Eilen illalla auringon laskettua ja hämärän tihennyttyä rusakot tulivat esiin päiväpiiloistaan laiduntamaan pihanurmikolle. Kaksi pupua, pienempi ja isompi. Yritin seurata, mistä ne ilmestyvät, mutta ei sitä näe, yhtäkkiä vain on jokin otus tiellä, istuu asvaltilla ja kuuntelee ympäristön ääniä. Loikkii sen jälkeen rauhallisesti mieleiseen tien laitaan ja nyhtää ruohoa. Eilen sain luettua illalla parvekkeella loppuun Tasangon kaupungit, Cormac McCarthyn Rajatrilogian kolmannen osan. Neljäskymmeneskahdeksas tänä vuonna lukemani kirja, kun niputan ne kolme opusta yhteen. Tasangon kaupungit oli rakkausdraamaklisee, jossa amerikkalainen nuorukainen rakastuu meksikolaiseen prostituoituun ja aikoo viedä tämän vihille, mutta porttolanpitäjä ei hyväksy asiaa ja molemmat rakastavaiset menehtyvät. Rajatrilogian ensimmäinen osa Kaikki kauniit hevoset oli lupaava, erinomainen. Upea kirja. Siinä arvasi, että juonikudelmaan mahtuu kaikkea karua ja ikävää, mutta se vaikutti silti uudelta ja uusia uria aukovalta. Toinen osa Matka toiseen maailmaan alkaa susitarinalla. Sen arvaa myös, että tämä ei pääty hyvin, mutta se eteni silti toden rajoilla ja päättyi loogisesti. Samanlainen epäuskoinen uskottavuus henki siitä kuin Yann Martelin kirjasta Piin elämä, jossa nuorukainen pelastautuu haaksirikossa pelastusveneeseen yhdessä tiikerin kanssa. Loppuosa Matka toiseen maailmaan -kirjasta jäi susitarinan varjoon. Rajatrilogia kokonaisuudessaan teki minuun sellaisen vaikutelman, että alussa kirjailija lähti rohkeasti samoamaan tiettömään erämaahan ja tätä vaellusta riitti sarjan puoliväliin, jolloin vastaan tuli pururata ja kirjailija päättikin kiertää sitä, kiertää, vaikka maisema toistui samanlaisena sitä mukaa, kun lenkkejä ja kierroksia kertyi lisää. Lukiessani Tasangon kaupungit -kirjaa harkitsin jopa lopettaa luvun kesken, mutta jatkoin silti, koska tiesin, että McCarthylla on kykyä yllättää, mutta ehkä voimat ehtyivät tai into?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti