Kaunis kesäpäivä

tiistai 7. syyskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  








Kävelimme eilen puolenpäivän jälkeen Patolammen ohi. Sorsat vaakkuivat ja uivat lähemmäs katsomaan oliko meillä heille tuliaisia. Aurinko pilkisti pilvien välistä. Haimme kukkatelineen Työllistämisyksiköstä. Peukut tekijälle, teline on kuin ajatus. Olisimme saaneet sen jo ennen viikonloppua, mutta yhteydet tässä täydellisten yhteyksien aikakaudessa eivät toimineet. No, nyt chilit saivat joka tapauksessa arvoisensa telineen. Teline on, kukkavalo, riippuu enää kastelusta ja lannoituksesta saammeko peräti satoa kasveista.








maanantai 6. syyskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  









Huomasimme eilen, että Brasilian ja Argentiinan välinen mm-karsintaottelu käydään niin varhain, että sen näkee televisiossa täällä Suomessa säällisesti alkaen kello kaksikymmentäkaksi. Hienoa. Asetuimme sohvalle nauttimaan hyvästä pelistä. Ensimmäiset kahnaukset ja jaloille potkimiset torikokouksineen. Sitten tapahtui jotain kentän laidalla. Pelaajat seisoskelivat ja pällistelivät. Huoltajat ja toimitsijat huseerasivat ja kävivät keskustelua ja kinaa ja se siirtyi kentän laidalta viheriölle ja iso osa pelaajista siirtyi lähemmäs kuulemaan ja ottamaan osaa. Argentiinan joukkueessa oli neljä jäsentä, jotka olivat väärentäneet matkustusasiakirjat. Jotenkin näin. Pandemia, joka kietoo maailman vaippaansa, luo sääntöjä ja rajoitteita: Brasilia lukee Englannin niihin maihin, joista tulevien pitää olla karanteenissa viikkoja. Neljä toissaviikonloppuna Englannin Valioliigassa pelannutta pelaajaa oli ilmoittanut, että he eivät ole oleskelleet kahteentoista vuorokauteen saarivaltakunnassa, mikä on huijaus ja nyt kesken pelin, Brasilian terveysviranomaiset ja poliisi tulivat pidättämään ja karkottamaan maasta nämä rikolliset väärentäjät. Peli keskeytyi.





sunnuntai 5. syyskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 












Kjell Westön Leijat Helsingin yllä oli viideskymmenesviides lukemani kirja tänä vuonna. Kirjoitin aiemmin, että se on odottanut kirjahyllyssämme viisitoista vuotta, jotta lukisin sen. Pidin kirjasta, mutta samalla se oli ikävän melankolinen, masentava. Hyvinvoivat ihmiset voivat huonosti, erosivat, kadottivat toisensa, löysivät hetkeksi uudestaan menneen kipinän hehkun, mutta se ei maistunut enää samalta. Tulee mieleen ovatko nämä sellaisia ihmisiä, jotka osaavat elää vai ei ja millä lailla pitäisi elää? Välillä tuntui, että Leijat Helsingin yllä oli turhan pitkä, mutta kyllä se oli sen pituinen kuin sille kuului. Nyt, sunnuntaiaamuna ulkona on yksi aste. Hurr.


 

lauantai 4. syyskuuta 2021

Tiikerintalja(2)

>>>jatkuu>>>   

  











Vaikka hetki on tällainen, Joe odottaa silti, että Cal Habbard puhuisi tai mainitsisi jotain heidän aikeistaan, omistaan tai kysyisi vaikka Joelta, oliko hän yrittämässä ja ajamassa yhä läpi omaa areena-ehdotustaan? Mikä on tilanne sen osalta? Joe uskoo, että se kiinnostaa ja sen täytyy kiinnostaa Habbardia. Joe pitää omaa asetelmaansa hyvänä. Hänellä on yksi uusi, hyvä neuvotteluvaltti hallussaan, mutta on ehkä ennenaikaista mainita siitä? On riittävän outoa olla näin lähdössä yhdessä kiistakumppani Calin kanssa tiikerinmetsästykseen. He eivät ole käyneet vielä tähän päivään mennessä kertaakaan yhdessä metsällä eivätkä ole olleet muuten puheissa enempää kuin on ollut välttämätöntä. On liioittelua sanoa, että he välttelevät toisiaan, mutta he eivät hae toistensa seuraa.

Baseball-areenan tiimoilta on kaupungille muodostunut kaksi klikkiä. Tarkemmin ajatellen Kentucky-Joe ei ole varma, vaikka näitä porukoita olisi useampia.

Eikö se löydä köyttä?” Cal Habbard ihmettele. Hän puhuu suoraan eteensä katsomatta itsepäistä suomalaista. Calin ratsu luulee kai miehen puhuvan sille, sillä se asettuu hetkeksi ja höristää ja kääntelee korviaan, mutta kun mies ei jatka, hevonen alkaa teputella jälleen.

Sheriffi karauttaa ratsastaen kadulle rauhantuomarintoimiston rakennuksen toisesta päästä. Cal Habbard vetää suitsista ja kääntää ratsunsa sinne päin ja he lähtevät melkein yhtenäisessä rintamassa ravaamaan katua pitkin.

Ensimmäinen kaupunkilainen huitoo heille hattuaan, kun he ovat puolen mailin päässä virralta. Joe tuntee miehen näöltä, mutta ei tiedä nimeä. Vanha, harmaatukkainen, hampaaton mies. Viljelijä. Joe on nähnyt hänet kaupungin laidan yhteismaan viljelyksillä. He vetävät hilliten suitsista, toppuuttavat ratsujensa ravin ensin rauhalliseen kävelyyn ja pysähtyvät miehen kahta puolen. Mies tarttuu Cal Habbardin hevosta päitsistä, irrottaa käden, kun hevonen kavahtaa otetta ja kouraisee kiinni harjaan.

Se meni tästä”, mies toimittaa. ”Tiikeri. Siitä on varttitunti eikä sitäkään. Se nilkutti.”

Cal Habbard nyökkää: ”Sillä on takajalassa vanha ruhje.”

Kentucky-Joe ei ole nähnyt ennen Habbardin tiikereitä, ei ennen kuin tänään. Hän on kuullut puhuttavan niistä kaikenlaista. Cal Habbardin parhaat ystävät kehuvat eläimiä, mutta ne, jotka eivät kuulu samaan, keskinäiseen kannatuskerhoon, ovat kriittisempiä. He väittävät, että Habbard on ostanut molemmat otukset sirkuksesta ja saanut ne siksi huokealla, koska eläimet ovat vanhoja ja huonossa kunnossa. Kukaan ei ole väittänyt varsinaisesti, että eläimiä olisi pidetty huonosti, mutta niitä ei ole osattu hoitaa asianmukaisesti. Niiden ruokinta on ollut sattumanvaraista. Tai sitten ne ovat saaneet vain jonkin taudin tai tartunnan, johon niillä ei ole vastustuskykyä..

Vanha ruhje”, Cal Habbard sanoo. ”Kulkiko eläin mihin suuntaan?”

Oliko niitä kaksi?” sheriffi kysyy.

Mies painaa hattua rintaansa vasten. Nyt hän katsoo heitä miehestä toiseen tai sheriffistä Cal Habbardiin ja takaisin: ”Onko niitä enemmän?”

Kaksi tiikeriä”, sheriffi sanoo pahaenteisesti. ”Molemmat ovat vapaalla jalalla.”

Toista ei näkynyt?” Cal Habbard kysyy.

Ei.”

Jälkiä ei näy?”

Ei näy.”

Vanhus katsoo maan tomuun kuin kertoakseen ja vakuuttaakseen eleellä ja osoittaakseen ratsumiehille, ettei tällaiseen kovaan ja kuivaan kamaraan jää kunnollisia jälkiä. Mies laittaa hatun takaisin päähän ja irrottaa otteensa hevosen harjasta.

Cal Habbard nykäisee suitsista ja hoputtaa hevosen liikkeelle.

Pitäkää silmänne auki”, hän kehottaa. 


>Itä>


Käynnistyvän Scanian tuttu ääni kuuluu, kun käännyn kadulta hallin pihaan. Ääni tekee sen, vaikutuksen, dieselin jyrähdys. Sama traktorin kanssa. On lokakuu, syyslomaviikko alkaa. Olen töissä. Lämpötila on muutaman asteen plussalla, mutta enemmän vaikuttaa aikainen herätys. Se panee värisemään. 

Hallin ovet ovat levällään. Dieselin sininen savu leijailee auton perässä. Peruutusvalot syttyvät ja auto alkaa piipittää taaksepäin. Myöhästyin kymmenen sekuntia, puoli minuuttia, minuutin. Myöhästyin varmaan kymmenen minuuttia. Oletan, että Teppo odotti sen aikaa ja nousi vasta sitten Scanian kuskinpukille. Siirryn oven sivuun. Auto mataa editseni ulos ja alkaa kääntyä. Menen sisälle, sammutan valot ja kiskon ovet kiinni. Kierrän ulos käyntiovesta. Heilautan repun selästä ja kapuan ylös kuorma-auton hyttiin.

Huomenta”, Teppo sanoo.

Huomenta.”

Oliko paha herätys?”

Ei. Päinvastoin.”

Samassa minulta pääsee vastustamaton haukotus.

Siltä näyttää”, Teppo naurahtaa. ”Valmiina? Ei?”

Valmista on. Ala luukuttaa.”

Tunnen selässä ja takalistossa Scanian moottorin hierovan, värisevän käynnin. Auto liikkuu, kääntyy, etupyörät putoavat vuorotahdilla jalkakäytävän korotukselta ajoradalle ja auto keinahtelee. Teppo painaa kaasua, vaihtaa isommalle ja kääntää ajokaistalle, kaasua lisää, seuraava pykälä. Katselen puhtaan tuulilasin läpi. Se on meikäläisen jäljiltä. Avara näkymä. Tuntuu ylväältä istua siellä ylhäällä. Teppo selittää minne olemme menossa ja minä nyökkäilen. Kuuntelen puolittain.

Otitko koulukirjoja mukaan?”

En. Olisiko tarvinnut?”

Vilkaisen Teppoa. Tämä on hänen huumoriaan.

En ottanut mitään lukemista mukaan. Pidän taukoa.”

Miten kirjalliset? Oletko opiskellut niitä varten?”

Jonkin verran. Netissä.”

Oletko kokeillut läpäisetkö?”

Kyllä. Olen kokeillut ja olen saanut hyväksytyt arviot.”

Scania on Tepon ja hänen isänsä puoliksi omistama, Tepon isän, äitini veljen auto, josta hän on luopunut, luopumassa ja Teppo on nyt toiminimen haltija ja meikäläinen ehkä hänen tuleva repsikkansa, ehkä jopa vastaisuudessa yhtiötoveri. Ehkä. Ehkä ei.

Kierrämme pienen lenkin kuin verryttelyksi. Kylmä ohjaamo alkaa vasta lämmetä, kun Teppo kääntää seuraavan hallin pihalle, kurvaa auton keulan niin, että sen pääsee peruuttamaan siitä sisälle. Hän jättää auton käymään. Seisontajarru pähähtää päälle.

Laitanko lätkät?” Teppo kysyy. Hän katsoo meikäläistä: ”Jaksatko ajaa?”

Kyllä.”

Haukotus repii taas leukaperiä, mutta puren hampaat yhteen ja saan suun pysymään kiinni.

Teppo laskeutuu alas pukilta, lyö oven kiinni ja minä siirryn kuskin paikalle. Katson molemman puolen sivupeilejä. Teppo menee ensin keulalle, asettaa harjoitusajokolmion paikalleen ja kääntyy kulkemaan auton viertä sen taakse ja on hetken näkymättömissä auton takana. Hallin ovi on auki ja kaksi naista seisoo odottamassa oviaukossa, käsivarret molemmilla ristissä edessään. Toinen on tuttu, mutta en muista nyt nimeä. Yleisöä. Se ei haittaa minua, mutta silti nousee pieni jännitys pintaan. Siltä ei välty.

Teppo on näkyvissä ja antaa käsimerkillä luvan alkaa peruuttaa. Irrotan seisontajarrun, siirrän vaihteen pakille ja nostan rauhallisesti kytkimen. Auto piipittää taaksepäin. Seuraan ja tarkkaan molemman puolen peilejä ja peruutuskameraa kolmantena. Käännän ohjauspyörää. Helppo homma. Hallin ovista mahtuisi kevyesti kaksi kuorma-autoa kerralla. Ovelle viettää loivasti nouseva betoniluiska. Toinen takapyörä nousee sille ensin, jolloin auto kallistuu, sitten toinen seuraa perässä ja kori oikenee vähitellen ja ohjaamo myös. Teppo kulkee edellä auton perässä, puoliksi sivussa ja viittilöi käsillä. Naiset ovat siirtyneet sisälle valmiiksi rullakkojen taakse, pitävät niistä kiinni kaksin käsin. He ovat valmiina. Auto liikkuu nyt hitaasti suoraan taaksepäin. Tepon käsi putoaa merkiksi vaakaan ja painan jarrun kiinni, vaihdan vapaalle, kytken seisontajarrun ja sammutan moottorin.

Teppo on ottanut kapulan käteen, kun pääsen hänen viereensä. Hän ajaa perälaudan alas.

Teenkö minä tämän?” hän kysyy. ”Vai olisitko sä halunnut?”

Anna mennä vaan.”

Teppo laskee perälaudan vaakatason yli. Siirrän seinustalta puisen viistotason perälaudan alle jatkeeksi ja Teppo päästää laudan laskeutumaan sitä vasten. Hän kiipeää ylös umpilavalle, minä tartun ensimmäiseen tyrkylle tuotuun rullakkoon, kallistan sitä sen verran, että saan keinoteltua toisen puolen rullat kulkusillan päälle ja työnnän kärryn ylös odottavan Tepon käsiin. Naiset siirtävät odottavia rullakkoja lähemmäs, minä pusken ne lavalle ja Teppo työntää ne lavan perälle ja asettelee tiukasti rinnatusten. Lastaaminen sujuu hetkessä. Enin osa on rullakkoja, mutta joukossa on myös kaksi vaaterekkiä, joissa on roikkumassa henkareista parempia puseroita ja takkeja. Rekit Teppo sovittelee viimeisenä limittäin.

Nikke, liinat”, Teppo pomottaa.

Haen liinat säilöstä korin alta ja kiipeän toiseksi lavalle. Sidomme kuorman. Otan kapulan ja kun Teppo on luistellut sillalta alas, ajan perälaudan kiinni. Teppo raahaa puusillan sivuun.

Toinen naisista lähestyy häntä. Sirpa, muistelen. En ole ensimmäistä kertaa tässä varastohallissa.

Kummalle annan nämä kuormakirjat?” Sirpa kysyy.

Tunnen saavani ansiottoman arvonnousun, kun minut korotetaan Tepon verroille. Meillä on sentään kymmenen vuotta ikäeroa enkä epäile, etteikö se myös näy päältä.

Minä voin ottaa ne”, kuulen Tepon sanovan. Hän tutkii paperin ja taittaa sen työtakkinsa rintamukseen. ”Kuka sulkee ovet.”

Me voimme hoitaa sen.”

Tepon kuljetus Ky lukee Tepon takin selässä. Minulla on samanlainen työtakki. Harmaa pohjaväri, jossa on punaiset hihat, piirretty, tyylitelty rekka ja sen yli kaaressa teksti Tepon kuljetus Ky. Omat farkut työhousuina ja jaloissa turvakengät. Työhanskat talon puolesta. Ensimmäinen työharjoittelujaksoni palkallisena.

Teppo menee Scanian ohi oikealta, joten minä nousen kuskin paikalle. 


>>>jatkuu>>>






perjantai 3. syyskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  













Nostimme jo toissayöksi chilit sisälle. Ne ovat tuliaisia Helsingistä. Tarjosimme kasveille uuden kodin ja piti alkaa suunnitella kukka-alustaa. Ostimme kasvilampun ja laitoimme sen eilen valaisemaan kasveja. Kesä jatkuu niille. Kukkapöytä on tekeillä paikallisen työllistämisyksikön pajassa. Veimme vapaamuotoisen työpiirroksen ja mitat ja toivomukset ja odottelemme yhteydenottoa siltä suunnalta. Syksy on toimeliaisuuden aikaa. Eilen otin uuden kopion tarinasta Me puhallamme kynttilöitä, joka on ollut Kaunis kesäpäivä -blogissa vuosi sitten. Haen siihen muutosta. Eilen iltapäivällä saapastelin lähimetsään ja löysin kolmen litran purkillisen kangastatteja ja kehnäsieniä ja pussiin lisäksi kangasrouskuja.








    
                             







torstai 2. syyskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  










Toissailtana, kun pimeä oli langennut, näimme parvekkeelta siilin ylittävän risteyksen ja katoavan ojan ruohoihin. Vähän myöhemmin ruskehtava kissa tassutteli samoja jälkiä. Eilen pilvet kaikkosivat taivaalta ennen pimeää ja kävimme pihalla katsomassa etelän tähtiä. Jupiter oli ylempänä taivaanrannasta kuin viimeksi. Kun katsoi ylös Joutsenen tähdistöön, oli näkevinään Linnunradan utua, mutta se saattoi olla yhtä hyvin kuvittelua. Käsikirjoitus P lähti eilen. Laitoin sen kolmelletoista eri kustantajalle, isoille ja pienille. Saate, jonka kirjoitin käsikirjoituksen liitteeksi, teetti tunnin tai kaksi töitä. Se oli kolmas luonnos, sillä toissapäivänä tein ensimmäisen saatteen ja kun se ei ollut mieleinen, korjailin sitä, mutta poistin sitten molemmat ja siirsin työn seuraavaan aamupäivään. Eli minulla meni eilen yli puoli päivää ennen kuin olin saanut lähetettyä P -käsikirjoituksen oikeisiin osoitteisiin. Kahdella kustantajalla oli oma lähetysalusta, jota piti käyttää. Osalle kelpasi odt -muoto, toisille rtf ja muutamalle piti olla pdf. Onnea matkaan.












keskiviikko 1. syyskuuta 2021

Tiikerintalja(1)

  











TIIKERINTALJA



>Länsi>


Tiikeri horjuu tullessaan rauhanvartijantoimiston hallin puolelle lukitsematta jätetystä sellinovesta. Eläimen ei pitänyt herätä vielä. Sheriffi jähmettyy katsomaan sitä ja alkaa vasta sitten nousta hitaasti seisovilleen. Palveluksessa oleva sihteeri kääntyy katsomaan. Kumpikaan miehistä ei puhu. 

Tiikeri jurahtaa. Se painaa päätään lattiaa kohti ja päästää okennusklöntin eteensä. Se ei näytä hyvältä eikä terveeltä.

Siinä vaiheessa miehet säntäävät ulos ovesta, liian kauhuissaan sulkeakseen millään heilurioven jäljessään ja vain hetkeä myöhemmin tiikeri puskee saman oven auki isolla päällään. Se on arviolta kolmensadan paunan painoinen uros, mutta onneksi yhä pökerryksissä tainnutusaineesta. Se tulee puiset askelmat alas kadulle, liian voimattomana juoksemaan, mutta ihmiset, joita on liikkeellä kadulla lakoavat kaikki kauas pois eläimen tieltä.

Sheriffi seisoo hermostuneena ja kauhuissaan kadun toisella puolella olevan saluunan ovella.

Sen ei pitänyt virota vielä”, hän sanoo sihteerille vieressään. Tämä ei vastaa.

Huoranpenikka”, sheriffi kiroaa, vaikka välttää yleensä kiroilemasta. ”Missä Cal Habbard on?”

Sheriffi ymmärtää puhuvansa näin hermostuksesta. Jos hän osaa yhtään arvata ja ennakoida, Cal Habbard on hotellihuoneessaan ja toimistossaan saluunan yläkerrassa. Hänelle pitää ilmoittaa tiikeristä. Se on hänen tuliaisensa, hänen hommaamansa lahja tai korvaus kaupungille tulevasta mahdollisesta rakennusluvasta. Baseball-areena tuntuu sheriffistä täysin mielettömältä ja epärealistiselta ajatukselta, mutta pormestari kannattaa asiaa periaatteesta.

Jos joku saa sellaisen aikaiseksi niin Cal Habbard on se mies”, pormestari on sanonut vakuuttuneena, mutta lisännyt kuitenkin myös toisen nimen: ”Tai Kentucky-Joe, meidän oma suomalaisemme.”

Miehet menevät sisälle saluunaan ja nousevat raput toiseen kerrokseen. Sheriffi koputtaa Cal Habbardin oveen, mutta ei jää odottamaan, vaan avaa oven saman tien. Cal istuu paitahihasillaan työpöytänsä ääressä. Hän on kirjoittamassa jotain.

Sinun eläimesi karkasi”, sheriffi sanoo.

Mitä?”

Tiikeri nousi ja lähti liikkeelle. Se tuli äsken kadulle.”

Cal Habbard ryntää ikkunaan ja sheriffi ja sihteeri perässä. Ulkona ei näy tiikeriä kadulla, mutta ihmiset ovat väistyneet kaikki talojen seinustalle. Näky on epätavallinen.

Jokivarren tulevan eläintarhan tiikeri?” Cal sanoo ääneen. ”Harmi.”

Niin”, sheriffi vastaa. ”Toinen tiikereistä. Emme jääneet seuraamaan tulisiko toinen perässä?”

He näkevät miehen ratsastavan rauhanvartijantoimiston eteen.

Pitäisikö ilmoittaa Kentucky-Joelle?” sheriffi sanoo.

He tuntevat kaikki suomalaissyntyisen Joen, joka nousee juuri hevosen selästä ja kiepauttaa ohjakset kiinni pylvääseen.

Ei ehdi”, sheriffi jatkaa puhetta. Hän puhuu itsekseen, puhuu ääneen kaikkien heidän ajatuksensa.

He näkevät Kentucky-Joen vilkaisevan katua pitkin. On mahdoton sanoa, mitä hän miettii? Miehen hattu varjostaa kasvot niin, ettei niitä näe.

Menee sisälle”, sihteeri sanoo vuorostaan.


Joe on palaamassa Taylorin ranchiltä. Hän on maksanut vastikään etumaksun tulevan baseball-areenan maa-alasta. Hänellä on kuitti mukana ja tallella pistoolikotelossa. Hän on kuullut, että Cal Habbard on tarjonnut kaupunginisille kahta tiikeriä eläintarhaan sen vastapalvelukseksi, että saisi etuoikeuden rakentaa areenan. Kun Joe kuuli asiasta, hän ratsasti suoraa päätä puoli kaupunkia omistavan vanhan Taylorin ranchille ja latoi miehelle setelit kouraan maa-alan ennakkomaksuna. Taylor epäröi asiaa ensin ja vaikutti haluttomalta. Hän väitti, ettei tiennyt hankkeen oikeellisuudesta ja oikeudellisuudesta, mutta myöntyi, kun Joe veti setelitukun esiin ja alkoi laskea rahoja miehen kouraan. Taylor kirjoitti kuitin ja he paiskasivat kättä päälle.

Joe ratsasti kimollaan ranchilta suoraan rauhantuomarintoimistolle, jättää nyt ratsun toimiston eteen kaakinpuuhun ja nousee raput. Hän huomioi samalla puolittain, että väki kadulla käyttäytyy oudosti ja epätavallisesti tai niin hänestä tuntuu jälkeenpäin, katsoo sivulleen, työntää mennessään toimiston oven tieltään ja astuu peremmälle. Sisällä ei näy olevan ketään. Hän vilkaisee kelloa seinällä. Se raksuttaa. On toimistoaika ja kellon mukaan kenenkään ei pitäisi olla vielä syömässä.

Seuraava ajatus on, että on tapahtunut jotain yllättävää, joka on pakottanut sheriffin lähtemään liikekannalle. Silti olisi luullut, että ainakin sihteeri olisi tavattavissa. Joe napauttaa soittokelloa kämmenellään. Se on samanlainen kilistin kuin saluunassa ja useimmissa muissa paikallisissa liikkeissä. Kello kilahtaa ja kuin vastauksena siihen kuuluu röyhtäys.

Tietämättä mitä ajatella siitä, Joe lähtee astelemaan kohti putkaosastoa.

Kukaan paikalla täällä?” hän toteaa kysyvästi, mutta kukaan ei vastaa.

Kun hän pääsee edemmäs ja näkee kalterit, raidallinen tiikeri seisoo avoimella kalteriovella. Se katsoo häntä kissamaisen ilmeettömänä. Joe ei ole nähnyt koskaan ennen missään sellaista otusta ja säikähtää sen suurta kokoa. Hiukset nousevat pystyyn hatun alla. Eläin on pelottava ilmestys. Joe ottaa askeleen taaksepäin ja toisen. Kissapeto katsoo häntä kuin saalista, katsoo ympärilleen, yskähtää ja siirtää yhtä varoen tassuaan eteenpäin kuin mies peräytyy.

Asevaraston ovi on lähinnä ja Joe livahtaa sinne, työntää oven kiinni ja nojaa selkänsä sitä vasten. Hän yrittää kuunnella kuulisiko eläimen liikkuvan, mutta veri kohisee niin äänekkäänä korvissa, ettei hän ole varma mistään.


Sheriffi tulee vauhdilla kadun yli toimiston eteen, mutta pysähtyy siihen epäröimään. Kentucky-Joen hevonen seisoo yhä rauhassa aloillaan. Se kääntää pään ja katsoo sheriffiä.

Sheriffi nousee puuaskelmat rakennusta kiertävälle puiselle käytävälle. Hän ojentaa käden aikoen sysätä heilurioven auki edessään, vetää jonkin vaiston voimasta käden takaisin ja samassa ovi lävähtää auki ja tiikeri loikkaa miehen ohi.

Eläin ei koske mieheen, tulee epävarmoin jaloin raput alas ja kääntyy kadulle. Jälleen väki, joka on palannut kadulle, väistyy kuin kanaparvi likelle talojen seinustaa. Tiikeri saa astella vapaasti siitä välistä, suu auki, raateluhampaat pitkinä mustahuulisessa suussa.

Sheriffi kääntyy ja menee sisälle. Keskellä lattiaa on haiseva, höyryävä lantaläjä. Hän uskoo ja on puolittain varma, että löytäisi suomalaisen Kentucky-Joen kuolleena tai kuoliaaksi raadeltuna, mutta miestä ei näy.

Joe!” hän huutaa.

Asevaraston ovi aukeaa ja Joe astuu toimiston puolelle.

Mikä se oli?” hän kysyy ääni väristen. ”Tiikerikö?”

Ne pääsivät molemmat vapaiksi.”

Molemmat? Oliko niitä kaksi? Näin vain yhden.”

Toinen karkasi aiemmin. Tainnutusaine ei tehonnut niihin.”

Sheriffi aukaisee uudestaan asevaraston oven, ottaa telineestä kiväärin, ojentaa sen Joelle ja ottaa itselleen toisen aseen. He sullovat taskut täyteen panoksia ja lähtevät takaisin kadulle.

Itsepuolustukseksi”, sheriffi sanoo. ”Cal Habbard sanoi, että eläin pitäisi saada kiini ehjänä. Tai eläimet, niitähän on nyt kaksi.”


Joe menee suoraan hevosensa viereen. Eläin liikehtii levottomasti muutamin pienin kavionsiirroin sivuttain kuin haluten ponkaista pystyyn takajaloilleen.

Hiljaa. Rauhassa”, Joe rauhoittelee ja taputtaa hevosen kaulaa.

Haenko hevosen?” sheriffi kysyy. ”Haen tietenkin.”

Viisainta on.”

Me tarvitaan köysi.”

Kentucky-Joe ei tiedä mitä he tarvitsevat? Samassa Cal Habbard tulee hevosen kanssa käymäjalkaa kadun yli heidän luokseen. Hänellä on asevyö lanteillaan ja iso hattu päässään. Häntä ei näe usein ratsailla näin kaupungissa.

Köysi on hyvä”, hän myöntää. Hän ehtii kuulla sen verran sheriffin ja Joen puheista. ”Se otus pitää tainnuttaa ensin.”

Ne”, sheriffi muistuttaa.

Niin, ne”, Cal vastaa. Hän katsoo suoraan sheriffiin: ”Kunhan toinenkin niistä saadaan kiinni.”

Sheriffi ei ole kovin tyytyväisen oloinen.

Mieluummin ampuisin ne molemmat. Olen valmis tekemään sen.”

Jos on pakko”, Cal Habbard sanoo. ”Älä hoppuile.”

Sheriffi kääntyy ja lähtee kiertämään rakennuksen nurkan ympäri.

Muista köysi”, Joe sanoo hänen peräänsä.

Cal Habbard ottaa satulalaukusta ison, lasisen ruiskun ja näyttää sitä Joelle. Samanlainen vehje, jollaisella eläinlääkäri tainnuttaa tarvittaessa hevosen.

Minulla on nahkakotelossa suojassa apteekin myrkkypullo”, hän lisää. Hän on varustautunut.

Sinäkö annat ruiskeen?” Joe kysyy. Toisaalta se ei tunnu mahdottomalta, mutta enemmän hän on pitänyt Habbardia henkilönä, joka viettää aikansa mukavasti kirjoituspöydän takana ja joka puhuu mieluummin kuin tarttuu mihinkään omakätisesti.

Jos te muut pidätte tiikerin paikallaan.”

Muut? Onko meitä muita kuin kolme lähtemässä niiden jälkeen?”

Joe päästää ratsun irti tolpasta ja nousee sen selkään. Hevonen liikkuu koko ajan.

Ptruu”, Joe sanoo. ”Rauha.”

Levottomuus tarttuu hevosesta toiseen ja miehet joutuvat molemmat hillitsemään ja pidättelemään eläimiään. 


>>>jatkuu>>>