Terveisiä Taavetista

 

Seitsemästoista lukemani kirja tänä vuonna on Roberto Bolañon 2666. Lukukokemus vastaa samaa kuin uppoutua David Foster Wallacen Infinite Jestiin. Samoin tulee mieleen myös Günter Grassin Koiranvuosia, se etenkin lukiessani 2666 -kirjan viidettä ja viimeistä osaa Archimboldin osa. Kirjailija määräsi testamentissaan, että kirja olisi pitänyt julkaista viidessä osassa, mutta kustantaja ja omaiset päätyivät julkaisemaan sen yhtenä kirjana. Luettuani tämän megaromaanin, pidän ratkaisua hyvänä. 2666 on hajanainen tai moninainen, mutta siinä on kyse kuitenkin samasta tarinasta tai ympyrästä. Kun siinä on pysytty pitkään nykyajassa, tarkoittaa 1990 -lukua, ei tuota mitään vaikeutta, että tekijä aloittaa viimeisessä osassa Archimboldin syntymästä 1920 ja juuttuu noin sadaksi sivuksi Toisen Maailmansodan vaiheisiin ja silloin paikka on Saksa ja sen valloittamat alueet. Loppua kohti ajankohta lähestyy jälleen vuosituhannen vaihdetta. Kun vertaan Bolañoa Grassiin ja Wallaceen, Grass on näistä kolmesta värikkäin, Wallace amerikkalainen, mutta Bolaño on kollegoitaan lakonisempi, kosmopoliitti.

Kun kuu kääntää kasvot(12)

 >>>jatkuu>>>

Olen varautunut siihen, että tämä prosessi, joka on käynnissä minussa, henkisen minäni ja fyysisen olemukseni kivulias yhteensovittaminen, se sekä sattuu että kestää harmittavan kauan. Se ei tapahdu eikä tapahtunut ykskaks niin kuin olin kuvitellut. Tiesin, että se ei tapahtuisi noin vain äkkiä, mutta silti odotin, että muutos olisi pikaisempi kuin miksi se on osoittautunut.

Onko tämä naisellinen asenne, naismielen tyypillinen tapa suhtautua asioihin. Naisen järjenkäyttöä. Järjettömän järjenkäyttöä, ajattelen, jos haluan tai haluaisin pilkata tai ivata itseäni, mutta en edes uneksi sanovani tätä ääneen, paljastavani naisellisia heikkouksiani. Miesvaltainen yhteiskunta ja miesten hallitsema arki kävelee muutenkin uudelleen ja uudelleen naisten yli. Se ei ole vain optio, sitä tapahtuu kaiken aikaa, räikeämmin ja vähemmän räikeästi.

Puhuu nainen minussa.

Menin keittiöön, koska en halunnut seurustella juuri nyt uuden televisioni kanssa. Se on uusi vielä jossain katsannossa, mutta toisaalta jo osa ympäristöäni. Olen tottunut siihen nopeasti, koska se on sellainen vaatimaton vaativa. Se on magneetti ilman voimaviivoja. Sen näkymättömät voimaviivat ovat vahvemmat kuin oikean magneetin näkyvät, ei näkyvät, ei, magneetinkaan voimaviivat eivät näy sellaisinaan. Niiden vaikutus näkyy, on mahdollista saada näkyviin esimerkiksi rautajauheella. Television magneettisuus erottuu siinä, että se vie ihmisen eteensä, määrää hänet katsomaan itseään, olemaan siinä hievahtamatta ja ajattelematta mitään muuta kuin kulloinkin esitysvuorossa olevaa ohjelmaa.

Olen hullu, ajattelin. Keittiössä. Olen hullu ja yksin. Kaduin tekoani, tekojani, kaikkia tekojani, mutta yhtä enemmän kuin muita ja katsoin ikkunasta taloja ja katunäkymää. En katunut, mutta ikävöin ja kaipasin. Pahinta oli, että en tiennyt mitä kaipasin. Sydämen lohduttomuutta.

Minulla on keittiössä pieni, suorakulmainen pöytä, kaksi tuolia sen ympärillä, kukkateline, jossa on muutama viherkasvi ja seinään kiinnitetty kohdevalaisin antaa niille omaa punertavaa valoaan. Olen porannut reiät seinään iskuporakoneella. Omistan sellaisen, poraaminen hoituu minulta sentään ja minulla on jopa pakkilaatikko työvälineineen ja pieni lokerikko, jossa on ruuveja ja tulppia, kiinnitystulppia. Eli olen omakätisesti asentanut kohdevalaisimen paikalleen ja se antaa kukille niiden tarvitsemaa valoa.

Katossa on perinteinen valaisin, jossa on lapakot, käytän tahallaan sitä nimitystä ja kettinki roikkuen, josta nykäisemällä lapakot alkavat pyöriä ja tuulettaa ja kierrättää huoneilmaa. Olen asentanut omakätisesti valaisimen paikalleen ja tehnyt siihen vaadittavat sähkötyöt. Minulla on viisiaskelmiset, kevyet A-tikkaat, joilla yllän kattoon ja yllän vaihtamaan verhoja. Olen itsellinen nainen.

Yritänkö kehua omaa, perinteistä, muka jotain miehistä taitoa vaativaa osaamistani? Korjaan: Ylipäätään osaamistani, kykyjäni? En, vastaan, mutta tulee mieleen rajakohtia, joiden yli en ole mennyt: Kymmenen vuotta sitten ajoin ajokortin, henkilöauton ajokortin ja alussa olin aikeissa hankkia jonkin vanhan koslan, niin kuin kaikki muutkin, vanhan ja halvan, koska siihen aikaan en ollut varoissani, en todella eikä minulla ollut varoja käytännössä mihinkään kulkupeliin, mutta siirsin hankintaa vähän kerrassaan tuonnemmas. Vanhempani pitivät sitä viisautena, harkitsevaisuutena, sen osoituksena ja osin taisin uskoa myös itse tähän selitykseen.

Kiertelevä ja hyppelehtivä toimittajaelämä olisi suosinut oman auton hankkimista, mutta toiselta puolen se suosi yhtä lailla sitä huolettomuutta, ettei ole mitään huollettavia. Perimmältään kyse on vain ajattelutavasta ja katsantokannasta. Yhtäkkiä oli kulunut neljä vuotta tai viisi vuotta ja huomasin, että en sitten hankkinut ensimmäiseksi omaa autoa alle, kun ajoin kortin. Ja siinä vaiheessa, tämän huomion jälkeen, tuli ajatus, että ehkä se ei ole mikään pakko? Toimitus tarjosi minulle auton käyttöön, jos tarvitsin sitä ja jos piti lähteä ulkomaille keikalle, se tapahtui lentokoneella ja perillä vuokrasin auton. En tarvinnut omaa autoa.

Nyt tajuan syyn, vaikka en aiemmin katsonut totuutta silmiin: En hallinnut moottoreita. Minusta ei ole ropaamaan niitä. En halunnut vaihtaa renkaita, keväällä kesäkumeja alle ja syksyllä talvirenkaita. Tietenkin ne hommat voi teettää toisilla, mutta jotenkin tuntui välttämättömältä, että olisi paremmin sinut auton kanssa ja että voisin tehdä jotain, jos auto laukeaisi tielle kesken matkanteon.

En ollut kiinnostunut moottoreista, mopot, mopoaika meni myös ohi jälkeä jättämättä. Muutaman kerran ajoin yllytettynä kokeeksi rundin jonkun koulukaverini mopolla, mutta en tykästynyt siihen harrastukseen. En kokenut kuuluvani joukkoon, kun porukka kokoontui mopojen ympärille parveilemaan ja kun joku alkoi puolittain huoltaa pyöräänsä. Olin mukana vain kuulojäsenenä, tarkkailijana, hiljaa ja vaiti. Olin poika, joka pelkäsi jollain tapaa mopoja ja vielä enemmän prätkiä. Ne olivat äkäisiä. Auto oli toinen asia. Siinä oli sisällä, istuimella ja turvallisesti vöissä, mutta siinäkin taisin tuntea olevani väärässä paikassa. Minua ei ollut luotu istumaan auton penkillä, ei ainakaan kuskina ohjaimissa.

Tämä on selvinnyt minulle viime aikoina. Kymmenen vuotta ja yli olen tiennyt jonkin olevan olemassa, että jokin ei ole täsmännyt ja nyt, tässä yksinäisyyden hiljaisuudessa, oivallukset täyttävät mieleni: Olin väärällä alalla. Olin tyttö poikien vaatteissa, joka esitti poikaa. Vasta, kun hyväksyin tämän tosiasian, huonommuudentunteeni helpotti. Se ei ollut ollut huonommutta eikä ole, vaan kyse on siitä, että olen toista materiaalia kuin nuoret uroot.

Yksin, ajattelin. Oliko myös Kulta Kimono kokenut olevansa yksin? Miltä osin? Oliko hän ajautunut sen takia itsemurhaan? En uskonut siihen, vaan näin mieluummin, että hän sai päähänsä kokeilla tasapainoilla sillan kaiteella. Näin hänet melkein huojumassa kaiteella. En saanut pakotettua silti itseäni näkemään mielikuvissani häntä juuri sillä tietyllä kaiteella, millään tietyllä kaiteella, vain pelkän tasapainoilevan hahmon, huomio kohdistuen ylös ojennettuihin käsivarsiin, joilla Kulta yritti pitää yllä ja hakea takaisin horjuvaa tasapainoa, mutta sitten hän katosi kuvasta. Hän putosi. Se tapahtui äänettömästi. Hän ei huutanut eikä kirkaissut. Ymmärsin, että kauhu salpasi hänen henkensä, kuristi kurkun kiinni ja hän eli hetken pudotuksen kauhistavassa totuudessa, ennen kuin paiskautui jalat edellä jäälle tai jäiseen avoveteen.

En tiedä mitään tästä. Näen tällaisia valvepainajaisia ja jotka voivat pitää paikkansa ja voivat olla yhtä lailla pitämättä.

Keittiönpöytä on liian pieni. Olin nähnyt ja tajunnut sen myös aiemmin, mutta nyt tajusin sen lopullisesti. Olin hankkinut liian pienen pöydän. Keittiössä olisi ollut tilaa isommalle pöydälle ja minulla olisi ollut sellaiselle tarvetta jopa tällaisena yksinäisenä sinkkuna, viimeisen päälle yksinäisenä. Olisin mahtunut lukemaan paremmin aamulehteni.

Kun tein tai - mitä en tehnyt tietenkään itse eli mikä olisi oikea, oikeampi sanamuoto - kun kävin toimenpiteessä, leikkauksessa, kiertoilmauksena, kun tulin tämän toimenpiteen jälkeen vasta jackpot-voittorahoilla hankkimaani asuntoon, tilasin muun muassa hesarin kestona. Tiesin ja ennakoin, että joutuisin viettämään paljon aikaa kotosalla, joten tein asunnosta mahdollisimman viihtyisän, toimivan ja käytännöllisen kodin. Kodikkuutta on aamuhetki kahvin, jugurtin, juustosämpylänpuolikkaan ja paikallislehden parissa.

Jossain vaiheessa muistin, että on olemassa käsite paikallislehti. Ennen aikaan kirjoitettiin ja puhuttiin niin: Paikallislehdessä oli se ja se juttu. Luin aamulla paikallislehdestä. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

   

Luen ääneen John le Carren kirjaa Panaman räätäli. Eilen iltapäivällä ja illalla oli kolmas lukutuokio, kun luimme sitä. Kirja on puolessa välissä. Olemme lukeneet molemmat sen aikaisemmin. Helena sanoo, että siinä tulee esiin tuttuja asioita, mutta muistan itse vain sen, että olen pitänyt lukemastani, le Carren kerronnasta. Muistelen, että kirjailija on maininnut kirjoittaneensa tällaisen teoksen kunnianosoituksena Graham Greenelle. Greenellä on Miehemme Havannassa -niminen, humoristinen kirja, tarina, jossa nauretaan vakoilugenrelle. Siinä agentiksi värvätty ei pysty tyydyttämään salaisen palvelun toimijoita ja tuottamaan tarpeeksi raskauttavaa aineistoa, joten hän ottaa mallia pölynimurista ja piirtää mukaellen sen osia, jotka ovat olevinaan väitettyjä hiljaisuudessa ja piilossa valmistettuja aseita ja sellaisina vakavana uhkana emämaalle tai maailman rauhalle tai mille milloinkin.

Terveisiä Taavetista

   

Eilen illalla jalkapallokulttuuria, kun Suomen miesten jalkapallomaajoukkue otteli MM-karsinnassa Bosnia-Hertsegovinaa vastaan Helsingin Olympiastadionilla. Hyvä peli. Onnistumista ja alussa virkeää pelinhallintaa Suomelta, mutta ottelun loppua kohti ote siirtyi hankalasti aina vankemmin vierailijan käsiin ja tämä rankaisi. Draamaa, kun vieraat saavat hyväkseen rankkarin, menevät johtoon, huojennus Suomen joukkueen tasoittaessa, riehaa, kun Suomi siirtyy johtoon, mutta lopussa vieraat pääsivät tekemään tasoituksen.

Kevättä. Toissapäivänä näimme neljä joutsenta lennossa, kun kävelimme alas ratavarteen. Jalkakäytävällä olevat jäänrippeet särkyivät hauraina jalan alla. Eilinen päivä pysyi lämpöasteiden puolella ja illalla satoi vettä ja nyt aamulla mittari on nollassa ja maisema usvaisen harmaa.

Kun kuu kääntää kasvot(11)

>>>jatkuu>>> 

 

Vaikka olin varautunut ikäviin uutisiin, en kuitenkaan tällaiseen. Varautumiseni oli sellaista, että siinä oli takaportti: Uskoin, että pahin ei toteudu. Kun ajattelee pahinta, se on kuin rokotus, joka suojaa taudin puhkeamiselta. Se on vakuutus pahaa vastaan, nykyajan taikauskoa, taikauskoista ajattelua 2020-luvulla. Näin pitkälle kehitys ja edistys on vienyt ja auttanut meidät. Olemme palanneet takaisin keskiajan pakanallisuuteen.

Tai mitä tiedän näistä? Kaikki on minulle kuultua, kerrottua ja luettua. Toisen käden tietoa. Joukossa on tietenkin myös sitä faktaa, joka on seurausta järkeilystä, mutta on silti kovin mahdotonta kuvitella mielessään keskiajan ihmistä ja asettua heikäläisten asemaan. Tässä välissä on tapahtunut liian paljon sellaista, joka erottaa meidät noista etäisistä esivanhemmistamme.

”Mikä hänelle tuli?” kysyin, toinnuttuani sen verran, että pystyin puhumaan.

Typerä kysymys, johon tuli odotettu vastaus: Kaverit tiesivät Kulta Kimonon ulkonäöltä. He olivat todenneet, että tähän heidän monimuotoiseen taideyhteisöönsä oli ilmestynyt irokeesitukkainen, nuori nainen, mutta he eivät olleet puhuneet tälle kertaakaan, vain tervehtineet kohdatessa, he eivät tienneet henkilön nimeä eikä mitä tämä oli puuhaamassa, mistä tämä tuli ja oli peräisin. Kulta oli uusi heidän keskuudessaan.

Tein seuraavan, typerän ja asiattoman kysymyksen: ”Mitä te ajattelitte hänestä?”

Porukan äänitorvi vastasi. Tai puheenjohtaja, ylipäänsä johtohahmo: ”Ai me, mitä me ajattelimme hänestä?”

”Niin?”

Nuori mies vilkaisi seuralaisiaan: ”Ei kai mitään niin ihmeellistä.”

Toiset olivat samaa mieltä.

”Hukkui”, palasin tärkeämpään. ”Ihan totta?”

Ystävällinen tietolähteeni kertoi kuulleensa, että kyseinen, irokeesikampauksinen nainen oli yrittänyt kävellä sillankaidetta pitkin sillan yli.

”Tarkoitan”, hän keskeytti. ”Hän oli kiivennyt kaiteelle ja siitä nyt ovat jotkut ajatelleet, että hän aikoi kävellä kaidetta myöten sillan yli. Urheiluna. Urheilusuorituksena.”

”Ymmärrän”, sanoin. Valhe, ajattelin. En ymmärtänyt. En todella. Ennemmin ajattelin, että Kulta Kimono halusi tehdä itsemurhan. Miksi? Se oli taas kysymys, johon en tiennyt vastausta.

Miehet vahvistivat toistensa kertomuksen.

”Kukaan teistä ei nähnyt sitä?” kysyin.

Ei. Kaapelitehtaan tämä puoli ja heidän ikkunansa, heidän työtiloistaan avautuvat ikkunanäkymät käsittivät lähinnä katukaistan ennen siltaa ja kadun toisella puolella olevan Alkon tehtaan.

”Kiitos”, sanoin. ”Kukaan käynyt täällä?”

Miehet eivät tienneet. 

>Yksin> 

Palasin kotiin. En mennyt Jätkäsaareen Kulta Kimonon vuokra-asunnolle. Miksi olisin? Se oli mielessä, mutta en tehnyt niin. Kävelin kadun suoraa ohi ratikkapysäkin päättärin. Minun täytyi saada kävellä. Enemmän päähänpistosta laskeuduin metroon ja ajoin Sörnäisiin. Itkin, luulen. En nähnyt kunnolla ympärilleni, silmät sumeina, mutta poistuin junasta oikealla asemalla ja nousin ihmisten ilmoille Kurvissa.

