Kiipelissä(6)

    

KIIPELISSÄ(6)

 

Pete ei ollut läheskään tyytyväinen omaan tilanteeseensa, kaikkeen olevaan ja tulevaan istuessaan taas bussissa ja kuullessaan tuntemattomien puhuvan keskenään takanaan. Miesääni oli selittänyt ja kertonut juuri pitävänsä vaimonsa kanssa blogia netissä ja joka tieto otti outona tai eriskummallisena väkisinkin Peten korvaan ja sitten toinen miesääni haastatteli: - Mistä tuli ajatus alkaa pitää blogia?

- Tyhjästä.

- Niinkö?

Bussi seisoi vielä linja-autoasemalla. Auto ei käynyt. Kuski oli ulkona laiturilla. Miehet, isäntämiehet tai paikalliset, jotka tarinoivat Peten takana, puhuivat normaalilla äänellä. Kaikki kuului.

- Sitä odotti kuin postin tuloa, postauksen ilmestymistä.

- Mitä? Niinkö? Milloin sä olet postia odottanut?

- Aina välillä. On ollut hakuja.

- Hymy -lehteä?

- Ei mutta muita lehtiä.

- Me naiset?

- Sitä yhtenä.

- Kiirehdit lukemaan ennen emäntää?

Kuski nousi autoon.

- Ja nyt pidätte vaimon kanssa blogia? Odotatte aamulla, milloin se ilmestyy?

- Niin.

- Se ei tapahdu niin, että sinä laitat sen nettiin?

- Ei. Tai kyllä. Se menee tavallaan sivuston pitäjän kautta. Siinä on kontrolli.

- Jo selkisi.

- Vaikka se ei näy. Voi vain miettiä mitä siellä näkymättömissä tapahtuu ja ihmetellä, jos postaus viipyy.

Auto liikkui ja ohitti matkahuollon rakennuksen. Pete katsoi lasitusliikkeen teippauksia särkyneessä ikkunassa. Lasku tulisi hänelle. Ja kutsu oikeuden istuntoon.

Kello oli melkein kaksitoista. Kaikki harmi ja viivytys yhden kiven takia. Kallis kivi.

Hän oli päättänyt, miettinyt ja harkinnut senkin, mitä kertoisi kotona: Joku oli heitellyt kiviä pitkin ajoradalle ja hän heitteli niitä takaisin kasalle, sellainen pienimuotoinen työmaa siinä oli ja jolloin yksi kivistä lipsahti ja meni kahvilan ikkunasta sisään. Noin vain. Hupsis. Hän mietti tätä tarinaa, sen mahdollisia heikkouksia ja vahvuuksia tai ennen muuta, mikä siinä voisi pettää ja tuli siihen tulokseen, että se toimi ja päti. Nimimerkki Joku oli hän, mutta sitä ei ollut tarpeen paljastaa. Kaikki muu oli totta.

Bussivuoro oli käytännössä ensimmäinen kaupungista poispäin. Varhaisia kulkijoita oli liikkeellä heti ensimmäiseltä pysäkiltä alkaen. Kirkonmäen alla oli muutama nainen palaamassa kirkonmenoista. Pete katsoi heitä ja tunnisti yllättyneenä äitinsä. Tämä oli lähtenyt kirkkoon ja mikä oli tapaus ja rastin paikka. Kuka nyt teki kotona ruuat? Isä ei ollut lähtenyt kyytimään äitiä, vaan tämä oli lähtenyt itsekseen matkaan.

Äiti olisi mennyt huomaamatta käytävää ohi, mutta Pete ojensi kätensä ja huiskutti: - Hei, tässä olisi vapaa paikka.

- Hei, äiti hämmästyi, istui alas Peten viereen ja asettui siihen.

- Lähdit kirkkoon? Pete kysyi. - Isä ei lähtenyt mukaan?

- Hän meni kokemaan verkot ja nostamaan ne ylös.

Äiti jatkoi ja kertoi, että isä jäi mieluummin pesemään auton. Sitten hän kääntyi oikein erikseen katsomaan Peteä: - Mistä sä olet palaamassa? Nyt? Et tullut yöllä kotiin? Olit koko yön poissa.

- Olin.

- Mikä tuli? Mikä viivytti?

Äiti pyrki madaltamaan ääntään.

- Niin mikä, Pete huokaisi. - Uskomaton asia.

Hän kertoi jääneensä kyydistä ja tulleensa yöllä viimeisellä Turusta lähtevällä bussilla. Muita ei kulkenut.

Äiti odotti. Hän katsoi käsiinsä tai helmaansa ja takaisin Peteen.

- Jonkun takia? äiti kysyi peitellysti. Heidän perheessä ei ollut sitä perinnettä, että asioista olisi puhuttu suoraan. Ei kehdattu tai ei uskallettu.

Pete kertoi tarinansa. Äiti alkoi sulatella sitä, uskoi tai ei. Pete koki joka tapauksessa päässeensä pahimman ja vaikeimman yli. Oli jotenkin helpompi kertoa yhdelle kuin useammalle yhtä aikaa.

- Harmittaa, hän sanoi. Tunnusti. - Ikkunan rikkomisesta tulee lasku...

- Vaikka se ei ollut sun vika, äiti sanoi nopeasti väliin.

- Oli. Mun vika. Siinä se juuri on, että minä heitin niitä kiviä pois ajoradalta ja sitten yksi lähti vikaan ja samassa helisi.

- Poliisi osui paikalle?

- Niin osui.

Pete jatkoi: - Olisiko mun sun mielestä pitänyt karata?

- Ei tietenkään.

- Joo, en karannut ja olin kuulusteltavana ja odottelemassa ja jatkamassa odottelua tuntikaudet.

Äiti kuunteli, mutta ei sanonut mitään.

- Mikä sai sut lähtemään kirkolle? Pete kysyi.

- Ei mikään. Yhtäkkiä huvitti lähteä.

He jäivät pysäkillä kyydistä ja kävelivät vaitonaisina hiekkatien nummen poikki järven rantaan mökille.

- Sulla on varmaan kova nälkä? äiti huolehti.

- On. Mutta mä pärjään.

Pete ei kysynyt mitä ruokaa heillä oli tänään. Hän ei halunnut patistaa äitiä.

Isä oli pesemässä autoa kauempana rannasta.

- Mistä sä tämän karkulaisen löysit? hän kysyi ensimmäisenä.

- Tulimme samassa autossa, äiti vastasi, leikittömästi, vakavana. - Mä laitan makkaraa ja ranskalaisia.

- Joo, laita vaan, Pete vastasi.

Äiti jatkoi sisälle. Isä seisoi vettä ja vaahtoa tippuva harja kädessään, kumisaappaat jaloissaan.

- Tämä olisi oikeastaan kuulunut sun tehdä, hän huomautti.

- Tiedän, Pete myönsi. - Venähti vähän pitkään.

Hän lisäsi harkitusti: - Tulee yksi lasku. Tai en tiedä tuleeko useampia.

Isä pudotti harjan ämpäriin. Vesi loiskahti: - Jaa, minkälainen lasku? Törmäilit jossain?

- Niin törmäilin.

Pete kertoi kivisatunsa. Joku oli taas heitellyt kiviä kadulle... Isä kuunteli ja tarkasteli epäluuloisen näköisenä ja teki välikysymyksiä: - Kuuluiko sun hoitaa se asia?

- Ei. Olin tyhmä. Oli kylmä ja liikuin, että tulee lämmin.

Isän silmät räpsyivät: - Mikä tarina tämä on? Mikä satu?

- Ei mikään satu, tapahtunut ja koettu ja kuten sanoin, lasku tulee perästä.

- Saat itse maksaa sen.

Pete ei vastannut ja isä jatkoi: - Arvioitko, että lasku on niin suuri, että sun tilisi saldo ei riitä?

- Voi olla, Pete vastasi. - En tiedä. En todella. Enkä tiedä mitä se oikeudenkäynti tarkoittaa, mitä tekoa sillä on? Mitä siitä seuraa.

Isä kohautti harteitaan: - Sen näkee sitten. Okei. Mä pesen tän auton loppuun.

- Ikävä tapaus, Pete sanoi vielä, kun isä otti harjan ämpäristä ja alkoi kiertää autoa. Pete meni sisälle.