>>>jatkuu>>>
Olen varautunut siihen, että tämä prosessi, joka on käynnissä minussa, henkisen minäni ja fyysisen olemukseni kivulias yhteensovittaminen, se sekä sattuu että kestää harmittavan kauan. Se ei tapahdu eikä tapahtunut ykskaks niin kuin olin kuvitellut. Tiesin, että se ei tapahtuisi noin vain äkkiä, mutta silti odotin, että muutos olisi pikaisempi kuin miksi se on osoittautunut.
Onko tämä naisellinen asenne, naismielen tyypillinen tapa suhtautua asioihin. Naisen järjenkäyttöä. Järjettömän järjenkäyttöä, ajattelen, jos haluan tai haluaisin pilkata tai ivata itseäni, mutta en edes uneksi sanovani tätä ääneen, paljastavani naisellisia heikkouksiani. Miesvaltainen yhteiskunta ja miesten hallitsema arki kävelee muutenkin uudelleen ja uudelleen naisten yli. Se ei ole vain optio, sitä tapahtuu kaiken aikaa, räikeämmin ja vähemmän räikeästi.
Puhuu nainen minussa.
Menin keittiöön, koska en halunnut seurustella juuri nyt uuden televisioni kanssa. Se on uusi vielä jossain katsannossa, mutta toisaalta jo osa ympäristöäni. Olen tottunut siihen nopeasti, koska se on sellainen vaatimaton vaativa. Se on magneetti ilman voimaviivoja. Sen näkymättömät voimaviivat ovat vahvemmat kuin oikean magneetin näkyvät, ei näkyvät, ei, magneetinkaan voimaviivat eivät näy sellaisinaan. Niiden vaikutus näkyy, on mahdollista saada näkyviin esimerkiksi rautajauheella. Television magneettisuus erottuu siinä, että se vie ihmisen eteensä, määrää hänet katsomaan itseään, olemaan siinä hievahtamatta ja ajattelematta mitään muuta kuin kulloinkin esitysvuorossa olevaa ohjelmaa.
Olen hullu, ajattelin. Keittiössä. Olen hullu ja yksin. Kaduin tekoani, tekojani, kaikkia tekojani, mutta yhtä enemmän kuin muita ja katsoin ikkunasta taloja ja katunäkymää. En katunut, mutta ikävöin ja kaipasin. Pahinta oli, että en tiennyt mitä kaipasin. Sydämen lohduttomuutta.
Minulla on keittiössä pieni, suorakulmainen pöytä, kaksi tuolia sen ympärillä, kukkateline, jossa on muutama viherkasvi ja seinään kiinnitetty kohdevalaisin antaa niille omaa punertavaa valoaan. Olen porannut reiät seinään iskuporakoneella. Omistan sellaisen, poraaminen hoituu minulta sentään ja minulla on jopa pakkilaatikko työvälineineen ja pieni lokerikko, jossa on ruuveja ja tulppia, kiinnitystulppia. Eli olen omakätisesti asentanut kohdevalaisimen paikalleen ja se antaa kukille niiden tarvitsemaa valoa.
Katossa on perinteinen valaisin, jossa on lapakot, käytän tahallaan sitä nimitystä ja kettinki roikkuen, josta nykäisemällä lapakot alkavat pyöriä ja tuulettaa ja kierrättää huoneilmaa. Olen asentanut omakätisesti valaisimen paikalleen ja tehnyt siihen vaadittavat sähkötyöt. Minulla on viisiaskelmiset, kevyet A-tikkaat, joilla yllän kattoon ja yllän vaihtamaan verhoja. Olen itsellinen nainen.
Yritänkö kehua omaa, perinteistä, muka jotain miehistä taitoa vaativaa osaamistani? Korjaan: Ylipäätään osaamistani, kykyjäni? En, vastaan, mutta tulee mieleen rajakohtia, joiden yli en ole mennyt: Kymmenen vuotta sitten ajoin ajokortin, henkilöauton ajokortin ja alussa olin aikeissa hankkia jonkin vanhan koslan, niin kuin kaikki muutkin, vanhan ja halvan, koska siihen aikaan en ollut varoissani, en todella eikä minulla ollut varoja käytännössä mihinkään kulkupeliin, mutta siirsin hankintaa vähän kerrassaan tuonnemmas. Vanhempani pitivät sitä viisautena, harkitsevaisuutena, sen osoituksena ja osin taisin uskoa myös itse tähän selitykseen.
Kiertelevä ja hyppelehtivä toimittajaelämä olisi suosinut oman auton hankkimista, mutta toiselta puolen se suosi yhtä lailla sitä huolettomuutta, ettei ole mitään huollettavia. Perimmältään kyse on vain ajattelutavasta ja katsantokannasta. Yhtäkkiä oli kulunut neljä vuotta tai viisi vuotta ja huomasin, että en sitten hankkinut ensimmäiseksi omaa autoa alle, kun ajoin kortin. Ja siinä vaiheessa, tämän huomion jälkeen, tuli ajatus, että ehkä se ei ole mikään pakko? Toimitus tarjosi minulle auton käyttöön, jos tarvitsin sitä ja jos piti lähteä ulkomaille keikalle, se tapahtui lentokoneella ja perillä vuokrasin auton. En tarvinnut omaa autoa.
Nyt tajuan syyn, vaikka en aiemmin katsonut totuutta silmiin: En hallinnut moottoreita. Minusta ei ole ropaamaan niitä. En halunnut vaihtaa renkaita, keväällä kesäkumeja alle ja syksyllä talvirenkaita. Tietenkin ne hommat voi teettää toisilla, mutta jotenkin tuntui välttämättömältä, että olisi paremmin sinut auton kanssa ja että voisin tehdä jotain, jos auto laukeaisi tielle kesken matkanteon.
En ollut kiinnostunut moottoreista, mopot, mopoaika meni myös ohi jälkeä jättämättä. Muutaman kerran ajoin yllytettynä kokeeksi rundin jonkun koulukaverini mopolla, mutta en tykästynyt siihen harrastukseen. En kokenut kuuluvani joukkoon, kun porukka kokoontui mopojen ympärille parveilemaan ja kun joku alkoi puolittain huoltaa pyöräänsä. Olin mukana vain kuulojäsenenä, tarkkailijana, hiljaa ja vaiti. Olin poika, joka pelkäsi jollain tapaa mopoja ja vielä enemmän prätkiä. Ne olivat äkäisiä. Auto oli toinen asia. Siinä oli sisällä, istuimella ja turvallisesti vöissä, mutta siinäkin taisin tuntea olevani väärässä paikassa. Minua ei ollut luotu istumaan auton penkillä, ei ainakaan kuskina ohjaimissa.
Tämä on selvinnyt minulle viime aikoina. Kymmenen vuotta ja yli olen tiennyt jonkin olevan olemassa, että jokin ei ole täsmännyt ja nyt, tässä yksinäisyyden hiljaisuudessa, oivallukset täyttävät mieleni: Olin väärällä alalla. Olin tyttö poikien vaatteissa, joka esitti poikaa. Vasta, kun hyväksyin tämän tosiasian, huonommuudentunteeni helpotti. Se ei ollut ollut huonommutta eikä ole, vaan kyse on siitä, että olen toista materiaalia kuin nuoret uroot.
Yksin, ajattelin. Oliko myös Kulta Kimono kokenut olevansa yksin? Miltä osin? Oliko hän ajautunut sen takia itsemurhaan? En uskonut siihen, vaan näin mieluummin, että hän sai päähänsä kokeilla tasapainoilla sillan kaiteella. Näin hänet melkein huojumassa kaiteella. En saanut pakotettua silti itseäni näkemään mielikuvissani häntä juuri sillä tietyllä kaiteella, millään tietyllä kaiteella, vain pelkän tasapainoilevan hahmon, huomio kohdistuen ylös ojennettuihin käsivarsiin, joilla Kulta yritti pitää yllä ja hakea takaisin horjuvaa tasapainoa, mutta sitten hän katosi kuvasta. Hän putosi. Se tapahtui äänettömästi. Hän ei huutanut eikä kirkaissut. Ymmärsin, että kauhu salpasi hänen henkensä, kuristi kurkun kiinni ja hän eli hetken pudotuksen kauhistavassa totuudessa, ennen kuin paiskautui jalat edellä jäälle tai jäiseen avoveteen.
En tiedä mitään tästä. Näen tällaisia valvepainajaisia ja jotka voivat pitää paikkansa ja voivat olla yhtä lailla pitämättä.
Keittiönpöytä on liian pieni. Olin nähnyt ja tajunnut sen myös aiemmin, mutta nyt tajusin sen lopullisesti. Olin hankkinut liian pienen pöydän. Keittiössä olisi ollut tilaa isommalle pöydälle ja minulla olisi ollut sellaiselle tarvetta jopa tällaisena yksinäisenä sinkkuna, viimeisen päälle yksinäisenä. Olisin mahtunut lukemaan paremmin aamulehteni.
Kun tein tai - mitä en tehnyt tietenkään itse eli mikä olisi oikea, oikeampi sanamuoto - kun kävin toimenpiteessä, leikkauksessa, kiertoilmauksena, kun tulin tämän toimenpiteen jälkeen vasta jackpot-voittorahoilla hankkimaani asuntoon, tilasin muun muassa hesarin kestona. Tiesin ja ennakoin, että joutuisin viettämään paljon aikaa kotosalla, joten tein asunnosta mahdollisimman viihtyisän, toimivan ja käytännöllisen kodin. Kodikkuutta on aamuhetki kahvin, jugurtin, juustosämpylänpuolikkaan ja paikallislehden parissa.
Jossain vaiheessa muistin, että on olemassa käsite paikallislehti. Ennen aikaan kirjoitettiin ja puhuttiin niin: Paikallislehdessä oli se ja se juttu. Luin aamulla paikallislehdestä.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti