Tiikerintalja(1)

  

TIIKERINTALJA

>Länsi>

Tiikeri horjuu tullessaan rauhanvartijantoimiston hallin puolelle lukitsematta jätetystä sellinovesta. Eläimen ei pitänyt herätä vielä. Sheriffi jähmettyy katsomaan sitä ja alkaa vasta sitten nousta hitaasti seisovilleen. Palveluksessa oleva sihteeri kääntyy katsomaan. Kumpikaan miehistä ei puhu. 

Tiikeri jurahtaa. Se painaa päätään lattiaa kohti ja päästää okennusklöntin eteensä. Se ei näytä hyvältä eikä terveeltä.

Siinä vaiheessa miehet säntäävät ulos ovesta, liian kauhuissaan sulkeakseen millään heilurioven jäljessään ja vain hetkeä myöhemmin tiikeri puskee saman oven auki isolla päällään. Se on arviolta kolmensadan paunan painoinen uros, mutta onneksi yhä pökerryksissä tainnutusaineesta. Se tulee puiset askelmat alas kadulle, liian voimattomana juoksemaan, mutta ihmiset, joita on liikkeellä kadulla lakoavat kaikki kauas pois eläimen tieltä.

Sheriffi seisoo hermostuneena ja kauhuissaan kadun toisella puolella olevan saluunan ovella.

”Sen ei pitänyt virota vielä”, hän sanoo sihteerille vieressään. Tämä ei vastaa.

”Huoranpenikka”, sheriffi kiroaa, vaikka välttää yleensä kiroilemasta. ”Missä Cal Habbard on?”

Sheriffi ymmärtää puhuvansa näin hermostuksesta. Jos hän osaa yhtään arvata ja ennakoida, Cal Habbard on hotellihuoneessaan ja toimistossaan saluunan yläkerrassa. Hänelle pitää ilmoittaa tiikeristä. Se on hänen tuliaisensa, hänen hommaamansa lahja tai korvaus kaupungille tulevasta mahdollisesta rakennusluvasta. Baseball-areena tuntuu sheriffistä täysin mielettömältä ja epärealistiselta ajatukselta, mutta pormestari kannattaa asiaa periaatteesta.

”Jos joku saa sellaisen aikaiseksi niin Cal Habbard on se mies”, pormestari on sanonut vakuuttuneena, mutta lisännyt kuitenkin myös toisen nimen: ”Tai Kentucky-Joe, meidän oma suomalaisemme.”

Miehet menevät sisälle saluunaan ja nousevat raput toiseen kerrokseen. Sheriffi koputtaa Cal Habbardin oveen, mutta ei jää odottamaan, vaan avaa oven saman tien. Cal istuu paitahihasillaan työpöytänsä ääressä. Hän on kirjoittamassa jotain.

”Sinun eläimesi karkasi”, sheriffi sanoo.

”Mitä?”

”Tiikeri nousi ja lähti liikkeelle. Se tuli äsken kadulle.”

Cal Habbard ryntää ikkunaan ja sheriffi ja sihteeri perässä. Ulkona ei näy tiikeriä kadulla, mutta ihmiset ovat väistyneet kaikki talojen seinustalle. Näky on epätavallinen.

”Jokivarren tulevan eläintarhan tiikeri?” Cal sanoo ääneen. ”Harmi.”

”Niin”, sheriffi vastaa. ”Toinen tiikereistä. Emme jääneet seuraamaan tulisiko toinen perässä?”

He näkevät miehen ratsastavan rauhanvartijantoimiston eteen.

”Pitäisikö ilmoittaa Kentucky-Joelle?” sheriffi sanoo.

He tuntevat kaikki suomalaissyntyisen Joen, joka nousee juuri hevosen selästä ja kiepauttaa ohjakset kiinni pylvääseen.

”Ei ehdi”, sheriffi jatkaa puhetta. Hän puhuu itsekseen, puhuu ääneen kaikkien heidän ajatuksensa.

He näkevät Kentucky-Joen vilkaisevan katua pitkin. On mahdoton sanoa, mitä hän miettii? Miehen hattu varjostaa kasvot niin, ettei niitä näe.

”Menee sisälle”, sihteeri sanoo vuorostaan.

Joe on palaamassa Taylorin ranchiltä. Hän on maksanut vastikään etumaksun tulevan baseball-areenan maa-alasta. Hänellä on kuitti mukana ja tallella pistoolikotelossa. Hän on kuullut, että Cal Habbard on tarjonnut kaupunginisille kahta tiikeriä eläintarhaan sen vastapalvelukseksi, että saisi etuoikeuden rakentaa areenan. Kun Joe kuuli asiasta, hän ratsasti suoraa päätä puoli kaupunkia omistavan vanhan Taylorin ranchille ja latoi miehelle setelit kouraan maa-alan ennakkomaksuna. Taylor epäröi asiaa ensin ja vaikutti haluttomalta. Hän väitti, ettei tiennyt hankkeen oikeellisuudesta ja oikeudellisuudesta, mutta myöntyi, kun Joe veti setelitukun esiin ja alkoi laskea rahoja miehen kouraan. Taylor kirjoitti kuitin ja he paiskasivat kättä päälle.

Joe ratsasti kimollaan ranchilta suoraan rauhantuomarintoimistolle, jättää nyt ratsun toimiston eteen kaakinpuuhun ja nousee raput. Hän huomioi samalla puolittain, että väki kadulla käyttäytyy oudosti ja epätavallisesti tai niin hänestä tuntuu jälkeenpäin, katsoo sivulleen, työntää mennessään toimiston oven tieltään ja astuu peremmälle. Sisällä ei näy olevan ketään. Hän vilkaisee kelloa seinällä. Se raksuttaa. On toimistoaika ja kellon mukaan kenenkään ei pitäisi olla vielä syömässä.

Seuraava ajatus on, että on tapahtunut jotain yllättävää, joka on pakottanut sheriffin lähtemään liikekannalle. Silti olisi luullut, että ainakin sihteeri olisi tavattavissa. Joe napauttaa soittokelloa kämmenellään. Se on samanlainen kilistin kuin saluunassa ja useimmissa muissa paikallisissa liikkeissä. Kello kilahtaa ja kuin vastauksena siihen kuuluu röyhtäys.

Tietämättä mitä ajatella siitä, Joe lähtee astelemaan kohti putkaosastoa.

”Kukaan paikalla täällä?” hän toteaa kysyvästi, mutta kukaan ei vastaa.

Kun hän pääsee edemmäs ja näkee kalterit, raidallinen tiikeri seisoo avoimella kalteriovella. Se katsoo häntä kissamaisen ilmeettömänä. Joe ei ole nähnyt koskaan ennen missään sellaista otusta ja säikähtää sen suurta kokoa. Hiukset nousevat pystyyn hatun alla. Eläin on pelottava ilmestys. Joe ottaa askeleen taaksepäin ja toisen. Kissapeto katsoo häntä kuin saalista, katsoo ympärilleen, yskähtää ja siirtää yhtä varoen tassuaan eteenpäin kuin mies peräytyy.

Asevaraston ovi on lähinnä ja Joe livahtaa sinne, työntää oven kiinni ja nojaa selkänsä sitä vasten. Hän yrittää kuunnella kuulisiko eläimen liikkuvan, mutta veri kohisee niin äänekkäänä korvissa, ettei hän ole varma mistään.

Sheriffi tulee vauhdilla kadun yli toimiston eteen, mutta pysähtyy siihen epäröimään. Kentucky-Joen hevonen seisoo yhä rauhassa aloillaan. Se kääntää pään ja katsoo sheriffiä.

Sheriffi nousee puuaskelmat rakennusta kiertävälle puiselle käytävälle. Hän ojentaa käden aikoen sysätä heilurioven auki edessään, vetää jonkin vaiston voimasta käden takaisin ja samassa ovi lävähtää auki ja tiikeri loikkaa miehen ohi.

Eläin ei koske mieheen, tulee epävarmoin jaloin raput alas ja kääntyy kadulle. Jälleen väki, joka on palannut kadulle, väistyy kuin kanaparvi likelle talojen seinustaa. Tiikeri saa astella vapaasti siitä välistä, suu auki, raateluhampaat pitkinä mustahuulisessa suussa.

Sheriffi kääntyy ja menee sisälle. Keskellä lattiaa on haiseva, höyryävä lantaläjä. Hän uskoo ja on puolittain varma, että löytäisi suomalaisen Kentucky-Joen kuolleena tai kuoliaaksi raadeltuna, mutta miestä ei näy.

”Joe!” hän huutaa.

Asevaraston ovi aukeaa ja Joe astuu toimiston puolelle.

”Mikä se oli?” hän kysyy ääni väristen. ”Tiikerikö?”

”Ne pääsivät molemmat vapaiksi.”

”Molemmat? Oliko niitä kaksi? Näin vain yhden.”

”Toinen karkasi aiemmin. Tainnutusaine ei tehonnut niihin.”

Sheriffi aukaisee uudestaan asevaraston oven, ottaa telineestä kiväärin, ojentaa sen Joelle ja ottaa itselleen toisen aseen. He sullovat taskut täyteen panoksia ja lähtevät takaisin kadulle.

”Itsepuolustukseksi”, sheriffi sanoo. ”Cal Habbard sanoi, että eläin pitäisi saada kiini ehjänä. Tai eläimet, niitähän on nyt kaksi.”

Joe menee suoraan hevosensa viereen. Eläin liikehtii levottomasti muutamin pienin kavionsiirroin sivuttain kuin haluten ponkaista pystyyn takajaloilleen.

”Hiljaa. Rauhassa”, Joe rauhoittelee ja taputtaa hevosen kaulaa.

”Haenko hevosen?” sheriffi kysyy. ”Haen tietenkin.”

”Viisainta on.”

”Me tarvitaan köysi.”

Kentucky-Joe ei tiedä mitä he tarvitsevat? Samassa Cal Habbard tulee hevosen kanssa käymäjalkaa kadun yli heidän luokseen. Hänellä on asevyö lanteillaan ja iso hattu päässään. Häntä ei näe usein ratsailla näin kaupungissa.

”Köysi on hyvä”, hän myöntää. Hän ehtii kuulla sen verran sheriffin ja Joen puheista. ”Se otus pitää tainnuttaa ensin.”

”Ne”, sheriffi muistuttaa.

”Niin, ne”, Cal vastaa. Hän katsoo suoraan sheriffiin: ”Kunhan toinenkin niistä saadaan kiinni.”

Sheriffi ei ole kovin tyytyväisen oloinen.

”Mieluummin ampuisin ne molemmat. Olen valmis tekemään sen.”

”Jos on pakko”, Cal Habbard sanoo. ”Älä hoppuile.”

Sheriffi kääntyy ja lähtee kiertämään rakennuksen nurkan ympäri.

”Muista köysi”, Joe sanoo hänen peräänsä.

Cal Habbard ottaa satulalaukusta ison, lasisen ruiskun ja näyttää sitä Joelle. Samanlainen vehje, jollaisella eläinlääkäri tainnuttaa tarvittaessa hevosen.

”Minulla on nahkakotelossa suojassa apteekin myrkkypullo”, hän lisää. Hän on varustautunut.

”Sinäkö annat ruiskeen?” Joe kysyy. Toisaalta se ei tunnu mahdottomalta, mutta enemmän hän on pitänyt Habbardia henkilönä, joka viettää aikansa mukavasti kirjoituspöydän takana ja joka puhuu mieluummin kuin tarttuu mihinkään omakätisesti.

”Jos te muut pidätte tiikerin paikallaan.”

”Muut? Onko meitä muita kuin kolme lähtemässä niiden jälkeen?”

Joe päästää ratsun irti tolpasta ja nousee sen selkään. Hevonen liikkuu koko ajan.

”Ptruu”, Joe sanoo. ”Rauha.”

Levottomuus tarttuu hevosesta toiseen ja miehet joutuvat molemmat hillitsemään ja pidättelemään eläimiään. 

>>>jatkuu>>>