Tilkankadulla

    

Helena kaipasi puuhaa sormille ja löysi vihreän lankakerän. Lokakuu päättyy koleana. Täällä etelärannikolla on hieman nollan yläpuolella, kun muu maa pitää pakkasta. Toissapäivänä, tiistaina, kun kävelimme Munkkiniemen terveyasemalle kausi- ja koronarokotteelle ja ylitimme Huopalahdentien ja jatkoimme puistokäytävää pitkin hiekkakentän viertä, näimme vauhkoontuneen kauriin juoksevan viereisen kiinteistön takapihalla, pysähtyvän pihaa rajaavalle aidalle ja kääntyvän takaisin. Aamupäiväruuhka oli pahimmillaan ja pyöräilijöitä ja jalankulkijoita liikkeellä joka puolella. Mihin lie eläin päätynyt? Toissapäivänä ja eilen Helena on jatkanut järjestelemistä. Miksi näin, selvinnee aikanaan. Minä olen jatkanut - Pidät tästä varmaan -tarinaa. Sitä on koossa 44 -sivua. Aloitin sen tämän kuun neljäntenä päivänä. Luimme eilen ääneen loppuun Norman Mailerin romaanin Amerikkalainen unelma. Kirjan jännite katosi ennen puolta väliä eikä se palannut entiselleen missään välissä. Helena luki loppuun Anna Janssonin jännärin Kuolleiden kutsu. Minä luen edelleen David Foster Wallacen teosta Infinite Jest, mutta hyppäsin siinä parikymmentä sivua lukematta eteenpäin. Tenniskoululaisten vapaa-ajan peli, jota he käyvät tenniskenttien ollessa vapaina, ei avautunut minulle suomeksikaan eikä se kiinnosta muutenkaan. Valitan, arvon kirjailija, lukija päättää. Katsoimme eilen televisiosta loppuun Andy Warholin päiväkirjoihin perustuneen sarjan.

Suo sen suo(14)

    

SUO SEN SUO(14)

 

Justus oli hiessä kuin raskaan työpäivän tai -suorituksen jälkeen, kun hän sai nostettua viimeisenä myös Markin takaisin helikopterin kyytiin. Varsinainen tärinä oli tosin vasta edessä. Se alkoi, kun Mark oli ajanut kaukosäätimellä pohjan luukun kiinni ja soitti ohjaamoon.

Justus tunsi käden olallaan. Mark ojensi kättään ja Justus tarttui siihen. He puristivat toistensa käsiä. Ruumiit makasivat pitkänään paareilla ruuman lattiapinnassa, vyöt kiinni ja katselivat heitä. Elossa onneksi. Justus mielsi kuitenkin jostain syystä nämä pelastetut kahdeksi ruumiksi. Hänen ajatuksensa olivat sekavat eikä puhettakaan, että hän olisi ajatellut minkälaisen artikkelin kirjoittaisi tästä kokemuksestaan. Hänellä ei ollut sille vielä sanoja. Se oli sanaton.

- All right? Mark kysyi.

- Yes.

Mark katsoi ja nyökkäsi heidän potilaisiinsa: - Talk with them?

- Not yet.

Helikopteri nosti korkeutta ja tuntui kääntyvän kertaalleen ympäri.

Se ei tiedä minne päin lähteä, Justus ajatteli. Hän ajatteli kopteria elävänä olentona. Samoja mielikuvituksellisia mietteitä edelleen, hän tuhahti itseään. Helikopteri oli hänen visiossaan iso jättikimalainen, joka kääntyili hieman kömpelönä vasta nousseen auringon säteissä.

Justus veti liinasta löysiä itselleen ja polvistui paarien viereen.

- Hei. Mä olen Justus, hän sanoi naiselle.

- Hei. Sinikka.

Sinikka yritti hymyillä.

Justus selitti, että helikopteri vie heidät lähimpään yliopistolliseen sairaalaan. Hän katsoi vuoron perään Sinikkaa ja tämän vierellä olevaa vanhempaa miestä.

- Mitä tapahtui? hän kysyi.

Ei vastausta. Kumpikaan ei sanonut mitään.

- Mikä vahinko kävi suolla? Justus tarkensi.

