Osallistuin tällä Hengenlähtö -kirjoituksella kirjoituskilpailuun vuosi sitten. Jäin kalkkiviivoille. Vuosi sitten teksti tuntui hyvältä, vaan ei enää. Arvostelukyky kehittynyt tai jotain muuta. Laitan sen näytteeksi kahdessa osassa.
Hengenlähtö
Soratien kivet rapisivat auton pohjapeltiin. En tiennyt kumpi siellä kolkutti, omatunto vai kohtalo? Molemmilla oli minulle asiaa. Olin pelannut, en ainoastaan kaikki rahani, vaan olin jatkanut velkarahalla ja hävinnyt. Sen piti olla mahdotonta. Idea oli pomminvarma: Mikään ei voi mennä pieleen, jos erottaa tietyn rahapotin ja alkaa pyörittää pelihommia niillä rahoilla, käyttäen vain niitä rahoja. Edeten hiljaa, varovasti, järkevästi ja järjestelmällisesti.
Mutta. Sorruin paikkaamaan pelivajeita sieltä, mistä ei pitänyt. Kassasta. Nyt olin kerännyt itselleni uppovelat ja matkalla tekemään selvää itsestäni. En keksinyt muuta ratkaisua.
Auton valot avasivat tietä yöhön ja puitten väliin seuraten loivaa kaarretta. Auto oli isäni. Lainassa. Kelpo isä. Kun tie oikeni, edessä näkyi rautatie ja sen alle painuva alikulku. Hidastin ja otin sivuun pois tältä yleiseltä tieltä vähäiselle ja mitättömälle metsäautotielle. Kapea tienura, joka jäi helposti huomaamatta vierailta ja paikkakuntaa tuntemattomilta. Tiesin, että sitä pitkin pääsi radan viertä jonnekin syvemmälle, asumattomalle nummelle.
Vain muutama vuosi sitten, nuorempana, keräsin näiltä main hakkuuaukealta korvasieniä. Maaperä on hiekkaharjua, joka on korvasienille suosiollista ja omiaan. Tuo aika tuntui minusta tällä hetkellä kovin kaukaiselta ja tavoittamattomalta. Olisin palannut mielelläni silloisiin huolettomiin päiviin. Olihan minulla silloinkin murheita, muistelisin, mutta niitä ei voinut edes verrata tähän nykytilanteeseen.
Syksyilta oli muuttunut yön syväksi pimeydeksi. Auton valot paljastivat pimeän keskeltä puita ja osin viereistä rataa, junaradan sepelipenkereen, kiskot sen päällä ja ajolankoja kannattelevat rautaiset, karkeat pylväät. Ne olivat kuin joitain synkkiä vartijoita, jotka vahtivat yön rauhaa. Tai vartiotorneja, joista käsin näkymättömät tarkkailijat pitivät silmällä öistä maastoa.
Ajoin noin viisikymmentä tai sata metriä metsäautotietä ennen kuin pysäytin. Näin edessä tuulilasin läpi ajovalojen rajaaman tien, sen laidat ja lähimmät puunrungot. Muu oli metsää, pelkkää mustaa metsää ja aavistus radasta tiestä vasempaan. Valo piirsi parhaillaan elämänpiirini ahtaat rajat, joita yö saartoi joka suunnalta.
Tiesin miltä ympäröivä maisema näytti. Olin nähnyt sen päiväsaikaan: Nummimaasto, jossa kasvoi lähes yksinomaan mäntyjä, paikoin harvemmassa ja paikoin tiheämmässä, mutta lopulta kaikki, mikä näkyi, oli yhtä ja samaa, läpitunkematonta metsää. Männyt olivat kitukasvuisia, hoikkia ja oksattomia riukuja, joiden latvuksien harvat, vihreät oksat olivat ainoa viite, joka paljasti, että ne sinnittelivät vielä elossa. Kituliaita mäntyjä, jotka olivat juurtuneet epäonnekseen tähän ravinteettomaan ja karuun hiekkakankaaseen.
Minulle paikka sopi mainiosti. Se oli täydellinen tällaiselle epäonnistuneelle raakille. Minun tarinani kuului päättyä tänne.
Olin pysäyttänyt tien laitaan, mutta ajoväylä oli niin kapea, että auto tukki koko väylän. En uskonut, että siitä mahtuisi kulkemaan tarvittaessa toinen auto ohi. Tosin sellaisesta ei ollut juuri pelkoa. Tällä metsätiellä ja ylipäänsä näillä kulmakunnilla liikkui harvoin ketään. Liikenne ja läpikulkuliikenne oli vähäistä ja satunnaista eikä öisiä liikkujia ollut senkään vertaa. Joku kuherteleva pari saattoi tai olisi saattanut olla paikalla, mutta tänään ei tainnut olla sellainen ilta. Auton valoissa ei näkynyt muita ajoneuvoja eikä yksinäisiä kulkijoita. Olin yksin metsän keskellä. Yksin. Yksin. Minun ei tarvinnut ajaa kauemmas. Ei ollut mitään syytä.
Auton moottori kävi edelleen hiljaa. En ollut sammuttanut sitä. Epäröinkö kenties? Pelkäsinkö? Yritinkö pitkittää välttämätöntä, väistämätöntä, edessä olevaa? Yrittikö alitajuntani saada minut muuttamaan mieltä? Turhaa.
Vasemmalla pimeässä heikosti erottuva junarata oli kahden- tai kolmenkymmenen metrin päässä minusta ja autosta. Oikealla levittäytyi asumaton, ankea nummi. Siihen suuntaan sai kävellä ainakin kaksi kilometriä ennen kuin vastaan tulisi asutusta ja moottoriliikennetie. Arvelin, että kuulisin silti loitolta liikennöivien autojen kumun siinä vaiheessa, kun astuisin ulos auton suojasta. Ääni, joka olisi minulle viesti toisesta maailmasta. Poislähtevälle lähetetty viesti.
Käänsin virta-avaimesta. Moottori vaikeni. Hipaisin valaistuksen säätövipuja. Valot sammuivat, ensin varsinaiset ajovalot ja pian pimenivät myös huomiovalot. Musta yö lankesi yli täydellisenä. Valoton pimeys. Sysipimeä. Täällä metsän keskellä, metsätiellä ei ollut eikä tarvittu katuvaloja. Ajattelin, että ne eivät olleet luomassa turvallisuuden tunnetta, valheellista sellaista.
Illan ja iltayön valot ja valojuhlat olivat jääneet taakse minun osaltani. Se elämä oli lopullisesti takana. Oli kuin olisin pelkästään kuvitellut kaiken loiston ja kimalluksen. Olinko nähnyt harhoja? Olinko vain kuvitellut eläväni? Olin kuolemaantuomittu, joka hengitti vielä, mutta jolle kello kävi.
Vilkaisin kännykkää. Sen taustavalo välähti kirkkaana muuten mustassa yössä. Kukaan ei ollut tavoitellut minua eikä yrittänyt soittaa. Samassa kilahti vedonvälittäjän viesti. Pankkiirin viesti ja muistutus. Olin ylittänyt tilini: ”Ylitit juuri pelitilisi. Aikaa korjata asia ennen klo 24 tänään.”
Tiesin sen muutenkin. Varsinainen viesti. Vitsi. Suru-uutinen.
Odotin lisäviestejä.
”Vastaa”, tuli perään.
Naputin viestin, koska soitto ei ollut hyvä. Se ei ollut sallittua. Pidä puhe vähissä. Pidä matalaa profiilia. Ehdottomia, seurattavia ohjeita. Ne oli saneltu minulle, saneltu noudatettavaksi.
Kirjoitin: ”Ei ehdi ennen huomista.”
”Tule käymään.”
En edes kuvitellut tottelevani tätä kehotusta tai kutsua, miten vain. Nousin autosta. Auton sisävalo syttyi, kun avasin oven. Valokeila lankesi tielle. Näin soran, jolle laskin jalkani. Löin oven kiinni takanani ja valo sammui viiveen jälkeen. Painoin avaimenperästä lukituksen päälle. Merkkivalot välähtivät ja sammuivat. Pimeä palautui. Hapuilin avaimen perineen hupparini vetoketjulliseen taskuun. Siellä ne olivat turvassa tai löydettävissä.
Kiitin mielessäni isää auton lainasta. Tunsin silmieni kostuvan liikutuksesta. Räpyttelin ne kuiviksi. Niiskaisin.
Avaimet voivat murskautua törmäyksessä, mutta sille ei mahtanut mitään. Tai ehkä pehmeä lihani ja ruumismassani suojaisi avaimia? Mitä muuta? Tämä teko, johon olin ryhtynyt ja ryhtymässä, oli kelju ja ajattelematon. Myönnän. Se tulee tuottamaan syvää ja rajatonta murhetta molemmille vanhemmilleni, äidille ja isälle. Se oli tämän tulevan teon pahin seuraus. Pahaa oli myös kaikki oheinen, mitä esimerkiksi veturinkuljettaja joutuisi kokemaan, mitä ahdistusta ja ikäviä tuntoja ja traumoja hänelle koituisi tämän onnettomuuden takia. Hän ei mahtaisi asialle mitään. Ei sen enempää kuin minäkään. Tai minä voisin kyllä tai ehkä vaikuttaa asiaan, ainakin enemmän kuin junan kuljettaja. Hän oli sivullinen, ihminen, joka oli harmittavasti tällä kertaa väärässä paikassa väärään aikaan.
Sovitin luurit korville. Siirryin soittolistalle. Suunnitelma eteni. Vedin hupun pääni yli. Katosin. Olin ottanut askeleen peruuttamattomalla tiellä. Valmistauduin hengenlähtöön.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti