Tiikerintalja(2)

>>>jatkuu>>>   

  

Vaikka hetki on tällainen, Joe odottaa silti, että Cal Habbard puhuisi tai mainitsisi jotain heidän aikeistaan, omistaan tai kysyisi vaikka Joelta, oliko hän yrittämässä ja ajamassa yhä läpi omaa areena-ehdotustaan? Mikä on tilanne sen osalta? Joe uskoo, että se kiinnostaa ja sen täytyy kiinnostaa Habbardia. Joe pitää omaa asetelmaansa hyvänä. Hänellä on yksi uusi, hyvä neuvotteluvaltti hallussaan, mutta on ehkä ennenaikaista mainita siitä? On riittävän outoa olla näin lähdössä yhdessä kiistakumppani Calin kanssa tiikerinmetsästykseen. He eivät ole käyneet vielä tähän päivään mennessä kertaakaan yhdessä metsällä eivätkä ole olleet muuten puheissa enempää kuin on ollut välttämätöntä. On liioittelua sanoa, että he välttelevät toisiaan, mutta he eivät hae toistensa seuraa.

Baseball-areenan tiimoilta on kaupungille muodostunut kaksi klikkiä. Tarkemmin ajatellen Kentucky-Joe ei ole varma, vaikka näitä porukoita olisi useampia.

”Eikö se löydä köyttä?” Cal Habbard ihmettele. Hän puhuu suoraan eteensä katsomatta itsepäistä suomalaista. Calin ratsu luulee kai miehen puhuvan sille, sillä se asettuu hetkeksi ja höristää ja kääntelee korviaan, mutta kun mies ei jatka, hevonen alkaa teputella jälleen.

Sheriffi karauttaa ratsastaen kadulle rauhantuomarintoimiston rakennuksen toisesta päästä. Cal Habbard vetää suitsista ja kääntää ratsunsa sinne päin ja he lähtevät melkein yhtenäisessä rintamassa ravaamaan katua pitkin.

Ensimmäinen kaupunkilainen huitoo heille hattuaan, kun he ovat puolen mailin päässä virralta. Joe tuntee miehen näöltä, mutta ei tiedä nimeä. Vanha, harmaatukkainen, hampaaton mies. Viljelijä. Joe on nähnyt hänet kaupungin laidan yhteismaan viljelyksillä. He vetävät hilliten suitsista, toppuuttavat ratsujensa ravin ensin rauhalliseen kävelyyn ja pysähtyvät miehen kahta puolen. Mies tarttuu Cal Habbardin hevosta päitsistä, irrottaa käden, kun hevonen kavahtaa otetta ja kouraisee kiinni harjaan.

”Se meni tästä”, mies toimittaa. ”Tiikeri. Siitä on varttitunti eikä sitäkään. Se nilkutti.”

Cal Habbard nyökkää: ”Sillä on takajalassa vanha ruhje.”

Kentucky-Joe ei ole nähnyt ennen Habbardin tiikereitä, ei ennen kuin tänään. Hän on kuullut puhuttavan niistä kaikenlaista. Cal Habbardin parhaat ystävät kehuvat eläimiä, mutta ne, jotka eivät kuulu samaan, keskinäiseen kannatuskerhoon, ovat kriittisempiä. He väittävät, että Habbard on ostanut molemmat otukset sirkuksesta ja saanut ne siksi huokealla, koska eläimet ovat vanhoja ja huonossa kunnossa. Kukaan ei ole väittänyt varsinaisesti, että eläimiä olisi pidetty huonosti, mutta niitä ei ole osattu hoitaa asianmukaisesti. Niiden ruokinta on ollut sattumanvaraista. Tai sitten ne ovat saaneet vain jonkin taudin tai tartunnan, johon niillä ei ole vastustuskykyä..

”Vanha ruhje”, Cal Habbard sanoo. ”Kulkiko eläin mihin suuntaan?”

”Oliko niitä kaksi?” sheriffi kysyy.

Mies painaa hattua rintaansa vasten. Nyt hän katsoo heitä miehestä toiseen tai sheriffistä Cal Habbardiin ja takaisin: ”Onko niitä enemmän?”

”Kaksi tiikeriä”, sheriffi sanoo pahaenteisesti. ”Molemmat ovat vapaalla jalalla.”

”Toista ei näkynyt?” Cal Habbard kysyy.

”Ei.”

”Jälkiä ei näy?”

”Ei näy.”

Vanhus katsoo maan tomuun kuin kertoakseen ja vakuuttaakseen eleellä ja osoittaakseen ratsumiehille, ettei tällaiseen kovaan ja kuivaan kamaraan jää kunnollisia jälkiä. Mies laittaa hatun takaisin päähän ja irrottaa otteensa hevosen harjasta.

Cal Habbard nykäisee suitsista ja hoputtaa hevosen liikkeelle.

”Pitäkää silmänne auki”, hän kehottaa. 

>Itä>

Käynnistyvän Scanian tuttu ääni kuuluu, kun käännyn kadulta hallin pihaan. Ääni tekee sen, vaikutuksen, dieselin jyrähdys. Sama traktorin kanssa. On lokakuu, syyslomaviikko alkaa. Olen töissä. Lämpötila on muutaman asteen plussalla, mutta enemmän vaikuttaa aikainen herätys. Se panee värisemään. 

Hallin ovet ovat levällään. Dieselin sininen savu leijailee auton perässä. Peruutusvalot syttyvät ja auto alkaa piipittää taaksepäin. Myöhästyin kymmenen sekuntia, puoli minuuttia, minuutin. Myöhästyin varmaan kymmenen minuuttia. Oletan, että Teppo odotti sen aikaa ja nousi vasta sitten Scanian kuskinpukille. Siirryn oven sivuun. Auto mataa editseni ulos ja alkaa kääntyä. Menen sisälle, sammutan valot ja kiskon ovet kiinni. Kierrän ulos käyntiovesta. Heilautan repun selästä ja kapuan ylös kuorma-auton hyttiin.

”Huomenta”, Teppo sanoo.

”Huomenta.”

”Oliko paha herätys?”

”Ei. Päinvastoin.”

Samassa minulta pääsee vastustamaton haukotus.

”Siltä näyttää”, Teppo naurahtaa. ”Valmiina? Ei?”

”Valmista on. Ala luukuttaa.”

Tunnen selässä ja takalistossa Scanian moottorin hierovan, värisevän käynnin. Auto liikkuu, kääntyy, etupyörät putoavat vuorotahdilla jalkakäytävän korotukselta ajoradalle ja auto keinahtelee. Teppo painaa kaasua, vaihtaa isommalle ja kääntää ajokaistalle, kaasua lisää, seuraava pykälä. Katselen puhtaan tuulilasin läpi. Se on meikäläisen jäljiltä. Avara näkymä. Tuntuu ylväältä istua siellä ylhäällä. Teppo selittää minne olemme menossa ja minä nyökkäilen. Kuuntelen puolittain.

”Otitko koulukirjoja mukaan?”

”En. Olisiko tarvinnut?”

Vilkaisen Teppoa. Tämä on hänen huumoriaan.

”En ottanut mitään lukemista mukaan. Pidän taukoa.”

”Miten kirjalliset? Oletko opiskellut niitä varten?”

”Jonkin verran. Netissä.”

”Oletko kokeillut läpäisetkö?”

”Kyllä. Olen kokeillut ja olen saanut hyväksytyt arviot.”

Scania on Tepon ja hänen isänsä puoliksi omistama, Tepon isän, äitini veljen auto, josta hän on luopunut, luopumassa ja Teppo on nyt toiminimen haltija ja meikäläinen ehkä hänen tuleva repsikkansa, ehkä jopa vastaisuudessa yhtiötoveri. Ehkä. Ehkä ei.

Kierrämme pienen lenkin kuin verryttelyksi. Kylmä ohjaamo alkaa vasta lämmetä, kun Teppo kääntää seuraavan hallin pihalle, kurvaa auton keulan niin, että sen pääsee peruuttamaan siitä sisälle. Hän jättää auton käymään. Seisontajarru pähähtää päälle.

”Laitanko lätkät?” Teppo kysyy. Hän katsoo meikäläistä: ”Jaksatko ajaa?”

”Kyllä.”

Haukotus repii taas leukaperiä, mutta puren hampaat yhteen ja saan suun pysymään kiinni.

Teppo laskeutuu alas pukilta, lyö oven kiinni ja minä siirryn kuskin paikalle. Katson molemman puolen sivupeilejä. Teppo menee ensin keulalle, asettaa harjoitusajokolmion paikalleen ja kääntyy kulkemaan auton viertä sen taakse ja on hetken näkymättömissä auton takana. Hallin ovi on auki ja kaksi naista seisoo odottamassa oviaukossa, käsivarret molemmilla ristissä edessään. Toinen on tuttu, mutta en muista nyt nimeä. Yleisöä. Se ei haittaa minua, mutta silti nousee pieni jännitys pintaan. Siltä ei välty.

Teppo on näkyvissä ja antaa käsimerkillä luvan alkaa peruuttaa. Irrotan seisontajarrun, siirrän vaihteen pakille ja nostan rauhallisesti kytkimen. Auto piipittää taaksepäin. Seuraan ja tarkkaan molemman puolen peilejä ja peruutuskameraa kolmantena. Käännän ohjauspyörää. Helppo homma. Hallin ovista mahtuisi kevyesti kaksi kuorma-autoa kerralla. Ovelle viettää loivasti nouseva betoniluiska. Toinen takapyörä nousee sille ensin, jolloin auto kallistuu, sitten toinen seuraa perässä ja kori oikenee vähitellen ja ohjaamo myös. Teppo kulkee edellä auton perässä, puoliksi sivussa ja viittilöi käsillä. Naiset ovat siirtyneet sisälle valmiiksi rullakkojen taakse, pitävät niistä kiinni kaksin käsin. He ovat valmiina. Auto liikkuu nyt hitaasti suoraan taaksepäin. Tepon käsi putoaa merkiksi vaakaan ja painan jarrun kiinni, vaihdan vapaalle, kytken seisontajarrun ja sammutan moottorin.

Teppo on ottanut kapulan käteen, kun pääsen hänen viereensä. Hän ajaa perälaudan alas.

”Teenkö minä tämän?” hän kysyy. ”Vai olisitko sä halunnut?”

”Anna mennä vaan.”

Teppo laskee perälaudan vaakatason yli. Siirrän seinustalta puisen viistotason perälaudan alle jatkeeksi ja Teppo päästää laudan laskeutumaan sitä vasten. Hän kiipeää ylös umpilavalle, minä tartun ensimmäiseen tyrkylle tuotuun rullakkoon, kallistan sitä sen verran, että saan keinoteltua toisen puolen rullat kulkusillan päälle ja työnnän kärryn ylös odottavan Tepon käsiin. Naiset siirtävät odottavia rullakkoja lähemmäs, minä pusken ne lavalle ja Teppo työntää ne lavan perälle ja asettelee tiukasti rinnatusten. Lastaaminen sujuu hetkessä. Enin osa on rullakkoja, mutta joukossa on myös kaksi vaaterekkiä, joissa on roikkumassa henkareista parempia puseroita ja takkeja. Rekit Teppo sovittelee viimeisenä limittäin.

”Nikke, liinat”, Teppo pomottaa.

Haen liinat säilöstä korin alta ja kiipeän toiseksi lavalle. Sidomme kuorman. Otan kapulan ja kun Teppo on luistellut sillalta alas, ajan perälaudan kiinni. Teppo raahaa puusillan sivuun.

Toinen naisista lähestyy häntä. Sirpa, muistelen. En ole ensimmäistä kertaa tässä varastohallissa.

”Kummalle annan nämä kuormakirjat?” Sirpa kysyy.

Tunnen saavani ansiottoman arvonnousun, kun minut korotetaan Tepon verroille. Meillä on sentään kymmenen vuotta ikäeroa enkä epäile, etteikö se myös näy päältä.

”Minä voin ottaa ne”, kuulen Tepon sanovan. Hän tutkii paperin ja taittaa sen työtakkinsa rintamukseen. ”Kuka sulkee ovet.”

”Me voimme hoitaa sen.”

Tepon kuljetus Ky lukee Tepon takin selässä. Minulla on samanlainen työtakki. Harmaa pohjaväri, jossa on punaiset hihat, piirretty, tyylitelty rekka ja sen yli kaaressa teksti Tepon kuljetus Ky. Omat farkut työhousuina ja jaloissa turvakengät. Työhanskat talon puolesta. Ensimmäinen työharjoittelujaksoni palkallisena.

Teppo menee Scanian ohi oikealta, joten minä nousen kuskin paikalle. 

>>>jatkuu>>>