Tässä katsannossa Larry tuntee yhteenkuuluvuutta Joen, naapurinsa kanssa, mutta muuten hän kokee olevansa jotenkin naapuriaan parempi. Ikään kuin se, että hän asuu mailin matkan lähempänä keskustaa, tekisi hänet enemmän kaupunkilaiseksi kuin Joen. Paremmaksi ihmiseksi. Heitä erottaa toisistaan myös se erityisseikka, että Joe on suomalainen ja nämä ovat eurooppalaisen ja varmaan muunkin mittapuun mukaan täysiä metsäläisiä. Suomalaiset, lappalaiset, eskimot ja intiaanit ovat kaikki alkuperäiskansoja ja osa heistä harjoittaa yhä paimentolaiselämää. Ehkä Joe tuntee luontaista läheisyyttä intiaaneja kohtaan ja on senkin takia hakenut squawin itselleen. Hän on valinnut kumppanin omiensa keskuudesta. Se ei muuta sitä, että Larry on vakaasti sitä mieltä, että Joe tekee virheen ottaessaan kainaloisekseen tällaisen squawin ja vielä Siiselin laisen pikkuhuoran.
Kanahäkistä käy lämmin ja väkevä virtaus ja tuoksahdus vasten kasvoja, jota Larry ei pidä kuitenkaan täysin pahana. Se on tuttua hajua eikä sellainen tuttu ole koskaan täysin vastenmielinen. Kanat pitävät omaa ääntään. Ne viestivät keskenään. Se on ääni, joka ei lakkaa koskaan tai korkeintaan lyhyeksi aikaa yön pimeimpinä tunteina.
Larry astelee pajalle, siirtää pönkän pois ovelta, kääntää nahkarenksujen varassa roikkuvan oven sivuun vasten seinälautoja ja painaa pönkän takaisin paikoilleen. Siitä edustalta hän näkee paremmin Kentucky-Joen ranchille. Mielessään ja leikillään hän kutsuu sitä ranchiksi ja ehkä Joe tekee itse samoin, mutta se on pelkkää pilkkaa ja itseironiaa. Ranchit ja tilat ovat erikseen. Hökkeli ja eekkeri olisi sopivampi kuvaus. Höskä ja eekkerinala.
Kaupungin pohjoispuolella ja lännempänä maa on viljavampaa ja ravinteikkaampaa, mutta tämä notkelma kaupungin ja hiekkaharjun välissä on jotain somerikkoa. Muinaiset vedet ja virtaukset ovat pyyhkineet ja kuluttaneet kaiken kevyemmän pintamaan ja -aineksen pois näiltä kohdin ja jäljelle on jäänyt autiomaan kivikkoa ja kivistä murentunutta hiekkaa, joka pölyää ja lentää pois myrskyjen kieputtamana. Tämä maa on halpaa ja kelvotonta ja siksi hän ja Kentucky-Joe, he molemmat asuvat täällä peräreiän varrella.
Joe on tulokas Larryyn verrattuna. Kun Joe, uudisasukas tuli ja alkoi rakentaa taloaan tavallaan Larryn takapihalle, se tuntui ensin pelkästään hyvältä asialta, mutta tämä tunne kesti vain muutaman viikon. Kun asiassa oli myöhäistä tehdä enää mitään, vaikuttaa siihen, Larryä alkoi harmittaa tämä uusi talo ja muut rakennukset. Siihen asti hän oli nähnyt esteettä kivisen preerian yli kaukaiselle harjanteelle asti. Se mikä näkyi, oli ikään kuin kokonaan hänen, hänen valtakuntaansa, mutta suomalainen tuli ja teki oman lautatalonsa ja jo paljon ennen kuin talo tuli valmiiksi, Larry tajusi, että tämä muutos on pysyvä. Ensin hänestä oli tuntunut hyvältä saada joku sinne suojakseen, hänen asumuksensa ja Intiaanikaupungin väliin, mutta sitten hän näki väistämättä, että sillä on kova hinta. Talo muutti maiseman.
Larry astuu sisälle pajaan. Hän pysähtyy päästyään varjoon rakennuksen sisään ja odottaa pitkän aikaa ennen kuin alkaa nähdä jälleen siinä hämärässä.
Larry on takomassa hevosenkengän aihiota, työntää sen juuri takaisin ahjoon ja painaa palkeita, kun hän tajuaa jonkun tulleen äänettömästi ovelle. Larry kääntyy, puristaa muotoaan hakevaa raudanpalaa tiukasti pihdeillä ja tunnistaa Siiselin. Intiaaninainen on pelkkä siluetti valoisaa pihaa vasten, mutta Larry tunnistaa tämän heti.
Hän ei ole nähnyt Siiseliä koskaan ennen näin läheltä. Ensimmäisen kerran tämä on tullut hänen mailleen ja seisoo siinä oviaukossa.
”Mitä?” Larry kysyy.
”Joe sairas. Toin hevosen.”
Larry näkee Siiselin pitävän suitsia käsissään. Hevonen seisoo sivumpana näkymättömissä.
”Sinä tulla”, Siiseli sanoo.
”Käskikö Joe?”
Larrystä näyttää, että intiaaninainen nyökkää.
”Vai niin”, hän sanoo, katsoo kättään, pihtejä, laskee aihion alasimelle, kääntelee sitä muutaman kerran ja laittaa pihdit roikkumaan ahjon kattokuvun reunaan. Häntä harmittaa, että hyvä hiillosta menee hukkaan, mutta ei osaa muuta kuin totella.
Larry on ollut puheissa Kentucky-Joen kanssa, mutta hän ei ole käynyt koskaan Joen talolla tai ei sisällä talossa. Hän on palauttanut kerran naapurilleen tältä lainaamansa äkeen, hakenut sen ensin ja palauttanut myöhemmin, ne kaksi kertaa hän on ollut Joen pihalla, mutta ei ole käynyt itse talossa eikä isäntä ole pyytänyt peremmälle. He ovat molemmat vaiteliaita miehiä. Larry tietää olevansa itse hiljainen ja omissa oloissaan viihtyvä, mutta Kentucky-Joe vaikuttaa jopa häntäkin umpimielisemmältä.
Se on yksi erikoinen syy miksi Joeta kuunnellaan. Koska suomalainen puhuu harvoin ja vähän. Hänellä ei ole yleensä asiaa ja silloin harvoin, kun on, ihmiset tulevat varta vasten kuuntelemaan.
Larry katsoo ympärilleen pajassa, varmistaa, että kaikki on kunnossa. Hiilet hehkuvat ahjossa, mutta ne jäähtyvät aikaa myöten. Larry ottaa paitansa pyyhkii siihen hikistä nahkaansa ja panee sen päälleen.
Siiseli väistyy pois tieltä ja ojentaa suitset Larrylle. Hän ottaa ne vastaan, vetää Kentucky-Joen ratsun lähemmäs itseään ja taputtaa sen kaulaa. Eläin astelee paikallaan levottomana ja hieman vauhkona. Larry taluttaa hevosen kauemmas matalan pajan räystään alta. Hevonen tekee kutakuinkin täyden kierroksen Larryn ympäri, seuraa silmät laajenneina tätä vierasta miestä ja Siiseli mittelee heitä aikansa ennen kuin lähtee harppomaan edeltä laitumen poikki Joen mökkiä kohti.
Kotiinsa, Larry ajattelee. Hänen on varta vasten ajateltava niin ennen kuin se tuntuu todelta.
Nainen liitää puolijuoksua. Larry katsoo tämän menoa, tiukkaa hevosen suitsista, saa aseteltua jalkansa jalustimelle, kaappaa kiinni satulannupista ja vetää itsensä satulaan. Hevonen liikkuu jo. Larry tajuaa liian myöhään, että hänellä ei ole edes hattua päässä, mutta ei käänny takaisin, vaan antaa ratsun viedä. Se rauhoittuu päästyään avarammalle kentälle outojen rakennusten solasta, oudosta, uudesta ja pelottavasta paikasta ja hidastaa kävelyksi, mutta Larry iskee sitä saappaankannoilla kylkiin. Hänellä ei ole kannuksia apuna, mutta eläin kiihdyttää kevyeen raviin. He ohittavat Siiselin, kiertävät pahimmat marunatiheiköt ja Larry pitää silmällä murmelinkoloja ja käärmeitä.
Kentucky-Joen talon pihalla hän kiinnittää hevosen kuistin tolppaan, sukaisee hiuksiaan ja pyyhkäisee epätietoisena housujensa reisiä. Siiseli rientää tulla lyhyin jaloin jo niin lähellä, että Larry päättää odottaa tätä. Intiaaninainen, vaimo tai palvelija liitää pitkähelmaisessa puvussaan kuin jokin kartionmallinen pelinappula tai sellainen Larrylle tulee mieleen. Jalkoja ei näe, joten nainen vaikuttaa nousseen ilmaan, pysyvän muutaman tuuman maanpinnan yläpuolella, menee Larryn ja hevosen ohi kaksi rappuaskelmaa kuistille ja vetää oven auki.
Suomalaismökki, Larry ajattelee taas. Muut kaikki täällä Valloissa rakentavat asumuksensa niin, että ovi avautuu mökkiin sisälle, mutta suomalaiset suosivat toisin päin aukeavia ovia. He haluavat olla omanlaisiaan, erityisiä ja erilaisia. Suomalaisia ei taida edes kiinnostaa eikä haluta viimeisen päälle, että heidät hyväksyttäisiin täysivaltaisesti osaksi paikallisten joukkoon.
Siiseli pitää ovea levällään Larryn jäljessä. Ulko-oven sisäpuolella on jokin naru ja punnus, joka vetää oven kiinni omalla painollaan kamanoita vasten. Kätevää, Larry ajattelee. Hän ei ole nähnyt sellaista ennen. Kaksi huonetta. Sisällä on hämärää, koska ulkona on niin kirkas päivänpaiste.
Kentucky-Joe makaa petissä perimmäisessä huoneessa peiton alla. Tai hahmo voisi olla melkein kuka tahansa, sillä makaavan henkilön silmät ovat kiinni ja käsivarsi taivutettuna pään yli niin, että tästä on näkösällä vain sekainen tukkatöyhtö. Haju huoneessa kertoo sairaudesta. Se tulee heti Larryn tajuun. Samanlaiselta haisee kuumesairaan lähellä. Larry menee lähemmäs, sängyn vierelle asti ja tunnustelee kämmenselällä potilaan otsaa. Se on kuuma. Nyt hän tunnistaa tämän olevan Joe, vaikka ei ollut sitä epäillytkään. Joe kääntyy, antaa käden pudota voimattomana sivulleen ja katsoo tulijaa sumein silmin.
”Teetkö kuolemaa?” Larry kysyy.
”Tohtori”, Siiseli sanoo ja vastaa Larryn takaa.
”Haenko tohtorin?” Larry kysyy.
Onko Joella rahaa? hän ajattelee. Onko suomalaisella rahaa kuolla, vaikka se ei kysy rahaa eikä varallisuutta?
Tietenkin on, Larry vastaa omille ajatuksilleen.
”Taitaa olla parasta, että haen tosiaan tohtorin?” hän toteaa, kysyy varsinaisesti, vaikka ei ihmettele eikä välitä, että mies sängyssä ei vastaa. Larryn on helppo kuvitella, että Kentucky-Joe on haluton tuhlaamaan rahaa tohtoreihin ja puoskareihin.
”Kuulitko?” hän kysyy kovemmalla äänellä.
”Ei”, Joe huokaa.
”Tohtori”, Siiseli toistaa kuitenkin itsepintaisena.
Larry on hakenut aikoinaan tohtorin heidän mökkiinsä, hakenut useamman kerran ja myös papin, hoitanut tällaisia väistämättömiä asioita, joten tämä ei ole mitään uutta eikä ihmeellistä hänelle. Hän hakisi tohtorin. Jos Kentucky-Joe kieltäytyisi maksamasta tohtorille, se olisi heidän kahden välinen asia.
Kun Larry ottaa askelia taaksepäin, hän huomaa, että potilas makaa oudon, viirullisen peiton alla. Oikeammin hän käsittää siinä vaiheessa, että se on tiikerin talja. Se on heitettynä päällimmäiseksi sairastajan harteille. Sellainen outo talja, oudon eläimen taljan näkeminen saa Larryn hörähtämään ääneen. Totta kai hän on kuullut puhuttavan Kentucky-Joen tiikerintaljoista, mutta ne ovat olleet sellaisia tarinoita, jotka eivät ole saaneet hänen ajatustaan liikkeelle. Vasta seistessään siinä pienessä, sairaudelle hohkaavassa peräkamarissa, hän käsitää, mitä ihmiset ovat taivastelleet.
”Tiikerintalja”, hän toteaa puoliääneen. ”Tiikerin.”
Hän kurkottaa ja koskee kädellään turkista, karkeaa karvaa. Siinä on voimaa jäljellä. Larry kuvittelee, että osa ison, vierasperäisen kissapedon luontaista voimaa on yhä jäljellä tässä raskaassa taljassa.
”Sinäkö laitoit taljan?” hän kysyy katsomatta kehenkään.
>>>jatkuu>>>
