Terveisiä Taavetista

 

 

Kesäpäivän seisaus helteessä. Eilen illalla luimme auringon laskettua parvekkeella omia kirjojamme, Helena Karin Slaughterin Vaikenevaa vaimoa – olen lukenut yhden Slaughterin ja se oli liian jännittävä minulle – ja minä luin loppuun tänä vuonna ilmestyneen uutuuskirjan Suurteoksia. Esseevalikoima, -antologia, jonka ovat toimittaneet Saara Turunen ja Petra Maisonen. Kolmaskymmenesviides kirja, jonka olen lukenut tänä vuonna. Mielenkiintoisia, henkilökohtaisella otteella kirjoitettuja tekstejä kirjasta tai kirjoista, jotka ovat olleet lukijalleen erityisen merkityksellisiä. Ehkä eniten pidin Riikka Pelon kirjoituksesta Virginia Woolfin Majakasta ja Koko Hubaran Zadie Smithin Nimikirjoitusmiehestä.

Terveisiä Taavetista

 

Hellettä täällä ja hellettä myös Euroopan pelikentillä. Jalkapallokulttuurissa nautin katsoa brassifutista ja afrikkalaisia joukkueita ja pelaajia, kun pallo liikkuu ja peli kulkee. En nauti siitä kyttäämisestä ja paikallaan seisomisesta, mitä nykyään on alettu harjoittaa. Ennen kuljetettiin enemmän, nyt suojataan ja odotetaan, että vastapuoli tulee kintuille. Tanssivasta, liikehtivästä jalkapallosta on tullut nykivää, iloisesta pelaamisesta ryppyotsaista, laskelmoivaa tuloksentekoa. Kun luovuudesta katoaa ilo, jää puurtaminen ja raataminen. Jalkapallo-orjat tekevät tietenkin sitä, mitä heitä käsketään tekemään ja mistä heille maksetaan. Sopimus velvoittaa.

 

Kun kuu kääntää kasvot(36)

>>>jatkuu>>>  

Menin tietokoneelle ja hain viiden vuorokauden sääennusteen. Paska. Siellä oli mahdollisesti toteutuva, vajaan vuorokauden mittainen poutaisempi jakso noin kahden vuorokauden päässä tästä hetkestä, mutta sitä seuraisi suurella todennäköisyydellä välittömästi uusi, syvä matala. Se tarkoitti, että emme tule näkemään ikkunoistamme, parvekkeelta, kadulta omin silmin maailmanloppua. Maailmanlopun suora lähetys oli peruttu.

Nauroin ääneen.

Kuulin sen myöhemmin, ääneni, nauruni, kun kelasin päivän puheitani. Jo nauraessani, sillä sekunnilla, sain uuden oivalluksen: Minun ei tarvinnut jättää luureja ja mikrofonia odottamaan kämpille, Siskoveikko -tädin ihanaan asuntoon, vaan voin ottaa ja pitää ne mukana ja äänittää liveä. Minun pitää tehdä niin, suorastaan. Tämä ennakoiva selitysosa on asiaan liittyvää ja asiaankuuluvaa stilisointia. Kertaan kuulijoille, että vaikka tämä äänite ja sitä seuraava tekstitallenne on kronologinen, kronologia on näennäistä. Kun otan tämän nauhoittimen mukaan ja pidän sen päällä ja auki ja kommentoin asioita ja kun en sanaile mitään, ympäristön äänet menevät niin sanotusti nauhalle, nämä muut äänet kuin puhe, mutta ne eivät päädy sellaisenaan tallenteen tekstiosaan. Joudun siis stilisoimaan ja kertomaan havaintojani tai ajatuksiani ja sijoittamaan ne juonellisesti oikeisiin kohtiin.

Havainnollistan: Voin kertoa täydennyksenä esimerkiksi, että parhaillaan sataa rankasti. Vettä tulee oikein kunnolla. Rännit pitävät ääntä. Puhun tämän myöhemmin, jälkikäteen – puheena päälle, eteen ja taakse, miten hyvänsä - ja nämä puheenlisät tulostuvat tietenkin myös tekstinä ja sijoitan, siirrän tekstin täältä takaperoiselta puolelta siihen oikeaan hetkeen, kun kuljin tietyn sadevesirännin ohi ja josta vesi tuli ryöpyten jalkakäytävän asvaltille.

Livelähetys: Suljen telkun ja tietokoneen. Naps. Siirryn keittiöön ja aukaisen jääkaapin oven. Niaaks. Merkkaan paperille ylös mitä pitää ostaa. Jugurtti on yksi. Maitoa. Jokin valmiseines siltä varalta, että illalla tulee uudestaan nälkä. Tai ylipäänsä varalle. Kuka tietää, vaikka en nukkuisi ensi yönä tai en saisi unta? Oikeastaan on ihme, että nukuin hyvin viime yönä ja sitä edellisenä. Eilen illalla myöhään olin ottanut muutaman tuopillisen olutta, joten se selitti osan ja osin. Eilisen osalta. Toissapäivänä taas, illalla ennen kuin menin pehkuihin, maailmanloppu ja sen uhka oli vielä kovin etäinen asia, peräti vajaan viikon päässä tulevaisuudessa.

Kirjoittelen muistiin kaikkea tarvittavaa. Teen tavallaan loppuelämäni tarvikelistaa. Varmistan, että asunnon avain tulee mukaan ja rahalompsa. Takavuosina en käyttänyt ollenkaan käteistä valuuttaa. Olin oppinut siihen samoin kuin koko ikäpolveni. Meidät oli opetettu, koulutettu ja totutettu siihen käytäntöön, että kaikki rahaliikenne, maksaminen, hoitui kännykällä. Kätevää. Pidin sitä hyvänä ja toimivana ratkaisuna, mutta ikävä kyllä rikolliset ja terroristit löysivät tietoturva-aukot ja mikä ei tapahtunut vain kerran, vaan rikolliset olivat jatkuvasti edellä pankkeja ja viranomaistahoja ja pari vuotta sitten alan kehityksessä tapahtui askel taaksepäin. Kalliit rahapainot pääsivät loukuttamaan uudestaan käteistä, sekä seteleitä että kolikoita.

Oliko siinä jo olemassa pelätty käänne tulevaan? Takapakki. Tarkoitan, että jos kehityksessä joudutaan palaamaan edelliseen, vanhentuneeseen, käytöstä kertaalleen poistettuun innovaatioon, joka on pelkkää historiaa, sellainen tapauskulku on äärimmäisen huolestuttava. Se on signaali siitä, että asiat eivät toimi eivätkä ole hallinnassa.

Sama asia tapahtui myös sähköisessä äänestämisessä, siinä uudistuksessa. Ison kampanjan avulla melkein kaikki maailman valtiot siirtyivät sähköiseen äänestystapahtumaan, mutta kriminaalit, nörtit ja alan harrastajat sabotoivat tapahtumia mielin määrin. Väittävät, että Suomessa Aku Ankka tuli valituksi Helsingin kaupunginjohtajaksi, mutta siinä vaiheessa viranomaiset ja tuomarit puuttuivat asiaan ja maailma otti askeleen taaksepäin. Tai harppauksen.

En väitä, että Suomi on ja olisi yhtä kuin maailma, mutta tiedotusvälineiden mukaan ja sikäli kuin niiden sanomaan voi uskoa, Suomi oli niitä edelläkävijämaita, joka piti voimassa ja pyrki viimeiseen asti, viimeiseen katastrofaaliseen epäonnistumiseen saakka pitäytymään sähköisessä äänestyskäytännössä ja siirtämään kaiken mahdollisen viranomaisasioinnin verkkoon. Mikä ei onnistunut. Mikään ei onnistunut.

Minulla on siis rahalompsa mukana taskussa, kun lähden ulos.

Huomautan hienokseltaan huvittuneena, että kun vertaan itseäni tätiini, Siskoveikko Suomeen, minä edustan suhteellisen epänaisellista linjaa päinvastoin kuin Siskoveikko. En meikkaa eikä minulla ole käsilaukkua. Minulla on taskut. Pidän enemmän miesten tyylistä. Ostan vaatteeni mieluummin miesten mallistosta, koska silloin esimerkiksi takeissa ja puseroissa on enemmän hyödyllisiä taskuja kuin naisille tarkoitetuissa malleissa. Olen huomannut tämän. Olen odottanut muutosta asioissa ja tyylissä, mutta sitä ei ole näkynyt eikä tapahtunut.

Pitäisikö matkia arvoisaa tätiä niin paljon, että lähtisin muuttamaan sukupuoltani ja siirtyisin penisostoksille? Tosin taidan olla myöhässä liikkeellä.

Painan oven lukkoon perässäni. Muistin saman tien, että roskis on täynnä. Kaivan avaimen esiin, menen takaisin sisälle ja haen pullistelevan roskapussin keittiön allaskaapista.

Olen rohkea ja ajan hissillä alas. Mietin nimittäin sitä, että kuinka kauan sähkö pelaa ja sähkökoneistot? Kuinka kauan kaikki pelaa? Ihmettelen myös, että esimerkiksi televisiossa kuuluttajat ja meteorologit ja kaikki suorissa lähetyksissä esiintyvät, käyttäytyvät niin kuin ennenkin ja niin kuin tässä hetkessä ei olisi mitään erikoista tai ylimääräistä latausta? Onko tämä käytös heillä geeneissä? Ovatko he paukuttaneet läksynsä päähän niin täysin, että he toimivat automaattiohjauksella? Vai pitävätkö he vain pokeria?

Uskaltauduin hissiin ja ajoin alas pohjakerrokseen. Ulos hissistä ja pihalle. Käännyn seinänviertä lukitun jätekatoksen eteen, avaan oven, vien jätökseni lähimpään puolityhjään jäteastiaan ja palaan pihalle.

Jos en selostaisi tätä, mikrofoni äänittäisi vain askeleeni, raps, raps ja raps, oven avautumisen ja jäteastian kannen vaimean kolauksen.

Minulla on sateensuoja mukana, mutta parhaillaan ilmassa on pelkkää tihkua. Pidän sadesäästä. Pidän syksystä. Olen niitä ihmisiä, jotka ilahtuvat, kun päivät lyhenevät ja pimeä valtaa maan yhä varhemmin ja varhemmin. Silloin on luvallista polttaa kynttilöitä.

Seuraava ajatus on minne ja mitä? Mitä haluan syödä? Burgerin tai pizzan, kestosuosikkeja. Kananuudeli? Jotain perinneruokaa, perunasoselaatikkoa tai makaronilaatikkoa? Spagetti a la Bolognese?

En osaa päättää. Tulen Mäkelänkadulle. Ohitan oman lähikauppani. Kävelen sen ohi ja mietin, että ostan sieltä palatessani tarvittavat ostokset. Huomaan, että kauppa on auki normaalisti. En tiedä mistä päättelen asian, sillä en astu sivuun enkä kokeile vetää ulko-oven hanikasta varmistaakseni, aukeaako ovi vai ei, vaan kävelen eteenpäin.

Aurinko, ajattelen. Sateesta pitävänä sadeihmisenä minun ei pitäisi toivoa auringonpaistetta, mutta yritän manata silti aurinkoa tulemaan esiin. Tänään tilanne on poikkeuksellinen. Manaan tuulta puhaltamaan taivaan harmaina kattavat pilvet pois. Haluaisin nähdä onko kaikki ennallaan maailmankaikkeudessa?

Kävelen kävelemistäni ja lopulta Sture Jazzin kilpi häämöttää kauempana edessäni risteyksen tuolla puolen. Pysähdyn. Jään katsomaan autoja. Olen huomioinut ne kaiken aikaa, ohitseni vyöryvän liikenteen ja siitä erityisesti kaikki bussit. Mutta nyt jään seisomaan aloilleni ja katson varta vasten kaikkia autoja ja ratikoita, jotka kulkevat. Olen joskus kysellyt itseltäni huvikseni mihin nämä kaikki ihmiset ovat menossa ja vieläpä tällaisella kiireellä? Sama kysymys on jäljellä. Mietin säilyykö liikenne yhtä kiihkeänä huomenna, ylihuomenna? Kuinka kauan? Missä vaiheessa väki luovuttaa ja toteaa, että ei ole tarkoitusta lähteä eikä säntäillä enää minnekään. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 

Ajatuksia Leena Krohnin kirjasta Mitä en koskaan oppinut: Oumuamua -nimen saanut avaruuden kulkija vieraili aurinkokunnassa, lähimmillään kahdeksankymmenen miljoonan kilometrin päässä maasta. Vakavasti otettava tiedeyhteisö löysi tapahtumalle selittäviä, luonnollisia selityksiä, mutta rohkeimmat esittivät sen olevan merkki avaruuden vieraista. Krohn mainitsee kunnioittavansa Avi Loebia, joka on uskaltanut yhtenä esittää tällaisia yleisestä tietämyksestä poikkeavia oletuksia. Leena Krohn mainitsee kunnioittavansa samoin Brigitte Bardotia, joka on uskaltanut asettua julkisesti eläinten oikeuksien puolustajaksi. Mutta siitä Oumuamuasta: Se havaittiin neljä vuotta sitten, arviolta neljänsadan metrin pituinen sikari, joka kävi, painoi kaasua ja häipyi. Sain kaksi vuotta sitten kirjoitusidean, jossa on muun muassa joko jokin asteroidi tai muu outo avaruuden kulkija ja naputin pienen romaanin nimeltä Kun kuu kääntää kasvot, joka kävi yhdessä kilpailussa, palautettiin ja jota aloin julkaista jatkokertomuksena Kaunis kesäpäivä -kulttuuriblogissamme. Kun luin Leena Krohnin uusimmasta esseekirjasta Mitä en koskaan oppinut Oumuamuasta, ensimmäinen ajatukseni oli, että olin aikaani edellä. Seuraavaksi aloin epäillä, että minun on täytynyt kuulla tuosta avaruuden kulkijasta. Olen kuullut siitä, lukenut siitä, niin kuin lööpeistä luetaan, unohtanut asian ja sitten se pulpahtaa yhtäkkiä mielen pintaan kuin jokin uusi ja itse oivaltamani asia. Lainaa kaikki. 

 

Terveisiä Taavetista

 

 

Leena Krohnin Mitä en koskaan oppinut on oppinutta esseismiä valikoiduin sanoin. Saimme sen lainaan kirjastosta ja tartuin siihen kesken Simonin Vinden -teoksen. Kolmaskymmenesneljäs tänä vuonna lukemani kirja. Talvella vai oliko se toissa talvena katsoimme televisiosta sarjaa, jossa esiteltiin suomalaisia kirjailijoita. Osan, jossa Krohn näkyi ja kuului, katsoimme useamman kerran. Olimme hänen matkassaan myös kesämökin kasvihuoneessa, joka on olennaisena mukana Mitä en koskaan oppinut -esseekirjassa ja samoin olivat tuttua jo näkemästämme dokumentista Krohnin kertomat muistumat lapsuudesta ja kouluajoista. Nyt samat asiat olivat luettavina tekstinä. Toisto ei haittaa. Lukuelämys oli vaikuttava, maailmaa hahmottava, kirjallinen ja armoton. Leena Krohn veti verhon pois peiteltyjen ja salattujen asioiden edestä, näytti yhteiskunnan ja maailmamme kipupisteet. Eilen vietimme Bloomin päivää juomalla Guinnessit James Joycen mielikuvitushahmon kunniaksi. Näitä virtuaalihahmoja on, Sherlock Holmes, Neiti Marple, Poirot, Maigret, Raskolnikov, Anna Karenina, Rokka, Sinuhe, kuolemattomia. Eilen Suomi ja Venäjä kohtasivat jalkapallon em-turnauksessa ja Suomi koki nolla yksi tappion. Suomen joukkue pelasi hyvin ja pystyi luomaan monta hyökkäystä.

Kun kuu kääntää kasvot(35)

>>>jatkuu>>>  

Ajattelin myös kuinka monta muuta henkilöä mahtaa olla parhaillaan maassa, jotka ajattelevat ja suunnittelevat lähettävänsä viimeisen viestin tältä planeetalta avaruuden syövereihin? Ihmisiä, jotka kurkottavat ajatuksin ja teoin tulevaisuuteen. Tämä idea ei voi olla vain minun oma keksintöni. Keksinnöt ovat yhteisiä. 

>Sinä jälkeentuleva 3> 

Viisi. Kirjoitinko jossain aiemmin, että nämä aikamäärät voivat olla häilyväisiä. Äsken ylin tiedeinstanssi tarkensi tuoreinta virallista ennustetta: Rangers ei ole viiden päivän päässä, vaan todennäköisempi lukema on neljä. Sama tiedeguru, -neuvosto, viisaiden miesten, anteeksi henkilöiden klubi, jatkoi lohdutonta viestiään sillä oletuksella, että suurella todennäköisyydellä maa on ottanut Rangers -asteroidiin vetovoimayhteyden ja päinvastoin ja joka vaikutus ilmenee lähinnä näiden vetovoimakappaleiden keskinäisen etäisyyden nopeampana kutistumisena.

Tarkoittaa, että se, mikä oli aamulla vielä viiden päivän etäisyys ja nyttemmin, muutama tunti myöhemmin, päiväpituudella mitattuna neljä päivää, voi olla illalla vaikka kolme. Kutistunut kolmeksi. Kuinka paljon ja kuinka nopeasti tämä lyhenemä, ero, mikä onkaan, kutistuu? Varoajat paukkuvat. Ennusteet menevät uusiksi. Roskakorit täyttyvät päivityksissä tähteiksi jääneistä paikkansapitämättömistä ennusteista. Meillä ei ole enää niin paljon aikaa. Mitä jos heitetään yksi porukasta reestä pois perässäjolkottavien susien syötäväksi? Minkä osan maapallosta pystyisi kampeamaan irti?

Ymmärsin, että Rangers on nopeammassa liikkeessä kuin Maa. Muuten ei olisi tietenkään mitään ongelmaa. Toisessa tilanteessa maa ehtisi nopeampana paeta asteroidin alta. Mutta maa liikkuu verkkaisemmin kuin Rangers, joka saavuttaa maata, on saanut sen tähtäimeensä ja kirii välimatkaa umpeen. Kappaleiden väliset ja välille muodostuneet vetovoimakentät toimivat niin, että maan vauhti hidastuu kaiken aikaa hieman ja Rangersin puolestaan kiihtyy.

Eikö tämä tarkoita samalla, että viimeinenkin toive siitä, että maa välttyisi tuholta, on menetetty. Turha elätellä katteettomia toiveita.

Aloin eilen lukea ääneen tallennukseen ja samalla luenta tulostui. Nyt iltapäivällä olen saanut täytettyä tarinan alkuosan aukon. Olen siirtänyt tekstin ja äänitykseni, molemmat, lähetysaineistoni, -koosteeni alkuun ja siitä jatkuu luontevasti kaikki mitä eilen puhuin ja sain aikaan samalla tekstinä päiväkirjatyyppistä pakinointia.

Tarkastelin juuri tuottamaani ja kirjoittamaani. Ymmärrettävää vai ei? Oli tai ei, en aio enkä välitä hioa sitä.

Olen juonut kahvia yllin kyllin ja mietin yhtenä vaihtoehtona lähteä ulos syömään? Olisin sillä tuulella. Nälkä on joka tapauksessa ja se vaatii huomion.

Ennakoin tässä aiemmin, että mistä tietää, vaikka päivän päättyessä maan ja Rangersin välimatka olisi kutistunut kolmeen päivään, mutta ainakin vielä tiedotusvälineet puhuvat neljästä päivästä. Oikeastaan puhe taitaa olla vuorokausista, mutta mitä tarvitsee kenenkään piitata siitä aikaosasta, joka on nukkumista, yötä? Sen verran sillä on merkitystä, että toiset nukkuvat pitempiä yöunia ja toiset lyhempiä, mutta suuressa kuviossa tämä on kai tyhjää spekulaatiota.

Mietin edelleen yhtenä mennäkö ulos syömään vai kokkaisinko jotain? Mietin toisena mitä minun pitäisi ja kuuluisi kirjoittaa ja puhua tähän mikrofoniin ja tallennukseen? Onko tässä järkeä, että kerron päivittäisiä askareitani? Onko minun asiani pohtia asioiden järkevyyttä tai järjettömyyttä? Mitä tietoa jälkeentulevat mahtaisivat kaivata? Mille olisi heille eniten käyttöä?

Samat kysymykset ja seikat askarruttavat, palaavat ja palaavat.

Rajalliset resurssit määrittävät aihealueen rajat.

Mietin kaksi sekuntia. Olin hiljaa toiset kaksi ja tiedotin: ”Viesti maan päältä: Maapallolla, joka on planeetta Maa Aurinkokunnassa ja osa Linnunradan galaksia elää vuonna 2028 noin kahdeksan miljardia ihmistä, jotka ovat osa luontoa, mutta eivät enää saumattomasti sen osia.”

Kuuntelin tämän henkäyksen. Huokaisin. Mitä tarkoittaa 2028? Heikäläisten korvissa, jos heillä on ne? Ajanlasku alkaa Kristuksen syntymästä. Minkä Kristuksen? Entä miljardi? Miljardi on tuhat miljoonaa. Mikä on miljoona? On mikä on.

Ymmärsin lohduttoman selvästi kuinka mahdottomaan urakkaan olin sotkeutunut, ottanut vaivoikseni ja kuinka mahdotonta on kuvitella, että kukaan maapallon ulkopuolinen voisi ymmärtää meidän käsitteistöämme? Me olemme luoneet ne itsellemme ja itseämme varten. On vain syntynyt vuosituhansien kuluessa sanoja ja käsitteitä ja merkityksiä. Mikä on luonto? Selitäpä se?

Taidan tarvita aikalisän. Laitan menemään viestin Rangersiin: Odottakaa hetki. Eli tämä uusin viesti tarkoittaisi sitä, että uskon Rangersin olevan muuta kuin kivinen, älytön asteroidi. Kivelle voi puhua ja viestiä, mutta ei kannata luulla, että kivi ymmärtää. Onko meidän ihmisten osa jäädä ymmärryksen ulkopuolelle? Meillä oli viesti, mutta ennen kuin edes sanallistimme sen, tiesimme, että kukaan muu ei voi ymmärtää jorinoitamme. Voimme puhua korkeintaan jumalille. Jäävätkö jumalat viimeiseksi?

Jumalat, nuo vieraista aurinkokunnista tulleet muukalaiset.

Aa niin kuin Andromeda, tuli juuri mieleen. Ehkä se tuli siitä, kun määrittelin sijaintimme avaruudessa, planeetta aurinkokunnassa, joka on osa Linnunrata -nimistä galaksia. Naapurigalaksimme, yksi niistä, on Andromeda. Vastoin kaavamaista, ilmeisesti vanhentunutta käsitystä tai tietoa, jonka mukaan oli alkuräjähdys ja siitä lähtien avaruus on alkanut laajeta ja kaikki loittonee kaikesta, tämän vastaisesti Andromeda ja meidän Linnunratamme lähestyvät toisiaan. Sillä ei ole merkitystä kumpi lähestyy kumpaa eikä väliä ole muutenkaan koko asialla kuin siinä mielessä, että voi kysyä onko Rangers peräisin kenties Andromedasta?

Väittäisin, että siitä on kahdeksan vuotta - tämä sama lukema kahdeksan toistuu - kun luin lehtiartikkelin, avaruusaiheisen artikkelin, jossa esitettiin arvio tai arvaus, että ehkä nämä kaksi galaksia ovat jo alkaneet törmätä ja lomittua ja vaikuttaa toisiinsa. Galaksien varsinaiset, tiheät ytimet ovat vielä varmaan miljoonien valovuosien päässä toisistaan, mutta niiden etäisimmät haarat saattavat yltää silti naapurigalaksin ja -galaksien reviireille ja tehdä siellä väistämätöntä muutostyötään. Soluttautua.

Eli Rangers voi olla tällainen kaukotuliainen. Edelleen pysyn mahdollisuudessa, että Rangers voi olla miehitetty avaruusplaneetta, joka on peräisin muualta omalta Linnunradaltamme, mutta lisään, että yhtä hyvin Andromedasta tai mistä päin hyvänsä. Mistä kaukaa muukalainen on? Mistä kaukaa muukalaiset ovat tulossa? Pitäisikö meidän tietää jotain siitä avaruudellisesta kohteesta?

Alkoi sataa. Sen kuuli, vaikka luurit olivat päässä korvilla ja lisäksi näin ikkunasta sateen vihmovan harmaana, harmaina viiruina ja yksittäisten pisaroiden mutkittelevan ja juovittelevan ikkunalasia alas. Sade oli ennallaan. Television sääuutisissa erottui kartalla, että Suomi kuului laajaan, yhtenäiseen matalapaineen rintamaan. Vei pienen tovin ennen kuin käsitin, mitä se tarkoitti: Emme nähneet taivasta, taivaalle tällä hetkellä sen paremmin yöllä kuin päivällä. Meiltä meni paras ohi. Olimme taivaspimennossa. Kahden seuraavan vuorokauden aikana taivas tulisi olemaan ennusteen pohjalta näillä leveysasteilla paksun pilvipeiton kattama. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

  

Jäimme tänä aamuna lasitetulle parvekkeelle pitämään tuulta ja katsomaan pilvien kiitoa taivaalla. Minulla on takavuosilta muutamia kisavihkoja jalkapallon suurturnauksista, joihin olen kirjannut ottelutuloksia ja väliin omia mietteitäni ja toisinaan ennustuksia, miten pelissä käy. Tänä vuonna ja näissä em-kisoissa on lisälatinkia, kun Suomen miesten jalkapallojoukkue on ensimmäisen kerran mukana, joten aloin tehdä jälleen tätä seurantaa. Perjantaina ostimme Ilta-Sanomat, kun kuvittelin, että siellä olisi vanhaan malliin hienoja kaavioita ja taulukoita. Kovin niukkaa oli, mutta sain kuitenkin sopivia oheiskuvia liimattavaksi mukaan. Sunnuntaina ostimme varta vasten hesarin, koska saattoi olettaa, että ensikertalaisen Suomen otteissa olisi ollut paljon mainittavaa. Sattuma järjesti kuitenkin niin, että Christian Eriksen sai päähuomion. Siitä sairauskohtauksesta muistamme vastaisuudessa tätä kisaa. Muistamme todennäköisesti myös Tshekin Schickin eilen lähes puolikentästä lähettämän kaukolaukauksen, joka upposi kauas maaliltaan kentän puolelle edenneen maalivahdin taakse maalivahdin juostessa maalia kohti, kurottaessa epätoivoisesti kättään torjuntaan ja paiskautuessa verkon perille.