Kaunis kesäpäivä

perjantai 12. maaliskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 



 




Nettikamera nousi Lappeenrannan vesitorniin. Kiitettävä oivallus. Näitä on. Aikoinaan tuli seurattua viikon verran sääksikameraa, kunnes se unohtui. Televisiosta saattoi katsoa vielä jokin aika sitten majavaliveä. Nykytekniikan hienouksia ja helppoutta. Kävin tarkistamassa netissä onko majavaliveä ohjelmassa nyt? Ei näkynyt. Siinä sivussa sain tuntumaa juuri näihin nykytekniikan hienouksiin. Eli talletin ja suljin tämän OpenOffice -tiedoston, ihmettelin näytön outoa ilmettä ja suljin rastista myös OpenOfficen, jonka jälkeen näyttö oli pelkkä valaistu harmaa, jossa oli kursorin nuoli ja hetken aikaa pyöri miettivä rinkula ja meni pois. Painelin läppärin hiiritason vasenta ja oikeaa painiketta, painoin esc -näppäintä, odotin hetken, mutta kun harmaa säilyi harmaana, painoin virtanäppäimestä koneen sammuksiin. Vilkaisin, että varausvalo sammui, odotin puoli minuuttia noin ja käynnistin koneen. Käynnistys tapahtui normaalisti. Tervetuloa, luki näytöllä. Tekniikan hienouksiin kuuluu kai myös, että se temppuilee ja on omapäinen. Vesitornin nettikamera löytyi toissapäivänä, jolloin katsoimme maisemakierroksen päivällä ja myöhemmin saman iltavalaistuksessa. Eilen päivällä teimme yhden tällaisen kierroksen.

torstai 11. maaliskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

    







Työstän toista viikkoa Tipit -tarinaa, joka on ollut Kaunis kesäpäivä -blogissa jatkokertomuksena, kuunnelmaksi. Koska siinä on yhtenä pääosassa koira mietteineen, se sopii hyvin yhteen Grassin Koiranvuosia -teoksen kanssa, jossa on koiria ja lintuja. Samoin lastenvaunut, jotka ovat tärkeä kapine Tipit -tarinassa, ne ottavat silmään ja korvaan, kun Koiranvuosissa opettajamies lykkii isoa ottotytärtä vaunuissa. Olemme puolivälissä Koiranvuosia. Sen ohella luen pätkinä lainaamiani Eugene O'Neillin näytelmää Pitkän päivän matka yöhön ja järkälemäistä Roberto Bolañon kirjaa 2666. Helena piirtää tussikuvitusta Kaunis kesäpäivä -blogin jatkokertomukseen Kun kuu kääntää kasvot, joka on edennyt seitsemänteen osaan. Päivän päätteeksi luin eilen ja luen varmaan myös tänään muutaman tunnin ääneen Koiranvuosia ja Helena tekee kuunnellessan käsitöitä ja piirtää. Keväisen pakkaspäivän askareita.

keskiviikko 10. maaliskuuta 2021

Kun kuu kääntää kasvot(7)

 >>>jatkuu>>>



    





Puhumisen ohessa nautimme maksamani kahvit ja tortut ja jatkoimme tarinointia ja huomasimme kai, että olimme samanhenkisiä. Samaa ikäpolvea ja periaatteessa samoinajattelevia. Sellaisia samoinajattelevia, jotka antavat toiselle tilan olla eri mieltä. Meillä oli varaa olla eri mieltä keskenämme. Kulta Kimonolle kirjamessut oli läpeensä kaupallinen ja sellaisena vastenmielinen tapahtuma, kun minä näin sen kirjavana monimuotoisuutena ja elämyksenä. Sanoin ymmärtäväni Kullan katsantokannan ja hän kiirehti vastaamaan samalla mitalla: ”Nyt kun kuuntelen sun käsitystäsi tästä elämyskokonaisuudesta, se ei tunnu enää yhtä kaupalliselta hapatukselta kuin tähän asti. Huomaat, että pystyn muuttamaan mieltä ja uskallan tehdä sen.”

Huomaan”, vastasin. ”Hienoa joustavuutta.”

Muistan, että lähdimme sieltä kahvilasta, palautimme tarjottimet rullakkoon ja laskeuduimme alas messutasanteelle. Mielessäni oli hatara ajatus, että suuntaisimme kuuntelemaan jotain kirjailijahaastattelua, mutta istuuduimme kuitenkin esiintyjälavan sivustalle penkille. Kerroin, että aion käydä vessassa. Aloitan siitä.

Samoin”, Kulta Kimono hymyili.

Niin”, älysin. ”Me menemme eri vessaan.”

Tietenkin.”

Kerroin, että menen muutaman päivän päästä sukupuolenvaihdosleikkaukseen, mutta olen vielä rajan väärällä puolella.

Väärällä?”

Kulta Kimono tarttui siihen. Muuten hän ei ollut hämmästynyt. En kertonut mitään suuresti ihmeellistä. Tai hän oli hämmästynyt, mutta ei mitenkään väärällä tavalla: ”Tiedätkö mä unohdin, että sä olet kundi, kaveri. Mä puhuin sun kanssa niin kuin, että musta tuntui kuin olisi tarinoitu tyttöjen kesken.”

Niin minustakin”, tunnustin.

Ihmettelin mielessäni miten on mahdollista, että olin silloin ensin aikeissa ja vähällä mennä naisten vessaan eikä miesten. Kummaa ennakointia. Jos en olisi pysähtynyt ajattelemaan asiaa, olisin marssinut ilman muuta naisten puolelle. Siitä olisi voinut joku lady huomauttaa tai sitten ei. Se olisi voinut olla hauska tapaus.

Voit sä tulla mun kanssa samaa matkaa”, Kulta Kimono lupasi ja ehdotti, mutta pudistin päätä.

Säännöt ennen kaikkea”, Kulta virnisti.

Niin.”

Vakuutin, että en ollut karkaamassa, jos hän pelkäsi sitä.

En pelkää.”

Sovimme, että tapaamme sillä samalla penkillä, kohtaamispaikalla. Toinen odottaa toista ja toinen toista. Tai se odottaa, joka tulee paikalle ensimmäisenä.

Mitä muuta tapahtui sinä päivänä: Palasimme vessakeikalta. Vessassa ajattelin, että viimeistä päivää kirjamessuilla käyn lirillä miesten puolella. Se on huomionarvoista. Jos leikkaus onnistuu ja miksi ei onnistuisi, seuraavalla kerralla, seuraavan vuoden syksyllä, jos olen hengissä, käyn naisten toiletissa. Parempi muistaa se. Parempi muistaa nyt mennä vielä miesten puolelle letkuttelemaan, kun on mitä lerputella ja myöhemmin mennä silloinkin oikeasta ovesta, oikealle puolelle. Käyttäytyä. Avainsana. Tunnussana.

Olin ensimmäisenä takaisin penkillä odottamassa. Seisoin sen vieressä, koska penkki oli varattu. Se meni heti. Tyypillistä. Kirjamessuilla on kova kysyntä vapaista istuinpaikoista. Osin se on tietenkin tarkoituksellista eli kävijöitä ohjataan siellä täällä alueella olevien penkkien ja istuinten vähyydellä hakeutumaan mieluummin esiintymislavojen edustan penkkiriveille katsomoon. Täyttämään katsomon ja yleisön osan ensin ja ensi sijassa.

Tajusin ja ehdin ajatella myös, että kirjoittajina, kirjailijoina naiset ja miehet eroavat toisistaan. He kirjoittavat erilaisia kirjoja. Naiset ovat runollisempia, sanataiturimaisempia, enemmän tunteisiin ja ajatuksiin keskittyviä kuin miehet, jotka ovat erä- ja sotakirjoineen ja -aiheineen enemmän toiminnan miehiä. Miehisyys on toimintaa ja naiseus hoivaa. Niinkö se meni?

Ehdin ajatella tämän asian selväksi mutia myöten ennen kuin Kulta Kimono palasi naistenhuoneesta.

Jonoa?” kysyin.

Kyllä.”

Sen jälkeen kerroin mitä olin ajatellut häntä odotellessani nais- ja mieskirjailijoista ja -kirjallisuudesta.

Tyypittelit?” Kulta kiteytti.

Niin.”

Tyypillisesti aloimme harhailla. Edelleen minä ohjasin ja Kulta kulki perässä seurana. Hän jakoi kokemukseni. Hän puhui kanssani. Hän analysoi asioita.

Onko sana vapaa?” Kulta Kimono kysyi jossain välissä ja minä vastasin sen olevan.

Minun puolesta.”

Sinun puolesta?”

Jälleen Kullan kommentin perässä oli kysymysmerkki.

Kunhan pysyt yleisen sopivaisuuden rajoissa. Käyttäydyt.”

Selvä.”

Kulta Kimono oli utelias kuulemaan oliko sukupuolenvaihdosideani jokin uusi villitys, mieltymys, päähänpisto vai juontuiko se jostain kauempaa? Esimerkiksi läpi elämän seuranneesta tunteesta, joka määritteli, että pidin itseäni enemmän feminiinisenä yksilönä kuin maskuliinisena?

Juuri niin”, myönsin. ”Se ei ole vasta päähän tullut pälkähdys. Se on seurannut matkassani vuosia, puolet elämästäni, ellei kauemmin.”

Arvasin.”

Mitä siitä? Onko paha?”

Ei. Mä ajattelin, että tekisin sun projektista seurannan.”

Näin päin se meni. Suurin piirtein näin. On ihmisiä joiden kanssa on heti samalla aallonpituudella. Tarvitsee tuntea toisensa vain tunnin tai ei edes sitä, riittää silmänräpäys, katse, kun vastaavasti tai vastaansanomattomasti on henkilöitä, joita ei opi tuntemaan ja joita ei tunne läheiseksi, vaikka olisi tuntenut heidät aina. Jotkut jäävät vieraiksi. Ehkä se on tarkoitus? Ehkä ihminen näkee ja tajuaa vaistomaisesti keiden seura ja yhteys on se oma koti?

Miten se liittyy taidegrafiikkaan?” kysyin.

Dokumentoivaan taidegrafiikkaan. Taiteen ja taidegrafiikan ja muin taiteen suomin keinoin toteutettua dokumentaarista aikalaistietoa. Sille on tarvetta.”

Oletko sä iskemässä mua?” kysyin epäjohdonmukaisesti.

En iskemässä.”

Tuli mieleen, että mä edustan tällä hetkellä heterosuhteen mahdollisuutta ja myöhemmin luvassa on lesboista homoyhteyttä. Tarkoitan, että on heteroita ja homoja. Mä edustan joltain osin molempia. Onko vaikea seurata?”

Ei. En tiedä ymmärrämmekö me tämän asian samalla tavoin?”

Katsoin Kultaa. En tiennyt minäkään.

Mitä sanot?” Kulta kysyi.

Oletan, että siitä dokumentoinnista?”

Aivan. Suostutko siihen? Lähdetkö mukaan?”

Mitä se tarkoittaa? Mitä se edellyttää minulta?”

Sanoinko jo, että näiden messujen, viimekertaisten kirjamessujen anti tai varsinainen messuanti jäi sivutekijäksi. Me istuimme kuuntelemassa muutamia kirja- ja kirjailijaesittelyjä ja -haastatteluja ja jopa keskustelimme niistä, mutta ainakin minun ajatukseni olivat enimmäkseen muualla eikä muisti rekisteröinyt ylös nimiä, jotka lipuivat ohitse ja jotka hipaisivat tietoisuuttani. Vain hipaisivat. Tunsin, että olin mukana jossain, elossa ja hengissä, elin, mutta kaiken kyllästi Kulta Kimonon läsnäolo. Hänet muistan erinomaisesti, näön ja äänet, mutta hänenkään vuodatuksensa eivät jääneet sihtiini. 

>>>jatkuu>>>



tiistai 9. maaliskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   






Kirjoitin päiväkirjaan aamun säätietoja ja ensimmäiseksi raapustin viikonpäivän ja päiväyksen, jolloin olin siirtyä tuhat vuotta eteenpäin – 2021 sijaan tuli 3021. Grassin Koiranvuosia -kirjan lopussa on suomentajan selityksiä. Aioin lukea ne ensin, mutta en sitten lukenutkaan. Ymmärsin kuitenkin parin rivin vilkaisulla, että kirjassa on vertauskuvallisia viittauksia historiallisiin asioihin. Aamuvuoroja -kirjan alussa on puhe myyristä. Myyrät pitää hävittää padosta. Se on selvää. Uutena minulle välähti, että kun käytetään myyrä -sanaa tarkoituksella puhua johonkin joukkoon soluttautuneesta vakoilijasta ja ilmiantajasta tai vastaavasta, myyrä siinä kaivaa onkaloitaan ja jättää kasojaan nurmikoille. Aamuvuorojen jälkeen olemme siirtyneet Koiranvuosia -kirjan toiseen osaan Rakkauskirjeitä. Puusepänverstas, johon tarina vie meidät, näkyy silmissäni lukiessani vanhan kansakoulun pihana, jossa aloitin koulutieni ja jossa kävin koulua vain muutaman kuukauden ennen kuin koululaiset siirrettiin toiseen kouluun remontin tieltä ja jonka jälkeen meidän perhe muutti paikkakunnalta kaupunkiin. Ensimmäinen muuttoni kahdeksanvuotiaana.

maanantai 8. maaliskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  




 



Aloin lukea ääneen näinä keväisinä pakkaspäivinä, tuulen vinkuessa mäntyjen oksissa, Günter Grassin kirjaa Koiranvuosia. Muistelen lukeneeni sen kerran aiemmin. Linnunpelättimentekijä. Hauskaa. Danzigilais-puolalais-saksalais-hansalaisia nimiä, historian- ja paikannimiä, koira mukana, lintuja ilmassa ja Veiksel virtaa. Patti Smithin Apinan vuodessa on mainittu Roberto Bolañon kirja 2666. Odotan sitä kirjastosta, ajopäivä on huomenna ja niinpä otin väliaikaiseksi lukukirjaksi Leonora Carringtonin ohuen The Hearing Trumpet -kirjan. Englantilaissyntyinen Meksikossa suurimman osa elämäänsä elänyt taiteilija, joka oli luokiteltu hulluksi, hoidettu aikakauden tapaan ja joka on saanut tai saamassa maineen palautuksen ja arvonnousun. Perinteisiä lahjakkuuksia, jotka elävät keskuudessamme huomaamattomina, työlleen omistautuneina ja jotka jälkeenjäävät nostavat valokeilaan. The Hearing Trumpet on hankittu meille yli vuosi sitten, Helena luki sen heti ja minä olen pitänyt sen ohjelmistossa. Kirja, jonka voi aloittaa, jättää kesken ja jatkaa, kun on taas sopiva väli.

sunnuntai 7. maaliskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 




Günter Grassin Peltirumpu oli kolmastoista tänä vuonna lukemani kirja. Samalla se oli kuudes, jonka luin ääneen. Tuli mieleen, onko tämä tyyli maagista realismia, sukua Marquezin tuotannolle? Tuli mieleen myös, onko Marko Tapio saanut vaikutteita Grassilta? Kuuluuko Marko Tapion Arktinen hysteria maagiseen realismiin? Pidän Grassin kerronnasta. Peltirumpu oli tuttu monien edellisten lukukertojen jäljiltä, mutta koska siitä oli paljon aikaa, kun luin sen viimeksi, kirja oli puolittain uusi kokemus. Pidän myös Patti Smithin vaeltavasta proosasta. Apinan vuosi oli neljästoista kirja, jonka luin tänä vuonna. Sisältö oli muistelemista ja tätä päivää, valokuvia, polaroid-otoksia, joissa kirjailija on näkevinään jotain enemmän kuin onkaan. Luen hänen tekstiään niin, että hän kokee näkevänsä salattuja yhteyksiä elämässä ylipäätään ja että hänelle kuolleet eivät ole kokonaan kuolleita, vaan eläviä muistoissa, joiden äänet kuuluvat ja joita voi tavata unessa.


lauantai 6. maaliskuuta 2021

Kun kuu kääntää kasvot(6)

 >>>jatkuu>>>. 







Olen ollut kirjamessuilla vierailemassa aina yksityishenkilönä, en toimittajan ominaisuudessa, mutta toisaalta toimittaja ei ole koskaan täysin vapaalla. En tiedä mitä pitäisin tilanteesta, jos minut määrättäisiin tai nykyisessä tilanteessa, jos minulta tilattaisiin analyysi tai reportaasi kirjamessuilta? Menisikö tästä tilaisuudesta maku tai se paras, mitä siinä on, jos sinne pitäisi mennä töihin?

Vuokraa minut, lehtinen esitti.

Mitä?” kysyin. Hämmästyin. Seisoin esite kädessä. En osannut lähteä paikaltani ja Irokeesi tarttui tilaisuuteen ja alkoi myydä: ”Tarvitsetko seuraa messuilla käymiseen? Sitä tämä tarkoittaa.”

Niinkö? En. En todella. Se oli ensimmäinen ajatukseni, mutta välittömästi seuraavana tuli myötätunto tätä seuraansa kauppaavaa naisolentoa kohtaan. Naisellista heikkoutta naismaiselta mieheltä. Olin mies vielä silloin.

Joo”, sanoin ennen kuin oikeastaan edes sanoin mitään.

Irokeesi lähti siitä paikasta mukaani. Hänellä oli iso käsilaukku ja hän tunki esittelylehtinivaskan sinne.

Sun ei tarvitse käydä missään?” kysyin.

Missä missään?” Irokeesi kysyi takaisin. Hän hymyili.

Ilmoittautumassa”, vastasin. ”Toimistolla sanomassa mihin menet.”

Projekti ei ollut niin virallinen eikä niin kankea. Eli lähdimme jatkamaan kulkua yhdessä, rinnakkain. Ensimmäinen kerta kirjamessuilla, tajusin, kun minulla oli siellä kaveri mukana. Se häiritsi, mutta toi samalla myös uutta kokemusta ja uudenlaista tuntumaa.

Laskeuduimme vaitonaisina leveän portaikon alas messualueelle ympärillämme vellovaan tyypilliseen ruuhkaan ja äänten sorinan keskelle. Alhaalla väistyimme vaistomaisesti pari askelta sivuun itse ihmisvirrasta. Desibelejä riitti ja väkeä.

Mitä seuraavaksi?” kysyin.

Olen sellainen kyselijä.

Sinä ohjaat”, Irokeesi vastasi ja perään hän älysi esittäytyä: ”Niin, tuota, mun nimi on Kulta. Kulta Kimono.”

Anteeksi?” hämmästyin.

Kulta hymyili: ”Kulta Kimono on taiteilijanimi.”

Aivan. Ymmärrän.”

Pidätkö siitä?” hän kysyi. ”Vai onko se naurettava?”

Ei suinkaan”, sain vastattua. ”Minä olen Siskoveikko Suomi. Se on myös taiteilijanimi. Tai sekä taiteilijanimi että oikea, virallinen nimi.”

Hauska”, Kulta nyökki.

En ollut varma asiastani. Nimimuutos oli tuolloin vielä vaiheessa, mutta käytin sitä jo, opettelin siihen.

Sopiiko, jos menemme ensin kahville?” esitin. Minun oli saatava rauhoittua aluksi ja koota itseni. Minuun oli liitytty.

Sopii. Mä seuraan sua, mutta jätän kahvin väliin.”

Jokin syy?” kysyin.

Rahat tiukilla.”

Ei väliä”, tokaisin. ”Mulla on tarpeeksi rahaa. Mä olen sellainen rikas tyttö parka.”

Selvitimme tiemme salin läpi sen toiselle laidalle, jossa on parvella kirjamessujen vakiokuppilani. Siellä on varsinaisen myyntitiskin ja keittiötilojen takana parkkipaikalle antavan ikkunaseinän ääressä pitkä tiskintapainen korkeine baarijakkaroineen. Lukija saattaa jopa tietää paikan.

Tunkeuduimme sinne tänne säntäilevien kirjahullujen, juoksevien nuorten koululaisten ja eriasteisten julkimoiden muodostaman parveilun ja kerrosten läpi, jonotimme toistaiseksi vielä lyhyen letkan mukana kahvit ja tortut ja johdatin seuralaiseni ikkunaseinustalle.

Hieno paikka”, hän kehaisi. Irokeesi. Kulta, muistutin itseäni. Kulta. Et voi unohtaa sitä. Sinulla ei voi olla niin huono muisti. Kulta Kimono, seuralaiseni kirjamessuilla.

Tyttöraukka?” Kulta sanoi seuraavaksi.

Oletin, että se oli jonkinasteinen kysymys: ”Näytän pojalta, mutta olen mieleltäni tyttö.”

Niinkö?”

Kyllä.”

Sateenkaarikerhoa?”

Väljästi tulkiten.”

Anteeksi, tarkoitus ei ollut olla millään muotoa loukkaava.”

En loukkaantunut.”

Tyttöraukka, jonka sanoin harkitsemattomasti ja ajattelemattomasti, toimi katalyyttinä seuraaville kysymyksille ja vastauksille, vastakysymyksille ja täydentäville, syventäville vastauksille.

Poimintana minulle selvisi, että Kulta oli ensimmäistä kertaa kirjamessuilla.

Miksi?” ällistyin. ”Tarkoitan miksi vasta nyt?”

Olen mieltänyt tämän pelkäksi kaupalliseksi hapatukseksi, jolla ei ole mitään tekemistä kirjallisen kulttuurin kanssa.”

Kulta katsoi sen sanottuaan merkitsevästi ja viitteellisesti ympärilleen ja lisäsi huomaavansa olleensa oikeassa: ”Täyttä kaupallisuutta.”

Sekä että”, väitin erimielisenä.

Kaupallisuutta”, Kulta toisti. Hänen silmänsä sädehtivät kuitenkin eli ilme oli ristissä kommentin kanssa. Silmissä pilkehti hymy. Kulta ei ollut vihainen eikä suuttunut. Hän ei puhunut vihaisena eikä suuttuneena. Hän oli lempeä ja ymmärtäväinen ihminen.

Teen ja tein tällaisia tulkintoja, koska teen niitä aina. Se on syvässä minussa, minun feminiinisessä luonteessani. Se on erottamaton osa minua. Olen oppinut ja tottunut siihen. En mene minnekään ilman omaa luontoani.

Kysyin mistä tämä seuralaispalveluidea oli peräisin? mutta Kulta ei tiennyt. Tai hän oletti, että kyse on jonkun päättötyöstä.

Katsoin häntä: ”Mikä saa sut ajattelemaan niin?”

Olankohautus: ”Oma päättötyöni.”

Ja mikä se on?”

Se oli vielä avoin. Hän kertoi opiskelevansa taidegrafiikkaa, taidetta laajemmassa mielessä, mutta hän oli suuntautumassa taidegrafiikkaan.

Päästyään näin pitkälle Kulta tunnusti, että tämä, mitä hän piti tällä hetkellä tärkeimpänä ja varsinaisena päämääränään, on tietenkin totta vain tällä hetkellä.

Tilanteet elävät.”

Niinkö?”

Puhuimme, katsoimme toisiamme, ulos parkkialueelle ja sen yli parkkitaloa ja näkymää sillä suunnalla. Astioiden kilinää kuului takaamme ja kahvilan viereisen lavan ohjelmaa, joka täytti äänitilan yleisen hälyn päällä. Monikerroksisia ääniä. Väliin kuului kuin riekaleina yksittäisiä sanoja ja keskustelunpätkiä, kun muita kahvilavieraita kulki ohitsemme.

Pidän tästä kokonaisuudesta”, tunnustin.

Kulta Kimono nyökkäsi. Ehkä hän ei halunnut toistaa toistamistaan omaa kantaansa tai ehkä hänen asenteensa oli lientynyt? Lientymässä.

En pyydä ketään pitämään siitä samalla lailla”, täsmensin.

Meni perille.”

En tarkoittanut sitä niin. En ollut ympäripuhumassa häntä enkä ketään. Minulla ei ollut sellaista missiota.

Sanoit, että olet kirjamessuilla ensimmäistä kertaa?” palasin alkuruutuun.

Niin.”

Kulta varmensi, että näin on. Hän oli täällä ensimmäistä kertaa ja lisäksi meikäläinen oli ensimmäinen, jolle hän ojensi esitteensä.

Sain olla ensimmäinen”, hymyilin.

Kyllä.”

Sä olit vasta tullut siihen?”

Niin.”

Hän oli vilkaissut missä olisi paras paikka tehdä tätä hommaa, valitsi mieleisensä kohdan, tajusi oikeastaan heti, että oli valinnut kehnosti, tajusi joutuneensa ruuhkaan, mutta hänellä oli kuitenkin esite kädessään ja hän ajatteli, että olisi ihan hyvä, jos pääsisi niistä eroon nopeasti.

Sä tulit ensimmäisenä vastaan”, Kulta jatkoi selitystä. ”Tai ei varsinaisesti vastaan. Minä seisoin paikallani ja mietin, että mitä tämä ihmistungos tarkoittaa ja sitten sinä seisoit kuin tilauksesta edessäni ja mä ojensin käteni ja lehtisen. Tunsin olevani ikään kuin jokin uskonnollinen hihhuli jakamassa uskon sanomaa ja nyt sitten olemme tässä. Hengästyttävää.”

Kyllä.”

>>>jatkuu>>>