Kaunis kesäpäivä

keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Kun kuu kääntää kasvot(11)

>>>jatkuu>>> 




 



Vaikka olin varautunut ikäviin uutisiin, en kuitenkaan tällaiseen. Varautumiseni oli sellaista, että siinä oli takaportti: Uskoin, että pahin ei toteudu. Kun ajattelee pahinta, se on kuin rokotus, joka suojaa taudin puhkeamiselta. Se on vakuutus pahaa vastaan, nykyajan taikauskoa, taikauskoista ajattelua 2020-luvulla. Näin pitkälle kehitys ja edistys on vienyt ja auttanut meidät. Olemme palanneet takaisin keskiajan pakanallisuuteen.

Tai mitä tiedän näistä? Kaikki on minulle kuultua, kerrottua ja luettua. Toisen käden tietoa. Joukossa on tietenkin myös sitä faktaa, joka on seurausta järkeilystä, mutta on silti kovin mahdotonta kuvitella mielessään keskiajan ihmistä ja asettua heikäläisten asemaan. Tässä välissä on tapahtunut liian paljon sellaista, joka erottaa meidät noista etäisistä esivanhemmistamme.

”Mikä hänelle tuli?” kysyin, toinnuttuani sen verran, että pystyin puhumaan.

Typerä kysymys, johon tuli odotettu vastaus: Kaverit tiesivät Kulta Kimonon ulkonäöltä. He olivat todenneet, että tähän heidän monimuotoiseen taideyhteisöönsä oli ilmestynyt irokeesitukkainen, nuori nainen, mutta he eivät olleet puhuneet tälle kertaakaan, vain tervehtineet kohdatessa, he eivät tienneet henkilön nimeä eikä mitä tämä oli puuhaamassa, mistä tämä tuli ja oli peräisin. Kulta oli uusi heidän keskuudessaan.

Tein seuraavan, typerän ja asiattoman kysymyksen: ”Mitä te ajattelitte hänestä?”

Porukan äänitorvi vastasi. Tai puheenjohtaja, ylipäänsä johtohahmo: ”Ai me, mitä me ajattelimme hänestä?”

”Niin?”

Nuori mies vilkaisi seuralaisiaan: ”Ei kai mitään niin ihmeellistä.”

Toiset olivat samaa mieltä.

”Hukkui”, palasin tärkeämpään. ”Ihan totta?”

Ystävällinen tietolähteeni kertoi kuulleensa, että kyseinen, irokeesikampauksinen nainen oli yrittänyt kävellä sillankaidetta pitkin sillan yli.

”Tarkoitan”, hän keskeytti. ”Hän oli kiivennyt kaiteelle ja siitä nyt ovat jotkut ajatelleet, että hän aikoi kävellä kaidetta myöten sillan yli. Urheiluna. Urheilusuorituksena.”

”Ymmärrän”, sanoin. Valhe, ajattelin. En ymmärtänyt. En todella. Ennemmin ajattelin, että Kulta Kimono halusi tehdä itsemurhan. Miksi? Se oli taas kysymys, johon en tiennyt vastausta.

Miehet vahvistivat toistensa kertomuksen.

”Kukaan teistä ei nähnyt sitä?” kysyin.

Ei. Kaapelitehtaan tämä puoli ja heidän ikkunansa, heidän työtiloistaan avautuvat ikkunanäkymät käsittivät lähinnä katukaistan ennen siltaa ja kadun toisella puolella olevan Alkon tehtaan.

”Kiitos”, sanoin. ”Kukaan käynyt täällä?”

Miehet eivät tienneet. 


>Yksin> 


Palasin kotiin. En mennyt Jätkäsaareen Kulta Kimonon vuokra-asunnolle. Miksi olisin? Se oli mielessä, mutta en tehnyt niin. Kävelin kadun suoraa ohi ratikkapysäkin päättärin. Minun täytyi saada kävellä. Enemmän päähänpistosta laskeuduin metroon ja ajoin Sörnäisiin. Itkin, luulen. En nähnyt kunnolla ympärilleni, silmät sumeina, mutta poistuin junasta oikealla asemalla ja nousin ihmisten ilmoille Kurvissa.

Olin nyt yksin, niin yksin kuin olla voi. Kukaan ei ollut valmistanut minua tähän. Ei siihen ikävään, että sukupuolenvaihdos on myös tätä ja että se tuo myötään kaikenlaisia muita mahdollisia seurauksia ja seurausilmiöitä. Olin tiedostanut ne joltain osin, varautunut varalta, ajatellut kaikkea aivan hiljattain, mutta vasta nyt, kävellessäni Mäkelänkatua pitkin, ymmärsin olevani irrallaan kaikista muista ihmisistä. Olin lähtenyt yhdestä ryhmästä, ihmisryhmästä enkä ollut liittynyt vielä mihinkään toiseen ryhmään. Ehkä en tekisi sitä koskaan? Olin toistaiseksi välitilassa. Kuin sielu kiirastulessa. Tällaista se on.

Blueskitaristit, aidot amerikkalaiset blueskitaristit vetäytyvät kuulemma vanhan tarinan ja uskomuksen mukaan yksin yöllä tienristeykseen ja uhraavat siellä paholaiselle, joka antaa sielusta heille kyvyn ja taidon soittaa. Olin itse tekemässä muunnellen samaa, vaikka siinä ei ollut mukana kitaraa eikä muitakaan soittimia. Tajusin, että olin ollut tekemässä samantapaista siirtymää, siirtymäriittiä omassa elämässäni ja olemassaolossani. Olin vetäytynyt syrjään ja piiloon muodonmuutokseni ajaksi ja kuvittelin kai, että palaan sieltä ajastaan ja siinä vaiheessa, kun olen muuttunut lopullisesti siksi toiseksi, joka oli uinunut ja piilotellut sisälläni kapseloituneena koko pitkän, menneen ikuisuuden.

Piilotan kasvoni siksi aikaa kunnes tuon ne näyttää maailmalle uusina ja muuttuneina. Uusi look.

En tiedä miten pääsin kotiin, omien seinieni suojaan? En muista matkasta mitään ja mikä sekin on valhe. Muistan että ajoin metrolla. Muistan nousseeni liukuportaita takaisin kadun tasalle, muistan kävelleeni ja ajatelleeni. Ihmisiä on tullut vastaan, jalankulkijoita, ei ketään tuttua, kukaan ei pysäyttänyt minua. Jos joku on puhutellut minua, en ole tajunnut sitä. Kävelin koko matkan Kurvista Itä-Pasilaan, joka ei ole mikään erityisen pitkä matka. Käännyin oikeasta kohti kotikerrostaloni rapun porraseteen, löysin oikean oven, avain oli kädessäni ja pidin sitä yhä kädessä, kun aukaisin oman asuntoni oven, astuin matalan kynnyksen yli kotiini ja sulkeuduin sinne sisälle.

Kulta Kimono on kuollut. Se mitä oli ollut, oli kuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan. Oli kuin olisin kuvitellut kaiken tai nähnyt näkyjä. Tällaiseksi maailma menee.

Ajattelin niitä nuoria miehiä, joiden kanssa olin keskustellut Kaapelitehtaalla. Menin olohuoneeseen, ajatuksissani ja oikeasti. Menin keittiöön. Olohuoneessa näin television lipaston päällä. Ajattelin, että Kulta Kimono ei nähnyt sitä täällä, minun luonani, vain kaupassa, mutta minä en voi katsoa sitä ilman, että muistan Kultaa. Tai muistan häntä hetken ajan, ohimennen, kunnes televisio-ohjelma, itse asia, tempaa minut mukaansa.

Luen paljon, olen aina lukenut paljon, mutta viime aikoina olen viettänyt myös pitkät ajat television ääressä. Olen palannut televisiotodellisuuteen. Televisio ja sen kanssa, sen aikatauluttamana eläminen, oli liittynyt minusta kotona asumiseen, siihen tyyliin ja aikaan, niihin vuosiin, kun elin ja asuin vielä vanhempieni luona. Olin keskenkasvuinen ja asuin kotona vanhempieni kanssa. Perhepiirissä. Siellä oli televisio eli meillä oli. Televisio-ohjelma rytmitti elämää ja arkea, kuului siihen.

Kun muutin aikoinani pois kotoa, opiskellessani toimittajaksi ja sen jälkeen, vuoroin liikkuvassa ja vuoroin paikalleen sidotussa työssä toimittajana, televisio ei ollut ensimmäinen, jonka perään haikailin. Päinvastoin koin televisiottomuuden askeleena eteenpäin, parannuksena, kehityksenä ja kehitys on aina suuntautumista eteenpäin. Vasta nyt, tämän sukupuolenvaihdoksen kynnyksellä, toteuttaessani sitä kurinalaisena, pitäen huolta riittävästä liikunnasta, jumpaten ja varsinkin, koska rahaa oli, sain päähäni hankkia television. Olin tarpeeksi kaukana kotoa, tarkoitan lapsuudenkotiani ja sitä aikaa. Ajatus hankkia televisio omaan kämppään ei tuntunut enää paluulta lapsuuteen tai en uskonut niin.

Totta kai olin seurannut televisio-ohjelmia myös tänä väliaikana, töissä, ystävieni luona, satunnaisesti. En ollut antanut kuitenkaan televisiomaisen elämänmuodon orjuuttaa itseäni. En ollut sen käskytettävänä. Pidin siitä puolesta huolen ja tulin toimeen ilman.

Kunnes tapasin Kulta Kimonon ja päädyin hankkimaan töllön itselleni. Kunnes menin leikkaukseen, toimenpiteeseen ja otin telkun toipilasajan seurakseni. Syitä on sillä, joka syitä hakee. 

>>>jatkuu>>> 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti