkäili: - I see. Yes, I turn, I turn.

Sinikka oli pudottanut jo retkihousunsa nilkkoihin, mutta pikkuhousut olivat vielä ylhäällä. Se oli viimeinen, mitä Maximilian näki hänestä, tästä esityksestä, ennen kuin hän kääntyi myös katsomaan poispäin.

- Ääh! Sinikka kuului älähtävän.

- Lannoitetta suolle, Maximilian keksi sanoa. Hän lisäsi, että he miehet voisivat pitää samalla kusitauon ja keventää, mutta kukaan heistä ei avannut housujaan.

Kuului repivä turahdus kuin paksua paperia olisi repäisty ja perään epämääräistä lisäulostamisen ääntä, äkinää, lotinaa ja kurahtelua, pierua. Joltain joukosta, ehkä Niilolta, porukan kuopukselta, pääsi tahaton, huvittunut äännähdys. Sitten kesti pienen hetken ennen kuin ilmavirtaus toi tullessaan tuoreen paskan hajun.

- Huh, yäk, helvetti sentään, Niilo yökki.

- Älä esitä. Mitä nuuskitte, Sinikka ärähti.

- Haisee, Niilo vastasi. - Mua yököttää. Mä en mahda sille mitään.

- Mene sitten pois, pentu. Lähde matkaasi.

- Niin mä teenkin. Täällä ei ole edes hotellia eikä aamupalatarjontaa.

- Onhan sulla sissiannoksesi, Maximilian muistutti.

- Syöty jo. Söin suklaat pois.

- Toivottavasti pärjäät ilman.

Tosi asiassa heillä ei ollut mitään varsinaisia sissiannoksia, mutta jokaisella oli luonnollisesti omat eväänsä, ruokailuvälineensä ja vesipullonsa. Maximilian ei ollut tähän mennessä puhunut vielä sanaakaan tämän Niilon kanssa, ei ollut tullut asiaa eikä tarvetta eikä hän ollut hakenutkaan mitään keskusteluyhteyttä, mutta Niilon ääni ja hänen jutustelunsa oli tullut päivän mittaan tutuksi. Nuori mies, joka koki päteä puhumalla. Tai niin Maximilian ajatteli.

Nyt Niilo vastasi jotain Maximilianille, mutta tämä ei kuullut.

- Mitä sanoit?

- Tiedätkö edes mikä on meidän sijaintimme? Näen, että suolla ollaan, mutta onko tarkempaa tietoa?

- Ei mulla, Maximilian vastasi. - Sun pitää kysyä Mikaelilta.

- Joo, niin tietenkin. Ei mene ihan niin kuin kuvittelin.

- Ei varmaan, Maximilian myönsi.

Tämä on se joukko ja joukkio, hän ajatteli, jotenkin apeutuen. Tämä etujoukko puolustaa tätä maata, sen luonto- ja maisema-aarteita ja muitakin aarteita. Näiden harteiden varassa lepää paljon ja niiden varassa joko pysyy tai kaatuu tulevaisuudessa paljon, menetetään paljon.