- Maximilian, mies esittäytyi. - Toheloin. Olin oppaana tälle joukolle ja putosin suohautaan.

- Ei se ollut hauta, Sinikka puuttui puheeseen. - Kannonkolo. Kivenkolo, onkalo.

- Oli mikä oli, Maximilian jatkoi. - Venäytin jalkani. Luulin hetken aikaa, että luu murtui, mutta todennäköisesti se oli venähdys.

- Entä...? Justus kääntyi kysymään Sinikalta.

- Vatsavaivoja. Norovirus.

- Ai. No, se selvä, Justus nyökkäsi. Hän lisäsi, että helikopterin kyydillä he pääsisivät nopealla aikataululla sairaalaan tarkastettaviksi ja hoitoon.

- Lehtimies? Maximilian kysyi.

- Kyllä, Justus vastasi. - Olin juuri kolme vuorokautta Alexilla, suolla olevalla sotilasleirillä ja kaivosyhtiön tukikohdassa tekemässä reportaasia.

- Miten meidän porukan kävi? Sinikka kysyi.

Justus kohautti olkiaan: - En tiedä. En päässyt näkemään ketään. Sain kuitenkin vierailijoista huolehtivalta upseerilta sellaisen tiedon, että kahdeksan tunkeilijaa oli otettu kiinni. Ei henkilövahinkoja.

- Hyvä, Sinikka henkäisi. - Onneksi. Onneksi näin.

- Ja he ovat kaikki siellä? Maximilian kysyi.

- Kyllä, Justus vastasi. - Tällaista tietoa olen saanut.

Justus tajusi Markin puhuvan puhelimeen, kuulokkeeseen, joka oli yhteydessä ohjaamoon. Mark oli puhunut jo jonkin aikaa ja nyt Justus kuuli hänen korottavan ääntään: - Fuel? Ja perään: - What on earth? Chris!

Mark painoi kuulokkeen takaisin pidikkeeseen ja jäi seisomaan aloilleen, katse alaviistossa, lattian rajassa, totisena tai vihaisena. Justukselle ei tullut mieleen, että Mark saattoi kuunnella. Seuraavaksi hän tajusi, että helikopterin ääni oli muuttunut. Kone yskähteli.

- Pudotaanko me? Sinikka kysyi.

Hän sanoi sen ensimmäisenä.

- Ei, Justus vastasi. Ja lisäsi: - Niin. En tiedä.

- What’s wrong? hän kysyi Markilta.

- I don’t know... Somehting about pressure. Fuelpressure.

- Fuel? Justus toisti.

Polttoaine, hän käänsi sanan päässään.

Siis loppuiko helikopterin tankista polttoaine? Ei. Samassa moottori tavallaan vastasi, se vaikeni kerrasta, kokonaan, ei enää mitään ääntä, moottorin ujellusta ja Justus käsitti välittömästi, että tämä kopteri ei ole lentokone, että se ei liidä, sillä ei pysty liitämään, se ei pysy ilmassa, vaan putoaa alas maahan, suohon, veteen hetkessä kuin kivi. Hän ymmärsi tämän ja tunsi sen myös kehossaan. Helikopteri oli ehtinyt ottaa jonkin verran korkeutta ja oli joka tapauksessa reilusti puittenlatvojen yläpuolella, kun he päätyivät suoraan pudotukseen. Matkan pää. Kuin nopea hissi putoaisi kuilussaan, vaikka se ei oikein tuntunut siltäkään.

Onneksi alla ei ole sentään järveä, Justus ehti ajatella. Eikä merta, mutta suo kuitenkin.

Hän paiskautui rajusti laveria tai helikopterin kuljetustilan, ruuman seinää vasten. Ehkä hän menetti tajuntansa hetkeksi, sillä seuraava, minkä hän tiedosti, oli oma hankala olonsa. Hän roikkui valjaissa puoliksi ilmassa. Kuljetustila oli pimeänä, mutta ei aivan. Pari turvavaloa loisti veden yläpuolella.

Veden? Justus ajatteli ja räpytti silmiään. Hänen vierellään ruuman pohja, joka oli ennen ollut lattiapintana, oli noussut sivuksi, seinäksi. Sekään ei ollut aivan pystyssä hänen silmissään, vaan kallellaan. Mark oli tullut auttamaan häntä pääsemään irti valjaista. Kuului rapsahduksia, kankaan repeämisen ääntä, kun Mark katkoi puukollaan liinoja ja samassa Justus putosi ja sukelsi veteen. Helikopteri oli puoliksi vedessä. Justus ponnisti itsensä jaloilleen. Vesi oli kylmää. Sitä oli hänen seisoessaan puoliväliin reittä, mutta Justus oli kastunut kokonaan ja haukkoi nyt järkyttyneenä henkeä.

- Justus, help! Mark huusi.

Justus näki, että Mark tempoi vuorostaan vanhan miehen, Maximilianin paarien vöitä. Justus kahlasi ja kompuroi lähemmäksi. Kompasteli mahtamatta sille mitään, koska hän unohti, että ruuman pohja oli käytännössä seinäpintaa kaikkine verkkoineen, tavaroineen ja ulokkeineen ja putkineen ja joissa menetti helposti tasapainonsa.

Mark katkoi puukollaan paarien vöitä. Justus otti Maximilianista kiinni ja auttoi hänet seisomaan helikopterin pohjalle veteen rinnalleen.

- Pysytkö sä pystyssä? hän kysyi. - Omin voimin?

- Kyllä. Pysyn, Maximilian vastasi.

Mark joutui kurkottamaan päästäkseen seuraavaksi Sinikan paarien vöihin käsiksi. Sinikka oli seinällä reilusti vesirajan yläpuolella.

- Vettä, Justus sanoi tai hätääntyi. - Me hukutaan. We are drowning.

- Yes, Mark vastasi. Tylysti. Tai Justus luuli niin ensin, mutta huomasi sitten, ettei Mark ollut sen enempää hermostunut kuin kiihkoissaankaan eikä suuttunut, vaan pelkästään määrätietoisen päättäväinen, ilme tiukkana ja ankarana. Mies toimi kuin automaatti, suunnitellusti ja jäämättä miettimään ja katsomaan tuloksia.

Justus ehti ottaa Sinikan vastaan ennen kuin tämä olisi pudonnut suoraan veteen ja kastunut hänkin kokonaan.

Mark ei edes vilkaissut taakseen. Hän ei välittänyt. Ei turhista. Muut selviköön loput. Hän oli tehnyt tärkeimmän tehtävänsä ja meni jo seinänviertä jaloillaan tunnustellen tai kopterin sen hetkistä pohjan viertä seuraten ja Justus oletti ja päätteli, että siellä on perällä varmaan ylimääräinen varauloskäynti. Mutta Mark kääntyi melkein heti ympäri ja palasi takaisin mukanaan toisessa kädessään pitkävartinen kirves. Palomiehen kirves, sellainen, joita Justus oli nähnyt amerikkalaisissa elokuvissa ja Aku Ankka -lehdissä. Vain palomiehen kypärä puuttui. Markilla oli kypärä, mutta se ei ollut sitä perinteistä mallia, vaan sotilaskypärä.

Mark näytti käsimerkein, että heidän, kyytiläisten, avuttomien paikallisten tomppelien oli aiheellista siirtyä sivummalle ja pitää varansa, sillä hän aikoi antaa luukulle kirveestä. Tai aikoiko hän hakata aukon ehjään seinään?

Joten he kolme kompuroivat ja keikahtelivat muhkuraista, veden vallassa olevaa pohjaa, seinämää myöten sivummalle, siihen suuntaan, johon Mark viittilöi ja hän tarkasteli pintapuolisesti luukkua, valikoi oikean kohdan, veti kirveen kauas taakse ja löi. Auts, Justus ajatteli. Kirveen terä taatusti kärsi. Ääni oli kuitenkin verraten hiljainen kirskahdus. Ehkä se vaimentui tässä vetisessä, loiskuvassa lastiruumassa. Kirves kohosi ja vetäytyi uudestaan taakse ja Mark iski toisen kerran, iski toistamiseen, useamman kerran ennen kuin luukun lukitus, salvat antoivat perään tai jokin rakenteissa hajosi ja rikkoutui ja luukku retkahti puoliksi auki. Valoa tulvahti sisään, aamun valoa.

Tilkankadulla

    

Mikä lintu? Saimme otettua tällaisen kuvan rantakanasta. Onko se luhtakana, liejukana, nokikana vai ei mikään niistä? Nokka on lyhyt. Valkoinen selvä kylkiviiru. Valkoinen alaperä. Tänään tiistaiaamuna on kylmää koko maassa. Ilmatieteenlaitoksen Helsingin Kaisaniemen mittausasemalla on kolme astetta ja osia plussan puolella. Eilen kirjoitin kaksi sivua - Pidät tästä varmaan -tarinaa. Helena järjesteli omia kansioitaan ja luonnosnippuja ja kirjoitti muistiinpanoja. Luimme ääneen kolmekymmentä sivua Norman Mailerin romaania Amerikkalainen unelma. Onko kirjailija väsähtämässä vai miksi koen, että tekstin intensiteetti on laskenut? Helena lukee Anna Janssonin jännäriä Kuolleiden kutsu. Minä jatkan David Foster Wallacen Infinite Jestiä. Kirjassa on nyt pitkiä alaviitteitä pientä pränttiä. Eilen iltaviimeiseksi katsoimme dokumenttia Andy Warholista taiteilijan päiväkirjojen pohjalta.

Tilkankadulla

   

Keräsimme yhteiskuvaan kaikki kirjat, joita luemme parhaillaan tai jotka olemme lukeneet vasta ja joiden tunnelmissa olemme yhä. Viime yönä on satanut täällä etelärannikolla. Parvekelankut olivat aamulla kaiteen vierestä märät. Lehdet varisevat keltaiseksi matoksi maahan pihan poppeleista. Helena järjesteli eilen ja teki muistiinpanoja. Minä jatkoin - Pidät tästä varmaan -tarinaa. Koossa kolmekymmentäkuusi sivua. Aamuyöstä mieleni kirjoitti sitä puoliunessa. Luemme yhä ääneen Norman Mailerin kirjaa Amerikkalainen unelma. Helena luki loppuun Jari Tervon Pyhiesi yhteyteen. Minä olen lukenut melkein kolmesataa sivua David Foster Wallacen teosta Infinite Jest, jonka olen lukenut kerran ennen originaalina eli in english ja kerran suomeksi, Päättymätön riemu.

Tilkankadulla

    

Kesäaika päättyi ja normaaliaika alkoi. Perjantaina, kun kävimme Munkkivuoressa leipäostoksilla, otin mennessä kuvan puutytöstä tai -patsaasta, joka seisoo skeittauskentälle vievän puistokäytävän vieressä Pikku Huopalahden pohjukassa. Miettiikö patsas vai pitääkö silmiään kiinni? Tänään on Helsingin kirjamessujen viimeinen päivä. Parhaat terveiset osanottajille. Toissapäivänä ja eilen olemme tehneet omia taiteitamme, Helena piirtänyt ja luonnostellut ja minä jatkoin - Pidät tästä varmaan -tarinaa, jota on kolmekymmentäneljä sivua. Niitä kertyy hiljalleen kuin syksyn lehtiä nurmikoille, puistokäytäville, teille ja veteen rannalle. Luemme ääneen Norman Mailerin kirjaa Amerikkalainen unelma. Helena luki loppuun Haruki Murakamin teoksen Kaupunki ja sen epävakaa muuri ja aloitti Jari Tervon Pyhiesi yhteyteen. Minä hain omasta hyllystämme David Foster Wallacen kirjan Infinite Jest, jota aloittelin reilu kuukausi sitten. Selasin alun ja jatkoin siitä mihin olin jäänyt. En käytä mitään kirjanmerkkiä. Luen uudestaan, jos en muista lukemaani.

Suo sen suo(13)

    

SUO SEN SUO(13)

 

He kapusivat nostosillan ylös helikopterin kuljetustilaan, joka oli kuin pieni halli, sen kokoinen tai verstas ja jossa oli pitkät istuinlaverit molemmilla sivustoilla. Ruuma, Justus ajatteli. Laivoissa on ruumat. Justus ei tiennyt, mutta ehkä samaa sanaa voi käyttää myös helikopterin kuljetustilasta. Seinillä oli verkot, joissa oli tavaraa ja laverien yläpuolella olevista putkista tai tangoista roikkui käyttövalmiina turvavaljaita liinoissaan. Kuljetustilan perällä oli säilytyslaatikoita, ilmeisesti pultattuina kiinni rakenteisiin.

Mark esitteli ensin seinien yläosia kiertävät vahvat verkkopussit, joihin kuului laittaa kaikki irtain. Korpraali nosti Justuksen vetolaukun sellaiseen pussiin ja Justus pani oman reppunsa toiseen. Sitten Mark siirtyi perällä olevien laatikoiden luo ja viittasi kädellään Justusta tulemaan perässä. He avasivat laatikoiden lukitussalvat, jolloin niistä sai vedettyä esiin kaksi vierekkäistä paaria keskelle kopterin ruuman jalkatilaa. He jättivät ne siihen.

- We need them, Mark sanoi. - You see? What?

- Sure.

Mark naurahti. Hän näytti, että paareissa oli myös vyöt ja avasi ja levitti ne valmiiksi. Hän nosti yhden sormen ja toisen sen lisäksi: - We have two.

- Yes, Justus vastasi.

Seuraavaksi Mark ajoi kaukosäätimellä nostosillan sisälle ja peräluukun kiinni. Sisällä tuli hämärämpää, mikä saattoi tosin olla osin pelkkä tunnetila. Tilaa kiertävät ikkunat ja valaisimet valaisivat osaltaan, mutta tässä kuljetustilassa, ruumassa oli silti jotenkin hämyistä, mutta ehkä ei ollut tarkoituskaan, että kukaan esimerkiksi lukisi kyydissä ollessaan. Helikopteri oli täsmäliikuntaväline, jolla haluttiin vain päästä mahdollisimman nopeasti paikasta toiseen. Yhdestä pisteestä toiseen. Siellä ei vietetty muuten aikaa.

- Let’s see, men on board, close the seat belts, please, Mark opasti ja näytti Justukselle mallia.

He vyöttivät itsensä. Klik klik klik, lukitusmekanismit kilahtelivat.

- Good, Mark hyväksyi.

Hän retuutti silti Justuksen valjaita, kokeili niitä ja painoi tämän olasta istumaan laverille, peukutti ja kurkotti sen jälkeen luurin seinän pidikkeestä ja puhui siihen: - We are ready here. Over.

Hän kuunteli hetken ja jatkoi: - Two. Yes. Over.

Kuului, kun helikopterin moottori jyrähti käyntiin. Hetkeä myöhemmin Justus tunsi, että he nousivat ilmaan. Yksiö ilmassa. Vatsasta kouraisi.

Mark oli koko ajan puuhassa, liikkui liinan päässä, joka jousti miehen liikkeiden mukaan. Hän käänsi ensimmäiseksi näytön heidän eteensä ja siitä erottui savanni yläviistosta siinä suunnassa, jonne helikopteri oli matkalla. Justukselle tuli mieleen nimenomaan savanni tai pusta tai pampa, aro. He ylittivät vetistä suota, jossa oli pieniä rimpejä kuin ruostetta maalatussa pellissä tai rokkoa ihossa. Sivummalla näkyi vaaramaisemaa ja joki tai puro, patoallas tai ehkä se oli sittenkin luonnontilaista suon monimuotoisuutta. Hieno maisema katsottuna näin helikopterin korkeudesta. Aamu kaikkialla. Päivä oli vasta valkenemassa.

Justus huomasi, että Mark otti kaksi kypärää jostain verkosta ja kiinnitti ne leukahihnoista riippumaan omaan vyöhönsä, toisen toiselle puolelle ja toisen toiselle. Hän nyökkäsi Justukselle ja Justus nyökkäsi takaisin. Hän ymmärsi. Kaikki selvää.

Mark sanoi jotain, mitä Justus ei kuullut. Mies osoitti näyttöä ja Justus huomasi vaivaiskoivikon laidassa kaksi pienikokoista vaeltajaa. Näkökulmaharha. Eli ne jälkeen jääneet, jotka piti noutaa mukaan. He olivat jo löytäneet ne, hetkessä. Tai helikopterin ohjaaja oli löytänyt oikeaan koordinaattiin.

Justus vilkaisi Markia vieressään ja tämä nyökkäsi. - Are you ready? Justus luki miehen huulilta, näki, että miehen suu kävi koko ajan, mutta sanat häipyivät ja hukkuivat kuuluvista. Hän loi muutamista yksittäisistä englanninkielisistä sanoista tilannekäsityksen itselleen: Helikopteri ei aikonut laskeutua. Se oli liian riskaabelia, suoalusta pehmeää ja upottavaa.

Mark avasi kaukosäätimellä kuljetustilan keskellä olevan luukun ja äänet, melu, desibelit kasvoivat heti moninkertaisiksi. Mark naputti sormellaan Justusta olalle. Huomio, seuraa. Hänellä oli nyt eri näköinen kaukosäädin kädessään eikä se itse asiassa ollut kaukosäädin, vaan sähköinen ohjain, jonka kuvan upseeri oli näyttänyt Justukselle vajaa tunti sitten. Painikkeet, nuolitunnukset ylös ja alas ja stop. Lisäksi punainen, ulkoneva hätä-seis -painike.

- Can you handle this?

Korpraali toi suunsa aivan Justuksen korvanjuureen, jotta tämä kuuli.

- Jes, Justus vastasi, vaikka ei kuullut mitään, omaa ääntäänkään. Hän nyökkäsi ja nosti peukalonsa.

Mark taputti taas Justusta olalle ja ojensi ohjaimen hänelle. Seuraavaksi Mark tarttui katossa kiinni olevasta vinssistä roikkuvaan, edestakaisin heilahtelevaan köysilenkkiin, siniseen, paksuun nailonköyteen, jossa oli varmaan ohut keskusvaijeri vahvisteena ja piti siitä kiinni toisella kädellään, katsoi Justukseen, näytti ja painoi tämän käsissä olevan ohjaimen toista nuolinäppäintä, alaspäin osoittavaa nuolta, jolloin köysilenkki laskeutui, vaihtoi toiseen näppäimeen, ylöspäin osoittavaan nuoleen ja jolloin vinssi alkoi kelata köyttä sisään. Sitten hän vaihtoi taas painiketta, antoi löysiä köyteen, irroitti omien valjaittensa kiinnityksen orresta ja vaihtoi sen vinssistä tulevaan lenkkiin, nyki ja varmisti, että se tuli kunnolla kiinni.

Justus seurasi ja katseli sivusta. Mark nyökkäsi hänelle ja hän nyökkäsi takaisin.

Kaksi pelleä, Justus ajatteli.

- Ready? Mark kysyi, taas, tosin Justus näki tälläkin kertaa vain huulten liikkeen, mutta arvasi sanan ja sanoman. Hän nyökkäsi.

Mark siirtyi ja kyykistyi lähemmäs kuljetustilan pohjassa olevaa avointa luukkua, josta näkyi ilmaa, maata ja suota keinahtelevassa, vellovassa liikkeessä. Hän nyki köyttä ja katsoi samalla merkitsevästi Justukseen, joka painoi nuolinäppäintä ja köyttä avautui ja vapautui lisää. Justus odotti miehen hyppäävän köyden varaan, mutta tämä osoitti vielä erikseen sormellaan näyttöä, joka oli Justuksen edessä. Taas Justus nyökkäsi.

Vieläkään Mark ei hypännyt. Hän pudisti päätään Justukselle, pitkä, hermostunut, edestakainen päänliike, minkä jälkeen hän otti ohjaimen Justuksen käsistä, toi suunsa lähelle Justuksen korvaa ja sanoi: - Think, what you do. Don’t be stupied.

Sen jälkeen Mark ajoi löysät köydestä takaisin vinssin kelalle, antoi ohjaimen takaisin Justukselle ja hengitti uudelleen tämän korvaan: - Slow. Think, what you do. Don’t hurry. You understand?

Justus nyökkäsi. Hän tunsi kuumotusta poskissaan, kaikkialla. Häntä nolotti. Hän antoi vähän kerrassaan löysiä, tarkkaili Markia aukon reunalla, kun tämä kyykistyi siihen ja tarttui reunakahvoihin. Justus tarkkaili köyttä eikä päästänyt sitä tällä kertaa liikaa. Sitten Mark oli puolittain ulkona helikopterin alla, ylävartalo näkyi vielä, viimeisenä pää, kypärä ja sen jälkeen oli vain köysi kelalla, joka laskeutui täristen suoraan luukun keskellä. Justus katsoi vuoron perään köyttä ja vinssin kelaa ja kolmantena näyttöä, josta hän pystyi seuraamaan Markia koneen alla. Tämä heijasi kevyen, tottuneen ja silti samalla holtittoman näköisesti köyden varassa, kieppui alas painuessaan.

Kela pyöri. Justus kierrätti katsettaan siinä, ohjaimessa ja näytössä. Kamera kuvasi, kun Mark osui alas suon pintaan ja pyörähti. Justus nosti sormen pois nuolipainikkeelta. Nainen ja mies olivat kyyryssä siinä lähellä ja Mark viittoi ja teki näille käsimerkkejä. Nainen tuli edellä lähemmäs ja mies konkkasi kankean näköisenä perässä, kaatumaisillaan tai sitten helikopterin ilmanpaine horjutti. Ruoho ja kaikki muu kasvillisuus, joka oli niin sanotun laskeutumiskohdan alapuolella, lainehti kuin voimakkaassa pyörretuulessa.

Justus räpytti silmiään, piti silmällä Markia, joka oli maanrajassa kyyryssä pelastettavien vieressä. Näkymä toi Justukselle mieleen jonkin pelastusharjoituksen menneisyydestä, kauan sitten tai sitten se oli jostain ohjelmasta tai miksei televisiosarjasta tai elokuvasta.

Mark näytti ja teki liikettä kädellään, piirsi käsivarrenmittaista ympyrää alaspäin ja Justus katsoi ohjainta, siirsi peukalon alaspäin osoittavalle nuolinäppäimelle, painoi, katsoi näyttöä ja painoi uudestaan. Markin käsi leikkasi terävästi sivuttain ilmaa. Se oli kuin karatelyönti. Justus nosti sormen näppäimeltä.

Seuraavaksi Mark pyöritti käsivarttaan vaihteeksi käsi osoittaen suoraan ylöspäin ja Justus katsoi jälleen ohjainta, valitsi ylöspäin osoittavan nuolinäppäimen, painoi sitä ja nosti sormen pois ja katsoi näyttöä. Markin käsi pyöri edelleen ja näytti ylöspäin ja Justus painoi nuolinäppäimen pohjaan, vilkaisi vintturin kelaa, jolle köysi alkoi kiertyä, suunta oli oikea, vilkaisi taas näyttöä, jossa nainen alkoi nousta ja pyöriä köydessä kiinni jalat hajallaan. Rimpuillen. Ilmassa kuin jokin pellehyppääjä. Justus pudisti päätään omille typerille mielikuvilleen.

Tilkankadulla

    

Kävimme eilen Munkkiniemen kirjastossa. Helenalla oli noudettavana saapunut kirjavaraus, Anna Janssonin Kuolleiden kutsu. Mennessä veimme muutaman kirjan Tapanilan aseman kierrätyskirjalaatikkoon. Tuuliset säät ovat varistaneet jo muutamat puut kokonaan lehdettömiksi. Keltaisia lehtiä leijailee ilmassa puistokäytävillä. Kolme joutsenta oli ilmestynyt Pikku Huopalahden lännenpuoleiseen ruovikkoon. Jatkoin eilen - Pidät tästä varmaan -tarinaa, jota on kolmekymmentä sivua. Helena teki piirroksia luonnosvihkoon ja kutoi sukkaa telkun ääressä. Luimme ääneen Norman Mailerin romaania Amerikkalainen unelma. Yö kuulusteltavana newyorkilaisella poliisiasemalla. Illemmalla luin loppuun Jari Tervon kirjan Pyhiesi yhteyteen. Siinäkin on poliiseja. Hyvä kirja kokonaisuudessaan. Helenalla on luvussa Haruki Murakamin teos Kaupunki ja sen epävakaa muuri. Hän kehuu, että kirjailija on parempi kuin koskaan, paranee vanhetessaan.