Suo sen suo(14)

    

SUO SEN SUO(14)

 

Justus oli hiessä kuin raskaan työpäivän tai -suorituksen jälkeen, kun hän sai nostettua viimeisenä myös Markin takaisin helikopterin kyytiin. Varsinainen tärinä oli tosin vasta edessä. Se alkoi, kun Mark oli ajanut kaukosäätimellä pohjan luukun kiinni ja soitti ohjaamoon.

Justus tunsi käden olallaan. Mark ojensi kättään ja Justus tarttui siihen. He puristivat toistensa käsiä. Ruumiit makasivat pitkänään paareilla ruuman lattiapinnassa, vyöt kiinni ja katselivat heitä. Elossa onneksi. Justus mielsi kuitenkin jostain syystä nämä pelastetut kahdeksi ruumiksi. Hänen ajatuksensa olivat sekavat eikä puhettakaan, että hän olisi ajatellut minkälaisen artikkelin kirjoittaisi tästä kokemuksestaan. Hänellä ei ollut sille vielä sanoja. Se oli sanaton.

- All right? Mark kysyi.

- Yes.

Mark katsoi ja nyökkäsi heidän potilaisiinsa: - Talk with them?

- Not yet.

Helikopteri nosti korkeutta ja tuntui kääntyvän kertaalleen ympäri.

Se ei tiedä minne päin lähteä, Justus ajatteli. Hän ajatteli kopteria elävänä olentona. Samoja mielikuvituksellisia mietteitä edelleen, hän tuhahti itseään. Helikopteri oli hänen visiossaan iso jättikimalainen, joka kääntyili hieman kömpelönä vasta nousseen auringon säteissä.

Justus veti liinasta löysiä itselleen ja polvistui paarien viereen.

- Hei. Mä olen Justus, hän sanoi naiselle.

- Hei. Sinikka.

Sinikka yritti hymyillä.

Justus selitti, että helikopteri vie heidät lähimpään yliopistolliseen sairaalaan. Hän katsoi vuoron perään Sinikkaa ja tämän vierellä olevaa vanhempaa miestä.

- Mitä tapahtui? hän kysyi.

Ei vastausta. Kumpikaan ei sanonut mitään.

- Mikä vahinko kävi suolla? Justus tarkensi.

- Maximilian, mies esittäytyi. - Toheloin. Olin oppaana tälle joukolle ja putosin suohautaan.

- Ei se ollut hauta, Sinikka puuttui puheeseen. - Kannonkolo. Kivenkolo, onkalo.

- Oli mikä oli, Maximilian jatkoi. - Venäytin jalkani. Luulin hetken aikaa, että luu murtui, mutta todennäköisesti se oli venähdys.

- Entä...? Justus kääntyi kysymään Sinikalta.

- Vatsavaivoja. Norovirus.

- Ai. No, se selvä, Justus nyökkäsi. Hän lisäsi, että helikopterin kyydillä he pääsisivät nopealla aikataululla sairaalaan tarkastettaviksi ja hoitoon.

- Lehtimies? Maximilian kysyi.

- Kyllä, Justus vastasi. - Olin juuri kolme vuorokautta Alexilla, suolla olevalla sotilasleirillä ja kaivosyhtiön tukikohdassa tekemässä reportaasia.

- Miten meidän porukan kävi? Sinikka kysyi.

Justus kohautti olkiaan: - En tiedä. En päässyt näkemään ketään. Sain kuitenkin vierailijoista huolehtivalta upseerilta sellaisen tiedon, että kahdeksan tunkeilijaa oli otettu kiinni. Ei henkilövahinkoja.

- Hyvä, Sinikka henkäisi. - Onneksi. Onneksi näin.

- Ja he ovat kaikki siellä? Maximilian kysyi.

- Kyllä, Justus vastasi. - Tällaista tietoa olen saanut.

Justus tajusi Markin puhuvan puhelimeen, kuulokkeeseen, joka oli yhteydessä ohjaamoon. Mark oli puhunut jo jonkin aikaa ja nyt Justus kuuli hänen korottavan ääntään: - Fuel? Ja perään: - What on earth? Chris!

Mark painoi kuulokkeen takaisin pidikkeeseen ja jäi seisomaan aloilleen, katse alaviistossa, lattian rajassa, totisena tai vihaisena. Justukselle ei tullut mieleen, että Mark saattoi kuunnella. Seuraavaksi hän tajusi, että helikopterin ääni oli muuttunut. Kone yskähteli.

- Pudotaanko me? Sinikka kysyi.

Hän sanoi sen ensimmäisenä.

- Ei, Justus vastasi. Ja lisäsi: - Niin. En tiedä.

- What’s wrong? hän kysyi Markilta.

- I don’t know... Somehting about pressure. Fuelpressure.

- Fuel? Justus toisti.

Polttoaine, hän käänsi sanan päässään.

Siis loppuiko helikopterin tankista polttoaine? Ei. Samassa moottori tavallaan vastasi, se vaikeni kerrasta, kokonaan, ei enää mitään ääntä, moottorin ujellusta ja Justus käsitti välittömästi, että tämä kopteri ei ole lentokone, että se ei liidä, sillä ei pysty liitämään, se ei pysy ilmassa, vaan putoaa alas maahan, suohon, veteen hetkessä kuin kivi. Hän ymmärsi tämän ja tunsi sen myös kehossaan. Helikopteri oli ehtinyt ottaa jonkin verran korkeutta ja oli joka tapauksessa reilusti puittenlatvojen yläpuolella, kun he päätyivät suoraan pudotukseen. Matkan pää. Kuin nopea hissi putoaisi kuilussaan, vaikka se ei oikein tuntunut siltäkään.

Onneksi alla ei ole sentään järveä, Justus ehti ajatella. Eikä merta, mutta suo kuitenkin.

Hän paiskautui rajusti laveria tai helikopterin kuljetustilan, ruuman seinää vasten. Ehkä hän menetti tajuntansa hetkeksi, sillä seuraava, minkä hän tiedosti, oli oma hankala olonsa. Hän roikkui valjaissa puoliksi ilmassa. Kuljetustila oli pimeänä, mutta ei aivan. Pari turvavaloa loisti veden yläpuolella.

Veden? Justus ajatteli ja räpytti silmiään. Hänen vierellään ruuman pohja, joka oli ennen ollut lattiapintana, oli noussut sivuksi, seinäksi. Sekään ei ollut aivan pystyssä hänen silmissään, vaan kallellaan. Mark oli tullut auttamaan häntä pääsemään irti valjaista. Kuului rapsahduksia, kankaan repeämisen ääntä, kun Mark katkoi puukollaan liinoja ja samassa Justus putosi ja sukelsi veteen. Helikopteri oli puoliksi vedessä. Justus ponnisti itsensä jaloilleen. Vesi oli kylmää. Sitä oli hänen seisoessaan puoliväliin reittä, mutta Justus oli kastunut kokonaan ja haukkoi nyt järkyttyneenä henkeä.

- Justus, help! Mark huusi.

Justus näki, että Mark tempoi vuorostaan vanhan miehen, Maximilianin paarien vöitä. Justus kahlasi ja kompuroi lähemmäksi. Kompasteli mahtamatta sille mitään, koska hän unohti, että ruuman pohja oli käytännössä seinäpintaa kaikkine verkkoineen, tavaroineen ja ulokkeineen ja putkineen ja joissa menetti helposti tasapainonsa.

Mark katkoi puukollaan paarien vöitä. Justus otti Maximilianista kiinni ja auttoi hänet seisomaan helikopterin pohjalle veteen rinnalleen.

- Pysytkö sä pystyssä? hän kysyi. - Omin voimin?

- Kyllä. Pysyn, Maximilian vastasi.

Mark joutui kurkottamaan päästäkseen seuraavaksi Sinikan paarien vöihin käsiksi. Sinikka oli seinällä reilusti vesirajan yläpuolella.

- Vettä, Justus sanoi tai hätääntyi. - Me hukutaan. We are drowning.

- Yes, Mark vastasi. Tylysti. Tai Justus luuli niin ensin, mutta huomasi sitten, ettei Mark ollut sen enempää hermostunut kuin kiihkoissaankaan eikä suuttunut, vaan pelkästään määrätietoisen päättäväinen, ilme tiukkana ja ankarana. Mies toimi kuin automaatti, suunnitellusti ja jäämättä miettimään ja katsomaan tuloksia.

Justus ehti ottaa Sinikan vastaan ennen kuin tämä olisi pudonnut suoraan veteen ja kastunut hänkin kokonaan.

Mark ei edes vilkaissut taakseen. Hän ei välittänyt. Ei turhista. Muut selviköön loput. Hän oli tehnyt tärkeimmän tehtävänsä ja meni jo seinänviertä jaloillaan tunnustellen tai kopterin sen hetkistä pohjan viertä seuraten ja Justus oletti ja päätteli, että siellä on perällä varmaan ylimääräinen varauloskäynti. Mutta Mark kääntyi melkein heti ympäri ja palasi takaisin mukanaan toisessa kädessään pitkävartinen kirves. Palomiehen kirves, sellainen, joita Justus oli nähnyt amerikkalaisissa elokuvissa ja Aku Ankka -lehdissä. Vain palomiehen kypärä puuttui. Markilla oli kypärä, mutta se ei ollut sitä perinteistä mallia, vaan sotilaskypärä.

Mark näytti käsimerkein, että heidän, kyytiläisten, avuttomien paikallisten tomppelien oli aiheellista siirtyä sivummalle ja pitää varansa, sillä hän aikoi antaa luukulle kirveestä. Tai aikoiko hän hakata aukon ehjään seinään?

Joten he kolme kompuroivat ja keikahtelivat muhkuraista, veden vallassa olevaa pohjaa, seinämää myöten sivummalle, siihen suuntaan, johon Mark viittilöi ja hän tarkasteli pintapuolisesti luukkua, valikoi oikean kohdan, veti kirveen kauas taakse ja löi. Auts, Justus ajatteli. Kirveen terä taatusti kärsi. Ääni oli kuitenkin verraten hiljainen kirskahdus. Ehkä se vaimentui tässä vetisessä, loiskuvassa lastiruumassa. Kirves kohosi ja vetäytyi uudestaan taakse ja Mark iski toisen kerran, iski toistamiseen, useamman kerran ennen kuin luukun lukitus, salvat antoivat perään tai jokin rakenteissa hajosi ja rikkoutui ja luukku retkahti puoliksi auki. Valoa tulvahti sisään, aamun valoa.