Taavetissa

    

Laskiaistiistai. Kuvakollaasissa on neljä kirjankantta, Leonora Carringtonin The Hearing Trumpet, Wilkie Collinsin Valkopukuinen nainen, Graham Greenen Kymmenes mies ja Patricia Moyesin Musta leski. Eilen oli sateinen sää Luumäen Taavetissa. Aamusella muokkasin Vaihdokas -tarinaa. Helena kutoi. Luimme ääneen yli viisikymmentä sivua Collinsin kirjaa Valkopukuinen nainen. Draamaa on. Toissailtana etsin itselleni vaihteeksi jotain muuta lukukirjaa kuin Graham Greeneä. Mikään ei tuntunut tarttuvan. Sitten otin Leonora Carringtonin teoksen The Hearing Trumpet. Se oli oikea valinta. Kirja on tullut meille joulukuussa 2018. Kirja itsessään on kirjoitettu kuusikymmentäluvulla. Carrington on 1917 syntynyt ja 2011 kuollut englantilainen taiteilija ja kirjailija, elänyt nuoruudessaan vähän samantapaisissa oloissa kuin naiset Collinsin kirjassa Valkopukuinen nainen ja jos muistan oikein, Carrington laitettiin mielisairaalaan ja annettiin niitä hoitoja, jotka siihen aikaan olivat parasta lajia. Kirjan The Hearing Trumpet alussa yhdeksänkymmentäkaksivuotias, huonokuuloinen nainen, joka asuu poikansa perheessä, saa ystävättäreltään lahjaksi kuulotorven ja kuuntelee salaa, mitä hänen poikansa ja tämän vaimo ja pojanpoika puhuvat keskenään vanhan rouvan sijoittamisesta hoitokotiin. Kirjassa on taiteilijan oma kuvitus, niin kannessa kuin kirjan sivuillakin.

Taavetissa

    

Postauskuvana on vanha paja Linnalantien varrella Luumäen Taavetissa. Eilen Laskiaissunnuntaina, päivällä oli pilvistä suojasäätä, hetken välillä paistoi aurinko ja sen jälkeen tuli vähäistä lumisadetta. Helena teki eilen lisäyksiä maalauksiinsa ja kutoi muuten suurimman osan päivää. Hän kutoi myös illalla katsoessaan läppäriltä jotain hyvää sarjaa. Koska meillä ei ole vieläkään reititintä, voimme olla netissä vain yhdellä läppärillä kerrallaan. Jännittyneinä odotamme sitä päivää, jolloin operaattorimme saa vihdoin lähetettyä ja toimitettua tämän laitteen perille. Olisiko epähienoa muistuttaa asiasta kolmannen kerran? Muokkasin eilen aamupuolella Vaihdokas -tarinaa. Olen siinä sivulla neljätoista. Kirja, jota luemme ääneen, Wilkie Collinsin Valkopukuinen nainen, on puolivälissä. Helenalla on unilukemisena Patricia Moyesin dekkari Musta leski. Minä luin loppuun jälleen yhden Graham Greenen kirjan, Kymmenes mies. Luulen, että olen lukenut sen ennen.

Kiipelissä(6)

    

KIIPELISSÄ(6)

 

Pete ei ollut läheskään tyytyväinen omaan tilanteeseensa, kaikkeen olevaan ja tulevaan istuessaan taas bussissa ja kuullessaan tuntemattomien puhuvan keskenään takanaan. Miesääni oli selittänyt ja kertonut juuri pitävänsä vaimonsa kanssa blogia netissä ja joka tieto otti outona tai eriskummallisena väkisinkin Peten korvaan ja sitten toinen miesääni haastatteli: - Mistä tuli ajatus alkaa pitää blogia?

- Tyhjästä.

- Niinkö?

Bussi seisoi vielä linja-autoasemalla. Auto ei käynyt. Kuski oli ulkona laiturilla. Miehet, isäntämiehet tai paikalliset, jotka tarinoivat Peten takana, puhuivat normaalilla äänellä. Kaikki kuului.

- Sitä odotti kuin postin tuloa, postauksen ilmestymistä.

- Mitä? Niinkö? Milloin sä olet postia odottanut?

- Aina välillä. On ollut hakuja.

- Hymy -lehteä?

- Ei mutta muita lehtiä.

- Me naiset?

- Sitä yhtenä.

- Kiirehdit lukemaan ennen emäntää?

Kuski nousi autoon.

- Ja nyt pidätte vaimon kanssa blogia? Odotatte aamulla, milloin se ilmestyy?

- Niin.

- Se ei tapahdu niin, että sinä laitat sen nettiin?

- Ei. Tai kyllä. Se menee tavallaan sivuston pitäjän kautta. Siinä on kontrolli.

- Jo selkisi.

- Vaikka se ei näy. Voi vain miettiä mitä siellä näkymättömissä tapahtuu ja ihmetellä, jos postaus viipyy.

Auto liikkui ja ohitti matkahuollon rakennuksen. Pete katsoi lasitusliikkeen teippauksia särkyneessä ikkunassa. Lasku tulisi hänelle. Ja kutsu oikeuden istuntoon.

Kello oli melkein kaksitoista. Kaikki harmi ja viivytys yhden kiven takia. Kallis kivi.

Hän oli päättänyt, miettinyt ja harkinnut senkin, mitä kertoisi kotona: Joku oli heitellyt kiviä pitkin ajoradalle ja hän heitteli niitä takaisin kasalle, sellainen pienimuotoinen työmaa siinä oli ja jolloin yksi kivistä lipsahti ja meni kahvilan ikkunasta sisään. Noin vain. Hupsis. Hän mietti tätä tarinaa, sen mahdollisia heikkouksia ja vahvuuksia tai ennen muuta, mikä siinä voisi pettää ja tuli siihen tulokseen, että se toimi ja päti. Nimimerkki Joku oli hän, mutta sitä ei ollut tarpeen paljastaa. Kaikki muu oli totta.

Bussivuoro oli käytännössä ensimmäinen kaupungista poispäin. Varhaisia kulkijoita oli liikkeellä heti ensimmäiseltä pysäkiltä alkaen. Kirkonmäen alla oli muutama nainen palaamassa kirkonmenoista. Pete katsoi heitä ja tunnisti yllättyneenä äitinsä. Tämä oli lähtenyt kirkkoon ja mikä oli tapaus ja rastin paikka. Kuka nyt teki kotona ruuat? Isä ei ollut lähtenyt kyytimään äitiä, vaan tämä oli lähtenyt itsekseen matkaan.

Äiti olisi mennyt huomaamatta käytävää ohi, mutta Pete ojensi kätensä ja huiskutti: - Hei, tässä olisi vapaa paikka.

- Hei, äiti hämmästyi, istui alas Peten viereen ja asettui siihen.

- Lähdit kirkkoon? Pete kysyi. - Isä ei lähtenyt mukaan?

- Hän meni kokemaan verkot ja nostamaan ne ylös.

Äiti jatkoi ja kertoi, että isä jäi mieluummin pesemään auton. Sitten hän kääntyi oikein erikseen katsomaan Peteä: - Mistä sä olet palaamassa? Nyt? Et tullut yöllä kotiin? Olit koko yön poissa.

- Olin.

- Mikä tuli? Mikä viivytti?

Äiti pyrki madaltamaan ääntään.

- Niin mikä, Pete huokaisi. - Uskomaton asia.

Hän kertoi jääneensä kyydistä ja tulleensa yöllä viimeisellä Turusta lähtevällä bussilla. Muita ei kulkenut.

Äiti odotti. Hän katsoi käsiinsä tai helmaansa ja takaisin Peteen.

- Jonkun takia? äiti kysyi peitellysti. Heidän perheessä ei ollut sitä perinnettä, että asioista olisi puhuttu suoraan. Ei kehdattu tai ei uskallettu.

Pete kertoi tarinansa. Äiti alkoi sulatella sitä, uskoi tai ei. Pete koki joka tapauksessa päässeensä pahimman ja vaikeimman yli. Oli jotenkin helpompi kertoa yhdelle kuin useammalle yhtä aikaa.

- Harmittaa, hän sanoi. Tunnusti. - Ikkunan rikkomisesta tulee lasku...

- Vaikka se ei ollut sun vika, äiti sanoi nopeasti väliin.

- Oli. Mun vika. Siinä se juuri on, että minä heitin niitä kiviä pois ajoradalta ja sitten yksi lähti vikaan ja samassa helisi.

- Poliisi osui paikalle?

- Niin osui.

Pete jatkoi: - Olisiko mun sun mielestä pitänyt karata?

- Ei tietenkään.

- Joo, en karannut ja olin kuulusteltavana ja odottelemassa ja jatkamassa odottelua tuntikaudet.

Äiti kuunteli, mutta ei sanonut mitään.

- Mikä sai sut lähtemään kirkolle? Pete kysyi.

- Ei mikään. Yhtäkkiä huvitti lähteä.

He jäivät pysäkillä kyydistä ja kävelivät vaitonaisina hiekkatien nummen poikki järven rantaan mökille.

- Sulla on varmaan kova nälkä? äiti huolehti.

- On. Mutta mä pärjään.

Pete ei kysynyt mitä ruokaa heillä oli tänään. Hän ei halunnut patistaa äitiä.

Isä oli pesemässä autoa kauempana rannasta.

- Mistä sä tämän karkulaisen löysit? hän kysyi ensimmäisenä.

- Tulimme samassa autossa, äiti vastasi, leikittömästi, vakavana. - Mä laitan makkaraa ja ranskalaisia.

- Joo, laita vaan, Pete vastasi.

Äiti jatkoi sisälle. Isä seisoi vettä ja vaahtoa tippuva harja kädessään, kumisaappaat jaloissaan.

- Tämä olisi oikeastaan kuulunut sun tehdä, hän huomautti.

- Tiedän, Pete myönsi. - Venähti vähän pitkään.

Hän lisäsi harkitusti: - Tulee yksi lasku. Tai en tiedä tuleeko useampia.

Isä pudotti harjan ämpäriin. Vesi loiskahti: - Jaa, minkälainen lasku? Törmäilit jossain?

- Niin törmäilin.

Pete kertoi kivisatunsa. Joku oli taas heitellyt kiviä kadulle... Isä kuunteli ja tarkasteli epäluuloisen näköisenä ja teki välikysymyksiä: - Kuuluiko sun hoitaa se asia?

- Ei. Olin tyhmä. Oli kylmä ja liikuin, että tulee lämmin.

Isän silmät räpsyivät: - Mikä tarina tämä on? Mikä satu?

- Ei mikään satu, tapahtunut ja koettu ja kuten sanoin, lasku tulee perästä.

- Saat itse maksaa sen.

Pete ei vastannut ja isä jatkoi: - Arvioitko, että lasku on niin suuri, että sun tilisi saldo ei riitä?

- Voi olla, Pete vastasi. - En tiedä. En todella. Enkä tiedä mitä se oikeudenkäynti tarkoittaa, mitä tekoa sillä on? Mitä siitä seuraa.

Isä kohautti harteitaan: - Sen näkee sitten. Okei. Mä pesen tän auton loppuun.

- Ikävä tapaus, Pete sanoi vielä, kun isä otti harjan ämpäristä ja alkoi kiertää autoa. Pete meni sisälle.

 

Taavetissa

    

Hyvää maaliskuun ensimmäistä. Lauantai. Postauskuvassa on narsisseja kevään airuena. Helena löysi ruukun alle sopivan värisen, virkatun liinan, jonka olemme joskus löytäneet Lappeenrannan Kontista. Helenalla on neljäs villasukkapari tekeillä tänä talvikautena. Hän on myös tehnyt lisäyksiä keskeneräisiin maalauksiinsa. Kaikki Helenan tänä vuonna aloittamat maalaukset ovat vielä vaiheessa. Minä kirjoitin eilen kahtena rupeamana kolme sivua eteenpäin Vaihdokas -tarinaa. Ulkoilimme vain kauppareissun verran. Luimme ääneen viisikymmentä sivua verkkaan etenevää Wilkie Collinsin niin sanottua salapoliisiromaania, joka on minusta enemmän hitaasti etenevää draamaa ja jota olemme nyt lukeneet kolmasosan. Helena pääsi aloittamaan Outi Pakkasen kirjan Kylmä talo ja minä luin loppuun Joseph Conradin hienon teoksen Mörkrets hjärta. Huomenna, laskiaissunnuntaina on Kaunis kesäpäivä -blogissa vuorossa kuudes ja viimeinen osa Kiipelissä -tarinaa.

Taavetissa

    

Tänään on Kalevalan päivä, suomalaisen kulttuurin päivä. Postauskuva on otettu Luumäen Taavetin torilta eilen aamupäivällä. Sumuinen, lopputalven sää jatkuu. Helmikuu päättyy ja viikko samoin. Muokkasin eilen aamupuolella Vaihdokas -tarinaa, ensimmäisestä kappaleesta alkaen, poistoja ja lisäyksiä ja sanajärjestysten muuttamista. Etenin sivulle kahdeksan. Iltapäivällä luin nämä kahdeksan sivua uudelleen ja taas tein pieniä täsmennyksiä. Helena kutoo edelleen sukkia. Hänellä on keskeneräisiä maalauksia seinävierillä ja yksi aina telineessä tarkasteltavana ja joihin töihin tulee lisää maalikerroksia niiden valmistuessa vähin erin. Luimme eilen ääneen neljäkymmentä sivua Wilkie Collinsin vanhanaikaista salapoliisiromaania Valkopukuinen nainen. Pidän tekstistä ja sen rytmistä. Kävimme tänään kirjastossa noutamassa Helenan saapuneen kirjavarauksen, Outi Pakkasen uusimman jännärin, Kylmä talo. Unilukemisena Helenalla on vielä kesken Patricia Moyesin Kolmannen koiran kummallinen tapaus. Minä jatkan matkaa viidakossa Joseph Conradin kuuluisassa kirjassa Mörkrets hjärta.

Taavetissa

    

Kuvassa köyhät ritarit tarjoiluvadilla. Helena paistoi eilen iltapäivällä paistinpannulla lautasellisen omaleipomiaan pullansiivuja ja laittoi päälle mansikkahilloa ja kermavaahtoa. Eilen päivällä otin kuvia aution, vanhan rakennuksen pihapiiristä Linnalantien varrella Luumäen Taavetissa. Aitta ja kaivo puitten varjossa kevättalvisessa rauhassa ja unohduksessa. Aurinko paistoi, vaikka pilviä kerääntyi taivaalle. Otin kuvia paljastuneesta nurmikosta ja hyvä niin, sillä iltapäivällä alkoi pyryttää lunta. Talvi muistuttaa vielä itsestään. Etenin eilen Vaihdokas -tarinassa sivulle seitsemän. Helena kutoi enimmäkseen. Teimme päiväkävelyn Savitaipaleentielle. Olen odottanut, milloin näkyisivät ensimmäiset pajunkissat, mutta vielä niitä ei näkynyt ainakaan meidän kulkureitillämme. Jatkoimme kahteen otteeseen Wilkie Collinsin Valkopukuisen naisen ääneen lukua. Neljäkymmentä sivua eilen. Illalla luin eteenpäin Joseph Conradin kirjaa Mörkrets hjärta. Olen kertomuksen puolivälissä, mahtavan joen latvaosissa syvällä Kongon sydämessä, siirtomaavallan aikaan. Helena löysi itselleen unilukemiseksi Patricia Moyesin dekkarin Kolmannen koiran kummallinen tapaus.

Taavetissa

    

Kuvassa ovat kirjat tuulettumassa eilen parvekkeen lasipöydällä. Värikkäitä kansia. Pakkasta on nyt aamulla talon mittarin mukaan kuusi astetta, mutta päivemmällä on ennusteessa nollakeliä. Eilen aamulla oli myös niukasti pakkasta, mutta päivällä aurinko tuli esiin ja paistoi udun läpi. Lumipenkat valuttivat vettä tienpinnoille. Ilmassa oli kevään henkeä. Valoisuus lisääntyy. Vaihdokas -tarina on sivulla viisi. Helena maalasi eilen eri kankaita ja kutoi muun ajan. Kävimme kirjastossa. Lainasin itselleni valmiiksi odottamaan kaksi Graham Greenen kirjaa, Ahneiden pidot ja Kymmenes mies. Luimme ääneen viisikymmentä ensimmäistä sivua Wilkie Collinsin salapoliisikirjasta Valkopukuinen nainen. Tarkkaa, yksityiskohtaista kuvausta. Kirja on tullut ensimmäisen kerran julki 1860. Helena luki illalla Jim Thompsonin jännäriä Pakotie, mutta ei päässyt sen makuun ja jätti kesken. Minä olen lukenut neljäsosan Joseph Conradin romaanista Mörkrets hjärta. Se on jopa parempi kuin muistin.