”Ei ollut”, hän vastaa, mutta ilme kertoo muuta: ”Mun osalta halu olla siinä touhussa mukana loppui, kun tuli VAR.”
Toistan: ”Kun tuli var?”
”Se on videotarkistus, jos et tiennyt.”
En. En tiennyt.
”Siitä alkaen jalkapallo on ryvettynyt pahasti. Tiedätkö, että nyt toiset tekee jopa niin, että ne ottelee pelin loppuun asti ja tuomarineuvosto kelaa pelin päätyttyä läpi tehtyjä maaleja ja karsii osan pois, jos karsii. Tajuatko? Tajuat varmaan mitä mä selitän, mutta kysyin siinä mielessä, että tajuatko sä sellaista käytäntöä, että peli ei pääty, vaikka se päättyy, ettei tiedä välttämättä, kun lähtee katsomosta miten siinä kävi? Perutaanko jotain.”
En ymmärtänyt täysin eikä tuntunut siltä, että alkaisi edes kiinnostaa.
”Anteeksi”, Kake pyysi. ”Typerä puheenaihe.”
”Ei mitään”, vähättelin.
Kaken lautanen on melkein tyhjä. Se mittasi meille aikaa. Huomasin, että Kake katsoi sitä, viimeistä slaissia odottamassa haarukkaa ja veistä. Syö ennen kuin jäähtyy, kehotan mielessäni.
”Näemmekö vielä?”
Kake katsoo minua odottavana.
”Annanko sulle kännyn numeron?” kysyn.
”Sä taisit antaa sen jo eilen.”
”En muista.”
”No anna.”
Kake tallentaa puhelinnumeroni omaan kännykkäänsä, laittaa luurin pois ja jatkaa ruokailua. Kun hän on syönyt kaiken, hän kysyy onko hänen lupa soittaa minulle?
”On”, vastaan.
”Kiva.”
Hän hymyilee, tarttuu tuoppiin ja juo siivun.
Odotan, että hän sanoo: Soitan, jos on asiaa. Mietin mitä muuta hän mahtaa sanoa seuraavaksi? Jotain turvallista tähän hetkeen. Me kaipaamme sitä niin. Minä kaipaan.
”Sä laitat sitten sen oman pakettisi?”
Se ei ollut kommentti, jota olin odottanut. Olen näemmä kehno arvaamaan. Missä muussa ja missä kaikessa muussa olen kehno? Ajatuksissa? Teoissa?
”Laitan”, vastaan.
”Eli me olemme sillä tavalla seuraavaksi yhteydessä.”
”Niin.”
Taas se sana. Onko joku tutkinut, tehnyt väistöskirjan yhdestä suomalaisesta sanasta, joka sopii hetkestä hetkeen: Yleisin suomalainen sana. Yleisimmin käytössä oleva suomalais-ugrilaisen kieliperheen käyttämä sana. Kulunut ja vanha, mutta ei niin kehno. Ei kehno laisin. Niin.
>Jälkeentuleville>
Hei taas, Kake. Kiitos viimeisestä. En tiedä luetko tai kuunteletko sinä tämän, mutta ehkä. Toivon mukaan. Kuvittelen, että olet sen verran utelias, että avaat tiedoston ja luet sen, kun saat sen käsiisi. Otat kopion ennen kuin lähetät postin avaruuteen. Työ ensin, tehtävä. Luet näitä rivejä sillä aikaa, kun soitat meille radionkuuntelijoille levyjä.
Lisään tähän, että en pidä juuri nyt radiota auki, koska tallennuslaitteeni, korjaan oma kykyni keskittyä sekä tähän puheen tuottamiseen ja stilisointiin ja samaan aikaan radion kuunteluun ei onnistu. Toiset pystyvät keskittymään yhtä aikaa useampaan askareeseen kerrallaan, mutta minun kykyni ovat tältä osin rajalliset.
Tallennuslaitteita on monenlaisia. Ihmisen pää on yksi prosessori.
En lähde kuuntelemaan tässä välissä pikaisesti mitä kaikkea merkittävää ja mahtavaa puhuimme tänään aiemmin pizzeriassa. Siksi en muista sanoinko jo, että minusta oli, on kiva keskustella sun kanssa. Viihdyn seurassasi. Mainitsin sen toisen asian aiemmin, muistan: Annoin anteeksi eilisen, viimeöisen hölmöilysi, typerät sanasi. En muistele niitä enää.
Tähän tuli nyt jonkinlainen tauko. Minulla oli mielessä paljon sanottavaa, sekä yleisesti että sinulle Kake, mutta yhtäkkiä pää pyyhkiytyi tyhjäksi. Onko avaruustuuli käynyt tuivertamassa päässäni?
Mitä minun pitää ja pitäisi kertoa jälkeenjääville? Kerron mitä hyvänsä, he eivät ymmärrä viestiäni. Pelkään näin. He eivät saa välttämättä selvää käsialastani? Ehkä heiltä puuttuvat silmät? Saavatko he siinä tapauksessa selon äänestä? Kuulevat ääntä, toivotaan, mutta osaavatko he erottaa siinä kieltä, merkityksien jonon ja kokonaisuuden?
Huomaat, että ajattelen kaikkea hullua. Mitä enemmän ajattelen tai kysyn asioita itseltäni, sitä enemmän kysymyksiä, uusia ja uusia kysymyksiä nousee esiin edellisten takaa. Kysymykset lisäävät kysymyksiä.
Entä jos keskittyisin meihin, kertoisin kaikelle maailmankaikkeudelle, että planeetalla maa eli kerran pieni kansa, pieni eloyhteisö, jossa oli puolet luontoa ja toinen puoli valjastettua, pilattua, ihmisen valtaamaa elintilaa. Ihmisten määrä yksilöissä laskettuna oli kahdeksan miljardia. Pysähdyin taas tähän lukuun. Niin on käynyt ennenkin. Onko niillä tulevaisuuden olioilla, hahmoilla, jotka toivottavasti saavat tämän muistelon käsiinsä, onko heillä käytössä matematiikassa kymmenlukujärjestelmä vai binääritekniikka? Onko matematiikka tuttu ylipäätään?
Kun sanon miljardi, mitä se on ilmaistuna binäärinä? En tiedä. Ei raksuta.
Pitäisikö muuntaa osa tästä jälkeenjäävästä, mahdollisesti ja toivottavasti jälkeenjäävästä dokumentaatiosta, matematiikaksi? Kysymys on turha, sillä minun matemaattinen tietämykseni ja osaamiseni ei tarjoa edellytyksiä sille. Yksi plus yksi on kaksi. Voisin piirtää yhden hepun, tikku-ukon ja toisen, panna näiden välille plus -merkin ja ukkojen jälkeen yhtä kuin -merkin ja piirtäisin kaksosen tai kaksi tikku-ukkoa rinnatusten. Voisin panna ne seisomaan käsi kädessä.
Tajusin sitä paitsi, että tiedoston digitaalinen pakkaaminen on sen muuttamista matemaattiseen muotoon. Oletan. Kone tekee sen minulle valmiiksi ja tekee käännön hetkessä. Näemmä, kun se on näin helppoa ja vaivatonta, sitä ei huomaa eikä muista.
Keskittyä meihin? Siinä tapauksessa alku kuuluisi olla sadunhohtoinen: Olipa kerran kaksi vasta aikuisuutensa kynnyksellä olevaa nuorta henkilöä, Korsi ja Orvokki. Toinen, Korsi, oli uljasryhtinen ja pitkä ja toinen, Orvokki, kaunis katsella. Huomio: Saa huijata. He asuivat kahdestaan pienellä planeetalla ja elivät ja tulivat toimeen avaruuden katselemisella. Heillä ei ollut muutakaan askaretta eikä työtä eikä tekemistä. Heillä oli vain aikaa, mutta sitä ei ollut suotu sentään ylenpalttisesti. Ajan alalaji ajassa, erillinen elinaika, oli rajoitettu, joten he elivät vain keväästä syksyyn, joka tällä planeetalla oli yksi päivännäkö. Heille paistoi päivä koko päivän ja siis koko yhtäjaksoisen elämän aurinko. Se siirtyi heidän ylitseen oikealta vasemmalle. Siinä planeetalla oli kierto niin päin. He eivät saaneet eivätkä saattaneet nähdä eivätkä tienneet, että auringon kirkkauden takana oli suunnaton tähtien paljous. Kirkkaus peitti sen.
Jätän tämän, vaikka en tiedä onko siinä järkeä. Jättää monimerkitysellisesti.
>>>jatkuu>>>