Olin nyt yksin, niin yksin kuin olla voi. Kukaan ei ollut valmistanut minua tähän. Ei siihen ikävään, että sukupuolenvaihdos on myös tätä ja että se tuo myötään kaikenlaisia muita mahdollisia seurauksia ja seurausilmiöitä. Olin tiedostanut ne joltain osin, varautunut varalta, ajatellut kaikkea aivan hiljattain, mutta vasta nyt, kävellessäni Mäkelänkatua pitkin, ymmärsin olevani irrallaan kaikista muista ihmisistä. Olin lähtenyt yhdestä ryhmästä, ihmisryhmästä enkä ollut liittynyt vielä mihinkään toiseen ryhmään. Ehkä en tekisi sitä koskaan? Olin toistaiseksi välitilassa. Kuin sielu kiirastulessa. Tällaista se on.

Blueskitaristit, aidot amerikkalaiset blueskitaristit vetäytyvät kuulemma vanhan tarinan ja uskomuksen mukaan yksin yöllä tienristeykseen ja uhraavat siellä paholaiselle, joka antaa sielusta heille kyvyn ja taidon soittaa. Olin itse tekemässä muunnellen samaa, vaikka siinä ei ollut mukana kitaraa eikä muitakaan soittimia. Tajusin, että olin ollut tekemässä samantapaista siirtymää, siirtymäriittiä omassa elämässäni ja olemassaolossani. Olin vetäytynyt syrjään ja piiloon muodonmuutokseni ajaksi ja kuvittelin kai, että palaan sieltä ajastaan ja siinä vaiheessa, kun olen muuttunut lopullisesti siksi toiseksi, joka oli uinunut ja piilotellut sisälläni kapseloituneena koko pitkän, menneen ikuisuuden.

Piilotan kasvoni siksi aikaa kunnes tuon ne näyttää maailmalle uusina ja muuttuneina. Uusi look.

En tiedä miten pääsin kotiin, omien seinieni suojaan? En muista matkasta mitään ja mikä sekin on valhe. Muistan että ajoin metrolla. Muistan nousseeni liukuportaita takaisin kadun tasalle, muistan kävelleeni ja ajatelleeni. Ihmisiä on tullut vastaan, jalankulkijoita, ei ketään tuttua, kukaan ei pysäyttänyt minua. Jos joku on puhutellut minua, en ole tajunnut sitä. Kävelin koko matkan Kurvista Itä-Pasilaan, joka ei ole mikään erityisen pitkä matka. Käännyin oikeasta kohti kotikerrostaloni rapun porraseteen, löysin oikean oven, avain oli kädessäni ja pidin sitä yhä kädessä, kun aukaisin oman asuntoni oven, astuin matalan kynnyksen yli kotiini ja sulkeuduin sinne sisälle.

Kulta Kimono on kuollut. Se mitä oli ollut, oli kuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan. Oli kuin olisin kuvitellut kaiken tai nähnyt näkyjä. Tällaiseksi maailma menee.

Ajattelin niitä nuoria miehiä, joiden kanssa olin keskustellut Kaapelitehtaalla. Menin olohuoneeseen, ajatuksissani ja oikeasti. Menin keittiöön. Olohuoneessa näin television lipaston päällä. Ajattelin, että Kulta Kimono ei nähnyt sitä täällä, minun luonani, vain kaupassa, mutta minä en voi katsoa sitä ilman, että muistan Kultaa. Tai muistan häntä hetken ajan, ohimennen, kunnes televisio-ohjelma, itse asia, tempaa minut mukaansa.

Luen paljon, olen aina lukenut paljon, mutta viime aikoina olen viettänyt myös pitkät ajat television ääressä. Olen palannut televisiotodellisuuteen. Televisio ja sen kanssa, sen aikatauluttamana eläminen, oli liittynyt minusta kotona asumiseen, siihen tyyliin ja aikaan, niihin vuosiin, kun elin ja asuin vielä vanhempieni luona. Olin keskenkasvuinen ja asuin kotona vanhempieni kanssa. Perhepiirissä. Siellä oli televisio eli meillä oli. Televisio-ohjelma rytmitti elämää ja arkea, kuului siihen.

Kun muutin aikoinani pois kotoa, opiskellessani toimittajaksi ja sen jälkeen, vuoroin liikkuvassa ja vuoroin paikalleen sidotussa työssä toimittajana, televisio ei ollut ensimmäinen, jonka perään haikailin. Päinvastoin koin televisiottomuuden askeleena eteenpäin, parannuksena, kehityksenä ja kehitys on aina suuntautumista eteenpäin. Vasta nyt, tämän sukupuolenvaihdoksen kynnyksellä, toteuttaessani sitä kurinalaisena, pitäen huolta riittävästä liikunnasta, jumpaten ja varsinkin, koska rahaa oli, sain päähäni hankkia television. Olin tarpeeksi kaukana kotoa, tarkoitan lapsuudenkotiani ja sitä aikaa. Ajatus hankkia televisio omaan kämppään ei tuntunut enää paluulta lapsuuteen tai en uskonut niin.

Totta kai olin seurannut televisio-ohjelmia myös tänä väliaikana, töissä, ystävieni luona, satunnaisesti. En ollut antanut kuitenkaan televisiomaisen elämänmuodon orjuuttaa itseäni. En ollut sen käskytettävänä. Pidin siitä puolesta huolen ja tulin toimeen ilman.

Kunnes tapasin Kulta Kimonon ja päädyin hankkimaan töllön itselleni. Kunnes menin leikkaukseen, toimenpiteeseen ja otin telkun toipilasajan seurakseni. Syitä on sillä, joka syitä hakee. 

>>>jatkuu>>> 

Terveisiä Taavetista

    

Luin eilen yli sata sivua Roberto Bolañon hyvin kirjoitettua, mielikuvituksellista ja rankkaa jättiromaania 2666. Olen käynyt läpi kaksi kolmasosaa kirjasta ja neljä erillistä osaa Alussa on neljän tutkijan joukko, ranskalainen, espanjalainen, italialainen ja englantilainen, jotka jäljittävät fiktiivistä saksalaista, elossa olevaa Archimboldi -nimistä kirjailijaa, josta kliseisesti ei ole kuvaa eikä kukaan tiedä varmuudella henkilön olinpaikkaa. Meksikosta, Santa Teresasta, Sonorasta, Yhdysvaltain rajalta on yksi vihje, jota tutkijat seuraavat, ilman tulosta. Toisessa osassa on professori, joka asuu aikuistuvan tyttärensä kanssa Santa Teresassa. Kolmannessa osassa on yhdysvaltalainen toimittaja, joka tulee sinne tekemään jutun nyrkkeilyottelusta. Näiden kolmen osan taustana on kuin kaukainen kumu tieto siitä, että Santa Teresassa häviää nuoria naisia ja nämä löytyvät aavikolta ja milloin mistäkin kalmoina. Kirjan 2666 neljäs osa on nimeltään Rikosten osa ja siinä nämä tapaukset raportoidaan, kiihkottomasti, mutta vaikuttavasti. Lukematta on vielä kirjan viimeinen osa, jonka nimi on Archimboldin osa.

Terveisiä Taavetista

   

Talon mittarissa oli seitsemän astetta pakkasta. Aamukylmiä näin kevään kohistessa. Vaihteeksi sees taivas ja joka on hailean sininen, kirkkaampi idässä. Uusi viikko alkaa. Eilen pidin kuunnelmapäivän, tein vain kesken olevaa kuunnelmaluonnosta ja luulen, että sain sen rungon tai ensimmäisen raakaversion valmiiksi. Saa nähdä olenko sitä mieltä vielä tänään? Kaksikymmentäseitsemän sivua. Onko se lyhyt vai sopivan mittainen kuunnelma, yhtenä jaksona esitettäväksi tarkoitettu kuunnelma? Eilen iltapäivällä luin tietenkin myös Bolañon 2666 -kirjaa. Vaihteeksi vankilassa. Koska vangit onnistuivat siinä hankkimaan ja myymään toisilleen jopa ja muun muassa kännyköitä, kauppa kukoisti ja rahalla sai – uskonko vai ei – joka tapauksessa mieleen tuli Dickensin Pickwick-kerhon jälkeenjäänet paperit. Siinäkin henkilöt joutuvat välillä vankilaan, mutta se on lähinnä kuin jokin kokeilu- tai harjoitteluvankila tai kuin osallistuisi Monopoli -peliin. Peliä ja leikkiä kaikki. Tai tarkemmin fiktiota.