Terveisiä Taavetista

  

Eilen illalla auringon laskettua ja hämärän tihennyttyä rusakot tulivat esiin päiväpiiloistaan laiduntamaan pihanurmikolle. Kaksi pupua, pienempi ja isompi. Yritin seurata, mistä ne ilmestyvät, mutta ei sitä näe, yhtäkkiä vain on jokin otus tiellä, istuu asvaltilla ja kuuntelee ympäristön ääniä. Loikkii sen jälkeen rauhallisesti mieleiseen tien laitaan ja nyhtää ruohoa. Eilen sain luettua illalla parvekkeella loppuun Tasangon kaupungit, Cormac McCarthyn Rajatrilogian kolmannen osan. Neljäskymmeneskahdeksas tänä vuonna lukemani kirja, kun niputan ne kolme opusta yhteen. Tasangon kaupungit oli rakkausdraamaklisee, jossa amerikkalainen nuorukainen rakastuu meksikolaiseen prostituoituun ja aikoo viedä tämän vihille, mutta porttolanpitäjä ei hyväksy asiaa ja molemmat rakastavaiset menehtyvät. Rajatrilogian ensimmäinen osa Kaikki kauniit hevoset oli lupaava, erinomainen. Upea kirja. Siinä arvasi, että juonikudelmaan mahtuu kaikkea karua ja ikävää, mutta se vaikutti silti uudelta ja uusia uria aukovalta. Toinen osa Matka toiseen maailmaan alkaa susitarinalla. Sen arvaa myös, että tämä ei pääty hyvin, mutta se eteni silti toden rajoilla ja päättyi loogisesti. Samanlainen epäuskoinen uskottavuus henki siitä kuin Yann Martelin kirjasta Piin elämä, jossa nuorukainen pelastautuu haaksirikossa pelastusveneeseen yhdessä tiikerin kanssa. Loppuosa Matka toiseen maailmaan -kirjasta jäi susitarinan varjoon. Rajatrilogia kokonaisuudessaan teki minuun sellaisen vaikutelman, että alussa kirjailija lähti rohkeasti samoamaan tiettömään erämaahan ja tätä vaellusta riitti sarjan puoliväliin, jolloin vastaan tuli pururata ja kirjailija päättikin kiertää sitä, kiertää, vaikka maisema toistui samanlaisena sitä mukaa, kun lenkkejä ja kierroksia kertyi lisää. Lukiessani Tasangon kaupungit -kirjaa harkitsin jopa lopettaa luvun kesken, mutta jatkoin silti, koska tiesin, että McCarthylla on kykyä yllättää, mutta ehkä voimat ehtyivät tai into?

Terveisiä Taavetista

  

Perjantaina päivällä kävelimme Joukolantietä alas pellonlaitaan. Puimuri oli työssä ohrapellossa. Kaurat oli puitu jo. Ajoitus oli kohdallaan, sillä eilen alkoi sataa iltapäivällä ja illan ja yön yli on satanut ja nyt sunnuntaiaamuna ikkunoissa on vielä sadepisaroita ja maa on märkä ja maisema kauttaaltaan sumuisen harmaa. Eilen poimin aamulla jälleen kaksi litraa mustikoita suon laidasta. Toissapäivänä Tokiossa ratkesi naisten jalkapallon olympiakulta. Kanada voitti sen ja Ruotsi sai hopeaa. Pidin Kanadan puolta, koska heillä on nainen päävalmentajana. Eilen miehet ottelivat olympiakullasta. Brasilia voitti kullan ja Espanjan oli tyytyminen hopeaan. Olympialaiset päättyvät, mutta jalkapallo jatkuu ja elää. Kausi alkoi juuri. Monet stadionien katsomot olivat täynnä kannattajia niin kuin aina ennenkin.

Hengenlähtö(1)

  

Osallistuin tällä Hengenlähtö -kirjoituksella kirjoituskilpailuun vuosi sitten. Jäin kalkkiviivoille. Vuosi sitten teksti tuntui hyvältä, vaan ei enää. Arvostelukyky kehittynyt tai jotain muuta. Laitan sen näytteeksi kahdessa osassa. 

Hengenlähtö

Soratien kivet rapisivat auton pohjapeltiin. En tiennyt kumpi siellä kolkutti, omatunto vai kohtalo? Molemmilla oli minulle asiaa. Olin pelannut, en ainoastaan kaikki rahani, vaan olin jatkanut velkarahalla ja hävinnyt. Sen piti olla mahdotonta. Idea oli pomminvarma: Mikään ei voi mennä pieleen, jos erottaa tietyn rahapotin ja alkaa pyörittää pelihommia niillä rahoilla, käyttäen vain niitä rahoja. Edeten hiljaa, varovasti, järkevästi ja järjestelmällisesti.

Mutta. Sorruin paikkaamaan pelivajeita sieltä, mistä ei pitänyt. Kassasta. Nyt olin kerännyt itselleni uppovelat ja matkalla tekemään selvää itsestäni. En keksinyt muuta ratkaisua.

Auton valot avasivat tietä yöhön ja puitten väliin seuraten loivaa kaarretta. Auto oli isäni. Lainassa. Kelpo isä. Kun tie oikeni, edessä näkyi rautatie ja sen alle painuva alikulku. Hidastin ja otin sivuun pois tältä yleiseltä tieltä vähäiselle ja mitättömälle metsäautotielle. Kapea tienura, joka jäi helposti huomaamatta vierailta ja paikkakuntaa tuntemattomilta. Tiesin, että sitä pitkin pääsi radan viertä jonnekin syvemmälle, asumattomalle nummelle.

Vain muutama vuosi sitten, nuorempana, keräsin näiltä main hakkuuaukealta korvasieniä. Maaperä on hiekkaharjua, joka on korvasienille suosiollista ja omiaan. Tuo aika tuntui minusta tällä hetkellä kovin kaukaiselta ja tavoittamattomalta. Olisin palannut mielelläni silloisiin huolettomiin päiviin. Olihan minulla silloinkin murheita, muistelisin, mutta niitä ei voinut edes verrata tähän nykytilanteeseen.

Syksyilta oli muuttunut yön syväksi pimeydeksi. Auton valot paljastivat pimeän keskeltä puita ja osin viereistä rataa, junaradan sepelipenkereen, kiskot sen päällä ja ajolankoja kannattelevat rautaiset, karkeat pylväät. Ne olivat kuin joitain synkkiä vartijoita, jotka vahtivat yön rauhaa. Tai vartiotorneja, joista käsin näkymättömät tarkkailijat pitivät silmällä öistä maastoa. 

Ajoin noin viisikymmentä tai sata metriä metsäautotietä ennen kuin pysäytin. Näin edessä tuulilasin läpi ajovalojen rajaaman tien, sen laidat ja lähimmät puunrungot. Muu oli metsää, pelkkää mustaa metsää ja aavistus radasta tiestä vasempaan. Valo piirsi parhaillaan elämänpiirini ahtaat rajat, joita yö saartoi joka suunnalta.

Tiesin miltä ympäröivä maisema näytti. Olin nähnyt sen päiväsaikaan: Nummimaasto, jossa kasvoi lähes yksinomaan mäntyjä, paikoin harvemmassa ja paikoin tiheämmässä, mutta lopulta kaikki, mikä näkyi, oli yhtä ja samaa, läpitunkematonta metsää. Männyt olivat kitukasvuisia, hoikkia ja oksattomia riukuja, joiden latvuksien harvat, vihreät oksat olivat ainoa viite, joka paljasti, että ne sinnittelivät vielä elossa. Kituliaita mäntyjä, jotka olivat juurtuneet epäonnekseen tähän ravinteettomaan ja karuun hiekkakankaaseen.

Minulle paikka sopi mainiosti. Se oli täydellinen tällaiselle epäonnistuneelle raakille. Minun tarinani kuului päättyä tänne.

Olin pysäyttänyt tien laitaan, mutta ajoväylä oli niin kapea, että auto tukki koko väylän. En uskonut, että siitä mahtuisi kulkemaan tarvittaessa toinen auto ohi. Tosin sellaisesta ei ollut juuri pelkoa. Tällä metsätiellä ja ylipäänsä näillä kulmakunnilla liikkui harvoin ketään. Liikenne ja läpikulkuliikenne oli vähäistä ja satunnaista eikä öisiä liikkujia ollut senkään vertaa. Joku kuherteleva pari saattoi tai olisi saattanut olla paikalla, mutta tänään ei tainnut olla sellainen ilta. Auton valoissa ei näkynyt muita ajoneuvoja eikä yksinäisiä kulkijoita. Olin yksin metsän keskellä. Yksin. Yksin. Minun ei tarvinnut ajaa kauemmas. Ei ollut mitään syytä.

Auton moottori kävi edelleen hiljaa. En ollut sammuttanut sitä. Epäröinkö kenties? Pelkäsinkö? Yritinkö pitkittää välttämätöntä, väistämätöntä, edessä olevaa? Yrittikö alitajuntani saada minut muuttamaan mieltä? Turhaa.

Vasemmalla pimeässä heikosti erottuva junarata oli kahden- tai kolmenkymmenen metrin päässä minusta ja autosta. Oikealla levittäytyi asumaton, ankea nummi. Siihen suuntaan sai kävellä ainakin kaksi kilometriä ennen kuin vastaan tulisi asutusta ja moottoriliikennetie. Arvelin, että kuulisin silti loitolta liikennöivien autojen kumun siinä vaiheessa, kun astuisin ulos auton suojasta. Ääni, joka olisi minulle viesti toisesta maailmasta. Poislähtevälle lähetetty viesti.

Käänsin virta-avaimesta. Moottori vaikeni. Hipaisin valaistuksen säätövipuja. Valot sammuivat, ensin varsinaiset ajovalot ja pian pimenivät myös huomiovalot. Musta yö lankesi yli täydellisenä. Valoton pimeys. Sysipimeä. Täällä metsän keskellä, metsätiellä ei ollut eikä tarvittu katuvaloja. Ajattelin, että ne eivät olleet luomassa turvallisuuden tunnetta, valheellista sellaista.

Illan ja iltayön valot ja valojuhlat olivat jääneet taakse minun osaltani. Se elämä oli lopullisesti takana. Oli kuin olisin pelkästään kuvitellut kaiken loiston ja kimalluksen. Olinko nähnyt harhoja? Olinko vain kuvitellut eläväni? Olin kuolemaantuomittu, joka hengitti vielä, mutta jolle kello kävi.

Vilkaisin kännykkää. Sen taustavalo välähti kirkkaana muuten mustassa yössä. Kukaan ei ollut tavoitellut minua eikä yrittänyt soittaa. Samassa kilahti vedonvälittäjän viesti. Pankkiirin viesti ja muistutus. Olin ylittänyt tilini: ”Ylitit juuri pelitilisi. Aikaa korjata asia ennen klo 24 tänään.”

Tiesin sen muutenkin. Varsinainen viesti. Vitsi. Suru-uutinen.

Odotin lisäviestejä.

”Vastaa”, tuli perään.

Naputin viestin, koska soitto ei ollut hyvä. Se ei ollut sallittua. Pidä puhe vähissä. Pidä matalaa profiilia. Ehdottomia, seurattavia ohjeita. Ne oli saneltu minulle, saneltu noudatettavaksi.

Kirjoitin: ”Ei ehdi ennen huomista.”

”Tule käymään.”

En edes kuvitellut tottelevani tätä kehotusta tai kutsua, miten vain. Nousin autosta. Auton sisävalo syttyi, kun avasin oven. Valokeila lankesi tielle. Näin soran, jolle laskin jalkani. Löin oven kiinni takanani ja valo sammui viiveen jälkeen. Painoin avaimenperästä lukituksen päälle. Merkkivalot välähtivät ja sammuivat. Pimeä palautui. Hapuilin avaimen perineen hupparini vetoketjulliseen taskuun. Siellä ne olivat turvassa tai löydettävissä.

Kiitin mielessäni isää auton lainasta. Tunsin silmieni kostuvan liikutuksesta. Räpyttelin ne kuiviksi. Niiskaisin.

Avaimet voivat murskautua törmäyksessä, mutta sille ei mahtanut mitään. Tai ehkä pehmeä lihani ja ruumismassani suojaisi avaimia? Mitä muuta? Tämä teko, johon olin ryhtynyt ja ryhtymässä, oli kelju ja ajattelematon. Myönnän. Se tulee tuottamaan syvää ja rajatonta murhetta molemmille vanhemmilleni, äidille ja isälle. Se oli tämän tulevan teon pahin seuraus. Pahaa oli myös kaikki oheinen, mitä esimerkiksi veturinkuljettaja joutuisi kokemaan, mitä ahdistusta ja ikäviä tuntoja ja traumoja hänelle koituisi tämän onnettomuuden takia. Hän ei mahtaisi asialle mitään. Ei sen enempää kuin minäkään. Tai minä voisin kyllä tai ehkä vaikuttaa asiaan, ainakin enemmän kuin junan kuljettaja. Hän oli sivullinen, ihminen, joka oli harmittavasti tällä kertaa väärässä paikassa väärään aikaan.

Sovitin luurit korville. Siirryin soittolistalle. Suunnitelma eteni. Vedin hupun pääni yli. Katosin. Olin ottanut askeleen peruuttamattomalla tiellä. Valmistauduin hengenlähtöön. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

  

Valokuvan arvoinen: Eilen aamulla bussi seisoi pihalla. Tuttu näky takavuosina kapeilla hiekkateillä, bussit ja myymäläautot. Tänään aamuviideltä lämpötila oli seitsemän ja puoli astetta. Suojakäsineet tuntuivat hyviltä, kun pyöräilin Puukylään. Ilma lämpeni, kun nousi notkosta, varjosta rinnettä aurinkoa vasten. Kymmenkunta pääskystä istui ilmakaapelin päällä ja lehahtivat lentoon. Ovatko ne jälkijoukkoja? Keräsin kaksi litraa mustikoita. Nostelin karistajatuulten riepoittelemia oksia sivummalle mustikkamättäiden päältä. Jokin outo lintu huuteli, outo ääni. Kuutostien liikenteen äänet erottuivat.

Terveisiä Taavetista

  

Luin toisen osan Cormac McCarthyn Rajatrilogiasta. Kirjan nimi on Matka toiseen maailmaan. Se on ensimmäinen Cormac McCarthyltä suomennettu, yhdeksänkymmentäluvulla ja loput kaksi Rajatrilogian osaa ilmestyivät suomeksi kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Pidin ensimmäisestä osasta Kaikki kauniit hevoset. Pidin myös Matka toiseen maailmaan kirjan alkukolmanneksesta, jossa nuorukainen vie ansaraudoilla pyytämänsä suden Meksikoon, mutta se osuus oli niin värikäs ja mieleenpainuva, että loput kirjasta jäi toiston ja kertauksen tasalle. Viralliset arvostelijat taitavat olla toista mieltä. Myönnän, että teksti säilyy hyvänä ja kuvaukset, mutta noin juonena yksi matka lainsuojattomana Meksikon erämaahan riittää eivätkä pitkät, kuullut elämäntarinat korjaa tilannetta. Pyöräilin Puukylään. Keräsin mustikoita suon laidasta. Arkea Taavetissa. Näin toisen poimijan, kun olin lähdössä pois ja sähköjohdoilla oli viidestäkymmenestä sataan räystäs- tai törmäpääskyä lämmittelemässä auringossa. Näillä hetkillä alkaa Mira Potkosen ottelu finaalipaikasta. Ottelun jälkeen: Pronssimitali on mahtava saavutus. Onnittelut.

Kun kuu kääntää kasvot -jälkeen

  

Kun kuu kääntää kasvot -tarina päättyi Kaunis kesäpäivä -blogissa. Julkaisimme sitä kahtena päivänä viikossa puolen vuoden ajan. Helena kuvitti sitä. Tein siitä ennakoimani kuunnelmaluonnoksen ja lähetin sen myös arvioitavaksi, mutta kuunnelma-ammattilaiset eivät innostuneet aiheesta tai toteutuksesta. Loppuiko tarina kesken? Puuttuiko siitä mitä lie? Pitäisikö se ottaa uuteen työstöön? Tarinat täydentyvät. Tarinat muokkautuvat ja niiden särmät hioutuvat ja niin kai pitääkin. Työstettäviä on toki pajalla ennestään, riittämiin, uudet ja vanhat kirjoitusaiheet tyrkkivät pois tieltä toisiaan. Entä mitä näytteitä jatkossa Kaunis kesäpäivä -blogissa? Ajattelin julkaista jonkin yksittäisen, lyhyen tekstin ja katson ja arvioin sen jälkeen julkaisisinko kenties keväällä valmistuneen Tiikerintalja -fiktion jatkokertomuksena?

Terveisiä Taavetista

 

Eilen aamua metsässä. Hirven sorkanpainanteet erottuivat metsätien sorassa. Hämähäkinverkot kimmelsivät ja mäenrinteen laidassa oli keltainen kanttarelli. Illalla alkoi sataa ja on satanut yön yli. Tämän jälkeen on mahdollista, että lähipäivinä herkkutattien itiöemät nousevat maasta. Katsoimme televisiosta jalkapallon naisten välieriä. Loppuotteluun selvisivät Ruotsi ja Kanada. Maailmanmestari USA ja Australia ratkaisevat pronssin. Tänään keskipäivällä jännitämme Mira Potkosen nyrkkeilyottelua. Eilen vietin vain lyhyen tuokion P -käsikirjoitukseni parissa. Etenin siinä sivun verran. Illalla saunan löylyissä pää alkoi rakennella tarinan lisähahmoa. Uskoin, että se pysyy mielessä, vaikka en merkitse sitä ylös ja toistaiseksi on pysynyt. Cormac McCarthyn seikkailukirjassa Matka toiseen maailmaan pikkuveli karkasi veljeltään nuoren tytön kanssa eikä veli löytänyt heitä, vaikka etsi viikkokausia pitkin Meksikoa. Hän ei tainnut ymmärtää, ettei häntä kaivattu joukkoon.