Günter Grassin Peltirumpu oli kolmastoista tänä vuonna lukemani kirja. Samalla se oli kuudes, jonka luin ääneen. Tuli mieleen, onko tämä tyyli maagista realismia, sukua Marquezin tuotannolle? Tuli mieleen myös, onko Marko Tapio saanut vaikutteita Grassilta? Kuuluuko Marko Tapion Arktinen hysteria maagiseen realismiin? Pidän Grassin kerronnasta. Peltirumpu oli tuttu monien edellisten lukukertojen jäljiltä, mutta koska siitä oli paljon aikaa, kun luin sen viimeksi, kirja oli puolittain uusi kokemus. Pidän myös Patti Smithin vaeltavasta proosasta. Apinan vuosi oli neljästoista kirja, jonka luin tänä vuonna. Sisältö oli muistelemista ja tätä päivää, valokuvia, polaroid-otoksia, joissa kirjailija on näkevinään jotain enemmän kuin onkaan. Luen hänen tekstiään niin, että hän kokee näkevänsä salattuja yhteyksiä elämässä ylipäätään ja että hänelle kuolleet eivät ole kokonaan kuolleita, vaan eläviä muistoissa, joiden äänet kuuluvat ja joita voi tavata unessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti