Tiikerintalja(11)

>>>jatkuu>>>   

Alus on rantautumassa. Sen huomaa, kun tasainen, muuttumaton liike järkkyy, moottori alkaa jarruttaa, lasti nytkyy ja täristää. Sitä riittää aikansa, keinahduksia, kolahduksia, liike pysähtyy, liikkeen suunta vaihtuu tai vaihtuu tai ei, tuntuu, että paatti on yhä liikkeessä ja sitä odottaa ja varautuu, jännittää itseään milloin tulee väistämätön kovempi törmäys vasten laiturin lepuuttajia, mutta sitä ei tule eikä tapahdu, ei tietenkään. Punaiset merkkivalot sammuvat. Siitä tietää, että olemme rantautuneet. Potkin kiilat pois ja kapuan hyttiin. Teppo istuu penkillä. Istumme rinnatusten valmiusasemissa. Kuuluu dieselmoottorien käynnistysääniä ja ruuma alkaa tyhjetä opastetussa järjestyksessä. Sitä ei näe mistään, mutta pääasia on, että ajastaan tulee meidän vuoro, hehkutan ja käynnistän moottorin, vapautan seisontajarrun ja alan peruuttaa. Ajattelen, että ensimmäisen kerran olen ulkomailla kuskina. Siis kohta. Olisin kuvitellut, että tämä reissu olisi suuntautunut Skandinaviaan, mutta ei Viro haittaa. Se ei ole paha. Latviasta puolestaan en tiedä muuta kuin nimen, mutta enpä tiedä paljon Virostakaan? Eiköhän se rajoitu Tallinnaan ja sen vanhaan kaupunginosaan ja satamaan.

Ylitämme ulostulorampin ja seuraan ohjattua reittiä. Asvaltti on kuiva. Täällä ei ole satanut. Teppo on ottanut paperit valmiiksi esiin. Ajan ryömintävauhtia ikkuna auki, ojennan nivaskan, saan sen takaisin ja puomi nousee ja jatkamme seuraavalle puomille, hitaasti ja rauhallisesti, tasaisesti, puomi kohoaa, suljen ikkunan ja työnnän taas vaihteen sisään. Scania hyrähtää.

”Viro”, Teppo sanoo.

Hymähdän: ”Selvisimme. Täällä ollaan.”

Seuraamme muita satama-alueelta pois pyrkiviä ajoneuvoja, käännymme muun letkan perässä katuverkostoon ja kysyn onko tohtorin aika?

”Ei ole”, Teppo jurahtaa.

”Minusta pitäisi ja kannattaisi”, aloitan, mutta Teppo keskeyttää: ”Ei ole tarpeen.”

”Pitääkö päästä vessaan, syödä jotain, juoda?”

Teppo ei vastaa.

”Et sano mitään?”

”En. Seuraa opasteita. Ee kuusikymmentäseitsemän.”

Näen kyltin.

”Kyllä. Näen”, sanon. ”Pidän silmällä.”

”Hyvä.”

”Pärnu odottaa.”

Ulosmenoreitti on selvä. Riittää, kun seuraa edellä ajavia rekkoja. Teppo on ottanut esiin maantiekartan ja tutkii sitä.

”Onko se ajan tasalla?” kysyn.

”On. Tutkin mieluummin karttaa kuin tihrustan kännyn pientä näyttöä.”

Kukin mielensä mukaan, ajattelen. Edessä oleva rekka on Tsekistä. Tai oletan niin rekisterikilvestä. Tsekistä tai jostain muusta oudosta maasta. Pidän lyhyttä etäisyyttä sen perään ja yritän nähdä auton ohi, mitä edessäpäin on varalla? Liikennevalot tulevat vastaan, näkyvät ylhäällä rekan katon päällä, vaihtuvat keltaiseksi ja siirrän jalan jarrulle.

”Olisit ehtinyt vielä”, Teppo sanoo.

”Ehkä”, vastaan. En sano, että tuon neuvon mukaan joutuisin ottamaan lisää harjoitustunteja, jos lähtisin moisella asenteella inssiajoon. Tietenkään Teppo ei ajattele enää sellaisia vanhoja, taakse jääneitä asioita, mutta minä saisin jo pelkän väärän asenteen pohjalta hylätyn ja mikä on aivan oikein.

”Et ole samaa mieltä?” Teppo arvaa. ”Sanon vaan, että vanhat kuskit eivät olisi pysähtyneet noihin keltaisiin.”

”Punaisiin”, sanon. En hellitä katsetta liikennevaloista. Poikittaisliikenne pysähtyy, joten työnnän vaihteen päälle ja nostan kytkintä samaan aikaan, kun punainen muuttuu keltaiseksi.

”Kymmenen pistettä. Hyvä Nikke. Kyllä susta kuski tulee.”

En ota kantaa. Ajattelen, että toivuit äkkiä. En kysy edes, mittasitko kuumeen äsken autossa, kun olimme vielä laivassa? 

>Länsi>

Larry istuu kuistilla rahilla ja puhdistaa vastakeräämiään kananmunia. Niitä on kahdessa telineessä, kolmattakymmentä. Joku rauhanvartijaintoimistosta ratsastaa hakemaan niitä pikapuoliin tai tulee rattailla, jos tällä on muuta toimitettavaa samalla kertaa.

Syksy on muuttanut maiseman värejä, mutta muutaman kylmemmän päivän jälkeen tuulen suunta on kääntynyt jälleen ja ilma lämmennyt melkein kesäisiin lukemiin. Pienen maissipeltotilkun ja vajan ja sen päässä olevan käymälän ja sivummalla olevan pajan välistä näkyy aroheinää kasvavalle laitumelle. Larry ei tiedä mikä on sen heinäkasvin, korren oikea, virallinen nimi, jota kasvaa maassa kauttaaltaan, mutta hänen omat siirtolaisvanhempansa puhuivat aina aroheinästä. Laidun ei ole sekään varsinaisessa laidunkäytössä, koska se on pelkkää joutomaata, karu autiomaan kaistale. Siellä täällä näkyy marunapensaita, tiheikköjä, jotka kaikki kulkijat ovat kiertäneet ikiajan ja jättäneet rauhaan. Ne ovat ainoina saaneet maaperästä vankan jalansijan. Lisänä muutama pystyyn kuivunut puu, joista kuoret ovat hankautuneet irti ja viimeiset vielä kiinni olevat, kuivat kuorennahat lepattavat lämpenevän aamuilman synnyttämissä tuulenpyörteissä. Tien tuolla puolen levittäytyvässä rannattomassa erämaassa erottuvat yksittäisten, matalien kaktuksien koukeroisina ojentuvat käsivarret. Ne ovat kuin polvillaan rukoilevia pikkuihmisiä.

Mailin päässä aron takana on Kentucky-Joen talo. Sen takaa erottuu talon yläpuolelle nousevana hiekkaharjanne. Joen suomalaistalo on hyvässä paikassa sikäli, että harjumuodostelma suojaa rakennuksia tuulelta. Larry uskoo, että Joe on valikoinut talonpaikan juuri sillä silmällä.

Hiekkaharjanne jatkuu kumpuilevana jokivarren metsään asti. Larry kuvittelee mielellään, että näillä kohden on ollut vuosisatoja tai -tuhansia sitten varsinainen joenuoma tai yksi sellainen, mutta jokin mullistus on siirtänyt sen jälkeen joen reitin. Joki elää kaiken aikaa. Lietteet ja veden kuljettama muu maa-aines tarttuu kiinni johonkin kohtaan ja alkaa kasaantua siihen samalla lailla kuin tuulen pieksemä lumi kinostuu talvella aitoihin ja ojantöyräisiin. Ilmiö tapahtuu nopeasti.

Intiaanikaupunki on harjanteen toisella puolella. Paikalliset puhuvat Intiaanikaupungista. Se ei ole kuitenkaan virallinen reservaatti. Intiaanikaupunkiin vievän kärrytien varrella, samoin hiekkaharjun tuolla puolen, on kaatopaikka. Sitäkään ei ole olemassa virallisesti eikä oikein muutenkaan, sillä intiaanit hakevat pois kaikki ne vähät romut, joita ihmiset rahtaavat sinne pois nurkistaan. Intiaaneille on kaikelle käyttöä. Kaikki kelpaa, katkiruostuneet piikkilangat, rikkoutuneet öljylampun pohjat, lasinsirpaleet, loppuun kävellyt kengät, joita kukaan ei ole halunnut polttaa takassaan.

Larry on puhdistanut munat. Hän istuu silti yhä paikallaan ja katsoo hatunlierin alta lämmössä väreilevän maan yli pajan ja vajan muodostamasta väliköstä. Kentucky-Joen nainen, squaw, Siiseli menee kaivolle hakemaan vettä. Siiseli on naisen nimi, mutta Larry ei tiedä miten se kirjoitetaan. Nainen on lyhyt, mitä ei näe tietenkään näin kaukaa, mutta hän tietää sen muuten. Siiseli ei ole vielä naisen iässä. Hän on intiaaninaisen mittapuullakin arvioiden tavallista yksinkertaisempi. Hänen isänsä on myynyt tyttöä paikallisille nuorille pojille, joita ei päästetä vielä saluunaan eikä niiden taka- tai ylähuoneisiin.

Tietenkin se kaikki on kuulopuhetta. Larry ei ole käynyt itse tutkimassa Siiselin turkkia, mutta hän uskoo kuitenkin, että pääosa kaikesta hänen kuulemastaan pitää paikkansa. Heikkolahjaisia tyttöjä ja miksei myös poikia on käytetty aina hyväksi. Se onnistuu niin helposti.

Lyhyt nainen jokin värikäs poncho päällään viipyy hetken kaivon luona ja palaa talolle. Hän häipyy näkyvistä talon nurkan taakse.

Kaksi kuukautta sitten Larry kuuli ensimmäisen kerran, että Kentucky-Joe oli käynyt Intiaanikylässä ja ostanut sieltä naisen itselleen. Kodinhoitajaksi, ruuanlaittajaksi ja sängynlämmittäjäksi. Se ei hämmästyttänyt Larrya, mutta se kyllä, että Joe osti juuri Siiselin. Hän luuli hetken aikaa, että ehkä Joe on aikeissa sijoittaa ilotyttöihin tai aikoo viedä tämä squawinsa tienaamaan kaupungissa, mutta se ei onnistuisi. Hän oli tajunnut sen heti. Kaupungissa ei suvattaisi sitä, että intiaaninainen tai -tyttö, lapsi harjoittaisi seksiä kaupungin herrojen ja miesten kanssa. Se olisi liian julkista ja röyhkeää.

Larryltä vei viikon päivät ennen kuin hän uskoi lopulta, että Kentucky-Joe oli ottanut tämän nuoren intiaanitytön omaan taloonsa. Joko Joe ei välittänyt siitä, että tyttöä on jo käytetty ja että tämä on ehtinyt tottua pahimmassa tapauksessa kaikille huonoille tavoille tai saanut jonkin taudin tai mies ei ymmärrä asiaa. Joe on tavallisen viisaan oloinen tyyppi ja osa kaupunkilaisista taisi arvostaa hänet korkealle, mutta silti tässä suomalaisessa on jotain mitä Larry ei ymmärrä.

Hevosen kavioiden ääni ja kärrynpyörien kitinä saavat Larryn kääntämään katseen. Sheriffin oma poika tulee hevosen ja rattaiden kanssa, kääntyy pihaan ja pysähtyy muutaman yardin päähän kuistista. Larry nousee, ottaa munakotelot, nostaa ne varovasti kuskinpukille ja työntää suojaan pojan saappaiden taakse.

”Saatko sä menemään ne ehjinä?” Larry kysyy.

”Kyllä.”

Poika on kymmenen tai kahdentoista, niillä main. Larry olisi toivonut mieluummin, että joku muu, joku aikamies olisi laitettu asialle, joku sellainen, jonka kanssa hän olisi osannut puhua paremmin.

”Mitä uutta kaupunkiin?” hän kysyy kuitenkin.

”Ei mitään erikoista”, poika vastaa.

Larry ottaa tyhjät munakotelot vitsaskotelosta kuskinpukin takaa.

”Muuta postia?” hän kysyy.

”Ei kai.”

Larry ajattelee, että jos poika olisi vaikka kolme vuotta vanhempi, hän voisi kysyä oliko hän päässyt polkaisemaan Kentucky-Joen intiaaninuorikkoa? Tai ei, hän ei voisi kysyä sitä. Sen ikäinen pojannulikka ei kertoisi, koska hän häpeäisi. Tai tällainen nuorukainen voi puhua ja kerskua asialla, mutta ei aikuisille. Aikuisten maailma on oma maailmansa ja nuoret haluavat pysyä siitä erossa.

Larryllä ei ole lapsia, hänellä ei ole vaimoakaan, mutta hän luottaa silti tämän oman järkeilynsä pätevän. Nuorukaiset ovat umpimielisiä ja heistä henkii suuri epäluottamus, kun joku aikuinen puhuttelee heitä. Nuoret miehet ovat poikkeuksetta sen oloisia ja käyttäytyvät niin kuin olisivat jääneet juuri kiinni jostain tekemästään kolttosesta. Heillä on jatkuvasti huono omatunto.

Nuorukainen räväyttää ohjaksilla hevosta lautasille ja eläin lähtee liikkeelle. Larry siirtyy askeleen taaemmas ja väistää editseen vyöryviä kärrynpyöriä.

Hän vie vitsaksista taivuttelemansa munakotelot vajan seinustalle pystyyn ja kääntää kanatarhan oven puoliksi auki, jotta ilma vaihtuu siellä sisällä. Ovessa on saranoina vanhat saappaanpohjat. Oviaukko on suojattu kananlankaverkolla, joka on hakasilla kiinni kehikon pielipuissa. Intiaanimeininkiä, Larry ajattelee hieman huvittuneena. Kaupunkilaisilla on käytössä oikeita saranoita. Hänelläkin pitäisi olla rautasaranat. Hän voisi takoa ne itse, mutta hän on tehnyt toistaiseksi rautaiset saranat vain ulko-oveen ja sisälle välioveen. Vajan, ulkohuussin ja pajan ovissa on kaikissa vanhoista saappaanrisoista otetut nahkapohjat saranoina. 

>>>jatkuu>>>